San Fransiskon suomalaisten luona.

Suomi on kaikkialla suuressa maailmassa niin tuntematon, että tavallisesti saa panna kaiken keksimiskykynsä liikkeelle, jos mieli ulkomailla vähänkin hankkia tietoja kansalaisistaan.

Vaikka tiesimme niitä kyllä olevan San Fransiskossa ja vaikka hyvinkin ahkerasti tutkimme osotekalenteria, emme kuitenkaan voineet löytää jälkeäkään heistä. "Frisko'ssa" — kaupungin nimen ameriikkalainen lyhennys — on 250,000 asukasta, melkein kaikista maailman kansallisuuksista. Se on merikaupunki, jonka satamissa alinomaa kihisee merimiesjoukkoja; se on yksi pääpysäkeistä noilla yhä yleisemmiksi käyneillä reiteillä Austraalia—New-York ja Kiina—New-York. Täällä vilisee kaikenmoisia ihmisiä, eikä niiden joukosta juuri helposti saa meidän Mattia käsiinsä. Vihdoin meitä neuvottiin "the Mariners Church'iin", pieneen, kaukana lastauspaikoilla päin olevaan merimieskirkkoon, siellä sanottiin suomalaisten pitävän jumalanpalvelustaan. Kello kahdeksan eräänä torstai-iltana lähdimme sinne. Kirkko, pieni kurjannäköinen rakennus oli Sacramentokadun päässä, keskellä merimiespuoteja, panttilaitoksia, pikku kapakoita ja ravintoloita. Ulkona oli jo pilkkosen pimeä ja me kopeloimme sisälle hämärään eteiseen. Itse kirkkoa korjattiin, josta syystä jumalanpalvelusta pidettiin n.s. rukoushuoneessa. Me astuimme sinne sisälle. Suuressa, alastomassa ja niukasti valaistussa salissa oli koolla noin 30 miestä, enimmäkseen nuoria ja keski-ikäisiä; ei ainoatakaan naista. Pitkiä penkkiä seisoi rivissä toinen toisensa takana; perällä oli pöytä avonaisella paikalla. Pöydän takana seisoi pappi, nähtävästi rahvaan mies.

Meidän astuessamme sisään syntyi vähän liikettä seurakunnassa ja yksi miehistä, joka näytti toimittavan kirkonvartijan ja lukkarin virkaa, näytti meille paikat, kysyi epäröiden suomeksi, olimmeko suomalaisia, ja antoi meille laulukirjat. Papin meille lausuttua tervetuloa ja meitä siunattua, alkoi jumalanpalvelus. Laulettiin muutamia Sankeyn lauluja ja sitte seurasi saarna. Se oli samaa maata kuin hihhulien saarnat, mutta oli saanut lisiä Ameriikan metodismista, ehkäpä myöskin pelastusarmeijasta. Totutulla, kaavanmukaisella kaunopuheisuudella, ristissä käsin ja kyynelsilmin kehotti saarnaaja kuulijoitansa iloitsemaan Herrassa ja heittämään pois kaiken syntikuorman. He olivat vapahdetut ja puhtaiksi pestyt synnistä, he olivat valitut taivaallisen autuuden perijöiksi. Maailman lapset surkoot, mutta Jumalan lasten on iloittava. Yhtä päätä kehotettiin nyt heti kääntymään Herran luo, sekä nousemaan ja todistamaan Hänestä, kun Hän sitä käskee. Sillävälin sateli tuli- ja tulikivituomioita muille lahkoille ja kirkoille, niiden joukossa mainittiin mormoonitkin. Hyvin vähä tehtiin selkoa siitä, mitä kääntyminen oikeastaan on ja että uskon pitää tehdä työt hedelmiä tuottaviksi.

Saarnan aikana, joka kesti puolitoista tuntia, säesti seurakunta huokauksilla ja huudahtuksilla saarnaajan sanoja.

"Totisesti!" "Oi Herra Jumala!" "Totisesti, totisesti amen!" "Tule, Herra Kriste!"

Useoita henkilöitä oli saapunut lisäksi saarnan aikana, niiden joukossa muutamia naisia; useimmat olivat koreilevasti puettuina. Miehillä oli ylipäänsä rehelliset, synkkämieliset kasvot; he näyttivät olevan ruumiillisen työn tekijöitä ja olivat puetut tummiin, siistiin vaatteisiin.

Heti saarnan loputtua rupesi pappi istumaan ja kehotti seurakuntaa nousemaan seisalleen ja todistamaan Herrasta, jos Hän heitä siihen käskee. Heti nousikin se miehistä, joka oli toimittanut lukkarin ja kirkonpalvelijan virkaa, ja selitti monen huokauksen ohella, että hän oli Jesuksen oma ja että hän oli niin iloinen, "oikein sydämmellisesti iloinen". Hän kiitti myöskin useita ystäviä, joiden nimet hän mainitsi ja jotka olivat olleet hänelle apuna hänen muinaisessa hengellisessä hädässään. Niiden joukossa oli myöskin "veli T." — pappi. Toinen toisensa perään seurasivat läsnäolevat hänen esimerkkiänsä ja todistivat, useimmat kuvasivat oikeastaan suurta iloansa Herrassa. (Minä olen niin iloinen, niin sieluni pohjasta iloinen, — tämä lausetapa on suora käännös Ameriikan metodisteilta, jotka sitä yhtämittaa käyttävät.)

Myöskin yksi naisista todisti erinomaisen vilkaskielisesti suurta iloansa ja kiitollisuuttansa siitä, että oli tullut pelastetuksi. Hän oli nuori tyttö, erittäin ajattelevan ja miellyttävän näköinen, päällänsä hänellä oli siisti musta olkihattu ja päällystakki. Muutamat todistajista eivät nousseet seisaalleen, mutta rukoilivat ääneen; toiset ehdottivat uuden laulun toisensa perään, jotka laulettiinkin. Jokaisen todistuksen aikana säesti puhujaa muiden osanottavaiset huudahdukset: "Totisesti!" "Niin, niin!" "Amen Jesuksen nimessä!" "Auta meitä, Herra!"

Pari kertaa tapahtui, että pappi keskeytti puhujan varottavasti kohottaen etusormeansa. Puhuja istui silloin heti, sanoen nöyrästi "anteeksi" tai "anteeksi Jumalan nimessä". Mielestämme tapahtui tämä silloin, kun todistajat jollakin tavalla puhuivat lahkon oppia vastaan tai menivät mieskohtaisuuksiin. Mieskohtaisuuksien koskettelemista huomasi kuitenkin koko jumalanpalveluksen ajan. Läsnäolevien, nimitettyjen henkilöiden puolesta rukoiltiin ääneen. Saarnassaan mainitsi pappi nimeltä useita kapakan-isäntiä, kapakoita ynnä muita huonoja paikkoja, joista hän varotti kuulijoitansa. Sen lisäksi lausui hän yksityisten seurakunnan jäsenten oloista viittauksia, joita ei sivullinen luonnollisesti voinut käsittää. Hänen puhetapansa ei mitenkään erinnyt muiden puhetavasta; päinvastoin olivat kaikki omistaneet itselleen samat lausetavat ja huudahdukset, samoin kuin he kaikki puhuivat samalla, liukkaasti vuotavalla kaunopuheisuudella, joka enimmästi tuntui vaan tyhjältä sanatulvalta ilman minkäänlaista ajatusta. Kaikissa näytti vallitsevan rehellinen uskonhartaus, mutta siihen sekosi tuntuvasti ajatusta kaipaavaa uskonlörpötystä.

Kun jumalanpalvelus lopetettiin, oli kello yli kymmenen. Kaikki kokoontuivat ystävällisinä ympärillemme, pudistivat kättämme ja sanoivat olevansa pahoillaan, kun eivät ennemmin saaneet meitä nähdä. Meille annettiin kukkasia ja kysymyksiä sateli — huomattavasti kyllä — ei Suomesta, vaan siitä "kuinka Ameriikka meitä miellytti". Sitte tarjottiin meille hyötymansikoita ja maitoa läheisessä ravintolassa.

Kaikki naiset olivat lähteneet pois, paitsi ylempänä mainittu nuori tyttö, joka todisti kirkossa. Hän kertoi jo monta vuotta olleensa San Fransiskossa, oikeastaan oli hän kotoisin Etelä-Pohjanmaalta, sekä tulleensa tänne lankonsa ja sisarensa luo ja oli nyt menossa naimisiin erään suomalaisen merimiehen kanssa. Hän oli omannut itselleen paljon ameriikkalaisnaisten itsenäisestä ja sievästä käytöksestä. Sitä vastoin olivat miehet, yhtä lukuun ottamatta, joka sanoi itseään erään suomalais-ameriikkalaisen lehden "reportteriksi", oikeita suomalaisia työmiehiä. Jos ei tullut vaatteita katselleeksi, olisi luullut heidän vasta tulleen Suomesta. Useimmat eivät puhuneet sanaakaan englanninkieltä tai solkkasivat he sitä hyvin huonosti ja f- ja d-kirjainten ääntämisessä kuului perin suomalainen kankeus. Kaikissa huomasi saman uskollisen, toisinaan hiukan juron tyyneyden, joka on meille suomalaisille omituinen.

Papilla oli kaikki uskon-innostelijan tunnusmerkit. Sen huomasi vielä selvemmin keskustelussa, kuin itse saarnasta. Hänessä huomasi hengellistä pöyhkeyttä ja kiivautta toisin ajattelevia kohtaan, ja hänen tavattoman suuren sivistyksenpuutteensa ohella vaikutti se vastenmielisesti. Hän oli kotoisin Itä-Suomesta, oli monta vuotta takaperin tullut Ameriikkaan ja käännyttyään suorittanut pienen oppimäärän jossakin skandinaavilaisessa uskon-opillisessa kollegessa. Koko hänen käytöksensä todisti kuitenkin hyvin alhaista sivistyskantaa.

Kun puhe johtui Suomeen ja Suomen oloihin, hämmästytti meitä se tyly ja välinpitämätön henki, joka näissä kansalaisissamme vallitsi kotimaataan kohtaan. Varsinkin lausui pappi moittivat mielipiteensä kotimaan oloista suoraan, paljastaen melkein intohimoisen tyytymättömyytensä ja sekottaen olevat ja olemattomat asiat toisiinsa tavalla, joka lienee omituinen hänen luonteisillensa henkilöille.

— Herrat vastustavat siirtolaisliikettä, sillä he pelkäävät, että heidän vielä itse lopuksi täytyy ruveta työtä tekemään, jos työmiehet lähtevät pois. — Siksi ovat he sanomalehdissä ruvenneet saarnaamaan, että se, joka lähtee maasta, tekee rikoksen isänmaataan vastaan. Isänmaata? Mikä on meidän isänmaamme? Me olemme Suomen ameriikkalaisia ja Ameriikka on meidän isänmaamme, ei synnyn nojalla, mutta sielunheimolaisuuden nojalla. Se on ottanut meidät vastaan, se auttaa meitä. Siellä kotona jää niihin oloihin, joissa on syntynyt, siellä on herroja ja huonompia ihmisiä. Ja huonommat ihmiset pysyvät elin-ikänsä huonompina ihmisinä. Täällä ovat kaikki yhtä hyviä ja kestä tahansa voi tulla piispa tahi presidentti. Jos miehessä vaan on vähänkin kuntoa, työnnäksen hän pian paraimmille sijoille. Mutta Suomi, mitä meillä on enään Suomen kanssa tekemistä? Parasta olisi, jos kaikki lähtisivät pois maasta, niin ei tarvitsisi enään kenenkään siellä pelloilla hikoilla, paitsi jos herroja haluttaa siihen ryhtyä. Miksi me suotta kansoittaisimme maata, jossa ei mitään kasva. Heidän pitäisi tulla tänne, jossa mies voi tulla rikkaaksi muutamassa vuodessa, tarvitsematta tehdä kymmenettä osaakaan siitä työstä, minkä hän kotona tekee. Ei, täällä meidän on hyvä olla, täällä me pysymme. Mutta vaikka me tunnemmekin ystävyyttä vanhaa Suomea kohtaan, niin olemme Suomesta lähteneitä ameriikkalaisia. Me tahdomme hankkia täällä itsellemme oman sivistyksen, oman kirkon ja omat koulumme. Mutta Suomi ei auta meitä. Meidän pitäisi saada oma haaraosasto kansanvalistusseurasta, kirjoituksia ja kirjoja, — mutta — me emme saa. Suomi halveksii meitä ja on meidät unohtanut. Herrat uskottelevat kansalle, että me olemme maanpetturia. Me tahdomme sentähden tulla omin neuvoin aikoin ja tulemmekin Jumalan avulla. Emme me tarvitse teidän valtiokirkkoanne, joka vainoo toisin-uskovia, emmekä teidän pappejanne,[41] jotka ovat pöyhkeitä, vaan me perustamme oman vapaan kirkkomme täällä Uudessa maailmassa. Emme myöskään kaipaa herroja, vaan täällä olemme kaikki yhdenarvoisia j.n.e.

Hän höysti runsaasti sanojansa siunauksilla, uskonnollisilla huudahduksilla ja raamatunlauseilla ja sai sanojensa toistajaksi usein "reportterin", varsinkin kun tultiin maininneeksi tuo heidän lapsellisen yksinkertaisesti käsittämänsä "yhdenvertaisuus". Molemmat näyttivät unohtavan, että täällä, enemmän kuin missään muualla, riippuu miehen omasta kelvollisuudesta, innosta ja työkyvystä, voiko hän kestää sen taistelun leivästä, joka Ameriikassakin jo on alkanut, huolimatta maan suurista tuotantovoimista. Muut istuivat enimmäkseen äänettöminä tai lausuivat ajatuksensa varovaisemmin. Heidänkin lausuntonsa todistivat joko välinpitämättömyyttä tai tyytymättömyyttä, heti kun puhe kääntyi Suomeen.

Lopetettuamme keskustelumme yksimielisillä edistyksen toivomuksilla sekä "vanhalle Suomelle" että Ameriikan suomalaisille, erosimme sydämmellisesti pudistaen toistemme käsiä, Vaikka yllämainitut mielenpurkaukset tuskin lienevät yleisiä meidän siirtolaistemme kesken, — eivät ne ainakaan ilmaantune niin jyrkässä muodossa, — sanovat ne kuitenkin meille täällä Suomessa oleville "pitäkää varanne". Irtolaiskysymys on lähimmässä yhteydessä siirtolaiskysymyksen kanssa. Siitä ei voi meitä tarpeeksi usein huomauttaa. Ennenkuin se on tyydyttävällä tavalla ratkaistu, on ihan tarpeetonta tuumia syitä siirtolaiskiihkoon. Siirtolaisuus on merkki siitä, että kansamme on alkanut herätä, että se pyrkii todelliseen riippumattomuuteen ja ett'ei se enää tahdottomana alistu kurjuuteen, josta voidaan päästä, tai jota ainakin voidaan huojentaa. Sen pitäisi siis olla meille kehotuksena, jotta tutkisimme olojamme ja katsoisimme, eikö niitä voida parantaa. Jos siirtolaiskysymys auttaa meitä siinä asiassa hereille, niin ei kokemus, jonka se meille antaa, ole vielä tullut liika kalliiksi, kun vaan herääminen tapahtuu pian. Muuten tulevat maat, joissa vallitsee suurempi vapaus ja joilla on viljavampi maanlaatu, vähitellen ryöstämään meiltä kansamme sisimmän ytimen: ruumiillisen työn tekijät.

San Fransiskon suomalaiset elävät ihan erillään muista suomalaisista uutis-asukkaista ja ovat mitättömän vähä yhteydessä emämaan kanssa. Heidän lukumääränsä vaihtelee vuodenaikojen mukaan, sillä suuri osa heistä on merimiehiä. Meidän käyntimme aikaan (Elokuussa 1888) arveltiin heitä olevan lähemmä 1,000, mutta talvis-aikaan on heitä toisinaan kaksi sen vertaa. Vakinaisemmat asukkaat ovat enimmäkseen työmiehinä laivaveistämöissä, kaikenlaisia ammattia harjoittelevia käsityöläisiä, pikkukapakoitsijoita ja ravintolan-isäntiä. Sen lisäksi on kaupungissa aina merimiehiä, toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän, sellaisia merimiehiä, jotka purjehtivat Tyynellä merellä ja käyvät harvoin tai ei koskaan kotimaataan tervehtimässä. Viime aikoina ovat suomalaiset siirtolaiset yhä lukuisammin tunkeutuneet muihinkin osiin Kaliforniata. Mendocinon kreivikunnassa oli siihen aikaan, kun me oleskelimme San Fransiskossa, noin 1,000 siirtolaista.

Ylipäänsä arvostelivat ameriikkalaiset ystävällisesti San Fransiskon suomalaisia. Kuulimme sitä useammaltakin taholta. Heitä pidettiin kuitenkin hyvin sivistymättöminä ja ainoastaan joihinkuihin karkeammanlaatuisiin töihin ja käsityöläis-ammatteihin kelpaavina. Heillä ei ole tarpeeksi työkykyä, eikä intoa kohotakseen korkeammalle. Sen lisäksi valitettiin yleensä, että he tekevät itse menestyksensä vaikeaksi, kun eivät opettele maan kieltä — se valitus koskee muuten kaikkia Ameriikan suomalaisia. Siihen yhtyivät muiden muassa myös "Merimieskirkon" ameriikkalainen pappi ja lähetyssaarnaaja. He valittivat suomalaisten, etenkin papin, englanninkielen taitamattomuutta, joka on ylipääsemättömänä muurina kansalaistemme ja heidän amerikkalaisten uskonveljiensä välillä. He kiittivät papin uutteruutta ja uskonnollista intoa, jonka avulla hän, niinkuin he sanoivat, "vaikuttaa yhtämittaa kääntymisiä seurakunnassaan", joka ei kuitenkaan ollut suuri. He näyttivät kuitenkin epäilevän hänen kokemustansa ja pelkäävän, että hänellä ei ollut riittävää kykyä kootakseen ympärilleen ja pysyttääkseen seurakuntana niitä monia erinlaisia aineksia, joista San Fransiskon ja Kalifornian suomalaiset siirtolaiskunnat ovat kokoon liitetyt. He näyttivät pitävän sekä toivottavana että välttämättömänäkin, että pian ryhdyttäisiin toimenpiteisiin sielunhoidon parantamiseksi siellä, varsinkin niiden lukuisien merimiesten tähden, joita San Fransiskossa oleskelee.

"Alinomaa heitä tapaamme", sanoivat he, "ja he ovat ainoat, joiden kanssa emme voi puhua, sillä ruotsalaisia, norjalaisia ja tanskalaisia varten on meillä erityinen skandinaavilainen apulainen. Noille venäjän-suomalais (russian Finns) raukoille emme voi ojentaa auttavaa kättä. Viekää terveisiä maamiehillenne ja sanokaa, että heidän pitää lähettää tänne joku meitä auttamaan."

Astoriassa, Oregonissa, on myös jotenkin paljo suomalaisia. Ensi kerran saapuessamme New-Yorkiin, saimme eräältä tohtori Kinneyltä Astoriasta kirjeen, jossa hän pyysi saada tietoa, mistä suomalaista raittiuskirjallisuutta on saatavissa. Tämän kirjeen mukaan on Astoriassa noin 1,000 suomalaista. Hän kehui heitä hyvin kiittävällä tavalla, uskonnolliseksi ja työteliääksi kansaksi, joilla on oma raittiuslehtensäkkin (se lienee nykyään lakannut ilmestymästä), mutta joka muuten on suuresti sivistyksen tarpeessa. He eivät osaa maan kieltä, eivätkä siis voi käyttää hyväkseen niitä sivistyskeinoja, joita on heidän saatavissaan. Ei heillä myöskään ollut pappia. Kuitenkin kuuluvat he sittemmin järjestetyn oikeaksi seurakunnaksi.

Yleensä vallitsee Tyynen meren rannalla asuvien suomalaisten kesken hyvin vähän yksimielisyyttä, vähä heillä on tietoja kotimaastaan ja vähä rakkautta siihen. Joka taholla ympäröi heitä erinlaiset uskontunnustukset ja vaikuttavat heihin hämmentävästi, heillä kun ei ole tarpeeksi taitoa kielessä, jolla kuulevat saarnattavan, eikä tietoja uskonnollisista kysymyksistä yleensä, voidakseen niistä muodostaa omaa varmaa mielipidettä. He näkevät vapautta ympärillänsä, — vapautta uskonnollisissa, valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä, mutta eivät ole kasvatetut täällä kotona sellaiseen vapauteen. Siksi jääkin se heille yleensä vaan epäselväksi puheeksi ja useinkin ovat he siitä käsittäneet ainoastaan sen irvikuvan, itsevaltaisuuden.