20 ISIEN RAKKAUDESTA LAPSIINSA Rouva D'Estissacille (II, 8)

Jos minua ei pelasta asian outous ja uutuus, jotka tavallisesti määräävät asiain arvon, niin en ikinä kunnialla suoriudu tästä typerästä yrityksestä; mutta se on niin eriskummainen ja näyttää niin poikkeavalta yleisestä tavasta, että se seikka ehkä saattaa tehdä sen mukiinmeneväksi. Surunvoittoinen, siis luontaiselle mielenlaadulleni aivan vastainen tunnelma, alakuloisuuden aikaansaama siinä yksinäisyydessä, johon muutamia vuosia sitten olin jättäytynyt, se ensiksi sai päähäni tuon tuuman ryhtyä kirjoittamaan. Ja sitten täydellisesti vailla ja ilman minkäänlaista muuta ainetta kun olin, tarjouduin itse itselleni esitettäväksi ja aiheeksi. Tämä on ainoa kirja laatuaan maailmassa, sen tarkoitus on hurja ja kummallinen. Ei tässä työssä myöskään ole mitään muuta huomion arvoista kuin tämä eriskummaisuus; sillä niin joutavalle ja arvottomalle sisällykselle ei paraskaan mestari maailmassa olisi osannut antaa muotoa, josta kannattaisi välittää...

Koska Jumala kerran on katsonut hyväksi lahjoittaa meille jonkinlaisen kyvyn käyttää järkeämme, jotta emme, kuten eläimet, olisi orjallisesti yleisten luonnonlakien alaisia, vaan noudattaisimme niitä omasta ymmärryksestämme ja vapaasta tahdostamme, niin tulee meidän tosin suoda jonkin verran sijaa yksinkertaiselle luonnon vaikutusvallalle, mutta ei antaa sen tyrannimaisesti temmata meitä mukaansa: järjen yksin tulee olla mielihalujemme ohjaajana. Minä puolestani olen omituisen vähän altis noille taipumuksille, jotka meissä syntyvät ilman järkemme käskyä ja välitystä.

Niinpä esimerkiksi, siinä asiassa, josta nyt puhun, en voi hyväksyä tuota intohimoista rakkautta, jota osoitetaan tuskin vielä syntyneille lapsille, joilla ei ole sielun toimintoja eikä selvää ruumiinmuotoa, joilla voisivat tehdä itsensä rakastettaviksi, enkä ole kernaasti suvainnut heitä kasvatettavan läheisyydessäni. Oikean ja säännöllisen rakkauden pitäisi syntyä ja kasvaa sen tuntemuksen mukana, jonka saamme heistä; ja silloin, jos he ovat sen arvoisia, ja kun luontainen halu kulkisi rinnan järjen kanssa, pitäisi rakastaa heitä todella isällisellä ystävyydellä, ja samanmukaisesti arvostella heitä, jos ovat toisenlaisia, totellen aina järkeä, luonnonvoiman estämättä. Hyvin usein on laita päinvastoin, ja tavallisimmin liikuttavat meitä lastemme tepsutukset, leikit ja hupsutukset, enemmän kuin sittemmin heidän kypsyneet toimintansa, ikäänkuin olisimme rakastaneet heitä aikamme kuluksi, kuten marakatteja, eikä niinkuin ihmisiä, ja monikin hankkii heille lapsina hyvin anteliaasti leluja, mutta kitsastelee jokaista rahanmenoa, mikä heille täysi-ikäisenä on tarpeellinen. Vieläpä näyttää siltä kuin kateus, jota tunnemme nähdessämme heidän esiintyvän ja nauttivan maailmasta silloin, kun itse olemme siitä lähtemäisillämme, tekisi meidät niukemmiksi ja säästeliäämmiksi heitä kohtaan: meitä suututtaa, että he astuvat kantapäillemme, ikäänkuin kehoittaakseen meitä poistumaan; ja jos meidän olisi pelättävä sitä, niin meidän ei ensinkään pitäisi ottaa ollaksemme isiä, koska kerran luonnonjärjestyksen mukaista on, että he, totta puhuen, voivat olla ja elää vain meidän olemisemme ja elämämme kustannuksella.

Minä puolestani katson julmuudeksi ja vääryydeksi sitä, että heitä ei päästetä kanssamme osallisiksi omaisuuksistamme ja tovereiksemme perheasiain hoidossa, kun he siihen kykenevät, ja ettemme rajoita ja supista omia mukavuuksiamme huolehtiaksemme heidän mukavuuksistaan, koska kerran olemme heidät siittäneet sitä varten. On vääryyttä nähdä vanhan, raihnaisen ja puolikuolleen isän nauttivan yksin jossakin kodin nurkassa varoja, jotka riittäisivät useampien lasten eteenpäin auttamiseen ja ylläpitoon, ja jättävän heidät sillä välin menettämään varojen puutteessa parhaat vuotensa pääsemättä kohoamaan yhteiskunnan palvelukseen ja ihmisten tuntemiseen. Heidät ajetaan sellaiseen epätoivoon, että he koettavat keinoilla millä hyvänsä, olkootpa ne kuinka vääriä tahansa, tyydyttää tarpeensa. Niinpä esimerkiksi olen aikanani nähnyt useita säätyläisnuorukaisia niin vajonneita näpistelyyn, ettei mikään kuritus voinut saada heitä siitä luopumaan.

En voi hyväksyä mitään väkivaltaisuutta kasvatettaessa tunteellista sielua, jota tahdotaan ohjata kunniaan ja vapauteen. On jotakin orjamaista ankaruudessa ja pakkokeinoissa, ja uskon, että mitä ei voi saada aikaan järkevällä, viisaalla ja taitavalla menettelyllä, sitä ei koskaan saada aikaan väkipakolla. Niin on minut kasvatettu: kertovat, että koko lapsuudessani vain kahdesti sain maistaa vitsaa, ja silloinkin sangen lievästi. Samalla tavoin olen katsonut velvollisuudekseni kohdella lapsiani. Ne kuolevat minulta kaikki jo rintalapsina, mutta Léonor, ainoa tytär, joka on välttänyt tämän onnettoman kohtalon, on päässyt enemmän kuin kuuden vuoden vanhaksi, eikä hänen ohjaamiseksensa ja hänen lapsellisten rikkomustensa rankaisemiseksi ole käytetty (hänen hellämielinen äitinsä kun siihen helposti suostui) muuta kuin sanoja, vieläpä varsin lempeitä. Ja vaikka toiveeni häneen nähden pettäisivätkin, niin on kylliksi muita syitä, joihin voisi vedota, rupeamatta moittimaan kasvatusoppiani, jonka tiedän olevan oikean ja luonnollisen. Olisin ollut vielä paljoa tunnollisempi tässä suhteessa poikalapsia kohtaan, jotka ovat vähemmän luodut palvelemaan ja joiden asema on vapaampi; minulle olisi ollut rakasta täyttää heidän sydämensä tulvilleen jaloja tunteita ja suoramielisyyttä. En ole nähnyt muuta vaikutusta vitsankäytöstä, kuin että se tekee sielut pelkurimaisemmiksi tahi vielä ovelammin itsepäisiksi.

Jos tahdomme, että lapsemme meitä rakastavat, jos tahdomme riistää heiltä aiheen toivottamaan meidän kuolemaamme (vaikkakaan ei mikään aihe niin kauheaan toivomukseen voi olla oikeutettu eikä anteeksiannettava, nullum scelus rationem habet),[119] niin olkaamme järkeviä ja tehkäämme heidän elämänsä niin rikkaaksi kuin voimme. Sitä varten meidän ei pitäisi mennä naimisiin niin nuorina, että joudumme olemaan melkeinpä samanikäisiä kuin he, sillä tästä epäkohdasta johtuu meille monia suuria vaikeuksia, tarkoitan erikoisesti aatelistolle, joka on sellaisessa asemassa, että se voi olla joutilaana, ja joka, kuten sanotaan, elää vain koroillaan; sillä muissa yhteiskunnan luokissa, joissa eletään ansiota varten, on lasten lukuisuus ja mukana olo taloudellinen etu: kukin heistä on uusi rikastumisen apukeino ja väline...

Vihaan tuota tapaa, joka kieltää lapsia käyttämästä puhuttelusanaa "isä" ja käskee heitä käyttämään muukalaista sanaa, muka kunnioittavampana, ikäänkuin luonto ei oikein riittävästi olisi pitänyt huolta meidän arvovallastamme. Me nimitämme kaikkivaltiasta Jumalaa isäksi emmekä siedä, että lapsemme nimittävät meitä samoin. Olen korjannut tämän erehdyksen perheessäni. On myöskin hulluutta ja vääryyttä olla sallimatta asianmukaisessa iässä olevien lasten seurustella tuttavallisesti isiensä kanssa ja koettaa yhä osoittaa heitä kohtaan töykeää ja ylenkatseellista kopeutta, toivoen siten voivansa pitää heitä pelonalaisina ja tottelevaisina: sillä se on sangen hyödytöntä ilveilyä, joka tekee isät ikäviksi ja, mikä on pahempaa, naurettaviksi lapsille. Heillä on hallussaan nuoruus ja voimat ja siis myöskin maailman kannatus ja suosio, ja he ottavat ivallisesti vastaan nuo ynseät ja tyrannimaiset ilmeet mieheltä, jolla ei ole enää verta sydämessä eikä suonissa: ne ovat oikeita linnunpelättimiä. Vaikka voisinkin tehdä itseni pelätyksi, niin tahtoisin kuitenkin mieluummin tehdä itseni rakastetuksi; vanhuudella on niin monenmoisia puutteellisuuksia, niin paljon heikkoutta, se on niin omansa halveksittavaksi, että parasta, mitä se voi voittaa, on omaistensa myötätunto ja rakkaus; komentaminen ja pelko eivät enää ole sen aseita.

Olen nähnyt erään, joka nuoruudessaan oli ollut ankara komentamaan; kun on tullut vanhuus, niin hän, vaikka elääkin niin terveenä kuin mahdollista on, lyö, puree, kiroilee, on tuittupäisin isäntä koko Ranskassa; hän kuluttaa itsensä huolenpidolla ja valppaudella. Mutta tuo kaikki ei muuta ole kuin ilveilyä, jossa perhekin salaa vehkeilee mukana; ullakon, kellarin, jopa hänen kukkaronsakin käyttö on parhaasta päästä muiden hallussa, hän vain vaalii pussissaan niiden avaimia hellemmin kuin silmäteräänsä. Hänen tyytyessään säästeliääseen ja niukkaan ruokakomentoonsa, vallitsee hänen talonsa eri kolkissa täysi mässäily, peli ja tuhlailu; siellä kaikki latelevat toisilleen juttuja hänen tyhjänpäiväisestä kiukustaan ja valvonnastaan. Jokainen pitää vahtia häntä vastaan; jos joku palvelijapoloinen sattuu mieltymään häneen, niin yks kaks tehdään tämä hänen epäluulonsa alaiseksi, johon ominaisuuteen vanhuus niin helposti itsestään piintyy. Kuinka monet kerrat hän onkaan kerskaillut minulle, miten hän piti väkeään aisoissa ja miten tarkasti nämä häntä tottelivat ja kunnioittivat; kuinka selvillä hän olikaan asioistaan!

Kun herra marsalkka de Montluc vainaja oli menettänyt poikansa, joka kuoli Madeiran saarella ja oli todella urhea aatelismies sekä antoi suuria toiveita itsestään, puhui hän minulle paljon paitsi muista suruistaan siitä mielipahasta ja sydänsurusta, jota hän tunsi sen johdosta, ettei koskaan ollut avannut sydäntänsä pojalleen. Tämän isällisen arvokkuuden ja teennäisyyden oikun vuoksi hän oli menettänyt otollisen tilaisuuden oppia pitämään pojastaan ja oikein tuntemaan hänet ja myöskin ilmaista hänelle, kuinka äärettömän lämmintä ystävyyttä hän tunsi häntä kohtaan ja kuinka suuren arvon hän antoi hänen miehuudellensa. "Ja tuo poika parka", sanoi hän, "ei nähnyt minusta muuta kuin töykeän ja hyvin halveksivaisen käytöstavan ja lähti luotani siinä luulossa, etten osannut häntä rakastaa enkä pitää hänen ansionsa mukaisessa arvossa. Kenen ilmaistavaksi jätin tuon tavattoman hellyyden, jota tunsin sielussani häntä kohtaan? Eikö juuri hänen pitänyt saada siitä koko ilo ja koko kiitollisuus? Pakoitin ja piinasin itseäni pitämään kasvoillani tuota joutavanpäiväistä naamaria ja menetin siten hänen seuransa tuottaman ilon ja samalla hänen rakkautensa, jota hän saattoi tuntea minua kohtaan vain varsin laimeasti, hän kun ei koskaan ollut saanut minulta muuta kuin tylyyttä eikä tuntenut minun taholtani muuta kuin tyrannimaista kohtelua."

Mielestäni tämä valitus oli perusteltu ja järkevä; sillä, niinkuin tiedän liiankin varmasta kokemuksesta, ystävämme menetettyämme ei ole toista niin suloista lohdutusta kuin se, jonka meille tuottaa tietoisuus siitä, ettemme ole mitään unohtaneet sanoa heille ja että olemme avanneet heille sydämemme täydellisesti ja kokonaan. Oi ystäväni! Olenko tullut paremmaksi siitä, että minulla on ollut hän, vai huonommaksi? Varmaan paljon paremmaksi. Hänen kaipuunsa on minulle lohdutukseksi ja kunniaksi. Eikö ole elämäni hurskas ja mieluisa tehtävä viettää ainaisesti hänen hautajaisiaan? Onko tämän vaillaolon vertaista nautintoa? Avaan sydämeni omaisilleni mikäli voin ja ilmaisen heille sangen kernaasti myötätuntoisen mieleni ja arvosteluni heistä kuten kaikista muista; kiiruhdan paljastamaan itseni, sillä en tahdo, että siitä erehdytään suuntaan tahi toiseen.