19 ONKO SALLITTUA PUHUA ITSESTÄÄN? (II, 6)

Tämä kertomus niin vähäpätöisestä tapahtumasta[116] on jokseenkin joutava, jollen siitä olisi saanut opetusta itselleni... Jokainen on, kuten Plinius sanoo, itselleen sangen hyväksi opiksi, jos hän vain osaa visusti tarkata itseään. Tätä taitoa minulla ei ole, vaan koetan sitä oppia; eikä se ole toisten antamaa opetusta, vaan omaani; ja senvuoksi ei pantane minulle pahaksi, jos neuvon sitä toisellekin: mikä minulle on hyödyllistä, saattaa kenties olla hyödyksi toisellekin. Muutoin en pilaa mitään, käytän vain omaani; ja jos menettelen hullusti, niin teen sen omalla kustannuksellani ja vahingoittamatta ketään; sillä se on hulluutta, mikä kuolee kanssani, jättämättä jälkeläisiä. Meillä ei ole tietoa muuta kuin parista kolmesta muinaisajan kirjailijasta, jotka ovat kulkeneet tätä uraa, emmekä kuitenkaan osaa sanoa, tapahtuiko se ensinkään samalla tavalla kuin tässä, koska emme tunne heistä muuta kuin nimet. Ei kukaan sittemmin ole seurannut heidän jälkiään. On pulmallinen tehtävä, ja pulmallisempi kuin luulisi, seurata sellaisen kulkurin jälkiä kuin sielumme on, tunkea läpi sen sisimpien sopukoiden läpikuultamattomain syvyyksien, valikoida ja kiinnittää paperille niin monta pikkupiirrettä sen liikkeistä; ja se on uutta ja tavatonta huviketta, joka vieroittaa meidät ihmisten tavallisista askareista, niin, suositelluimmistakin. Moneen vuoteen ei minulla ole ollut muuta ajatusteni esinettä kuin itseni, en ole tarkannut enkä tutkinut muuta kuin itseäni; ja jos tutkin muuta, niin teen sen vain sovittaakseni sen ylleni tahi paremmin sanoen sisääni; enkä luullakseni ensinkään tee väärin, jos, niinkuin tehdään muissa verrattomasti vähemmän hyödyllisissä tieteissä, ilmoitan mitä tässä olen oppinut, jos kohta en ole kovinkaan tyytyväinen edistykseeni siinä. Ei ole toista niin vaikeata eikä varmaan niin hyödyllistä kuvausta kuin itsensä kuvaaminen: vielä täytyy paneutua koruihinsa, laitella ja järjestellä asuansa lähteäksensä ulos maailman markkinoille; mutta koristelenhan itseäni lakkaamatta, sillä kuvailen itseäni lakkaamatta. Yleinen tapa on leimannut itsestään puhumisen paheeksi ja kieltää siitä itsepintaisesti, vihaten kerskailua, joka aina näyttää olevan eroittamaton todistuksista, joita joku esittää itsestään: tämä on samaa kuin jos lapselta, kun pitäisi niistää hänen nenänsä, reväistäisiin nenä päästä pois.

Minusta tuo parannuskeino tekee enemmän pahaa kuin hyvää. Mutta vaikka olisikin totta, että on ehdottomasti itserakasta puhua yleisölle itsestään, niin minä, yleisen suunnitelmani mukaisesti, en saa kieltäytyä teosta, joka osoittaa tuota sairaalloista ominaisuutta, koska se kerran minulla on, enkä saa salata tuota pahetta, jota en vain todella harjoita, vaan harjoitan varsinaisena tehtävänäni. Joka tapauksessa, sanoakseni ajatukseni siitä, tuo tapa tekee väärin tuomitessaan viinin siksi, että monet sillä päihdyttävät itsensä; väärin voidaan käyttää vain sellaista, mikä on hyvää; ja mitä tuohon sääntöön tulee, luulen, että se tarkoittaa vain tavallisia heikkoja ihmisiä. Se on noita typerien suuhun pantuja suitsia, joista eivät välitä pyhimykset, joiden kuulemme niin äänekkäästi puhuvan itsestään, eivät filosofit, eivätkä teologit, enkä välitä myöskään minä, vaikka olen yhtä vähän toista kuin toista. Jos he eivät kirjoitakaan nimenomaan siitä, niin he eivät ainakaan arastele paljastaessaan itsensä tilaisuuden tarjoutuessa hyvinkin haikailematta kaikkien katseille. Mistä puhuu Sokrates laajemmin kuin itsestään? Mihin hän useammin ohjaa oppilastensa keskustelut kuin puhumaan heistä itsestään; ei siitä, mitä heidän kirjansa heille opettaa, vaan heidän sielunsa olemuksesta ja elämästä. Me puhumme tunnollisesti itsestämme Jumalalle ja rippi-isällemme, samoin kuin naapurimme protestantit kaikille ihmisille. "Mutta", vastattaneen minulle, "me sanomme vain sen, mikä meitä soimaa". Siis me sanomme kaikki; sillä hyveemmekin on erehtyväinen ja saa katua. Minun ammattini ja taiteeni on eläminen: ken kieltää minua puhumasta siitä ymmärrykseni, kokemukseni ja käytäntöni mukaan, käskeköön arkkitehtia puhumaan rakennuksista, ei oman, vaan naapurinsa käsityksen mukaan, toisen tietojen mukaan, eikä omiensa. Jos on itserakasta ruveta itsestään kuuluttamaan julki omia ansioitaan, niin miksi ei Cicero aseta etusijalle Hortensiuksen[118] kaunopuheisuutta ja Hortensius Ciceron? Ehkä he tarkoittavat, että minun tulee todistaa itsestäni työllä ja toimella, eikä pelkästään sanoilla. Kuvailen etupäässä ajatuksiani, muodotonta aihetta, jonka esittäminen teoilla ei saata tulla kysymykseen: töin ja tuskin voin sen sisällyttää tuohon ilmavaan kappaleeseen: ääneeni. On mitä viisaimpia ja hurskaimpia miehiä, jotka ovat eläneet karttaen kaikkia huomattavia tekoja. Teot puhuisivat enemmän sattumasta kuin minusta: ne todistavat omaa merkitystänsä, eikä minun, muuta kuin arviolta ja epävarmasti, näytteitä kun ovat jostakin erikoisesta osasta minua. Minä levitän itseni nähtäväksi kokonaisuudessani, kuin ruumiin, jossa yhdellä silmäyksellä tulevat näkyviin suonet, lihakset, jänteet, kukin osa paikallaan; yskiminen näyttäisi osan niistä, kalpeus tahi sydämentykytys toisen, ja epävarmasti. En kirjoita toiminnoistani, vaan itsestäni, olemuksestani.

Olen sitä mieltä, että täytyy olla varovainen arvostellessaan itseänsä ja samoin tunnollinen todistaessaan itsestänsä, yhtälailla, tapahtuipa se sitten hiljaa tahi ääneen. Jos mielestäni olisin täysin hyvä ja viisas, niin huutaisin sen julki täyttä kurkkua. Sanoa ansioitaan pienemmiksi kuin ne ovat, se on tyhmyyttä, eikä vaatimattomuutta; pitää itseään todellista arvoaan vähemmässä arvossa, se on, Aristoteleen mukaan, miehuuttomuutta ja raukkamaisuutta: ei mikään hyve tarvitse avukseen valheellisuutta, eikä totuudesta koskaan johdu erehdystä. Sanoa ansioitaan suuremmiksi kuin ne ovat, se ei aina ole itserakkautta, sekin on usein tyhmyyttä: pitää itsestään yli sen määrän, mihin on syytä, ruveta siten sokeasti rakastamaan itseänsä, se juuri on, minun mielestäni tuolle vialle ominaista. Tehokkain keino sen parantamiseksi on tehdä aivan päinvastoin kuin ne käskevät, jotka kieltäessään ihmistä puhumasta itsestään, kieltävät häntä niinmuodoin vielä enemmän ajattelemasta itseään. Ylpeys piilee ajatuksessa; kielellä voi siinä olla vain varsin vähäpätöinen osa.

Itsensä kanssa askarteleminen näyttää heistä olevan itsestään pitämistä, itsensä kanssa seurusteleminen liikanaista itsensä rakastamista; mutta sellainen liioittelu syntyy vain niissä, jotka tutkistelevat itseään vain pintapuolisesti, jotka tarkastavat ensin liikeasioitaan ja sitten vasta itseään ja sanovat itsestään puhumista itsensä kanssa haaveilemiseksi ja tyhjäntoimittamiseksi ja henkensä rikastuttamista ja kehittämistä tuulentupain rakentamiseksi, pitäen itseään yhdentekevänä ja vieraana itselleen. Jos joku hurmaantuu omaan oppineisuuteensa, katsoen vain alas itseensä, kääntäköön hän katseensa ylöspäin, menneisiin vuosisatoihin, ja hän painaa alas päänsä tavatessaan siellä niin monia tuhansia henkiä, jotka polkevat hänet jalkoihinsa; jos hänessä herää jonkinlainen imarteleva itsekylläisyys hänen urhoutensa johdosta, niin muistakoon Scipion, Epaminondaan, niin monen armeijan, niin monen kansan elämää, jotka jättävät hänet niin kauas taaksensa. Ei mikään yksityinen avu tee ylpeäksi sitä, joka samalla ottaa huomioon niin monet muut puutteellisuutensa ja heikkoutensa ja lopuksi ihmiskohtalon mitättömyyden. Siitä syystä, että Sokrates yksin oli todenteolla tarttunut jumalansa käskyyn oppia tuntemaan itsensä ja tämän tutkistelun johdosta tullut pitämään itseään halpana, pidettiin häntä yksin viisaan nimen ansaitsevana. Ken siten oppii tuntemaan itsensä, tehköön rohkeasti itsensä muillekin tunnetuksi omalla suullaan.