Orjuuden ajoilta.

Ameriikan pohjois- ja etelävaltioiden välisen sodan loputtua lakkasi myös "abolitsionistien"[15] puolue olemasta. Mutta vielä nykyäänkin on vanhempien ihmisten joukossa miehiä ja naisia, jotka ihastuksella muistelevat niitä aikoja, jolloin karanneita orjia ruokittiin ja vaatetettiin heidän kodissaan ja heidän nimeensä liitettiin ivaten lisänimi "abolitsionisti."

Niinkuin elämässä totutaan moneen muuhunkin asiaan, niin oli Ameriikassa totuttu orjuuteen ja tottumus esti huomaamasta sen julmuutta ja luonnottomuutta. Moni, jonka vääryys ja sorto muualla olisi saanut vimmastumaan, katseli orjuutta omassa maassaan välinpitämättömänä tai suvaitsi sitä auttamattomana asiana. Jumaliset vetosivat raamattuun. "Salliihan raamattu orjuuden". Käytännölliset selittivät, että teollisuus ja maanviljelys etelävaltioissa kerrassaan menettäisivät merkityksensä, jos kiellettäisiin orjia pitämästä. Ilman-ala oli, muka, liian rasittava valkoisille, ja jos mustille, jotka osittain kuumuuden takia, osittain piintyneestä laiskuudesta tekivät työtä hitaasti, jos heille maksettaisiin palkat samojen perus-aatteiden mukaan kuin valkoisille työntekijöille, joutuisivat maan-omistajat häviöön.

Neekerejä tuskin pidettiin ihmisinä. Heitä varten oli kirkossa eri penkit ja herran-ehtoollista heille annettiin eri alttarilta tai eri päivinä kuin muille. Rautateillä heidän täytyi ajaa eläinvaunuissa. Vielä vuonna 1844 sai Pohjois-Karoliinan valtiossa se, joka antoi orjalle kirjan tai sitomuksen tai opetti häntä kirjoittamaan lain mukaan rangaistukseksi 39 paria vitsoja, jos hän oli vapaa neekeri, jos rikoksellinen oli valkea, pääsi hän 200 dollarin sakolla. "Sillä", sanotaan mainitussa laissa, "se, joka opettaa orjia lukemaan tai kirjoittamaan, tekee heidät tyytymättömiksi heidän kohtaloonsa ja yllyttää heitä kapinaan". Arvossa pidetyt papit ja piispat julkasivat saarnoja "sellaisia koteja varten, joissa pidettiin orjia" ja saarnoissaan he, raamattuun vedoten, kehottivat orjia alammaisuuteen ja nöyrään kärsivällisyyteen. "Ei kukaan kristitty", sanotaan yhdessä sellaisessa saarnassa, "uskaltane väittää, että orjuus ei ole Jumalalle otollinen laitos". Eräässä toisessa sanotaan orjalle: "joko sinä kärsit syyllisenä tai syyttömästi rangaistustasi. Jos olet syyllinen, niin on ankarinkin rangaistus oikea. Jos olet syytön, niin olet joko tehnyt jonkun muun synnin, josta Jumala nyt sinua rankaisee, tai pitää Herra kärsimyksesi täällä maan päällä sinulle tarpeellisina. Etkö olisi Hänelle kiitollinen, Hän kun antaa sinun kärsiä rangaistuksesi täällä alhaalla, jotta sitte kuoleman jälkeen voisit astua Hänen valtakuntaansa."[16]

Paenneitten orjien lymyttäminen ja auttaminen oli niin suuren sakon uhalla kielletty, että muutamilta toisinaan meni koko omaisuus sen suorittamiseen. Moni varakas perhe joutui mierontielle, kun sääli ei sallinut pakenevan orjaparan ilmaisemista. Georg Washingtonkin oli niin aikansa katsantotavan vallassa, että hän säälimättömän ankarasti ajoi takaa Virginiasta Kanadaan asti erästä karannutta naisorjaansa ja sen lasta.

Sanalla sanoen: orjuuden välttämättömänä-pitäminen oli kansanmieleistä, orjuuden vastustaminen taas oli kansalle hyvin vastenmielistä. Abolitsionisteja alussa pilkattiin, myöhemmin vainottiin. Heidän harrastustaan pidettiin mielettömyytenä, epäkäytännöllisenä innostelemisena, hulluutena ja — kenties etupäässä — sivistyneelle ihmiselle sopimattomana. Neekerit olivat niin halveksittuja ja kuuluivat muka rotuun, joka oli niin paljo valkoista rotua alempana, että heidän puolustajansa sai pitää hyvänään osan mustaparoille tulevasta ylenkatseestakin. Jos joku etevä mies liittyi orjuuden vastustajiin, huudahtivat ihmiset päätään pudistaen: sääli, sääli, että niin lahjakas mies taas on joutunut abolitsionistien hullutettavaksi! — Nykyään tuollaiset lausunnot kieltämättä tuntuvat perin omituisilta. Mutta kukin meistä on aikansa lapsi. Luultavasti on monikin hyvä ja aikanaan valistuneena pidetty ihminen tyynesti katsellut noita- ja inkvisitsioonioikeuksien tuomiopäätöksien toimeenpanoja.

Tähän yleis-inhimilliseen asiaan liittyi Ameriikassa vielä se omituinen valtiollinen pulma, johon kysymys orjien lakkauttamisesta ehdottomasti oli kietova pohjois- ja etelävallat. Kysymys koski eri valtojen oikeuksia Unioonin rinnalla. Kuinka pitkälle ulottui valtioiden oma päätösvalta? Kuinka paljon sai Uniooni sekaantua eri valtioiden asioihin? Sattuu vielä nytkin että etelävaltalaisten kanssa keskustellessa kuulee lauseita sellaisia kuin tämä: "orjuus oli kirouksena, mutta mitä se pohjoisvaltioita koski", — ja tietämättänsä puristaa lausuja kättään nyrkiksi, samalla kun silmistä hehkuu tulisin viha. Yhdysvaltojen perustuslain n.s. "14 lisäpykälä" suojeli pohjoisvaltojen mielestä kaikkien, myöskin neekerien vapautta. Etelävallat olivat toista mieltä, — ja sota oli välttämätöin. Vielä nytkin on nykyisten puolueiden, demokraattien ja republikaanien erimielisyyden ytimenä sama mielipiteitten eroavaisuus, vaikka nykyiset republikaanit ovatkin melkoisesti muuttuneet Abraham Lincolnin, — ja vielä enemmän George Washingtonin ajoilta.

Tätä nykyä ovat vanhat abolitsionistit ainoastaan menneisyyden jäännöksiä. He ovat loppuun käytetyitä työaseita, mutta nimitys, jonka ennen saivat pilkkanimenä, on muuttunut heille kunnianimeksi. "Hän kuuluu erääseen meidän vanhimmista abolitsionistiperheistämme", kuullaan usein kunnioituksella sanottavan sekä miehistä että naisista. Tosin vallitsee vielä monta ennakkoluuloa mustia vastaan, etenkin entisissä orjavalloissa. On esim. niinkin käynyt, että eräässä suuressa kokouksessa kaksi vuotta takaperin, sanomalehtienkirjurit käskivät ilmottaa puheenjohtajalle, ett'ei yksi ainoakaan heistä tule saapuville, joll'ei käsketä pois neekerityttöä, joka tungoksen takia oli sijoitettu heidän pöytänsä ääreen. Aivan äskettäin tapahtui, että muutamalla yhdistyksellä oli valittavana mustan jäsenen vastaan-ottaminen tai puheenjohtajan — vanhan abolitsionistin — eroaminen. Yhdistys luopui kernaammin puheenjohtajastaan. Mutta vaikka monella valkealla vielä onkin ennakkoluulonsa mustia vastaan, niin on orjalaitos semmoisenaan jo aikoja sitten tullut kansalle vastenmieliseksi. Eräs äiti, jonka lapsuus oli kulunut abolitsionismin ensi aikoina, antoi 12 vuotiaalle pojalleen "Setä Tuomon tuvan" luettavaksi. Poika sanoi: — "äiti, kirja on hyvin hauska, mutta eihän se voi mitenkään olla tosi. Kuinka meidän vapaassa Ameriikassamme olisi voitu sellaisia julmuuksia tehdä? Sittehän me olisimme tulleet todellisesti vapaiksi vasta orjuuden lakkauttamisen jälkeen." —

Muutamia on Ameriikassa, jotka olkapäitään kohauttaen arvelevat, että abolitsionistit kiihotuksillaan herättivät — tosin oikeutetun — mutta tuiki tarpeettoman sodan. Ennen pitkää olisi muka orjienpito käytännöllisistä syistä tullut mahdottomaksi. Orjien omistajat olisivat, näet, itse ruvenneet huomaamaan, että orjien työ ei taloudellisesti kannattanut. Se vaan näytti edulliselta, aivan niin kuin vanhan-aikuiset maanviljelyskalut näyttävät uusia halvemmilta, mutta ajan pitkään tulevatkin kalliimmiksi, sillä niitä käytettäessä ei säästy niin paljo aikaa kuin uusilla koneilla. Sitä paitsi — sanovat nämä jälkiviisaat — on paljoa parempi kärsivällisesti odottaa yleisen mielipiteen vaatimusta, kuin mahtisanoilla yllyttää muutoksiin. Ennemmin tai myöhemmin olisi orjuus siveellisestikkin muka muuttunut mahdottomaksi, niin valtavasti olisi yleisen mielipiteen pakko vaikuttanut orjien omistajiin.

Kuuluvathan tuollaiset lauseet erinomaisen järkeviltä ja maltillisilta, mutta olisikohan tuollaista tyyntä viisautta lausuttu, jos asia olisi koskenut puhujien omia äitejä, vaimoja ja sisaria? — —

Philadelphiassa meitä kutsuttiin tapaamaan muutamia vanhoja abolitsionisteja mr Robert Purvisin luona, joka aikoinaan on ollut orjuuden vastustajien etevimpiä johtajia, mutta nyt kunnioitettavana harmaapää vanhuksena elää rauhassa muistoineen.

Monta henkeä ei sinä iltana kokoontunut hänen kauniiseen, mukavaan kotiinsa: meitä oli vaan muutamia seurusteluystäviä, unitaaripappi, jonka seurakuntaan isäntä kuului ja kaksi vanhaa naista Robert Purvisin aikalaisista ja työkumppaneista, miss Mary Grew ja miss Adeline Thompson. Edellisellä oli lempeät, siniset lapsen silmät ja lumivalkeat, sileästi korvien taakse kammatut hiukset. Vanhanaikaisessa kveekkaripuvussaan hän enemmän näytti rauhalliselta isoäidiltä kuin entiseltä puhujalta ja esitelmienpitäjältä. Hänen ystävänsä, miss Thompson, sitä vastoin oli suoraselkäinen kuin sotamies, hänen liikkeensä olivat uhkavarmoja ja päätään hän tuon tuostakin heitti reippaasti taaksepäin. Hänessä oli viehättävä jälkiheijastus viisikymmentä vuotta sitte kuluneista ajoista. Suuri kimppu tummia kiharia aaltoili kahden puolen ryppyisiä, mutta vieläkin miellyttäviä kasvoja ja hänen musta, kukilla koristettu silkkihameensa oli mitä kummallisinta kuosia leveine kauluksineen ja puhkahihoineen. Muuten hän oli sekä omituinen että herttainen vanha neiti ja kertoili viehättävällä tavalla entisistä ajoista.

Illan sankari oli kuitenkin isäntä itse. Vaikka olikin sekaverinen, oli Robert Purvis nuoruudessaan ollut miehellisen kauneuden ja ritarillisuuden ihannekuva. Huolimatta 74 vuodestaan on hän vieläkin henkilö, joka ehdottomasti vetää kaikkien silmät puoleensa. Etelämaista tulta on hänen silmissään, etelämaista tulisuutta hänen mielevässä puhelussaan. Katsellessaan hänen suurta kaarevaa nenäänsä, puhtaita, jaloja kasvonpiirteitään, lumivalkeata, kiharaa tukkaa ja oliivinväristä ihoaan, ei tulisi epäilleeksikään, että hän sukuutuu halveksitusta mustasta rodusta. Nuoruudessaan hän oleskeli paljon Englannissa ja liikkui silloin ylhäisimmissä piireissä. Sieltä hän on perinyt hienon-arvokkaan käytöksensä, johon Ameriikasta on yhtynyt miellyttävä leikillisyys.

— Sanokaa minulle, — pyysi eräs läsnäolevista nuorista naisista — kuinka vanha te oikeastaan olette, mr Purvis?

— Teidän kanssanne puhuessani olen 25 vuotias, — vastasi hän hiukan veitikkamaisesti kumartaen.

Hänen vaimonsa ja tyttärensä suorittivat emännän tehtävät arvokkaalla ja herttaisella tavalla. Tytär on ainoa lapsi vanhuksen edellisestä avioliitosta mulattinaisen kanssa ja hänellä on isän omituinen ihonväri. Hän nauttii sekä isänsä takia että itse tähtensä suurta luottamusta ja hänelle on uskottu monta luottamustointa niissä lukuisissa naisyhdistyksissä, joita Philadelphiassa, samoin kuin useimmissa muissa Ameriikan kaupungeissa, on niin viljalta. Robert Purvisin perhe-elämää on aina kehuttu esikuvaksi kelpaavana. Heti naimisensa jälkeen vihastui hän siitä, että hänen vaimonsa ei sallittu hänen kerallaan mennä äänestämään, niin kovasti, että ei siitä päivin ole käyttänyt omaakaan äänestys-oikeuttaan, — yhtä epäkäytännöllinen kuin ritarillinen tapa käsitellä asiaa. — "Joko on meillä molemmilla äänestys-oikeus, tahi ei kummallakaan", sanoo hän vielä nytkin ja silmästä leimahtaa äkkiä salama, "enkä tahdo minä ennen laskea vaalilippuani uurnaan, kuin vaimoni ja tyttäreni voivat seurassani astua sen ääreen."

Keskustelu kääntyi pian muinaisiin aikoihin ja isäntää pyydettiin kertomaan jotain. Robert Purvis hymyili, mutta esteli alussa. Hän ei muka ollut mikään puhuja, parempi olisi, että hänen vanhat ystävänsä miss Grew ja miss Thompson ottaisivat kertoakseen. Mutta kun estelyt eivät auttaneet, suoristausi hän arvokkaannäköisesti ja alkoi:

— Ne olivat ne ajat, jolloin maan-alainen rautatie pantiin käytäntöön pohjoisvaltioissa. Sillä me abolitsionistit tarkotimme salaista järjestelmää kuljettaa pakenevia orjia toisesta valtiosta toiseen. Meillä oli etelässä uskotut lähettiläämme, joiden puoleen onnettomat henkipatot ensin kääntyivät. Nämä lähettivät heidät sitten pohjoiseen päin, ensiksi Philadelphiaan, jossa Mary Grew, Adeline Thompson, Lucretia Mott, hänen miehensä James Mott sekä muita jaloja naisia ja miehiä oli valmiina vastaan-ottamaan, lymyttämään ja lähettämään heidät edemmäksi. Rochesterissa oli meillä tuo nyt 80 vuotias Amy Post, jonka talossa varmaan aina tiesi voivansa löytää yhden tai useampia pakolaisia kellariin tai ylisille kätkettyinä. Sieltä oli vielä hyvä joukko matkaa Kanadaan, mutta välitienoillakin oli avuliaita ystäviä, valmiita rikkomaan tapoja ja lakia totellakseen korkeampaa lakia, joka heidän sydämmissään hallitsi.

Siihen aikaan karkasi muudan nuori, älykäs mulatti Virgiiniasta. Kätkettyään ja autettuaan häntä Philadelphiassa, lähettivät James ja Lucretia Mott hänet "Rautatietä" pohjoiseen päin. Alussa kävi kaikki hyvin ja Amy Post otti hänet vastaan avoimin sylin. Pahaksi onneksi oli orja taitava työn tekijä ja hänen isäntänsä oli ansainnut suuria summia käyttämällä häntä maksusta muilla työssä. Etsiskelemiset olivat sen vuoksi tavattoman pontevat ja viimeinen "asioitsija", jonka piti lähettää mies rautatiellä Kanadaan, ei hädissään tiennyt muuta keinoa vaan lähetti hänet hienoreikäisessä tynnyrissä edemmäksi. Tynnyri tai astia lähetettiin parin tusinan muun, nauloilla täytetyn tynnyrin mukana Kanadaan. Mutta takaa-ajajat olivat jo tulleet niin lähelle pakolaista, että saapuivat viimeiseen piilopaikkaan vähäistä myöhemmin kuin tynnyrit olivat matkalle lähetetyt. "Asioitsijaa" hätyytettiin, eräs rautatienmies ilmaisi salaisuuden ja samassa tuokiossa lähetettiin sähkötietä käsky, että naulatynnyrit pysäytettäisiin matkalla ja tutkittaisiin, ennenkuin ehtivät Kanadan rajalle. Niin tapahtuikin. Mutta kaikeksi onneksi olikin selittämättömästä erehdyksestä se tynnyri, johon mulatti oli kätketty, jäänyt pysäyttämättä ja lähetetty Kanadaan. Kun ei tynnyrissä ollut mitään osotetta, asetettiin se tavaramakasiiniin. Päivä kului toisensa perästä, eikä kukaan tullut sitä noutamaan, sillä "asioitsija" oli kiireesti ilmottanut ystävilleen Kanadassa, että yritys oli rauvennut tyhjiin sekä että hänellä ja heillä ei enää ollut muuta tehtävää kuin varoa omaa nahkaansa. Vihdoin kolmen päivän kuluttua saivat ystävät tietää takaa-ajajien pettymyksen. He alkoivat aavistaa asian todellista laitaa, kiirehtivät rautatien-asemalle kyselemään ja löysivät vihdoin miesraukan puoleksi tukehtuneena, näljästä ja janosta nääntyneenä, mutta vielä elossa ahtaassa vankikopissaan. Hänen pienet eväsvaransa olivat loppuneet jo toisen päivän aamuna, töintuskin hän voi liikahtaa istuvasta asemastaan, häntä vaivasi kamala epävarmuus kohtalostaan, mutta siitä kaikesta huolimatta ei hänen edes johtunut mieleensäkkään ilmottaa olinpaikkaansa. Niin valtavasti vihasivat nämä pakolaiset orjuutta ja herrojaan, että mieluummin kärsivät kuoleman, kuin palasivat takaisin.

— No niin, mitenkäs mulatin sitten kävi?

— Ooh, hän virkosi vähitellen Kanadan-ystävien hoidosta ja tuotti meille paljo kunniaa. Kertomus hänen matkastansa naulatynnyrissä kulki ympäri maata ja tuli meille hyödylliseksi orjien-omistajia vastaan. Arveltiin, että orjia varmaankin kohdeltiin julmemmin kuin osattiin aavistaakkaan, koska karanneet ennemmin olivat valmiit kuolemaan tuskallisen kuoleman kuin palasivat herrojensa luo.

— Kertokaa nuoresta P:stä — pyysi miss Grew. Robert Purvis näytti olevan hämillään. Hän yskäsi ja alkoi uudelleen: — eräs mies Georgiassa oli kuuluisa kovuudestaan orjilleen. Yksi niistä päätti vihdoin paeta ja tuli meidän luoksemme Philadelphiaan. En tiedä, olimmeko me sillä kertaa tavallista hitaammat toimissamme, tai olivatko lain palvelijat tavallista nopeammat. Pääasia oli, että he saivat orjaraukan kynsiinsä ja veivät hänet pois. Minä olin siihen aikaan — mr Purvis hymyili — nuori ja kuumaverinen. Vannoin pelastavani sen miehen, tapahtukoon se sitte vaikka lainvalvojain nenän edessä. Miehen karkaamiseen liittyi raskauttavia seikkoja, joten asiasta ruvettiin käymään oikeutta. Tietysti olin minäkin haastettu, pahasti kun olin asiaan sekaantunut. Kävin toisesta asian-ajajasta toiseen saadakseni apua. He kohauttivat olkapäitään. Asiani, eli oikeimmin neekerin asia oli toivoton, eikä heillä ollut halua siihen ryhtyä. Huomattuani, ett'ei laista ollut, avun toivoa, päätin, nuori ja rohkea kun olin, ottaa lain omaan käteeni. Mustalle ajurilleni, James Mottille ja parille muulle ystävälle uskoin salaisen tuumani ja ryhdyin valmistuksiin. Oikeudenkäyntipäivänä kohtasimme toisemme, pakolainen ja minä, silmänräpäyksen ajan lakituvan eteisessä, kun häntä vartioittuna vietiin oikeuden eteen.

— Oletko valmis valitsemaan elämän tai kuoleman? — sain tilaisuuden hänelle kuiskata.

— Olen, massa, — vastasi mies, hampaitaan kiristäen.

Lakituvassa kohtasi minua liikuttava näky, sillä pakolaisen nuori kaunis vaimo, mukanaan heidän ainoa lapsensa, vuoden vanha poika, oli seurannut miestään ja oli tuotu lapsineen arestista yhdessä hänen kanssaan. Tuomari, kunnioitettava kelpo vanhus, oli heltymäisillään joka kerta kun sattui silmäilemään itkeentynyttä, epätoivoista äitiä, mutta monivuotinen palvelus oikeushuoneissa oli karaissut hänen sydämmensä, eikä tuomiota lievennetty. Istunto loppui, kun vielä oli lausuttu muutamia nuhteita ja varotuksia tuomitulle, että hän nöyrästi kärsisi ansaitun rangaistuksen.

— Hän ei koskaan tule sitä kärsimään! — huudahtin minä. Yht'äkkiä olin syöksynyt tuomitun luo, ystäväni hänen vaimonsa luo. Silmänräpäyksessä tempasimme heidät hämmästyneen ja valmistaumattoman vartijaston käsistä ja suorastaan viskasimme heidät vaunuihin, jotka minun salaisesta käskystäni seisoivat oven ulkopuolella, kaksi nopeinta hevostani eteenvaljastettuina. Ja seuraavan silmänräpäyksen kuluttua laukkasivat hevoset nuolen nopeudella pohjoiseen päin. Luonnollisesti meitä ajettiin takaa, mutta onni oli meille myötäinen, ystävät auttoivat meitä pitkin matkaa ja perhe pelastettiin.

Pappi pudisti päätään, kun Robert Purvis, melkein hengästyneenä, säihkyvin silmin, kädet elehtelevinä oli kertomuksensa lopettanut. — Niin, niin, — jatkoi hän tyynemmin, huomatessaan papin paheksivan katseen — se oli tavaton teko, muuksi en sitä sano. Mutta te, ladyt ja gentlemanit, ette käsitä, mihin vääryys ja julmat lait voivat meidät pakottaa.

— Mitenkä pakolaisten kävi?

— Miehestä tuli taitava ja suosittu koneseppä. Myöhemmin, orjien vapautuksen jälkeen hyötyi hän ja tuli rikkaaksi. Useita vuosia myöhemmin tuli luokseni nuori mies, mulatti, hienosti puettu ja kauttaaltaan gentlemanni.

— Te ette tunne minua, — sanoi hän hämillään, — mutta uskalsin tulla luoksenne, koska...

— Terve tultuanne — sanoin minä — kasvonne näyttävät minusta tutuilta, mutta luulempa ett'emme ole ennen tavanneet toisiamme.

— Olemme kyllä — vastasi hän — Philadelphian lakituvassa 25 vuotta sitten. Minä olen P:n, sen orjan poika, joka karkasi Georgiasta ja jota te autoitte oman henkenne uhalla.

— Teidän pitäisi puhua näille nuorille naisille Grimkén sisaruksista, — huomautti vanha miss Thompson.

Robert Purvisin korkea otsa synkistyi. Hän alkoi taas: — useita vuosia takaperin asui New-Orleansin läheisyydessä rikas kasvatusmaan-omistaja Grimké molempine tyttärineen. Vaikka olivat kasvatetut etelässä, jossa orjuus joka puolella heitä ympäröitsi, tuli sisarista, Sarah ja Angelina Grimké, hartaita orjuuden vastustajia. Isänsä kuoleman jälkeen vapauttivat he kaikki orjansa, myivät tilansa ja alkoivat matkustaa ympäri maata pitääkseen esitelmiä orjuutta vastaan. He olivat vielä nuoret, jokseenkin kauniit ja aikaansa nähden erittäin sivistyneitä. Suurella kaunopuheliaisuudella ja tulisella innolla puolustivat he vapautta ja joka paikassa tungeskeltiin heitä kuulemaan. Vihdoin he tulivat Philadelphiaan. Huhu oli kulkenut heidän edellään ja mielet kaupungissa olivat kuohuksissa heidän saapuessaan. Toiset heitä puolustivat, toiset vastustivat. Molempien sisarten puhetaito oli hankkinut heille monta kannattajaa ja orjien omistajat ystävinensä olivat vimmoissaan sisarten menestyksestä. Ennenkun sisaret olivat ehtineet pitää kokoustansa, kutsuivat orjuuden puolustajat kokoon suuren rahvaan kokouksen, jossa he kaikilla mahdollisilla keinoilla yllyttivät kansaa — tai oikeimmin kaupungin roskaväkeä — näitä kahta naista vastaan. Syntyi siitä meteliä. Useimmat työn-antajat olivat helposti ärsytetyt, sillä heille oli orjuuden pysyttäminen edullista, koska he sen kautta luulivat voivansa pitää työpalkat alhaisina. Mutta kiihottajien onnistui saada puolellensa itse mustatkin sekä tietämättömät köyhät valkoiset. Mustille he uskottelivat, että suuri joukko vapautetuista neekereistä kuolisi nälkään ja kurjuuteen, koska vaan harva heistä oli kasvatettu itse itseänsä jollakin toimella elättämään. Valkoisille työmiehille taas valitettiin, että työpalkat alentuisivat uskomattomiin, jos työ-aloille päästettäisiin vapautettuja orjia, jotka mitättömästä maksusta suostuisivat tekemään kaikista raskaimpiakin töitä. Me abolitsionistit saimme tietää tästä kokouksesta ja kokoonnuimme James Mottin luo neuvottelemaan siitä, mitä olisi tehtävä. Useat ehdottivat, että esitelmää ei pidettäisikään, mutta sitä ehdotusta sisarukset itse vastustivat. He harrastivat palavalla innolla asiaansa ja luottivat siihen että he nyt niinkuin ennenkin voittaisivat kuulijat puolelleen juuri sillä, että oikeata asiaa puolustivat. Raskaalla mielellä me myönnyimme ja kokous päätettiin pidettäväksi seuraavana päivänä. Suuria kansanjoukkoja tungeskeli käytävissä ja sali oli täynnä paljoa ennen esitelmän alkua. Alussa kävi kaikki hyvin, mutta sisaret eivät olleet vielä ehtineet pitkälle esitelmässään, kun ulvova, meluava ja kiviä nakkaava väkijoukko piiritti talon. Turhaan puolusti sisällä oleva yleisö sisaria. Melu kasvoi, akkunoita särjettiin. Yht'äkkiä kajahti ulkoa riemu-ulvonta, tuikea palonhaju levisi saliin, tulta ja savua alkoi tunkeutua suljettujen ovien läpi sisään. Villitty roistoväki oli sytyttänyt talon palamaan. Hädin tuskin pelastuivat Grimkén sisarukset ja heidän ystävänsä. Moni puristui pahasti tungoksessa, joka syntyi, kun tuli huomattiin.

Robert Purvis istui äänettömänä, huulet yhteen puserrettuina.

— Sisarukset — jatkoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen — jatkoivat matkaansa yöllä ja ryhtyivät jo seuraavassa valtiossa taas lähetystyöhönsä. He elivät ja vaikuttivat vielä monta vuotta. Toinen heistä kuoli nuorena. Toinen joutui naimisiin ja sai nähdä nuoruuden-unelmansa orjuuden lakkauttamisesta toteutuvan. Philadelphian käytös näitä jaloja, uhraavaisia intoilijoita kohtaan, jotka olivat niin paljon edellä aikaansa, niin itseään muistamattomat, niin pelottomat, niin uskolliset ihanteilleen, on ollut häpeäpilkku kristilliselle sivistykselle. Grimkén sisarukset olivat kuitenkin niin paljon raakuutta korkeammalla, että se ei voinut heitä vahingoittaa. Heissä oli sitä ainesta, josta muinoin marttyyrejä luotiin. Eivätkä he siihen aikaan olleet ainoat, jotka uhrasivat kaikki edistääkseen asiaa, jota pitivät oikeana. Vuonna 1837 paistettiin muuan orja lähellä St. Louisin kaupunkia pienellä tulella kuoliaaksi. Pappi Elijah Lovejoy, tunnettu orjuuden vastustaja, toimitti samaan aikaan sanomalehteä Altonissa. Hän luki St. Louisin lehdissä lyhyen kertomuksen tapauksesta, matkusti itse paikalle, hankki tiedon kaikista tapahtuman seikoista ja julkasi lehdessään lavean, totuuden mukaisen kertomuksen rikoksesta. Hänen vaimonsa itki ja pyysi häntä olemaan varovaisen, sillä he olivat köyhät ja Lovejoyn oli täytynyt neljännen kerran ostaa uudet painotarpeet; edelliset oli rahvasjoukko hävittänyt, raivoissaan lehden orjille ystävällisestä suunnasta. Pian hän sai tuntea, että viha ei tällä kertaa tyytynyt edes siihen uhriin. Hänen henkensä oli vaarassa, hän pysytteli kotonaan ja pyysi kaupungin hallitukselta apua. Yhtä hyvin olisi hän voinut turvautua orjan polttajiin. Järjestyksen valvojat tekeytyivät sokeiksi ja kuuroiksi, kun orjuuden vastustajat tarvitsivat apua. Hänen ystävänsä neuvoivat häntä pakenemaan, mutta hän vastasi: — ei, elämäni ratkaiseva hetki on tullut ja sitä en voi paeta. Minä pelkään Jumalaa, sen vuoksi en pelkää tekoni seurauksia.

Eräänä päivänä hän työskenteli painossaan muutamien hyvien ystävien kanssa, sillä latojat olivat hänet jättäneet. Silloin piiritti roistojoukko painon ja sytytti sen tuleen. Lovejoyn astuessa ulos palavasta talostaan karkasi lauma hänen kimppuunsa. Viisi kuulaa sattui onnettomaan ja hän sortui kuolleena maahan ainoastaan 32 vuoden vanhana. Kun hänen äitinsä sai kuulla poikansa kuolleen, sanoi hän: — hyvä on. Parempi kuolla aatteilleen, kuin pettää ne... —[17]

Siten kertoeli Robert Purvis, loihtien meille toisen kuvan toisensa perästä vanhojen abolitsionistien elämästä. Kaikki hänen harrastuksensa, hänen paraat muistonsa olivat muinaisuudessa. Hänen asunnostaankin sen huomasi. Huoneessa riippui Wendell Phillipsin, William Lloyd Garrisonin, Frederick Douglasin ja Toussaint L'Ouverturen y.m. kuuluisien abolitsionismin puhujain ja johtajien kuvia. Etenkin kubalaista orjaa, sotapäällikköä, puhujaa, kapinoitsijaa L'Ouverturea hän innokkaasti puolusti. Frederick Douglasista kertoi hän seuraavan hauskan jutun: — Douglas oli mulatti ja oli paennut herransa luota. Herra oli samalla hänen isänsä. Siihen aikaan oli Douglas kaunis, uljas mies ja kävi mielellään komeasti puettuna. Eräänä päivänä hän käveli Bostonin parhaimmalla kadulla puettuna oivallisiin majavannahka-kauluksisiin turkkeihin. Tämä suututti kovin erästä hienon maailman naista. — Mikä hävyttömyys! — sanoi hän. — Moni valkoinen miesraukka istuu vankihuoneessa siitä, että on varastanut esim. halvan meloonin ja tuo rehentelee ihmisten silmissä majavannahka-kauluksessa, vaikka on varastanut paljoa enemmän kuin melooneja. Onhan hän varastanut itsensä! —

Robert Purvis ja Douglas ovat ainoat eloon jääneet lukuisasta, voimakkaasta ystäväpiiristä, joka aikanaan oli abolitsionistien ytimenä. Nyt on heidän aikansa mennyt, heitä ei enää tarvita. Mutta heidän muistojensa läpi väreilee voiton-ilo. He ovat päässeet pyrintöjensä päämaaliin ja ovat samalla työtänsä tehdessään kylväneet jaloja siemeniä, joista uusia, orjien vapautustyön vertaisia, vapautta ja oikeutta puoltavia aatteita taas on kasvava. Ihmis-elämälle siinä on kylliksi.