6 KASVATUKSESTA (I, 25)

En ole koskaan nähnyt isää, joka olisi ollut tunnustamatta poikaansa, olipa tämä vaikka kyttyräselkäinen ja rupipäinen; ei sillä, ettei hän, jollei ole täydellisesti tämän hellyytensä huumaama, huomaisi tämän heikkoa puolta: mutta se on joka tapauksessa hänen poikansa. Niinpä minäkin näen paremmin kuin kukaan muu, että nämä tässä ovat vain sellaisen miehen haaveita, joka ei ole maistanut tieteistä muuta kuin päällimmäistä kuorta lapsuudessaan, eikä ole säilyttänyt niistä mielessään muuta kuin ylimalkaisen ja muodottoman hahmon: vähän kutakin lajia, eikä mitään kokonaista, suoraan puhuen. Sillä yleensä sanoen kyllä tiedän, että on olemassa lääketiede, lakitiede, neljä erikoisalaa matematiikassa, ja pääpiirteittäin mihin ne tähtäävät; ja mahdollisesti tiedän vielä tieteiden yleensä pyrkivän palvelemaan meitä elämässämme; mutta perehtynyt niihin syvemmälti en koskaan ole, en kynnet hampaissa pinnistänyt ajatuksiani tutkiessani Aristotelesta, yksinvaltiasta nykyisen oppineisuuden maailmassa, enkä sitkeästi harrastanut mitään tiedettä; eikä ole sitä tiedettä, josta osaisin piirtää edes ensimmäiset peruspiirteet, eikä sitä keskiluokkain koululasta, joka ei voisi sanoa itseään oppineemmaksi kuin minä, joka en pysty edes kuulustelemaan häneltä hänen ensimmäistä läksyään; ja jos minut siihen pakoitetaan, täytyy minun jokseenkin sopimattomasti pusertaa siitä jonkinlainen yleiskeskustelun aihe, jonka nojalla tutkin hänen luontaista ymmärryskykyään: jollainen läksy on heille yhtä outo kuin heidän on minulle.

En ole tutustunut mihinkään ainettaan perusteellisesti käsittelevään kirjaan, paitsi Plutarkhokseen ja Senecaan, joista ammennan kuin Danaidit, täyttäen ja tyhjentäen lakkaamatta. Panen siitä jotakin tähän paperille; omaan mieleeni tuskin jää mitään.

Historia se on minun mieleistäni luettavaa, tahi runous, johon olen aivan erikoisesti rakastunut ja mieltynyt: sillä, kuten Kleanthes sanoi, aivan niin kuin torven ahtaaseen putkeen pakoitettu ääni lähtee siitä raikuvampana ja voimakkaampana, samoin näyttää minusta ajatus, puserrettuna runon rytmillisiin mittoihin, ponnahtavan esiin paljoa äkkinäisemmin ja iskeytyvän minuun voimakkaammalla vauhdilla. Mitä luontaisiin kykyihini tulee, joita tässä koetellaan, tunnen niiden pettävän taakan alla; ajatukseni ja ymmärrykseni kulkevat vain hapuillen, horjahdellen, kangerrellen ja kompastellen; ja kun olen mennyt niin pitkälle kuin voin, niin en kuitenkaan ole lainkaan tyytyväinen itseeni: näen maata vielä edempänäkin, mutta himmeästi ja kuin sumussa, jota en voi häivyttää. Ja jos, ryhtyessäni puhumaan eroituksetta kaikesta, mitä mieleeni johtuu, ja käyttäessäni siinä vain omia ja luontaisia keinojani, minulle tapahtuu, niinkuin usein käy, että sattumalta tapaan hyvien kirjailijain teoksissa nämä samat aiheet, joita olen ryhtynyt käsittelemään, niinkuin vastikään tapasin Plutarkhoksella hänen esityksensä mielikuvituksen voimasta, niin säälin tahi halveksin itseäni tuntiessani itseni niin heikoksi ja heiveröiseksi, niin kömpelöksi ja unteloksi noihin miehiin verraten; kuitenkin onnittelen itseäni siitä, että mielipiteilläni on kunnia usein käydä yhteen heidän mielipiteittensä kanssa, ja että edes kaukana kuljen heidän jäljissään yhtyen heidän sanoihinsa, ja myöskin siitä, että vaikka osaankin (mitä kaikki eivät tee) huomata suunnattoman eroituksen heidän ja minun välilläni, siitä huolimatta päästän julkisuuteen niin heikot ja halvat keksintöni semmoisinaan, paikkailematta ja parsimatta puutteellisuuksia, jotka tämä vertailu on minulle niissä paljastanut. Täytyy olla aika vankkaselkäinen ryhtyäkseen astumaan rinnan noiden miesten kanssa. Meidän aikakautemme häikäilemättömät kirjailijat, jotka mitättömiin teoksiinsa sirottelevat kokonaisia otteita muinaisajan kirjailijain teoksista, lisätäkseen kunniaansa, saavat sillä aikaan aivan päinvastaisen vaikutuksen: sillä tuo ääretön kiiltojen erilaisuus saa sen, mikä on heidän omaansa, näyttämään niin kalpealta, niin himmeältä ja niin rumalta, että he sillä menettävät paljoa enemmän kuin voittavat.

Seuraavassa esimerkki kahdesta vastakkaisesta ajatustavasta: filosofi Khrysippos ei liittänyt kirjoihinsa vain kohtia toisten kirjailijain teoksista, vaan kokonaisia teoksia, esimerkiksi erääseen Euripideen Medean; ja Apollodoros sanoi, että jos niistä karsisi pois sen, mikä oli muiden omaa, niin hänelle ei jäisi muuta kuin tyhjä paperi. Epikuros sitävastoin ei ollut pannut ainoatakaan lainausta niihin kolmeensataan niteeseen, jotka hän jätti jälkeensä.

Satuin tässä eräänä päivänä tapaamaan tuollaisen kohdan: olin raukeana seurannut ranskalaisia sanoja, niin verettömiä, niin laihoja, niin sisällyksettömiä ja merkityksettömiä, että ne todellakaan eivät olleet muuta kuin ranskalaisia sanoja; pitkän ja ikävän matkan taivallettuani sattui eteeni ylevä, uhkea, jopa pilviin saakka kohoava lainakohta: jos rinne olisi tuntunut loivalta ja nousu vähän verkkaiselta, niin asia olisi ollut anteeksi annettavissa; mutta siinä oli niin pysty ja äkkinäinen jyrkänne, että kuudesta ensi sanasta huomasin olevani lentämässä toiseen maailmaan; sieltä näin lokalätäkön, josta tulin, niin alhaalla ja niin syvänä, etten sitten enää koskaan rohjennut jälleen laskeutua siihen. Jos pukisin jonkin esityksistäni moisiin upeisiin lainakoruihin, niin se valaisisi liiaksi muiden kohtien typeryyttä.

Että moitin omia virheitäni muissa, se ei minusta näytä sopimattomammalta kuin että moitin muiden virheitä itsessäni, niinkuin usein teen. Niitä tulee syyttää kaikkialla eikä suoda niille missään tyyssijaa. Tiedän kyllä, kuinka suurta uskallusta minulta itseltäni vaatii yritys vetää joka hetki vertoja niille kohdille, jotka olen ryöstänyt muilta, pysytellä niiden tasalla, uhkarohkeasti toivoen voivani pimittää tuomarien silmät sellaisia kohtia eroittamasta; mutta yritän sitä yhtä paljon ponnistuksieni kuin kekseliäisyyteni ja kykyni avulla. Ja sitten en painiskele noiden vanhojen mestarien kanssa rutosti, enkä sylipainia, vaan moneen otteeseen, pienin ja kepein hyökkäyksin; en täyttä totta hyökkää heidän kimppuunsa, minä vain tunnustelen heitä, enkä niin paljon käy päälle kuin hankin päällekäymistä. Jos voisin pitää puoleni heille, niin olisinpa aika mies: sillä käyn käsiksi vain heidän vahvimpiin puoliinsa. Tehdä niinkuin olen huomannut muutamain tekevän: peittää itsensä toisten aseilla niin tyystin, ettei näytä edes omien sormiensa päitäkään, kehittää suunnitelmaansa (niinkuin on helppo taitavien tehdä, kun sisällys on yleistä laatua) vanhojen keksintöjen varassa, paikaten näitä sieltä täältä, sellainen on niiden taholta, jotka tahtovat niitä peitellä ja esittää ominaan, ensiksikin vääryyttä ja raukkamaisuutta, koska he, kun ei heillä ole mitään omaperäistä, millä esiintyä, koettavat tehdä itsensä huomatuiksi yksinomaan muiden ansioilla, ja toiseksi suurta typeryyttä, joka tyytyy petkuttamalla hankkimaan tietämättömän alhaison hyväksymisen, mutta joutumaan huonoihin kirjoihin asian ymmärtäjäin taholla, jotka halveksivat tuollaisia lainakoristeita; ja he ovat kuitenkin ainoat, joiden kiitos jotakin painaa. Minä puolestani tahdon kaikkein vähimmän menetellä niin. Käytän toisten sanoja vain lausuakseni sitä paremmin omat ajatukseni. Tämä ei koske otekokoelmia, jotka julkaistaan sen nimisinä: ja sellaisia olen, paitsi muinaisaikuisia, nähnyt sangen näppäriä omalta ajaltani, muiden muassa erään, jonka on julkaissut Capilupi.[40] Tekijät ovat älykkäitä miehiä ja todistavat sen sekä muilla teoksillaan että näillä, kuten esim. Lipsius[41] tuolla oppineella ja huolellisesti rakennetulla Valtio-opillaan.

Oli miten oli, tarkoitan, ja olivatpa nämä mietelmäni millaisia jaarituksia tahansa, en ole päättänyt salata niitä, enempää kuin salaisin kaljupäistä ja harmahtavaa kuvaani, johon maalari ei olisi pannut ihanteellisia kasvoja, vaan minun kasvoni. Sillä nämä ovat myöskin minun mielialojani ja mielipiteitäni; esitän niillä sitä, mikä on minun uskoni, en sitä, mitä muiden tulee uskoa; tarkoitukseni tässä on vain näyttää oma itseni, joka mahdollisesti jo huomenna on toinen, jos uusi kokemus minut muuttaa. Minulla ei ole sitä arvovaltaa, että minua uskottaisiin, enkä sitä pyydäkään, koska tunnen olevani liian vähän oppinut opettaakseni muita.

Eräs henkilö siis, joka oli nähnyt edellä olevan kirjoitelman, sanoi minulle kotonani tässä eräänä päivänä, että minun pitäisi hiukan laajemmin esittää käsitykseni lasten kasvatuksesta... Totta puhuen en ymmärrä siitä muuta kuin että inhimillisen tieteen suurin vaikeus ja tärkeys näyttää olevan tuolla alalla, joka käsittelee lasten kasvatusta ja opetusta... Heidän taipumuksensa näyttäytyvät tuolla varhaisella iällä niin heikosti ja hämärästi, lupaukset ovat niin epävarmoja ja pettäviä, että on vaikea niistä päättää mitään varmaa. Katsokaa Kimonia, katsokaa Themistoklesta ja tuhansia muita, kuinka suuresti alkuperäisestä poikkeavaan suuntaan he ovat kehittyneet. Karhujen ja koirien pennut näyttävät luontaisen kehityssuuntansa, mutta ihmiset, omaksuen heti tottumuksia, mielipiteitä, lakeja, muuttuvat helposti tahi pukeutuvat valepukuun. Kuitenkin on vaikea voittaa luontaisia taipumuksia. Siitä johtuu, että kun ei ole oikein valittu lasten uraa, nähdään usein turhaa vaivaa ja kulutetaan paljon aikaa harjaannuttaessa heitä sellaiseen, missä he eivät voi menestyä, joka tapauksessa olen tästä vaikeasta kysymyksestä sitä mieltä, että heidät on aina suunnattava parhaaseen ja hyödyllisimpään, eikä ole pantava varsin paljon huomiota noihin herkkiin ennustuksiin ja arvelmiin, joihin heidän lapsuutensa oireet antavat meille aihetta. Platon näyttää minusta Valtiossaan antavan niille liiaksi arvoa.

Tiede on jalo kaunistus, rouvani, ja ihmeen tehokas väline nimenomaan niin korkeassa asemassa oleville henkilöille kuin te olette. Oikeastaan sitä eivät halvat ja alhaiset kädet voi oikein käyttää; se on paljon ylpeämpi antaessaan apuaan sodan johtamiseen, kansan hallitsemiseen, jonkun ruhtinaan tahi vieraan kansakunnan ystävyyden hankkimiseen kuin dialektisen todistelun laatimiseen, tahi valitusasian ajamiseen tahi pillerilääkkeen määräämiseen. Siispä, rouvani, koska uskon että te ette unohda tätä puolta omaistenne kasvatuksesta, te joka olette maistanut sen makeutta ja olette kirjallisella alalla toiminutta sukua (onhan meillä vielä kirjoitelmia noilta vanhoilta de Foixin kreiveiltä, joista Herra Kreivi teidän puolisonne ja te polveudutte, ja François Monsieur de Candale, teidän setänne, luopi niitä joka päivä toisia, jotka ulotuttavat tiedon tästä sukunne ominaisuudesta useampiin vuosisatoihin), tahdon esittää teille siitä yhden ainoan käsitystavan, joka minulla on ja joka on päinvastainen kuin tavalliset. Siinä kaikki, millä voin teitä palvella tässä asiassa.

Sen opettajan toimessa, jonka pojallenne annatte ja jonka valinnasta riippuu koko hänen kasvatuksensa tulos, on useita muita tärkeitä puolia, mutta niihin en koske, kun en tiedä niistä sanoa mitään arvokasta; ja mitä tulee tähän asiaan, josta ryhdyn antamaan hänelle neuvoja, uskokoon hän minua, mikäli katsoo sanani todenmukaisiksi.

Tahtoisin, että ylhäissukuiselle lapselle, joka pyrkii kirjalliseen sivistykseen ei ansion vuoksi (sillä niin halpamainen tarkoitusperä ei ole runotarten armon ja suosion arvoinen, ja sitäpaitsi se tarkoittaa toisia ja on riippuvainen toisista), eikä niin paljon vierasten etuja kuin omiansa varten ja sisällisesti siitä rikastuakseen ja kaunistuakseen, haluten sen avulla kehittää itsensä pikemmin taitavaksi kuin oppineeksi mieheksi, tahtoisin, että hänelle myöskin huolellisesti valittaisiin ohjaaja, joka olisi pikemmin älykäs kuin tietorikas, ja että siihen vaadittaisiin kumpiakin, mutta enemmän siveellisiä ominaisuuksia ja ymmärrystä kuin tietoja, ja että hän toimessaan noudattaisi uutta menettelytapaa.

Lakkaamatta huudetaan korviimme, niinkuin kaadettaisiin suppiloon, ja meidän tehtävänämme on vain toistaa, mitä meille on sanottu; tahtoisin, että hän korjaisi tämän kohdan ja heti alun alkaen, ohjattavansa henkisten kykyjen mukaan, ryhtyisi panemaan ne koetukselle, antaen hänen itsensä päästä asiain makuun, valita ja eroitella ne, joskus avaten hänelle tietä, joskus antaen hänen itsensä avata sen. En tahdo, että hän yksin esittää omia ajatuksiaan ja puhuu; tahdon, että hän kuuntelee, kuinka hänen oppilaansa vuorostaan puhuu. Sokrates ja sittemmin Arkhesilaos[42] panivat ensin oppilaansa puhumaan ja puhuivat sitten heille. Obest plerumque iis, qui discere volunt, auctoritas eorum, qui docent.[43] On hyvä, että hän panee hänet ravaamaan edessään, voidakseen arvostella hänen juoksuaan ja päättää, kuinka pitkälle hänen tulee alentua, asettuakseen hänen kykynsä kannalle. Jollemme vaarinota tätä suhdetta, niin turmelemme kaikki; ja osata määrätä se ja noudattaa sitä hyvin täsmällisesti, se on vaikeimpia tehtäviä mitä tunnen; ja etevän ja voimakkaan hengen osoituksena on osata alentua noiden lapsellisten elkeiden tasalle ja ohjata niitä. Minä astun vakavammin ja varmemmin ylä- kuin alamäkeä.

Ei ole kumma, jos ne, jotka, niinkuin meillä tavallisesti tehdään, ryhtyvät samalla opetuksella ja samanlaisella menetelmällä ohjaamaan useampia niin erimittaisia ja -muotoisia henkiä, kokonaisessa lapsilaumassa tuskin tapaavat pari kolme, jotka saavat jotakin oikeata hyötyä heidän opetuksestaan. Älköön opettaja vaatiko oppilaalta tiliä vain opetuksensa sanoista, vaan myöskin sen ajatuksesta ja sisällyksestä, ja älköön hän arvostelko hänen edistystään hänen muistinsa, vaan hänen elämänsä antaman todistuksen mukaan. Pankoon hän oppilaan muuntelemaan vasta oppimansa sataan muotoon ja soveltamaan sen yhtä moneen eri aiheeseen, nähdäkseen, tokko hän vielä on sen hyvin käsittänyt ja hyvin omaksunut, ottaen ohjeen työnsä kululle Platonin kasvatusopillisista mielipiteistä. Ruuan purkaminen takaisin sisästään sellaisena, kuin sen on niellyt, on ruuan sulamattomuuden ja huonon sulatuskyvyn merkki; vatsa ei ole tehnyt tehtäväänsä, jos se ei ole saanut sitä, mikä sen sulatettavaksi on annettu, muuttamaan näköä ja muotoa. Meidän sielumme liikkuu vain toisten turvissa, sidottuna ja pakoitettuna jäljittelemään toisten ajatuksia, heidän opetuksensa mahdin orjana ja vankina; meidät on siihen määrään totutettu talutusnuoriin, ettemme enää osaa liikkua vapaasti; meidän voimamme ja vapautemme on riutunut. Numquam tutelae suae fiunt.[44]

Seurustelin hänen kodissaan Pisassa erään henkilön kanssa, joka oli hieno mies, mutta niin jyrkkä aristotelikko, että hänen yleisin uskonkappaleensa oli, "että kaikkien paikkansa pitävien ajatusten ja kaiken totuuden koetuskivi ja ojennusnuora on niiden yhtäpitäväisyys Aristoteleen opin kanssa, että sen ulkopuolella on vain harhakuvitelmia ja tyhjyyttä, että hän on kaikki huomannut ja kaikki sanonut". Kun tätä hänen väittämäänsä oli tulkittu vähän liian laajasti ja väärin, joutui hän taannoin ja jäi pitkäksi aikaa rettelöihin inkvisitsionin kanssa Roomassa.

Pankoon opettaja oppilaan tyystin seulomaan kaikki älköönkä ajako mitään hänen päähänsä vain mahtisanalla ja uskonkappaleena. Aristoteleen perusajatukset älkööt olko hänelle perusajatuksia enempää kuin stoalaisten ja epikurolaistenkaan. Esitettäköön hänelle nämä eri mielipiteet; hän saa valita, jos voi; jollei, niin jääköön hän niistä epäilevälle kannalle:

Sillä jos hän omaksuu Xenophonin ja Platonin mielipiteet oman päättelynsä nojalla, niin ne eivät enää ole heidän mielipiteitään, ne ovat hänen. Ken seuraa toisen mielipiteitä, se ei seuraa mitään, ei löydä mitään, eipä edes etsikään mitään. Non sumus sub rege; sibi quisque se vindicet.[46] Tietäköön hän ainakin tietävänsä. Hänen tulee imeä itseensä heidän henkensä, mutta ei oppia heidän sääntöjänsä; ja unohtakoon hän rohkeasti, jos tahtoo, mistä hän on ne saanut, mutta osatkoon omistaa ne omiksensa. Totuus ja järkipuhe ovat yhteisiä kaikille, eivätkä enemmän sen omia, joka ne ensiksi on sanonut, kuin sen, joka sanoo ne jäljestäpäin: sehän ei tapahdu enemmän Platonin mukaan kuin minun mukaani, koskapa hän ja minä ymmärrämme ja huomaamme asian yhtälailla. Mehiläiset kokoavat mettä siellä täältä kukkasista, mutta sitten ne tekevät siitä hunajaa, joka on kokonaan heidän omaansa; se ei ole enää ajuruohoa eikä meiramia. Niinpä hänkin muodostelee ja sulattaa yhteen toisilta lainaamansa ainekset, tehdäkseen niistä teoksen, joka on kokonaan hänen, nimittäin oman ymmärryksensä. Hänen kasvatuksensa, työnsä ja opiskelunsa tarkoittavat vain sen kehittämistä. Salatkoon hän kaiken sen, mistä hän on saanut avustusta, ja tuokoon julki vain sen, mitä hän siitä on tehnyt. Ryöstäjät, lainanottajat näyttelevät rakennuksiaan, ostoksiaan, eivätkä sitä, mitä ottavat toisilta; te ette näe hovioikeuden jäsenen saamia palkkioita: te näette ne naimisliitot ja kunniasijat, jotka hän on toimittanut lapsilleen. Ei kukaan pane julkiseen tiliin sitä, minkä on saanut lahjaksi; jokainen panee siihen sen, mitä on ansainnut. Opiskelusta saamamme hyöty on siinä, että siitä olemme tulleet paremmiksi ja viisaammiksi. Ymmärrys, sanoi Epikharmos,[47] se näkee ja kuulee, ymmärrys se hyötyy kaikesta, järjestää kaikki, toimii, hallitsee ja vallitsee; muu kaikki on sokeaa, kuuroa ja sielutonta. Tosiaankin me teemme sen orja- ja pelkurimaiseksi, kun emme anna sille vapautta tehdä mitään omintakeisesti.

Kuka on koskaan kysynyt oppilaaltansa, mitä hän ajattelee retoriikasta ja kieliopista, siitä ja siitä Ciceron mietelauseesta? Ne isketään muistiimme täysin valmiina, kuin oraakelin vastaukset, joissa kirjaimet ja tavut ovat asiallista sisällystä. Ulkoa osaaminen ei ole tietämistä, se on sen omistamista, mitä on antanut muistinsa säilytettäväksi. Mitä todella tietää, sitä voi vapaasti käyttää, katsomatta malliin, kääntämättä silmiään kirjaansa kohti. Pelkkä kirjanmukainen taitaminen ei ole kehuttavaa taitamista. Toivon, että sellainen saa olla koristuksena, ei perustana, Platonin mielipiteen mukaisesti, kun hän sanoo "vakavuuden, tunnollisuuden, vilpittömyyden olevan oikean filosofian; muiden ja muuta tarkoittavien tieteiden olevan vain ulkokiiltoa". Tahtoisinpa, että le Paluël tahi Pompée, nämä minun aikani hienot tanssijat, opettaisivat tanssihyppäyksiä antamalla meidän vain katsella, kuinka niitä tehdään, liikahtamatta paikaltamme, niinkuin nämä tahtovat opettaa meidän järkeämme panematta sitä liikkeelle; tahi että meitä opetettaisiin käsittelemään hevosta tahi keihästä tahi luuttua tahi ääntä, harjoittamatta meitä siihen, niinkuin nämä tahtovat opettaa meitä oikein arvostelemaan ja hyvin puhumaan, harjoittamatta meitä puhumaan tahi arvostelemaan. Nythän tuollaisessa harjoittelussa kaikki, mikä sattuu silmäimme eteen, käy riittävästi kirjan verosta: hovipojan oveluus, palvelijan typeryys, jokin pöytäpuhe, ne ovat kaikki uusia harjoitusaiheita.

Siitä syystä ihmisten seura ja vierailla mailla matkustaminen ovat siihen ihmeesti omiaan; ei palataksemme sieltä tietäen vain, kuten meidän ranskalaiset aatelisemme, montako porrasta on Santa Rotondassa tahi, kuten toiset, paljonko pitemmät tahi leveämmät Neron kasvot ovat jonkin vanhan raunion kuvapatsaassa kuin jossakin samaa kuvaavassa mitalissa; vaan palataksemme sieltä tuntien ennen kaikkea noiden kansojen luonnonlaadut ja tavat, ja hieroaksemme ja hioaksemme aivojamme toisten aivoja vastaan. Tahtoisin, että alettaisiin antaa pojan jo varhaisessa lapsuudessaan liikkua, ja ensiksi, toimittaakseen yksin tein kaksi asiaa, niiden naapurikansain keskuudessa, missä kieli poikkeaa enemmän meidän kielestämme ja on sellaista, että kieli ei voi siihen kääntyä, jollei sitä ajoissa siihen taivuteta.

Myöskin on yleisesti hyväksytty mielipide, ettei ole järkevää kasvattaa lasta sen vanhempien povella: tuo luontainen rakkaus tekee heidät liian helliksi ja pehmeiksi, vieläpä järkevimmätkin; he eivät raahdi kurittaa häntä hänen vioistaan eivätkä nähdä hänen saavan yksinkertaista ruokaa, niinkuin pitää, ja mitä milloinkin sattuu; he eivät voi sietää, että hän palaa hikisenä ja pölyisenä ruumiinharjoituksistaan, että hän juopi lämmintä, juopi kylmää, eivätkä voi nähdä häntä vikurin hevosen selässä tahi floretti kädessä kovaa miekkailijaa vastassa tahi ensi kertaa pyssy kourassa. Sillä siitä ei päästä: jos mieli tehdä hänestä kelpo mies, niin täytyy epäilemättä olla häntä säälittelemättä tällä nuorella iällä ja useinkin rikkoa lääketieteen sääntöjä:

Ei riitä, että karaistaan hänen sielunsa; täytyy myöskin terästää hänen lihaksensa; sielu rasittuu liiaksi, jollei sitä avusteta, ja sillä on liian paljon tehtävää, jos sen yksin täytyy toimittaa kahta virkaa. Tiedän, kuinka kovasti oma sieluni ponnistelee, yhtyneenä niin hentoon, niin arkatuntoiseen ruumiiseen, joka niin kovin turvautuu siihen; ja usein huomaan lueskellessani, että mestarini kirjoitelmissaan kiittelevät uljaan mielen ja suuren rohkeuden osoituksina esimerkkejä, jotka helposti todistavat pikemmin paksunahkaisuutta ja luiden kovuutta. Olen nähnyt miehiä, naisia ja lapsia, jotka piittaavat selkäsaunasta vähemmän kuin minä luunapista, jotka eivät hiisku sanaakaan, eivätkä rypistä kulmiaan, kun heitä lyödään. Kun atleetit kilpailevat filosofien kanssa kestävyydessä, niin se on pikemmin hermojen kuin hengen voimaa. Mutta tottuminen kestämään työtä on tottumista kestämään tuskaa: labor callum obducit dolori.[49] Täytyy totuttaa lapsi ruumiinharjoitusten vaivaan ja ankaruuteen, harjoittaakseen häntä jäsenen nyrjähdyksen, vatsanväänteiden, vetohaavan ja myöskin vankilan ja kidutuksen vaivaan ja ankaruuteen. Sillä näille viimeksi mainituillekin hän voi olla alttiina, koskapa ne tällaisena aikana uhkaavat hyviä niinkuin pahojakin. Me elämme koettelemuksen aikaa; jokainen, joka vastustaa lakeja, uhkaa kunnon ihmisiä ruoskilla ja hirttonuoralla.

Ja sitäpaitsi vanhempien läsnäolo keskeyttää ja ehkäisee kasvattajan arvovaltaa, jonka lapseen nähden tulee olla ehdoton; lisäksi tulee vielä, että talonväen lapselle osoittama huomio, tietoisuus hänen sukunsa varallisuudesta ja ylhäisyydestä ovat mielestäni tuntuvia vastuksia tällä iällä.

Tuossa ihmisten seuran koulussa olen usein huomannut sen vian, että me, sensijaan että pyrkisimme tutustumaan muihin, koetamme vain tutustuttaa muita itseemme, ja näemme enemmän vaivaa saadaksemme tavaramme kaupaksi kuin hankkiaksemme uutta: vaitiolo ja vaatimattomuus ovat sangen edullisia ominaisuuksia seurustelussa. Opetettakoon tätä lasta käyttämään säästeliäästi ja tarkasti tietojaan, kun hän on ne hankkinut, olemaan pahastumatta tyhmyyksistä ja jutuista, joita kerrotaan hänen läsnä ollessaan: sillä on epähienoa tungettelevaisuutta törmätä kaiken sellaisen kimppuun, mikä ei ole meidän makumme mukaista. Tyytyköön hän ojentamaan itse itsensä, älköönkä näyttäkö moittivan toisia kaikesta, mitä hän itse ei tahdo tehdä, eikä jyrkästi eroavan kaikesta, mikä on yleisenä tapana: licet sapere sine pompa, sine invidia.[50] Karttakoon hän noita maailmaa mestaroivia ja epähienoja esikuvia ja tuota lapsellista halua, että tahtoo näyttää hienommalta siksi, ettei ole niinkuin muut ja, ikäänkuin moitiskelut ja uutuuksien tavoittelu olisi vaikeasti saatavaa tavaraa, tahtoo niiden höykällä saada sen nimen, että muka on jotakin aivan erikoista. Samoin kuin vain suurten runoilijain sopii sallia itselleen taiteellisia vapauksia, samoin on vain ylevien ja loistavien henkien suvaittava anastaa itselleen etuoikeuksia yli sen, mikä on tapana. Si quid Socrates et Aristippus contra mores et consuetudinem fecerunt, idem sibi ne arbitretur licere: magnis enim illis et divinis bonis hanc licentiam assequebantur.[51] Opetettakoon hänet puuttumaan keskusteluun ja väittelyyn vain siinä, missä näkee mestarin, joka on arvokas painiskelemaan hänen kanssaan ja siinäkin olemaan käyttämättä kaikkia temppuja, jotka voivat häntä hyödyttää, ja käyttämään vain niitä, jotka voivat hyödyttää häntä eniten. Opetettakoon hänet tarkaksi perusteittensa valinnassa ja valikoimisessa, sekä asiallisuutta ja siis myöskin lyhyyttä rakastavaksi. Opetettakoon hänet ennen kaikkea antautumaan ja laskemaan aseensa totuuden edessä, niin pian kuin hän sen havaitsee, olkoonpa että se näyttäytyy hänen vastustajansa käsissä tahi hänessä itsessään jonkin mielipiteenmuutoksen johdosta: sillä häntä ei panna saarnastuoliin latelemaan jotakin ennakolta kirjoitettua roolia, eikä häntä sido mihinkään asiaan mikään muu kuin se, että hän sen hyväksyy, eikä hän kuulu tuohon ammattikuntaan, jossa myydään puhtaalla käteisellä vapaus voida katua erehdystään ja oikaista itsensä: neque, ut omnia, quae praescripta et imperata sint, defendat, necessitate ulla cogitur.[52]

Jos hänen kasvattajansa on yhtä mieltä minun kanssani, niin hän kehittää hänessä tahdon olla ruhtinaansa sangen vilpitön, sangen harras ja sangen uljas palvelija, mutta laimentaa hänen haluaan sitoa itsensä häneen muilla kuin julkisen velvollisuuden siteillä. Puhumatta useista muista tuollaisten yksityisten velvoitusten tuottamista haitoista, jotka vahingoittavat vapauttamme, niin joko palkatun ja ostetun miehen arvostelu ei ole täysin turmeltumaton ja vapaa tahi moititaan häntä epäviisaaksi ja kiittämättömäksi. Puhtaalla hovimiehellä ei voi olla oikeutta eikä tahtoa puhua ja ajatella muutoin kuin suosiollisesti herrasta, joka on valinnut hänet niin monien tuhansien muiden alamaisten joukosta elättääkseen ja korottaakseen hänet omalla kädellään: tämä suosio ja etu lahjoo jonkinlaisella oikeutuksella hänen vapautensa ja sokaisee hänet; siitäpä syystä onkin tavallinen ilmiö, että noiden ihmisten puhe eroaa kaikista muista puheentavoista valtiossa ja on siinä suhteessa varsin vähän luotettava.

Hänen vilpittömyytensä ja hyveellisyytensä loistakoot hänen puheestaan, ja olkoon niillä järki ainoana ohjaajana. Hänet on saatava ymmärtämään, että erehdyksen tunnustaminen, jos hän sellaisen huomaa omissa väitteissään, vaikkapa sitä ei huomaisi kukaan muu kuin hän, osoittaa arvostelukykyä ja vilpittömyyttä, jotka juuri ovat tärkeimmät avut, mitä hän tavoittelee; että itsepäisyys ja vastaanväittäminen ovat halpoja ominaisuuksia, sitä silmäänpistävämpiä, kuta halpamaisempia ovat sielut; että erehdyksensä huomaaminen ja itsensä oikaiseminen, väärästä kannasta luopuminen keskellä väittelyn kiivautta, ovat harvinaisia, voimakkaita ja filosofisia ominaisuuksia. Neuvottakoon häntä seurassa ollessaan suuntaamaan katseensa kaikkialle, sillä mielestäni ylimmillä istuimilla tavallisesti eivät istu etevimmät miehet ja ylhäinen asema tuskin on yhtyneenä kykyyn. Olen nähnyt pöydän alapäässä menevän hukkaan paljon kauniita neronvälähdyksiä, sillävälin kun yläpäässä puheltiin jonkin koruompeluksen kauneudesta tahi muskottiviinin mausta. Tunnustelkoon hän, mitä kukin on miehiään: härkärenkiä, muuraria, ohikulkijaa, kaikkia pitää käyttää hyväkseen ja lainata kultakin hänen tavaransa mukaan, sillä kaikki on taloudessa tarpeen; jopa toisten typeryys ja heikkouskin on oleva hänelle opiksi. Tarkkaamalla itse kunkin viehättäviä puolia ja esiintymistapoja hän herättää itsessään miellyttävän käytöksen harrastusta ja epämiellyttävän inhoa.

Herätettäköön hänen mielessään rehellinen halu hankkia tietoja kaikesta; käyköön hän katsomassa kaikkea, mitä hänen ympärillään on merkillistä: rakennusta, suihkukaivoa, ihmistä, muinaisen taistelun paikkaa, tietä, jota on kulkenut Caesar tahi Kaarle Suuri,

Tiedustelkoon hän tämän ja tuon ruhtinaan tapoja, varoja ja liittosuhteita: ne ovat seikkoja, jotka ovat sangen huvittavia oppia tuntemaan ja sangen hyödyllisiä tietää.

Mitä tulee tuohon seurusteluun ihmisten kanssa, niin tarkoitan, että luetaan niihin kuuluviksi, ja vieläpä etupäässä, ne, jotka elävät enää vain kirjojen välittämässä muistossa: seurustelkoon hän historiateosten avulla noiden suurten henkien kanssa, jotka ovat eläneet parhaina aikakausina. Se on turhaa opiskelua, jos niin tahtoo; mutta, myöskin jos niin tahtoo, se on arvokasta ja hyödyllistä opiskelua, ja ainoa opiskelu, kuten Platon sanoo, jonka lakedaimonilaiset olivat varanneet itselleen. Kuinka hyödyllistä hänelle onkaan tällä alalla meidän Plutarkhoksemme elämäkertojen lukeminen? Mutta muistakoon tarkoittamani opettaja, mihin hänen tehtävänsä tähtää, älköönkä painako oppilaansa mieleen niin paljon Karthagon hävityksen päivämäärää kuin Hannibalin ja Scipion luonteet, eikä niin paljon sitä, missä Marcellus kuoli, kuin sen, miksi ei ollut hänen velvollisuutensa arvon mukaista, että hän kuoli siellä. Älköön hän opettako hänelle niin paljon historiallisia tapahtumia kuin niiden arvostelemista. Se on luullakseni kaikista aineista se, johon hengenlahjamme soveltuvat erilaisimmassa määrässä: olen lukenut Titus Liviuksen teoksesta satoja asioita, joita moni muu ei ole siitä lukenut; Plutarkhos on lukenut siitä satoja niiden lisäksi, jotka minä olen osannut siitä lukea, ja ehkä niidenkin lisäksi, jotka tekijä on siihen pannut; eräille ihmisille se on puhtaasti kielellistä opiskelua, toisille filosofian anatomiaa, jonka avulla voi tunkeutua luontomme hämärimpiin sopukkoihin. Plutarkhoksen teoksissa on monista seikoista laajoja esityksiä, jotka hyvin ansaitsevat, että ne osaamme, sillä hän on mielestäni mestari sillä alalla; mutta on tuhansia asioita, joita hän on vain yksinkertaisesti koskettanut: hän vain viittaa sormellaan, mitä tietä meidän on kuljettava, jos haluamme, ja tyytyy joskus antamaan vain sysäyksen keskellä mitä vilkkainta kertomusta. Ne täytyy ottaa siitä irralleen ja panna hyvin runsaaseen valaistukseen; niinpä esimerkiksi tuo hänen sanansa, että Aasian asukkaat olivat yhden ainoan miehen orjia senvuoksi, etteivät osanneet lausua yhtä ainoata tavua, joka kuuluu "ei", ehkä antoi La Boétielle aineen ja aiheen hänen teokseensa Vapaaehtoisesta orjuudesta. Kun näkee hänen valikoivan ihmisen elämästä vähäisen teon tahi sanan, joka ei näytä olevan niin merkillinen, niin jo sekin on pitkän opettavan puheen veroista. Vahinko, että älykkäät ihmiset pitävät niin paljon lyhykäisyydestä; epäilemättä heidän maineensa siitä kostuu, mutta me menetämme siten paljon arvokasta. Plutarkhos tahtoo mieluummin, että me kiittelemme hänen älyään kuin hänen tietojaan; hän tahtoo mieluummin jättää meihin itsensä kaipuun kuin kyllästyksen itseensä. Hän tiesi, että hyvistäkin asioista voi puhua liiaksi, ja että Alexandridas syystä moittien lausui sille, joka piti eforeille hyviä, mutta liian pitkiä puheita: "Oi muukalainen, sinä sanot oikean asian väärällä tavalla." Ne, joilla on hoikka ruumis, pullistavat sitä täytteillä; ne, joilla on niukalti puheen ainetta, paisuttavat sitä sanoilla.

Seurustelusta ihmisten kanssa saapi ihmisen äly ihmeellistä selvyyttä; me olemme kokonaan sulkeutuneet ja patoutuneet itseemme, emmekä näe nenämme päätä edemmäksi. Sokrateelta kysyttiin, mistä hän oli; hän ei vastannut: "Atheenasta", vaan: "maailmasta"; hän, jolla oli rehevämpi ja avarampi mielikuvitus, omaksui koko maailman kotikaupungiksensa, jakeli tietonsa seuransa ja myötätuntonsa koko ihmissuvulle, eikä ollut niinkuin me, jotka katsomme vain jalkoihimme. Kun halla vie viiniköynnökset kylässäni, niin pappini siitä päättää Jumalan vihan painavan koko ihmiskuntaa ja arvelee, että ihmissyöjätkin sen johdosta jo kärsivät janoa. Kuka meidän kansalaissotamme nähdessään ei huudahda, että tämä maailma on mullin mallin ja että tuomiopäivä on kintereillämme, ajattelematta, että paljon pahempaakin on nähty ja että kymmenillä tuhansilla tahoilla maailmaa samaan aikaan edelleen pidetään hyviä päiviä; minä puolestani, katsoen sen esteettömyyteen ja rankaisemattomuuteen, kummastelen, että se on niinkin lievää ja laimeata. Kenen päälle sataa rakeita, se luulee koko pallonpuoliskon olevan myrskyn ja rajuilman kourissa; ja sanoihan entinen savoyilainen, että jos Ranskan kuningas houkka olisi osannut oikein olla oman onnensa seppä, niin hän olisi mies pääsemään hänen herttuansa hovimestariksi; hän ei voinut kuvailla mielessään mitään ylhäisempää arvoa kuin hänen herransa. Huomaamattamme olemme kaikki samassa harhaluulossa, josta on suuret seuraukset ja paljon haittaa. Mutta ken luopi silmäinsä eteen ikäänkuin tauluun tuon luontoäitimme suuren kuvan hänen täydessä majesteettiudessaan, ken lukee hänen kasvoiltaan niin yleisen ja pysyväisen moninaisuuden, ken huomaa siinä itsensä, eikä vain itsensä, vaan kokonaisen kuningaskunnan, ikäänkuin hyvin hienon piirtimen vetämänä viivana, se yksin arvostelee kaikkea olevaista sen oikean suuruuden mukaisesti.

Tämä suuri maailma, jonka eräät vielä katsovat yhdessä useampien samanlaisten kanssa kuuluvan lajina yhteen luokkaan, on se peili, josta meidän tulee katsoa itseämme, oppiaksemme tuntemaan itsemme oikealta kannalta. Lyhyesti: tahdon, että se on oleva oppilaani kirjana. Niin monet luonnonlaadut, uskonlahkot, katsantokannat, mielipiteet, lait ja tavat opettavat meitä arvostelemaan terveesti omiamme ja opettavat ymmärrystämme huomaamaan puutteellisuutensa ja luonnollisen heikkoutensa, eikä se ole mikään vähäarvoinen opetus; niin monet valtiolliset mullistukset ja kansojen onnenvaiheet neuvovat meitä olemaan tekemättä suurta ihmettä omastamme; niin monet nimet, niin monet unhoon vaipuneet voitot ja valloitukset tekevät naurettavaksi toivon ikuistuttaa nimemme ottamalla vangiksi kymmenen ratsastavaa pyssymiestä ja valtaamalla linnoituspahasen, joka ei ole tunnettu muusta kuin valtauksestaan; niin monen ulkomaisen riemusaaton kopeus ja ylpeys, niin monen hovin ja mahdin pöyhkeä majesteettius vahvistaa ja lujittaa näköämme kestämään omiemme loistoa silmiämme räpäyttämättä: niin monet miljoonat ennen meitä haudatut ihmiset rohkaisevat meitä pelkäämättä liittymään niin hyvään seuraan; ja niin edespäin. Meidän elämämme, sanoi Pythagoras, muistuttaa Olympisten kisojen suurta ja lukuisaa väenkokousta: toiset siellä harjoittavat ruumistaan, voittaakseen siten kisojen tuottaman kunnian; toiset vievät sinne tavaroita kaupaksi, ansaitakseen; on niitä, eivätkä he ole pahimmat joukossa, jotka eivät siellä tavoittele muuta hyötyä kuin saada katsella, miten ja miksi mitäkin tehdään, ja olla näkemässä toisten ihmisten elämää, arvostellakseen ja mukauttaakseen sen mukaan omansa.

Esimerkkeihin voidaan sopivasti liittää kaikki filosofian hyödyllisimmät opetukset, jolla tulee koetella ihmisten tekoja ja jonka tulee olla niiden ojennusnuorana. Sanottakoon hänelle,

mitä on tietäminen ja tietämättömyys; mikä tulee olla opiskelun tarkoitusperä; mitä on urheus, itsensä hillitseminen ja oikeudenmukaisuus; mikä on eroitus kunnianhimon ja saituuden, orjuuden ja alamaisuuden, mielivallan ja vapauden välillä; mistä merkeistä tunnetaan tosi ja luja tyytyväisyys; missä määrin tulee pelätä kuolemaa, tuskaa ja häpeää;

mitkä ne pontimet ovat, jotka panevat meidät liikkeelle, ja mikä meille antaa niin paljon erilaisia virikkeitä: sillä minusta näyttää, että ensimmäisinä niistä opetuksista, jotka pitää saada imeytymään hänen mieleensä, tulee olla niiden, jotka määräävästi vaikuttavat hänen luonteeseensa ja ajatustapaansa, jotka opettavat hänet tuntemaan itsensä ja oikein kuolemaan ja oikein elämään. Alkakaamme sillä vapaista tieteistä, joka tekee meidät vapaiksi: kaikki ne tosin jollakin tavoin tietopuolisesti ja käytännöllisesti palvelevat elämäämme, kuten kaikki muukin tavallaan sitä palvelee; mutta valitkaamme se, joka palvelee sitä suoranaisesti ja ikäänkuin viran puolesta. Jos ymmärtäisimme supistaa elämämme toimet oikeihin ja luonnollisiin rajoihinsa, niin huomaisimme, että suurimmasta osasta käytännössä olevia tieteitä ei ole meidän käytettäviksemme, ja että niissäkin, jotka ovat meitä varten, on sangen hyödyttömiä aloja ja syvyyksiä, ja että tekisimme oikeammin, jos jättäisimme ne sikseen ja Sokrateen opetuksen mukaan lopettaisimme oppimäärämme näissäkin tieteissä siihen, mistä ei ole hyötyä.

On hyvin typerää opettaa lapsillemme

tähtien tiedettä ja kahdeksannen taivaanpiirin liikkeitä ennenkuin heidän omiaan:

kirjoittihan Anaximenes Pythagoraalle: "Mitä järkeä saattaa olla siinä, että kulutan aikaani tutkimaan tähtien salaisuuksia, kun minulla joka hetki on kuolema tahi orjuus silmäini edessä?" Siihen aikaan näet Persian kuninkaat hankkivat sotaa hänen maatansa vastaan. Jokaisen tulee sanoa näin: "Kun minua ahdistaa kunnianhimo, saituus, hurjapäisyys, taikausko, ja kun minulla on sisimmässäni monta muuta elämäni vihollista, ryhtyisinkö silloin miettimään maailman menoa?"

Sittenkun hänelle on opetettu sitä, mikä on omansa tekemään hänet viisaammaksi ja paremmaksi, puhuttakoon hänelle siitä, mitä on logiikka, fysiikka, geometria, retoriikka; ja minkä tieteen hän valitsee, kun hänellä jo on kehittynyt ymmärryskyky, sen perille hän piankin pääsee. Annettakoon opetus hänelle milloin keskustelemalla, milloin kirjan avulla; milloin hänen opettajansa luettaa hänelle itse kirjailijaa, joka on omansa tätä hänen opetuksensa tarkoitusperää varten, milloin hän antaa hänelle siitä ytimen ja parhaan sisällön valmiiksi pureskeltuna; ja jos hän itse ei ole kylliksi perehtynyt kirjoihin, löytääkseen niistä niitä monia kauniita esityksiä, joita niissä on, hänen tarkoituksensa toteuttamista varten, niin voidaan antaa hänelle avustajaksi joku kirjallisuuden tuntija, joka aina tarvittaissa hankkii välttämättömät tarpeet hänen jaeltavakseen ja anniskeltavakseen kasvatillensa. Ja että tämä opetus on helpompaa ja luonnollisempaa kuin Gazan,[59] kukapa sitä voi epäillä? Jälkimmäisen säännöt ovat visaisia ja vastenmielisiä, sen sanat tyhjiä ja kuivakiskoisia, eikä niissä ole mitään tehoa eikä mitään herättävää hengelle; tästä sitävastoin saa sielu jotakin suuhunsa, jotakin ravinnoksensa. Tämä hedelmä on verrattoman paljon suurempi ja niinikään se on oleva aikaisemmin kypsä.

On merkillistä, että asiat meidän aikanamme ovat sillä kannalla, että filosofia, vieläpä älykkäillekin ihmisille, on tyhjä ja eriskummainen nimi, joka ei mihinkään kelpaa eikä ole minkään arvoinen, ei ihmisten ajatuksissa eikä todellisuudessa. Luulen, että siihen ovat syynä ne rikkiviisaat saivartelut, jotka ovat vallanneet siihen johtavat tiet. Tehdään aivan väärin, kun kuvataan se lasten luoksepääsemättömäksi ja juron, ankaran ja peloittavan näköiseksi; kuka liekään sen kasvoille pannut tuon valheellisen, kalpean ja inhoittavan naamarin? Se on iloisinta, pirteintä, hilpeintä ja sanoisinpa melkein veikeintä, mitä olla saattaa; se on aina juhlamielellä ja auringonpaisteisella tuulella; surullinen ja jäyhä ulkomuoto osoittaa, ettei sillä siinä ole tyyssijaansa. Tavatessaan Delphoin temppelissä joukon filosofeja istumassa yhdessä, sanoi grammaatikko Demetrius heille: "Ellen erehdy, niin teillä, päättäen rauhallisesta ja iloisesta olennostanne, ei ole tärkeätä sanottavaa toisillenne"; tähän eräs heistä, megaralainen Herakleon, vastasi: "Se on niiden asia, jotka tutkivat, onko Bαλλω verbin futuurimuodossa kaksi λ:αα, tahi jotka etsivät Χείρον ja Βελτιον komparatiivien ja Χειριστον ja Βελτιστον superlatiivien johtoperää, että heidän täytyy olla otsa rypyssä keskustellessaan tieteestään; filosofisten keskustelukysymysten sitävastoin on tapana ilahduttaa ja huvittaa niitä, jotka niitä pohtivat, eikä tehdä heitä nyrpeiksi ja surullisiksi."

Sielun, johon filosofia on asettunut asumaan, pitää terveydellään tehdä terveeksi ruumiskin; sen tulee saada loistamaan ulos asti levollisuutensa ja mielihyvänsä, sen tulee muodostaa oman mallinsa mukaiseksi ulkonainen esiintyminen ja niinmuodoin antaa sille miellyttävä uljuus, tarmokas ja reipas ryhti ja tyytyväinen ja sävyisä luonne. Viisauden varmin merkki on tasainen hilpeämielisyys; sen olotila on, kuten kuun yläpuolella olevan maailman, aivan tyyni ja kirkas; Baroco ja Baralipton[61] ne tekevät alamaisensa noin likaisiksi ja savuttuneiksi, eikä filosofia; he eivät tunne sitä muuten kuin kuulopuheista. Kuinka? Pitäähän se tehtävänänsä tyynnyttää mielen myrskyt ja opettaa nälkää näkevät ja kuumetautisetkin nauramaan, ei minkään kuviteltujen kuvioiden avulla, vaan luonnollisten ja kouraantuntuvien perusteiden nojalla; sillä on silmämääränään hyve, joka ei ole, niinkuin skolastikot sanovat, istutettuna jyrkän, koleisen ja luoksepääsemättömän vuoren huipulle; ne, jotka ovat sitä lähestyneet, väittävät päinvastoin sen asuvan kauniilla, hedelmällisellä ja kukoistavalla tasangolla, josta se hyvin näkee kaikki allansa; ja sinne voi myöskin päästä, jos vain tietää osoitteen, siimeisiä ja sulotuoksuisia nurmikkoteitä pitkin, jotka ovat loivasti ja tasaisesti viettäviä kuin taivaan holvit. Kun he eivät olleet tutustuneet tähän korkeimpaan, kauniiseen, voitonriemuiseen, rakastavaan, yhtä suloiseen kuin uljaaseen hyveeseen, joka on katkeruuden, mielipahan, pelon ja pakon leppymätön ilmivihollinen, jolla on oppaana luonto ja seuralaisina onni ja nautinto, niin he heikkoudessaan menivät ja tekaisivat tuon typerän, ikävän, riitaisan, äreän, uhkaavan ja tuimistelevan kuvan ja asettivat sen yksinäiselle kalliolle ohdakkeiden keskelle: siinä kummitus, ihmisten oudostella.

Tarkoittamani kasvattaja, joka tietää, että hänen tulee täyttää oppilaansa tahto yhtä paljon tahi enemmän rakkaudella kuin kunnioituksella hyvettä kohtaan, osaa kyllä sanoa hänelle, että tosi hyveen arvo ja aateluus on sen noudattamisen helppoudessa, hyödyllisyydessä ja hauskuudessa; sen noudattaminen on niin kaukana vaikeudesta, että lapset kykenevät siihen niinkuin miehetkin, yksinkertaiset niinkuin rikkiviisaatkin. Ohjaus on sen toimintaväline, ei voimakeinot. Sokrates, sen ensimmäinen lemmikki, luopuu tietoisesti väkivoimasta, muodostaakseen edistymisemme siinä yksinkertaisen luonnolliseksi ja vaivattomaksi. Se on inhimillisten nautintojen kasvatusäiti: tehden ne kohtuullisiksi, se tekee ne vaarattomiksi ja puhtaiksi; hilliten ne, se pitää ne voimissa ja vireillä; karsien pois ne, joita se ei salli, se kannustaa meitä niihin, jotka se meille jättää; ja se jättää meille äidin tavoin runsaasti kaikkia sellaisia, jotka luonto sallii, vieläpä kyllyyteen, joskaan ei tympeyteen asti: jollemme ehkä tahdo sanoa, että säännöstely, joka pakottaa juojan lakkaamaan ennen päihtymistä, syöjän ennen ruuansulatuksen häiriytymistä, on nautinnoillemme vihamielinen. Jos tavallinen onni sen pettää, niin se pakenee sen käsistä tahi tulee toimeen ilman sitä ja luopi itselleen toisen, aivan omansa, joka ei enää ole häilyvä ja epävakainen. Se osaa olla rikas ja mahtava ja oppinut ja maata myskintuoksuisten patjojen peitossa; se rakastaa elämää, se rakastaa kauneutta ja kunniaa ja terveyttä; mutta sen ominaisena ja erikoisena toimena on osata käyttää kaikkea tuota hyvää kohtuullisesti ja osata menettää se masentumatta, jollainen toimi on paljoa pikemmin jalo kuin ankara; jota ilman jokainen elämänkulku on luonnoton, levoton ja muodoton ja sellainen, että siihen voi katsoa kuuluviksi nuo kompastuskivet, nuo ryteiköt ja nuo hirviöt.

Jos tuo oppilas sattuu olemaan niin omituista laatua, että hän mieluummin kuuntelee tarua kuin kertomusta kauniista matkasta tahi viisasta puhetta, joka on hänen käsitettävissään; että hän toveriensa nuorta innostusta säestävän tamburiinin soidessa kääntyy pois toisen puoleen, joka kutsuu häntä silmäinkääntäjäin temppuja katselemaan; että hän omasta mielestään ei pidä hauskempana ja suloisempana palata pölyisenä ja voittajana taistelusta kuin palkinnonsaajana pallopelistä tahi tanssiaisista, niin en tiedä siihen muuta apua kuin että hänet pannaan leipuriksi johonkin hyvään kaupunkiin, olkoonpa hän vaikka herttuan poika, Platonin ohjeen mukaan, "että tulee toimittaa lapsille paikka heidän sielunsa kykyjen eikä heidän isänsä varojen mukaan".

Koska juuri filosofia opettaa meitä elämään, ja koska lapset siitä saavat opetusta niinkuin muunikäisetkin ihmiset, niin miksi heitä ei päästetä siitä osallisiksi?

Meitä opetetaan elämään, kun elämä on kulunut... Cicero sanoi, että vaikka hän eläisi kahden miehen iän, niin hän ei ottaisi itselleen aikaa tutkia lyyrillisiä runoilijoita, ja minusta ovat nämä saivartelijat vielä surkeamman hyödyttömät. Meidän lapsellamme on paljoa kiireempi: hänen ei tule uhrata kasvatukselle muuta kuin viisi-, kuusitoista ensimmäistä ikävuottansa; loput tarvitaan toimintaan. Käyttäkäämme niin lyhyt aika tarpeellisten asiain opettamiseen. Pois kaikki nuo dialektiikan pulmalliset ongelmat, joista elämämme ei voi tulla paremmaksi, niiden opettaminen on epäkohta; ottakaa sijalle filosofian yksinkertaiset opetukset, ymmärtäkää valita ne ja käsitellä niitä sopivasti; ne ovat helpommat käsittää kuin jokin Boccaccion kertomus; lapsi kykenee siihen jo imettäjältä päästyään paljon paremmin kuin oppimaan lukemaan ja kirjoittamaan. Filosofialla on opetettavaa lapsille niinkuin raihnaisille vanhuksillekin.

Luulen, kuten Plutarkhos, että Aristoteles ei kuluttanut suuren oppilaansa aikaa niin paljon konstikasten päätelmäin laatimistaidon hankkimiseen tahi geometrian alkeisiin kuin antaakseen hänelle hyviä opetuksia miehekkyydestä, urhoudesta, jalomielisyydestä ja itsensä hillitsemisestä ja järkähtämättömästä pelottomuudesta; ja näillä eväillä hän lähettää hänet vielä lapsena valloittamaan maailmanvaltakuntaa 30000 jalkamiehellä, 4000 ratsumiehellä ja vain 42000 taalerilla. Muita taiteita ja tieteitä, sanoo hän, Aleksanteri kyllä kunnioitti ja kiitteli niiden etevyyttä ja ylevyyttä, mutta joskin hän niistä iloitsi, niin hän ei ollut herkkä antamaan niiden harjoittamisen harrastuksen yllättää itseään.

Sitähän sanoo Epikuroskin alussa kirjettään Menikeukselle: "Älköön nuorinkaan karttako filosofoimista, älköönkä vanhinkaan siihen väsykö". Ken tekee toisin, näyttää sanovan, joko ettei vielä ole tahi ettei enää ole aika elää onnellisesti. Kaikesta tästä huolimatta en tahdo, että tuota poikaa pidetään kuin vankina; en tahdo, että hänet jätetään alttiiksi vimmastuneen koulunopettajan suuttumukselle ja kärtyisyydelle; en tahdo turmella hänen henkeään pitämällä häntä, kuten muut tekevät, kidutuksessa ja työssä neljä-, viisitoista tuntia vuorokaudessa, niinkuin rantajätkää; ja jos hänet, jonkinlaisen erakkomaisen ja raskasmielisen luonnonlaadun vaikutuksesta, huomattaisiin taipuvaiseksi antautumaan liian yksipuolisella harrastuksella kirjoja lukemaan, niin en pitäisi suotavana, että tuota harrastusta hänessä ylläpidettäisiin; sellainen tekee heidät kelvottomiksi seuraelämään ja vieroittaa heidät paremmista askareista. Ja kuinka monta yltiöpäisen opinhimon tylsyttämää miestä olenkaan eläissäni nähnyt? Karneadeen se oli hullaannuttanut siihen määrään, ettei hänellä enää ollut aikaa ajaa partaansa eikä leikata kynsiänsä. En myöskään tahdo pilata hänen hienoja tapojaan toisten epähienoudella ja raakamaisuudella. Ranskalaisesta hyväntapaisuudesta oli ennen muinoin sananpartena, että se alkoi varhain, mutta ei juuri ollut kestävää. Itse asiassa näemme vieläkin, että pienet lapset Ranskassa ovat kilteimpiä, mitä olla voi; mutta tavallisesti he pettävät ne toiveet, joita heistä on ollut; ja varttuneina miehinä heissä ei huomaa mitään erinomaista. Olen kuullut ymmärtäväisten ihmisten olevan sitä mieltä, että nuo lukiot, joihin heidät lähetetään ja joita on kosolta, niin raaistuttavat heidät.

Meidän lapsellemme olkoot kamari, puutarha, ruokapöytä ja vuode, yksinäisyys ja seura, aamu ja ilta, kaikki päivän ajat yhtä, kaikki paikat olkoot hänelle työhuoneita: sillä filosofialla, joka, älyjen ja luonteiden kehittäjänä, on oleva hänen tärkein opittavansa, on se etuoikeus, että se saa tuppautua kaikkialle. Jokaisen mielestä oli puhuja Isokrates, kun häntä eräissä pidoissa pyydettiin puhumaan taiteestaan, oikeassa vastatessaan: "Ei ole nyt sen aika, mitä minä osaan tehdä, ja se, minkä aika nyt on, sitä en osaa tehdä." Sillä puhetaidetta koskevain puheiden ja väittelyjen esittäminen seuralle, joka on kokoontunut iloa pitämään ja syömään herkkuruokia, olisi kovin ristiriitaisten ainesten sekoittamista; ja samaa voisi sanoa kaikista muista tieteistä. Mutta mitä tulee siihen filosofian osaan, joka käsittelee ihmistä ja hänen velvollisuuksiansa, ovat kaikki viisaat olleet yhtä mieltä siitä, että siltä, sen puheiden miellyttävyyden vuoksi, ei pitänyt kieltää pääsyä pitoihin eikä leikkeihin. Ja kun Platon on kutsunut sen Pitoihinsa, niin näemme, kuinka se puhelee läsnäolijain kanssa viehkeästi ja ajan ja paikan mukaisella tavalla, vaikka puhe onkin sen ylevimmistä ja terveellisimmistä opetuksista.

Niin ollen oppilaamme epäilemättä on viettävä vähemmän joutopäiviä kuin muut. Mutta samoin kuin askeleet, jotka astumme kävellessämme jossakin pylväskäytävässä, vaikka niitä on kolme kertaa enemmän, eivät väsytä meitä niinkuin ne, jotka käytämme jonkin määrätyn matkan kulkemiseen, samoin meidän opetuksemme, tapahtuen ikäänkuin sattumalta, olematta sidottuna määräaikaan tahi paikkaan ja liittyen kaikkiin tekoihimme, luistaa käymättä rasittavaksi; leikit ja ruumiinharjoitukset ovat myöskin melkoisena osana opinnoista, juoksu, paini, musiikki, tanssi, metsästys, ratsastus ja miekkailu. Tahdon, että ulkonainen hieno säädyllisyys ja käyttäytymistaito ja ruumiin hallinta kehittyy samalla kuin sielukin. Ei kasvateta vain sielua, eikä vain ruumista, vaan ihmistä; siitä ei pidä tehdä kahta; ja, kuten Platon sanoo, ei pidä kasvattaa toista ilman toista, vaan tulee ohjata niitä yhdessä, niinkuin parihevosia, valjastettuina saman väliaisan ääreen; ja eikö hän, sanoistaan päättäen, näytä panevan enemmän aikaa ja huolta ruumiin harjoituksiin ja olevan sitä mieltä, että sielu niistä harjaantuu samalla, eikä päinvastoin?

Muutoin tätä kasvatusta tulee hoitaa ankaralla lempeydellä, eikä niinkuin nyt on laita: sen sijaan että houkuteltaisiin lapsia kirjallisiin opintoihin, ei heille itse asiassa tarjota muuta kuin peloitusta ja julmuutta. Poistakaa väkivalta ja voimakeinot; ei mikään luullakseni vaikuta niin alentavasti ja tylsyttävästi jaloon luonnonlaatuun. Jos tahdotte saada hänet pelkäämään häpeää ja rangaistusta, niin älkää paaduttako häntä niitä kestämään; karaiskaa hänet kestämään hikeä ja vilua, tuulta, auringonpaahdetta ja vaaroja, joita hänen tulee halveksia; älkää salliko hänelle mitään hemmoittelua ja vaateliaisuutta vaatteisiin, vuoteeseen, ruokaan ja juomaan nähden; totuttakaa hänet kaikkeen; älköön hän olko mikään hienostelija ja keikari, vaan reipas ja roteva poika. Lapsena, vanhana miehenä, olen aina ollut samassa uskossa ja samalla kannalla. Mutta muun muassa tuo useimpien lukioittemme kurinpitojärjestelmä on aina ollut minulle vastenmielinen: olisi luultavasti tehty vähemmin vahingollinen erehdys, jos olisi kallistuttu lempeämmälle kannalle. Se on oikea orjuutetun nuorison vankila: nuoriso tehdään siellä irstaaksi rankaisemalla sitä siitä, ennenkuin se on sellaista. Saapukaapa sinne heidän työaikanaan: ette kuule muuta kuin huutoja, sekä lasten, joita rangaistaan, että vihan vimmastuttamien opettajien. Mikä kumma tapa herättää harrastusta heidän opittavaansa näissä hennoissa ja pelokkaissa sieluissa, opastaa heitä siihen peloittavalla naamalla, raipat käsissä! Oikeutta loukkaava ja turmiokas menetelmä! Lisäksi tulee, mitä Quintilianus tässä kohden on sangen oikein huomauttanut, että kopeasta arvovallasta johtuu vaarallisia seurauksia, eritoten meidän käyttämämme rangaistuslajin vuoksi. Kuinka paljon sopivampaa olisikaan, että heidän luokissaan olisi siroiteltuina kukkia ja lehviä kuin verisiä pajunvitsan palasia! Minä hankkisin niihin Ilon ja Hilpeyden ja Floran ja sulottarien kuvat, niinkuin filosofi Speusippos[65] teki koulussaan. Niin että siellä, missä heidän hyötynsä on, siellä olisi myöskin heidän huvikkeensa. Tulee sokeroida ne ruuat, jotka ovat lapselle terveellisiä, ja tehdä karvaanmakuisiksi ne, jotka ovat hänelle vahingollisia. On ihmeellistä, kuinka hyvää huolta Platon Laeissaan näyttää pitävän valtionsa nuorison iloisuudesta ja ajanvietteistä, ja kuinka paljon huomiota hän panee heidän kilpajuoksuihinsa, leikkeihinsä, lauluihinsa, hyppyihinsä ja tansseihinsa, joiden johdon ja suojelusherruuden hän sanoo muinaisajan uskoneen itse jumalille, Apollolle, Runottarille ja Minervalle: hän luettelee laajasti tuhannet ohjeet ruumiinharjoitus-laitoksiaan varten; kirjallisissa opinnoissa taas hän viipyy varsin vähän, eikä näytä suosittelevan erikoisesti runoutta muuten kuin musiikin vuoksi.

Kaikenlaista eriskummaisuutta ja omituisuutta tavoissamme ja ominaisuuksissamme on vältettävä, se kun on haitallista yhdyselämälle. Kuka ei kummastelisi Demophonin, Aleksanterin hovimestarin luontoa, hän kun hikoili varjossa ja värisi päivänpaisteessa? Olen nähnyt niitä, jotka pakenevat omenain hajua pahemmin kuin kiväärinlaukauksia; toisia, jotka pelästyvät hiirtä; toisia, jotka antavat ylen nähdessään kermaa; toisia, joiden käy samoin, kun näkevät pudisteltavan höyhenpatjaa; niinkuin Germanicus ei sietänyt nähdä kukkoja eikä kuulla niiden laulua. Mahdollisesti tuollainen voi perustua johonkin salattuun erikoisominaisuuteen; mutta luullakseni tämä olisi tukahdutettavissa, jos siihen ryhdyttäisiin hyvissä ajoin. Kasvatus on minussa saanut aikaan sen (totta kyllä, että se vaati jonkin verran huolenpitoa), että ruokahaluni mukautuu eroituksetta kaikkeen, mitä käytetään ravintona, lukuunottamatta olutta.

Ruumis on vielä notkea; senvuoksi pitää sitä taivutella kaikkiin kuoseihin ja tapoihin; ja kunhan vain voidaan pitää aisoissa himot ja tahto, niin tehtäköön pelkäämättä nuori mies soveliaaksi kaikkien kansakuntain keskuuteen ja kaikkiin seuroihin... Harjaantukoon hän kaikkeen, mikä on tavanmukaista: osatkoon hän tehdä kaikkea, mutta älköön mielellään tehkö muuta kuin sitä, mikä on hyvää. Filosofitkaan eivät pidä kiitettävänä Kallistheneessa sitä, että hän menetti herransa, suuren Aleksanterin, suosion, syystä ettei hän tahtonut juoda yhtä paljon kuin tämä... Tahdon, ettei hän jätä tekemättä sitä, mikä on pahaa, voiman eikä taidon puutteesta, vaan tahdon puutteesta: multum interest, multum peccare aliquis nolit aut nesciat...[66] Olen usein suuresti ihaillen pannut merkille Alkibiadeen ihmeellisen luontaisen kyvyn mukautua niin helposti niin erilaisiin elintapoihin, vahingoittamatta terveyttään, vieden voiton milloin persialaisista ylellisyydessä ja komeudessa, milloin lakedaimonilaisista kieltäytymisessä ja yksinkertaisuudessa, yhtä ankaran siveänä Spartassa kuin hekumallisena Ioniassa.

Sellaiseksi tahtoisin kehittää oppilaani.

Tässä nyt ovat neuvoni: ken niitä noudattaa, on niistä paremmin hyötynyt kuin ken ne vain tietää. Jos hänet näette, niin hänet kuulette; jos hänet kuulette, niin hänet näette. Älköön jumala koskaan suoko, sanoo joku eräässä Platonin dialogiassa, että filosofoiminen olisi monien asiain oppimista ja taiteiden käsittelemistä. Hanc amplissimam omnium artium, bene vivendi disciplinam vita magis quam litteris persecuti sunt.[69] Kun Leon, phliasilaisten ruhtinas, tiedusteli Heraklides Ponticukselta, mitä tiedettä tahi taidetta tämä ammattinaan harjoitti, vastasi tämä: "En osaa mitään taidetta enkä tiedettä, mutta olen filosofi." Diogenesta moitittiin siitä, että hän ollen oppimaton, puuttui filosofiaan: "Sitä paremmin sopii minun siihen puuttua", sanoi hän. Hegesias pyysi häntä lukemaan itselleen jotakin kirjaa. "Te olette lystikäs", vastasi hän hänelle, "te valitsette oikeita ja luonnollisia viikunoita, ettekä maalattuja; miksette myöskin valitse luonnollisia, oikeita älynne harjoituksia, eikä kirjoitettuja?"

Oppilaamme suorittaa läksynsä pikemmin teoissa kuin suu sanallisesti. Hän kertaa sen toiminnassaan: voidaan nähdä onko järkevyyttä hänen yrityksissään, onko hyvyyttä, oikeudenmukaisuutta hänen käytöksessään, onko älyä ja viehätystä hänen puheessaan, onko hänessä elinvoimaa taudeissa, kohtuullisuutta leikeissä, itsensähillintää nautinnoissa, järjestystä talousasioissa, maittaako häntä yhtä hyvin liha, kala, viini ja vesi. Qui disciplinam suam non ostentationem scientiae, sed legem vitae putet; quique obtemperet ipse sibi, et decretis pareat.[70] Opetustemme oikea peili on elämämme kulku. Zeuxidamos vastasi eräälle, joka kysyi häneltä, mikseivät lakedaimonilaiset laatineet kirjallisesti urhoollisuuden sääntöjä ja antaneet niitä nuorten miestensä lukea, että niin oli laita siksi, että he tahtoivat totuttaa heitä tekoihin, eikä sanoihin. Verratkaapa viiden-, kuudentoista vuoden kuluttua tähän poikaan jotakuta noista lukioittemme latinanlukijoista, joka on käyttänyt yhtä paljon aikaa oppiakseen yksinkertaisesti vain puhumaan. Maailma on pelkkää puhetta, enkä ikänäni ole nähnyt miestä, joka ei puhu pikemmin enemmän kuin vähemmän kuin hänen pitäisi. Kuitenkin puolet ikäämme kuluu siihen: meitä pidetään neljä viisi vuotta kuulemassa sanoja ja sommittelemassa niitä lauseiksi; vielä yhtä monta vuotta rakentelemassa niitä suureksi sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi, joka laajenee neljään viiteen osaan; vielä vähintäin toiset viisi oppimassa lyhykäisesti sekoittamaan ja punomaan ne toisiinsa jollakin hienolla tavalla: jättäkäämme sellainen niille, jotka sitä harjoittavat nimenomaisena ammattinansa.

Matkustaessani eräänä päivänä Orleansiin, tapasin sillä tasangolla, joka on Cléryn tällä puolen, kaksi opettajaa, jotka tulivat Bordeauxiin, noin 50 askeleen päässä toisistaan; kauempana heidän takanaan näin sotaväenosaston ja sen etunenässä johtajan, joka oli herra kreivi de la Rochefoucault-vainaja. Eräs palvelijoistani kysyi ensimmäiseltä noista opettajista, kuka oli tuo aatelismies, joka tuli hänen jäljessään; hän, joka ei ollut huomannut takanaan seuraavaa miesjonoa ja luuli tarkoitettavan hänen toveriaan, vastasi leikillisesti: "Hän ei ole aatelismies, hän on grammaatikko, ja minä olen loogikko." Mutta me, jotka koetamme tässä, päinvastoin, kasvattaa, emme grammaatikkoa emmekä loogikkoa, vaan aatelismiestä, antakaamme heidän käyttää väärin aikaansa: meillä on muuta tehtävää. Kunhan vain oppilaamme on hyvin varustettu sanottavalla, niin sanat kyllä seuraavat perästä liiankin hyvin: jolleivät ne tahdo seurata, niin hän vetää ne väkisin perässään. Kuulen erästen puolustelevan itseään sillä, että muka eivät osaa lausua niitä selvästi julki: se on narripeliä. Tiedättekö, miten tuon laita minun luullakseni on? Ne ovat varjoja, jotka heille johtuvat jonkinlaisista vielä valmiiseen muotoon kehittymättömistä käsitteistä, joita he eivät osaa selvittää eivätkä kirkastaa sisässänsä, eivätkä siis myöskään esittää ulospäin; he eivät vielä itse ymmärrä itseänsä; ja katsokaahan hiukan, kuinka he änkyttävät synnyttämisen hetkellä, niin voitte päättää, ettei heidän työnsä ole lapsenpäästön, vaan hedelmöitymisen asteella, ja että he vasta vain nuolevat tuota keskentekoista ainemassaa. Minä puolestani olen sitä mieltä, ja Sokrates päättää, että kellä on jostakin elävä ja selvä kuva mielessään, hän sen lausuu ilmi, vaikkapa Bergamon murteella tahi kasvojen eleillä, jos hän on mykkä:

Ja niinkuin tuo kirjailija yhtä runollisesti sanoi proosakielellään: quum res animum occupavere, verba ambiunt;[72] ja tämä toinen: ipsae res verba rapiunt.[73] Hän ei tiedä mitään ablatiivista, konjunktiivista, substantiivista eikä kieliopista; ei sitä myöskään tee hänen lakeijansa, eikä joku Petit Pontin kalaeukko; ja kuitenkin he, jos haluatte, puhelevat teille niin paljon kuin jaksatte kuulla, ja horjahtavat yhtä vähän syrjään kielensä säännöistä kuin Ranskan paras filosofiantohtori. Hän ei osaa retoriikkaa eikä osaa aluksi tavoitella puolueettoman lukijan suosiota, eikä hän välitä sen osaamisesta. Itse asiassa yksinkertaisen ja koruttoman totuuden loiste saattaa helposti varjoon koko tuon kauniin väriprameuden; nuo näppärät temput ovat omiaan vain huvittamaan alhaisoa, joka ei kykene nauttimaan jykevämpää ja vahvempaa ravintoa; niinkuin Afer varsin selvästi osoittaa Tacituksen dialogissa. Samoksen lähetit olivat tulleet Spartan kuninkaan Kleomeneen luo, valmistettuaan kauniin ja pitkän puheen, saadakseen hänet yllytetyksi sotaan tyranni Polykratesta vastaan; annettuaan heidän rauhassa puhua hän vastasi heille: "Mitä tulee alkulauseeseenne ja johdantoonne, niin en niitä enää muista, enkä siis myöskään keskikohtia; ja mitä tulee johtopäätökseenne, niin en tahdo sen johdosta mitään tehdä." Siinä mielestäni oiva vastaus ja aika nolaus puhujille. Entäs tämä toinen: Athenalaisten oli valittava toinen kahdesta arkkitehdistä johtamaan erästä suurta rakennustyötä; ensimmäinen, teeskentelevämpi, esitti itsensä kauniilla, ennakolta valmistetulla, tätä työtä koskevalla puheella ja koetti saada kansan päätöksen kallistumaan omaksi edukseen; mutta toinen lausui parilla sanalla: "Herrat athenalaiset, mitä tuo mies on puhunut, sen minä teen." Ciceron kaunopuheisuuden parhaina hetkinä monet alkoivat ihailla sitä, mutta Cato vain nauroi sille ja sanoi: "Meillä on lystikäs konsuli." Hyödyllinen mietelause, kaunis neronvälähdys on aina paikallaan, olipa se edellä tahi jäljessä: jollei se sovellu hyvin siihen, mikä käy edellä, eikä siihen, mikä seuraa jäljessä, niin se on hyvä itsessään. En ole niitä, jotka katsovat, että kunhan riimi on hyvä, niin runokin on hyvä: antakaa runoilijan pitentää lyhyt tavu, jos tahtoo; siinä suhteessa ei mitään pakkoa; jos mielikuvitus siinä on rehevä, jos nero ja järki ovat hyvin tehneet tehtävänsä, niin sanon: kas siinä hyvä runoilija, mutta huono riimiseppä.

Antakoon runoilija teoksensa menettää kaikki osiensa liitokset ja mittasuhteet,

se ei silti joudu häpeään: sen osatkin ovat silti kauniita. Niinhän vastasi Menander, kun häntä, sen päivän lähestyessä, joksi hän oli luvannut erään huvinäytelmän, nuhdeltiin siitä, ettei hän vielä ollut ryhtynyt sitä kirjoittamaan: "Se on sepitettynä ja valmiina; siitä ei enää puutu muuta kuin runopuku." Kun hänellä oli sisällys ja ainekset järjestettyinä päässään, ei hän pitänyt paljoa lukua muusta. Siitä lähtien kun Ronsard ja du Bellay ovat kohottaneet arvoon meidän ranskankielisen runoutemme, en näe niin vähäpätöistä aloittelijaa, joka ei käyttäisi mahtipontisia sanoja, joka ei sommittelisi loppusäkeitä jokseenkin niin kuin he: Plus sonat quam valet.[76] Suuren yleisön mielestä ei ole koskaan ollut niin paljon runoilijoita; mutta yhtä helppoa kuin heidän on ollut mukailla noiden rivejä, yhtä vähän he pystyvät jäljittelemään toisen uhkeita kuvauksia ja toisen hienoa mielikuvitusta.

Totta kyllä; mutta mitä hän tekee, jos häntä ahdistetaan jollakin sofistisen ongelmallisella päätelmällä? Esimerkiksi: "Kinkku pakoittaa juomaan; juominen sammuttaa janon: siis kinkku sammuttaa janon." Naurakoon hän sellaiselle: sukkelampaa on nauraa sille kuin vastata siihen; lainatkoon hän Aristippokselta seuraavan lystikkään vastaongelman: "Minkätähden kirvoittaisin auki nuo solmusananne, koska ne solmuissaankin ovat minulle vastuksiksi?" Joku esitti Kleantheksen ratkaistaviksi dialektisia ongelmia; hänelle sanoi Khrysippos: "Leikittele noilla silmäinkääntäjän tempuilla lasten kanssa, äläkä käännä moiseen ikämiehen vakavia ajatuksia." Jos noiden typeräin saivartelujen, conforta et aculeata sophismata,[77] on sallittu saada hänet uskomaan valhetta, niin se on vaarallista; mutta jos ne jäävät vaikutusta vaille ja vain saavat hänet nauramaan, niin en käsitä, miksi hänen pitäisi varoa itseään niiltä. On niin typeriä ihmisiä, että he poikkeavat neljännespenikulman päähän aineestaan, tavoitellessaan jotakin sanasutkausta: aut qui non vetba rebus aptant, sed res extrinsecus arcessunt, quibus verba conveniant;[78] ja toinen: qui alicujus verbi decoreplacentis vocentur ad id, quod non proposuerant scribere.[79] Minä muutan paljoa mieluummin hyvää mietelausetta, sovittaakseni sen teokseen, kuin puran suunnitelmaani, mennäkseni sitä etsimään. Päinvastoin, sanojen tulee palvella ja seurata; ja tulkoon gascognelainen käytäntöön, jos ranskalainen ei voi siihen soveltua. Tahdon, että ajatukset kohoavat valta-asemaan ja täyttävät kuulijan mielikuvituksen niin, ettei hän lainkaan muista sanoja. Puheentyyli, josta minä pidän, on yksinkertainen ja koruton tyyli, samanlainen paperilla kuin suupuheessakin, mehevä ja ponteva, lyhykäinen ja kokoonpuserrettu, pikemmin kiivas ja jyrkkä kuin hienotuntoinen ja silosanainen;

pikemmin vaikeatajuinen kuin ikävystyttävä, teeskentelemätön, säännöistä välittämätön, hajanainen ja uskallettu; jokainen palanen muodostakoon siinä oman kokonaisuutensa; älköön se olko pedanttimaista, eikä saarnaajamunkkimaista, eikä asianajajamaista, vaan pikemmin sotilasmaista, jollaiseksi Svetonius sanoo Julius Caesarin tyyliä, ja kuitenkaan en oikein käsitä, miksi hän sitä sellaiseksi nimittää.

Olen kernaasti jäljitellyt tuota vallattomuutta, jota näkee nuorisossamme siihen katsoen, miten se pitää vaatteitaan: viitta pidetään vyöhikön tapaan, huppukaulus toisella olkapäällä, sukka löyhällään; se osoittaa ylimielisyyttä, joka halveksii noita ulkonaisia koristeita eikä välitä taiteellisuudesta; mutta mielestäni se on vielä paremmin paikallaan esitystavan muotoon nähden. Kaikenlainen teeskentely, eritoten iloisessa ja vapaassa Ranskassa, soveltuu huonosti hovimiehelle; ja monarkiassa tulee jokaista aatelismiestä kasvattaa hovimiehen ryhtiin: senvuoksi teemme oikein, jos kallistumme hiukan luonnolliseen ja ylimieliseen päin. En pidä teoksen rakenteesta, jossa liitokset ja saumat näkyvät, yhtä vähän kuin kauniissa ruumiissa tulee voida laskea luut ja suonet. Quae veritati operam dat oratio, incomposita sit et simples.[81] Quis accurate loquitur, nisi qui vult putide loqui.[82] Kaunopuheinen muoto, joka kääntää huomiomme itseensä, tekee vääryyttä sisällykselle; samoin kuin on pikkumaista koettaa vaatetuksessa herättää huomiota jollakin erikoisella ja tavallisuudesta poikkeavalla kuosilla, samoin johtuu kielenkäytössä uusien lauseparsien ja outojen sanojen tavoittelu koulupoikamaisesta ja lapsellisesta kunnianhimosta: jospa voisin käyttää vain sellaisia, joita käytetään halleissa Pariisissa. Grammaatikko Aristophanes oli aivan väärässä moittiessaan Epikuroksen sanojen yksinkertaisuutta ja hänen puhujataiteensa tarkoitusperää, joka oli vain esityksen selvyys. Kokonaiselta kansalta luonnistuu heti puheentyylin jäljittely, koska se on helppoa: arvostelun, mielikuvituksen jäljittely ei käy niin nopeasti. Suurin osa lukijoita on siinä varsin väärässä luulossa, että kun he ovat keksineet samanlaisen vaateparren, heillä myöskin on samanlainen ruumis. Voimaa ja hermoja ei voi saada lainaksi; korut ja päällysviitan voi saada lainaksi. Seurapiirissäni puhuvat useimmat ihmiset niinkuin Tutkielmani, mutta en tiedä, ajattelevatko he samoin. Athenalaisilla, sanoo Platon, on erikoisharrastuksenaan tyylin rikkauden ja sirouden, lakedaimonilaisilla lyhykäisyyden ja kreetalaisilla pikemmin aatteiden hedelmällisyyden kuin kielellisen muodon huoltaminen; viimeksimainitut ovat asetettavat etusijalle. Zenon sanoi, että hänellä on kahdenlaisia oppilaita: toiset, joille hän antoi nimen φιλολογοι, halukkaita oppimaan asiat, ja nämä olivat hänen lempioppilaitaan; toiset, λογοφιλοι, jotka eivät välittäneet muusta kuin kielestä. Ei suinkaan sovi sanoa, ettei puhetaide olisi jotakin kaunista ja hyvää, mutta ei niin hyvää kuin miksi se tehdään; ja mielestäni on ikävää, että elämämme käytetään kokonaan sen saavuttamiseen. Tahtoisin ennen kaikkea osata hyvin omaa kieltäni ja naapurieni kieltä, joiden kanssa olen tavallisimmin tekemisissä.

Kreikka ja latina ovat epäilemättä kaunis ja suurenmoinen koristus, mutta se ostetaan liian kalliilla hinnalla. Kerron tässä erään tavan hankkia niiden taitoa tavallista helpommalla hinnalla, tavan, jota on koeteltu minuun itseeni: käyttäköön sitä ken hyväksi näkee. Isävainajaani, joka kaikin mahdollisin tavoin oli oppineilta ja järkeviltä miehiltä tiedustellut parasta kasvatusmenetelmää, varoitettiin tuosta epäkohdasta, joka vallitsi tavanmukaisessa opetuksessa; ja hänelle sanottiin, että se pitkä aika, jonka me käytämme niiden kielten oppimiseen, joiden oppiminen ei tuottanut mitään vaikeuksia muinaisille kreikkalaisille ja roomalaisille, on ainoana syynä siihen, ettemme voi saavuttaa heidän henkistä etevyyttään ja tietorikkauttaan. En usko, että se on ainoana syynä siihen. Oli miten oli; keino, jonka isäni siihen keksi, oli se, että hän vielä imeltäjällä ollessani ja ennen kieleni kannan ensimmäistä kirpoamista antoi minut opetettavaksi eräälle saksalaiselle, joka sittemmin kuoli kuuluisana lääkärinä Ranskassa. Hän ei ensinkään osannut meidän kieltämme, mutta oli sangen hyvin perehtynyt latinaan. Tämä, jonka isäni vartavasten oli kutsunut palvelukseensa ja joka sai sangen kalliin palkan, kanniskeli minua alituisesti sylissään. Paitsi häntä oli vielä kaksi muuta vähemmän oppinutta henkilöä aina minua seuraamassa ja avustamassa ensin mainittua: nämä eivät puhuneet minulle muuta kieltä kuin latinaa. Mitä muuhun talonväkeen tulee, niin oli rikkomatta noudatettavana sääntönä, että ei isäni eikä äitini, ei palvelija eikä kamarineiti puhunut minun seurassani muuta kuin sen verran latinaa, minkä olivat oppineet solkatakseen minun kanssani. On ihmeellistä kuinka jokainen siinä edistyi; isäni ja äitini oppivat siten kylliksi paljon latinaa ymmärtääkseen sitä ja hankkivat siinä riittävän taidon osatakseen sitä käyttää välttämättömässä tarpeessa; samoin oli laita muun talonväen, joka erikoisemmin palveli minua. Lyhyesti, me latinaistuimme siinä määrin, että latinaa herui ympäristön kyliin saakka, joissa vieläkin on latinalaisia käsityöläisten ja työkalujen nimityksiä käytännön vakaannuttamina. Ja minä puolestani olin kuusi vuotta täyttänyt, ennenkuin ymmärsin enempää ranskaa tahi Perigordin murretta kuin arabiaa; ja ilman teennäisyyttä, ilman kirjaa, ilman kielioppia ja sääntöjä, ilman vitsaa ja ilman kyyneliä olin oppinut latinaa, aivan yhtä puhdasta kuin opettajanikin taisi, sillä en voinut oppia sitä sekoitettuna enkä väärennettynä. Jos minulle koetteeksi tahdottiin antaa kirjallinen käännöstehtävä, kuten lukioissa on tapana, niin se täytyi minulle antaa huonolla latinankielellä, käännettäväksi hyvälle, kun se muille annetaan ranskankielellä. Ja Nicolas Grouchy, joka on kirjoittanut De Comitiis Romanorum, Guillaume Guérente, joka on selitellyt Aristotelesta, Georges Buchanan, tuo suuri skotlantilainen runoilija, Marc-Antoine Muret, jonka Ranska ja Italia tunnustaa aikamme parhaaksi puhujaksi, kaikki kotiopettajani ovat usein sanoneet minulle, että minulla lapsuudessani oli tämä kieli niin valmiina ja niin vallassani, että he pelkäsivät puhutella minua. Buchanan, jonka sittemmin näin herra marsalkka de Brissac vainajan seurueessa, sanoi minulle olevansa parastaikaa kirjoittamassa tutkimusta lasten kasvatuksesta ja ottavansa minun kasvatukseni esikuvaksi; hänellä näet oli silloin opetettavanaan kreivi de Brissac, jonka sittemmin olemme nähneet niin urhoollisena ja kelpo miehenä.

Mitä tulee kreikankieleen, jota tuskin ensinkään ymmärrän, oli isäni aikonut opetuttaa sitä minulle kielimestarilla, mutta uutta menetelmää noudattaen, nimittäin leikittelyn ja harjoittelun muodossa: me leikittelimme taivutusmuodoilla niinkuin palloilla, samaan tapaan kuin ne, jotka oppivat aritmetiikkaa ja geometriaa eräänlaisen shakkipelin avulla. Sillä häntä oli muun muassa neuvottu herättämään minussa mieltymystä tieteeseen ja velvollisuudenharrastusta vapaasta tahdostani ja omasta halustani, ja kasvattamaan sieluani kaikella lempeydellä ja kaikessa vapaudessa, ilman ankaruutta ja pakoitusta; ja tätä hän noudattikin siihen määrään tunnollisesti, että koska muutamat ovat sitä mieltä, että lasten hentojen aivojen kehitystä häiritsee se, että heidät aamuisin kavahdutetaan hereille ja yhtäkkiä rajusti temmataan unesta (johon he ovat vaipuneet paljoa syvemmin kuin me), niin hän herätytti minut jonkin soittimen sävelillä, ja hänellä oli aina palveluksessaan mies, joka niitä minulle kaiutteli.

Tämä esimerkki riittää, voidakseen arvostella kaikkea muuta ja myös kiitellä niin hyvän isän järkevää huolenpitoa ja hellyyttä; eikä häntä sovi moittia, jos hän ei ole saanut korjata mitään hedelmiä, jotka vastaisivat niin hienonhienoa viljelystapaa. Kaksi seikkaa oli siihen syynä; ensinnäkin hedelmätön ja epäkiitollinen maaperä; sillä vaikka minulla oli luja ja vikaantumaton terveys ja samalla sävyisä ja taipuisa luonnonlaatu, niin olin samalla niin hidas, veltto ja untelo, ettei minua voitu saada ravistetuksi toimettomuudestani, ei edes leikkimäänkään. Minkä käsitin, sen käsitin hyvin, ja tuon hitaan luontoni kuoren alla asui minussa rohkeita mielikuvitelmia ja ikääni nähden kypsyneitä mielipiteitä. Hidas oli järkeni, ja se kulki vain sikäli kuin sitä kuljetettiin, vitkallinen käsityskykyni, saamaton kekseliäisyyteni, ja päälle päätteeksi uskomattoman puutteellinen muistini. Eipä ihme, jos hän ei osannut saada tuosta kaikesta mitään arvokasta syntymään. Toiseksi ukko, joka kovin pelkäsi sellaisen sydämenasian menevän häneltä myttyyn, lopulta taipui yleiseen mielipiteeseen, joka aina, kuten kurjet, seuraa niitä, jotka kulkevat edellä, ja mukautui yleiseen tapaan — samoin kuin kiihkeän paranemishalun ajamat ihmiset helposti antautuvat noudattamaan kaikenlaisia neuvoja —, hänellä kun ei enää ollut ympärillään niitä, jotka olivat antaneet hänelle nuo ensimmäiset, hänen Italiasta tuomansa ohjeet, ja lähetti minut noin kuusivuotiaana Guyennen lukioon, joka siihen aikaan oli sangen kukoistavassa tilassa ja Ranskan paras; ja siellä hän piti mahdollisimman täydellisen huolen sekä kykenevien yksityisopettajien valikoimisesta minulle että muista kasvatustani koskevista seikoista, jota varten hän varasi useita erikoistoimenpiteitä, vastoin sitä, mikä lukioissa on tavallista; mutta kuitenkin kaikitenkin se oli joka tapauksessa lukio. Latinani huonontui heti, ja sittemmin olen harjoituksen puutteessa kokonaan menettänyt sen taidon; eikä tuo tavallisesta poikkeava opetustapani tuottanut minulle muuta hyötyä, kuin että heti lukioon saavuttuani saatoin hypätä yli ensimmäisten luokkien; sillä päästessäni 13 vuotiaana lukiosta, olin päättänyt (niinsanotun) oppimääräni, mutta itse asiassa ilman mitään hyötyä, jonka nyt voisin merkitä tiliini.

Ensimmäinen mieltymys kirjoihin heräsi minussa nautinnosta, jonka minulle tuottivat Ovidiuksen Metamorphosien tarut; sillä noin 7-tahi 8-vuotiaana heitin kaikki muut huvitukset lueskellakseni niitä, semminkin kun niiden kieli oli omaa äidinkieltäni ja kun ne sisällyksensä vuoksi olivat helpoin ja hennolle iälleni soveliain kirja, mitä tunsin; sillä kirjoja sellaisia kuin Lancelot du Lac, Amadis, Huon de Bordeaux ynnä muita tusinakirjoja, jotka huvittavat lapsia, en tuntenut edes nimeltä, enkä vieläkään tunne niiden sisällystä; niin tarkka oli opetussuunnitelmani. Siitä kävin huolimattomammaksi muiden määräläksyjeni lukemisessa. Siinä kohdin oli minulle erinomaisen onnellista, että opettaja, jonka kanssa olin tekemisissä, oli järkimies, joka ymmärsi taitavasti ummistaa silmänsä näkemästä tätä vallattomuuttani ja muita samanlaisia; sillä siten sain yhteen menoon lukea läpi Vergiliuksen Aeneidin, sitten Terentiuksen, sitten Plautuksen ja italialaisia huvinäytelmiä, viehättävän sisällyksen yhäti houkuttelemana. Jos hän olisi ollut siksi hullu, että olisi tehnyt lopun tuosta menosta, niin luulenpa, etten olisi vienyt mukanani lukiosta muuta kuin kirjojen vihan, niinkuin tekee melkeinpä koko aatelistomme. Hän menetteli siinä älykkäästi, ollen olevinaan mitään näkemättä; hän kiihoitti nälkääni, sallien minun vain salaa ahmia noita kirjoja ja lempeästi pakoittaen minut tekemään velvollisuuteni muihin, säännöllisiin opintoihini nähden; sillä pääominaisuudet, joita isäni kysyi niiltä, joiden hoidettaviksi hän minut uskoi, olivat sävyisyys ja hyväluontoisuus. Toiselta puolen ei minun luonnossani ollut muuta vikaa kuin tarmottomuus ja laiskuus: vaara ei ollut siinä, että tekisin pahaa, vaan siinä, etten tekisi mitään; ei kukaan ennustanut, että minusta tulisi paha ihminen, vaan hyödytön; aavistettiin, että minusta tulisi tyhjäntoimittaja, mutta ei häijy. Tunnen, että niin on käynyt. Valitukset, jotka soivat korvissani, ovat tämäntapaisia: Hän on toimeton, kylmäkiskoinen ystävyyden ja sukulaisuuden velvoituksille, ja kansalaisvelvollisuuksiin nähden liiaksi itseensä sulkeutunut, liian halveksivainen. Eivät edes pahimmat haukkujani sano: "Miksi hän otti? miksi hän ei maksanut?" vaan: "Miksi hän ei jätä anteeksi velkaa? miksei hän anna?" Pitäisin suosionosoituksena, että minulta ei vaadittaisi muuta kuin tällaisia ylimääräisen hyväntahtoisuuden osoituksia. Mutta he eivät ole oikeudenmukaisia vaatiessaan minulta sitä, mihin en ole velvollinen, paljoa ankarammin kuin vaativat itseltään sitä, mihin ovat velvolliset. Tuomitessaan minut siinä kohdin, he pyyhkivät pois teon palkitsemisen ja kiitollisuuden, joka minulle olisi tuleva: koskapa aktiivisen hyväntyön minun tekemänäni pitäisi painaa enemmän, katsoen siihen, ettei luonnossani ole minkäänlaista passiivista hyväntekeväisyyttä. Voin sitäkin vapaammin määrätä omaisuuteni käytön, kun se on enemmän omani, ja omat tekoni, koska olen enemmän oma herrani. Joka tapauksessa, jos olisin kärkäs ylistelemään omia tekojani, niin ehkäpä hyvinkin voisin torjua nuo syytökset ja muutamille osoittaa, etteivät he ole niinkään loukkaantuneet siitä, etten tee kylliksi, kuin siitä, että voisin tehdä paljon enemmän kuin mitä teen.

Sielussani oli kuitenkin samaan aikaan, kenenkään huomaamatta, voimakkaita liikkeitä ja varmoja selviä arvosteluja asioista, jotka se tunsi; ja se sulatti ne yksin, ilman minkäänlaista yhteyttä muiden ihmisten kanssa; ja muun muassa luulen todellakin, että sitä olisi ollut kerrassaan mahdoton taivuttaa voiman ja väkivallan alaiseksi. Otanko lukuun sen lapsuuteni kyvyn, että saatoin arastelematta esiintyä, ja että minulla oli taipuisa ääni ja notkeat eleet, eläytyessäni rooleihin, jotka otin esittääkseni? Sillä ennen täysi-ikäisyyttäni,

näyttelin päähenkilöitä Buchananin, Guérenten ja Muretin latinaisissa murhenäytelmissä, joita esitettiin arvokkaasti Guyenne-lukiossamme. Siinä suhteessa, kuten kaikissa muissakin virkansa tehtävissä, oli rehtorimme Andreas Goveanus verrattomasti etevin rehtori Ranskassa; ja minua pidettiin sillä alalla mestarina. Se on harjoitus, jota varsin hyvin voin suositella nuorille säätyläislapsille; ja olenpa sittemmin nähnyt itsensä ruhtinastemmekin antautuvan siihen, erästen muinaisajan ruhtinasten esikuvan mukaan, hienosti ja kiitettävästi. Olipa muinoin, varsinkin Kreikassa, arvohenkilöille luvallista harjoittaa sitä ammattinaankin; Aristoni, tragico actori, rem aperit; huic et genus et fortuna honesta erant; nec ars, quia nihil tale apud Graecos pudori est, ea deformabat.[84] Sillä olen aina syyttänyt erehdyksestä niitä, jotka tuomitsevat tällaiset hauskuttelut, ja kohtuuttomuudesta niitä, jotka kieltävät pääsyn hyviin kaupunkeihimme sen ansaitsevilta näyttelijöiltä eivätkä suo kansalle tällaisia julkisia huvituksia. Hyvin järjestetyt yhteiskunnat pitävät huolen kansalaisten kokoamisesta ja yhteenliittämisestä, niin vakaviin hartaudenharjoituksiin kuin myöskin ruumiinharjoituksiin ja leikkeihin; yhteistunto ja ystävyys siitä karttuu, ja sitäpaitsi heille ei voi sallia paremmin järjestyksenmukaisia ajanvietteitä kuin ne, jotka tapahtuvat kaikkien läsnäollessa, vieläpä esivallankin nähden; ja pitäisinpä järkevänä, että ruhtinas omalla kustannuksellaan joskus lahjoittaisi niitä yhteiskunnalle, ikäänkuin isällisestä rakkaudesta ja hyvyydestä, ja että väkirikkaissa kaupungeissa olisi näitä näytäntöjä varten määrättyjä ja järjestettyjä paikkoja: jonkinlaisena vieroittimena pahemmista ja salaisista teoista.

Palatakseni aineeseeni, ei ole toista sen vertaista keinoa kuin halun ja harrastuksen herättäminen; muutoin kehitetään vain kirjoilla lastattuja aaseja; heille annetaan raipaniskuilla heidän mittansa täysi tiedettä säilytettäväksi; mutta oikein menetelläkseen sitä ei pidä ottaa vain asumaan luonansa, se pitää ottaa puolisokseen.