23 RAIMOND DE SEBONDIN PUOLUSTUS (II, 12) (continued 2)

Ohjeittensa lopuksi filosofia neuvoo meitä noudattamaan esikuvina voimailijaa ja muulinajajaa, joilla tavallisesti näkee paljoa vähemmän mielenkarvautta kuoleman, tuskan ja muiden vaikeuksien johdosta ja enemmän lujuutta kuin mitä tiede koskaan antaa kellekään, joka ei ole niihin syntynyt ja valmistunut itsestään luonnollisella tottumisella. Mikä muu kuin tietämättömyys tekee, että lapsen hentoja jäseniä ja hevosen raajoja on helpompi leikellä ja viileskellä kuin meidän jäseniämme? Kuinka monta ihmistä on pelkkä mielikuvituksen voima tehnyt sairaaksi? Näemme usein sellaisia, jotka iskettävät suontansa, perkauttavat vatsansa ja lääkitsevät itseänsä parantaakseen tauteja, joita tuntevat vain kuvittelussaan. Kun meiltä puuttuu todellisia tauteja, niin tiede lainaa meille omansa: "Tuo ihonväri ennustaa teille jotakin katarrintapaista röhkää; tämä lämmin vuodenaika uhkaa teitä kuumeenluontoisella kiihtymyksellä; tämä vasemman kätenne elämänviivan leikkaus tietää teille jotakin merkittävää ja läheistä pahoinvointia"; ja lopulta se käy haikailematta itse terveydenkin kimppuun: "Tämä nuoruuden reippaus ja rotevuus ei voi pysyä aisoissa; siltä täytyy ottaa verta ja voimaa, koska on pelättävä, että se muutoin kääntyy teitä itseänne vastaan."

Verratkaa moisten mielikuvitelmain orjana olevan ihmisen elämää peltomiehen elämään; jälkimmäinen noudattaa luonnollista haluaan, arvostelee asioita vain sen mukaan, miltä ne nykyhetkellä todella tuntuvat, ilman tiedettä ja ilman ennusteita, ja tuntee kipuja vain silloin, kun hänellä todella niitä on, kun sitävastoin edellisellä usein on kivitauti sielussaan ennenkuin munuaisissaan; ikäänkuin ei olisi kylliksi aikaista kärsiä tuskaa sitten, kun se on tullut, omaksuu hän sen ennakolta mielikuvituksessaan ja rientää sitä vastaan.

Se, mitä sanon lääketieteestä, voi soveltua esimerkiksi yleensä kaikesta tieteestä. Siitä on johtunut tuo niiden filosofien muinainen mielipide, jotka pitivät korkeimpana hyvänä meidän ymmärryksemme heikkouden tunnustamista. Tietämättömyyteni tarjoaa minulle yhtä paljon tilaisuutta toivoon kuin pelkoon; ja kun minulla ei ole muuta sääntöä terveydelleni kuin muiden ihmisten esimerkkien ja muualla samanlaisessa tapauksessa näkemieni tapahtumain neuvoma, niin saan niitä kaikenlaisia ja pysähdyn vertauksiin, jotka ovat minulle suotuisimmat. Otan terveyden vastaan avosylin, vapaana, täytenä ja kokonaisena, ja kiihdytän haluani siitä nauttimaan sitä enemmän, kuta vähemmän tavallinen ja kuta harvinaisempi se minulle nykyhetkellä on; kaukana siitä, että häiritsisin sen lepoa ja suloisuutta uuden ja väkinäisen elämäntavan katkeruudella. Eläimet osoittavat meille kyllin selvästi, kuinka paljon sairauksia sielumme levottomuus meille tuottaa; mitä meille kerrotaan Brasilian asukkaista, että he kuolivat ainoastaan vanhuudesta, se selitetään johtuneeksi heidän ilmastonsa selkeydestä ja tyyneydestä; minä selitän sen johtuneeksi pikemmin heidän sielunsa tyyneydestä ja selkeydestä, sitä kun eivät rasittaneet mitkään intohimot eivätkä pinnistetyt ja vastenmieliset ajatukset ja askarrukset, koska he olivat ihmisiä, jotka elivät elämänsä ihmeteltävässä yksinkertaisuudessa ja tietämättömyydessä, vailla tieteitä, lakeja, kuningasta ja minkäänlaista uskontoa.

Ja mistä johtuu se, mitä kokemus osoittaa, että hienostumattomimmat ja hidasluontoisimmat ovat voimakkaampia ja himoittavampia lemmen toimituksissa, ja että muulinajajan rakkaus otetaan usein suosiollisemmin vastaan kuin hienon salonkiherran, muusta kuin siitä, että jälkimmäisessä sielun kiihtymys häiritsee hänen ruumiinsa voimaa, murtaa ja väsyttää sen, samoin kuin se väsyttää ja häiritsee tavallisesti sielua itseänsä. Mikä muu sen mullistaa, mikä syöksee sen tavallisemmin raivohulluuteen, kuin sen oma tulisuus, sen terävyys, sen vilkkaus, sanalla sanoen sen oma voima? Mistä syntyy ylevin hulluus muusta kuin ylevimmästä viisaudesta? Samoin kuin hartaista ystävyyssuhteista syntyy tuimia vihamielisyyksiä ja vankat terveydet muuttuvat kuolettaviksi taudeiksi, samoin syntyvät sielujemme harvinaisista ja ankarista myrskyistä suurenmoisimmat ja riivatuimmat mielenviat; ei ole kuin puoli ruuvinkierrosta siirtyessä toisesta toiseen. Mielenvikaisten ihmisten teoista näemme, kuinka hyvin hulluus soveltuu yhteen sielumme voimakkaimpien toimintain kanssa. Jokainen tietää, kuinka huomaamaton on välimatka vapaan hengen vallattomasta lennosta ja korkeimman ja harvinaisen hyveen ilmauksista hulluuteen.

Platon sanoo raskasmielisiä ihmisiä paremmiksi oppimaan ja etevämmiksi; heilläpä on myöskin enemmän taipumusta hulluuteen kuin millään muilla. Lukemattomat henget ovat tuhoutuneet omasta voimastaan ja notkeudestaan. Millaisen hyppäyksen onkaan äskettäin, oman myrskyisyytensä ja tulisuutensa vaikutuksesta, tehnyt eräs älykkäimpiä, nerokkaimpia ja tuon antiikkisen ja puhtaan runouden hengessä kehittyneimpiä italialaisia runoilijoita,[201] mitä koskaan on ollut olemassa? Eikö hänellä ole syytä kiitollisuuteen tuolle omalle murhaavalle vilkkaudelleen, tuolle valolle, joka on hänet sokaissut, tuolle järjen täsmälliselle ja jännitetylle käsityskyvylle, joka on vienyt häneltä järjen, tuolle hartaalle ja uutteralle tietojen etsinnälle, joka on vienyt hänet tylsyyteen, tuolle harvinaiselle taipumukselle sielun kykyjen harjoituksiin, joka on tehnyt hänet kykenemättömäksi kaikkeen harjoitukseen ja riistänyt häneltä sielun? Tunsin vielä enemmän surua kuin sääliä nähdessäni hänet Ferrarassa niin kurjassa tilassa, elävänä neronsa kuoleman jälkeen, tuntematta itseään ja teoksiaan, jotka hänen tietämättänsä ja kuitenkin hänen nähtensä on saatettu julkisuuteen korjaamattomina ja muodottomina.

Jos tahdotte ihmisen terveeksi, normaaliseksi, luja- ja vakavaryhtiseksi, niin verhotkaa hänet pimeyteen, toimettomuuteen ja unteluuteen. Meidän täytyy tyhmistyttää itsemme viisastuaksemme ja sokaista itsemme opastaaksemme itseämme. Ja jos minulle sanotaan, että tuosta edusta, että olemme penseitä ja tylsiä tuntemaan tuskia ja kipua, seuraa se haitta, että se tekee meidät johdonmukaisesti myöskin vähemmän kärkkäiksi ja persoiksi nautinnoille ja sille, mikä on hyvää, niin se on kyllä totta, mutta kohtalomme kurjuus tekee, että meillä ei ole yhtä paljoa nautittavaa kuin kartettavaa, ja että suurinkaan hekuma ei koske meihin niinkuin vähäinen tuska: segnius homines bona quam mala sentiunt;[202] meissä ei täysi terveys tunnu niinkuin vähäpätöisin tauti:

Hyvä vointimme on vain sitä, ettemme tunne pahoinvointia. Siitäpä syystä se filosofien koulukunta, joka on antanut eniten arvoa nautinnolle, on myöskin määritellyt sen pelkäksi tuskattomuudeksi. Tuskattomuus, se on korkein hyvän aste, mitä ihminen saattaa toivoa, kuten Ennius sanoi:

sillä tuokin hivelevä ja kiihtynyt hyvän tunne, jonka tapaa eräissä nautinnoissa ja joka näyttää kohottavan meidät yli tavallisen terveyden ja tuskattomuuden, tuo aktiivinen, liikkuva ja niin sanoakseni polttava ja pureva hekuma, sekin tähtää vain tuskattomuuteen päämaalinansa; se vietti, joka ajaa meidät lihalliseen yhteyteen naisten kanssa, se pyrkii vain poistamaan meistä sitä mielipahan tunnetta, jonka meille tuottaa kiihkeä ja raju himo, ja tahtoo vain tyydyttää sen ja päästä rauhaan ja olemaan tuota kiihkotilaa vailla; samoin on laita muilla aloilla. Sanon siis, että jos yksinkertaisuus lähentää meitä tuskattomuuteen, niin se lähentää meitä meidän oloissamme sangen onnelliseen tilaan. Kuitenkaan ei pidä kuvitella sitä niin visusti suljetuksi, että se olisi kokonaan vailla tunnetta; sillä Krantor oli varsin oikeassa vastustaessaan Epikuroksen tuskattomuutta, jos sille lasketaan niin syvät perustukset, että jopa tuskien lähestyminenkin ja synty on siinä mahdoton. "En kiittele tuota tuskattomuutta, joka ei ole mahdollinen eikä toivottava; olen tyytyväinen, kun en ole sairas; mutta jos olen sairas, niin tahdon tietää, että sitä olen, ja jos minua poltetaan poltinraudalla tahi leikataan, niin tahdon sitä tuntea." Todella, jos perinjuurin poistettaisiin tuskan tunteminen, niin hävitettäisiin samalla kokonaan myöskin nautinnon tunteminen, ja lopulta tehtäisiin tyhjäksi koko ihminen. Istud nihil dolere non sine magna mercede contingit immanitatis in animo, stuporis in corpore.[205] Tuska on ihmiselle hyvä aikanaan; ei hänen tule aina karttaa sitä eikä aina tavoitella nautintoa.

On sangen suuri lisä tietämättömyyden kunniaan, että tiede itse ajaa meidät sen syliin, kun se ei kykene tekemään meitä kyllin jäykiksi kestämään kärsimysten taakkaa; sen on pakko turvautua tällaiseen sovitteluun, höllittää ohjaksiamme ja sallia meidän pelastautua tietämättömyyden helmaan ja turvata meidät sen suosiollisella avulla onnen kolahduksilta ja loukkauksilta. Sillä mitä muuta se tahtoo sanoa saarnatessaan meille, että meidän tulee suunnata ajatuksemme pois tuskista, jotka meitä ahdistavat, ja kohdistaa se menneisiin nautintoihin, käyttää lohdutuksena nykyisessä pahassa menneen hyvän muistoa ja kutsua avuksemme haihtunut ilo vastapainoksi sille, mikä meitä vaivaa? Levationes aegritudinum in avocatione a cogitanda molestia et revocatione ad contemplandas voluptates ponit.[206] Ellei se ehkä, milloin sen voima ei riitä, tahdo käyttää viekkautta ja tehdä sukkelaa temppua ja keikausta, kun sen ruumiin ja käsivarsien voima sattuu pettämään; sillä mitä rahaa se on, en tahdo sanoa filosofille, vaan yksinkertaisesti vakavalle miehelle, että hänelle maksetaan kreikkalaisen viinin makeuden muistolla silloin, kun hän todellisuudessa tuntee tulisen kuumeen polttavaa janoa? Sehän pikemminkin tekisi hänen kauppansa kahta huonommaksi:

Samaa laatua on tämä toinen filosofian antama neuvo: että tulee säilyttää muistissa vain mennyt onni ja haihduttaa siitä pois kärsimämme kiusat; ikäänkuin meillä olisi vallassamme unohtamisen taito; ja se on neuvo, jonka johdosta menetämme arvoa, vieläkin kerran.

Mitä! Filosofiako, jonka tulee antaa minulle aseet käteen taistellakseni kohtaloa vastaan, jonka tulee karaista rohkeuteni, polkeakseni jalkoihini kaikki ihmiselämän vastoinkäymiset, sekö alentuu niin hemmoittelevaksi, että käskee minua pelastamaan nahkani moisilla raukkamaisilla ja naurettavilla metkuilla? Sillä muisti ei palauta mieleemme sitä, mitä valitsemme, vaan sen, mitä se tahtoo; vieläpä on niin, ettei mikään paina jotakin niin elävästi muistiimme kuin halu unohtaa se; hyvä keino, jolla saa jonkin asian säilymään sielussamme ja kaiverretuksi siihen, on se, että kehoittaa sieluamme unohtamaan sen. Ja totta ei ole tämä: Est situm in nobis, ut et adversa quasi perpetua oblivione obruamus, et secunda jucunde et suaviter meminerimus;[209] mutta totta on tämä: Memini etiam quae nolo; oblivisci non possum quae volo.[210] Ja kenen antama on tämä neuvo? Sen, qui se unus sapientem profiteri sit ausus;[211]

Muistin tyhjentäminen ja paljaaksi riistäminen, eikö se ole oikea ja sopiva tie tietämättömyyteen?

Näemme useita tämäntapaisia ohjeita, joilla meidän sallitaan lainata alhaisolta tyhjänpäiväisiä näennäisiä apukeinoja, milloin terävä ja voimakas järki ei tarpeeksi tepsi, kunhan ne vain ovat meille tyydytykseksi ja lohdutukseksi; milloin ei voida parantaa haavaa, tyydytään turruttamaan ja peittelemään se. Luulen, että nuo filosofit myöntävät minulle sen, että jos he voisivat luoda järjestystä ja vakavuutta sellaiseen elämään, joka jonkinlaisesta ymmärryksen heikkoudesta ja sairaudesta pysyisi nautinnoissa ja levollisena, niin he suostuisivat siihen:

Monet filosofit olisivat samaa mieltä kuin Lykas: tämä, joka muutoin oli tavoiltaan hyvin vakava ja eleli kaikessa hiljaisuudessa ja rauhassa perheensä keskuudessa, laiminlyömättä mitään velvollisuuttansa omaisiansa ja muita ihmisiä kohtaan, varjellen itsensä varsin visusti kaikelta, mikä oli vahingollista, oli jonkinlaisen mielenhäiriön johdosta saanut päähänsä erään houreen: hän näet luuli olevansa alituisesti teattereissa katselemassa ilveilyjä, näytelmiä ja mitä kauneimpia komedioja. Kun lääkärit olivat parantaneet hänet tästä pahan nesteen vaikutuksesta, niin oli vähällä, ettei hän vetänyt heitä oikeuteen, saadakseen heidät siirtämään hänet jälleen noiden suloisten mielikuvitelmain maailmaan:

haaveillen samoin kuin Thrasylaos, Pythodoroksen poika, joka oli siinä luulossa, että kaikki Piraioksen satamasta lähtevät ja sinne saapuvat laivat tekivät työtä vain häntä varten, ja iloitsi niiden onnellisesta merimatkasta ja otti ne ilomielin vastaan. Kun hänen veljensä Kriton oli saanut hänet palautetuksi paremmalle järjelle, kaipasi hän tuota tilaa, jossa hän oli elänyt iloisena ja kaikesta mielipahasta vapaana. Samaa sanoo tuo vanha kreikkalainen runonsäe, että "on varsin mukavaa, ettei ole niin älykäs",

Ja Salomonin Saarnaaja sanoo: "Paljosta viisaudesta on paljon harmia", ja: "Ken hankkii viisautta, hankkii itselleen vaivaa ja levottomuutta."

Sekin, mihin filosofia yleensä antaa suostumuksensa, se viimeinen lääke, jonka se määrää kaikenlaisessa hädässä, että voimme tehdä lopun elämästä, jota emme jaksa kestää (Placet? pare. Non placet? quacumque vis, exi...[217] Pungit dolor? vel fodiat sane: si nudus es, da jugulum, sin tectus armis Vulcaniis, id est fortitudine, resiste[218]), ja tuo kreikkalaisten sanantapa pidoissa, joka myöskin sovitetaan siihen: Aut bibat, aut abeat,[219] joka kuuluu sopivammalta gascognelaisen kielellä, joka muuttaa kernaasti B:n V:ksi, kuin Ciceron kielellä:

mitä se muuta on kuin sen oman kykenemättömyyden tunnustus ja turvautumista ei vain tietämättömyyteen, vaan typeryyteenkin, tunteettomuuteen ja olemattomuuteen?

Sitähän sanoi Antistheneskin, että "täytyy varustaa itselleen joko järkeä, ymmärtääkseen, tahi nuoraa, hirttäytyäkseen", ja siihenhän viittasi Krysipposkin seuraavan, runoilija Tyrtaioksen sanan johdosta: On mentävä miehuuteen tahi kuolemaan. Ja Krates sanoi, että "rakkauden voi parantaa nälällä, jollei ajalla, ja jos nämä molemmat keinot eivät ketä miellyttäisi, hirttonuoralla". Kun se Sextius, josta Seneca ja Plutarkhos puhuvat niin kovin kiitellen, oli antautunut opiskelemaan filosofiaa, heittäen sikseen kaiken muun, niin hän päätti heittäytyä mereen, huomatessaan opintojensa edistymisen liian hitaaksi ja pitkälliseksi; hän riensi kuolemaan, kun ei voinut saavuttaa tietoa. Kas tässä mitä laki sanoi tästä asiasta: "Jos sattuu kohtaamaan jokin suuri vastoinkäyminen, jota ei voi auttaa, niin satama on lähellä, ja voi uimalla pelastautua pois ruumiista, kuin vuotavasta purresta; sillä kuoleman pelko se pitää sielun sidottuna ruumiiseen eikä elämän halu."

Samoin kuin yksinkertaisuus tekee elämän miellyttävämmäksi, se tekee sen myöskin viattomammaksi ja paremmaksi, kuten äsken jo aloin osoittaa. "Yksinkertaiset", sanoo pyhä Paavali, "ja tietämättömät nousevat ja omistavat taivaan"; ja me kaikkine tietoinemme, me sukellamme helvetin syvyyksiin. En pane niin paljon huomiota Valentianukseen, joka oli tieteen ja kirjallisuuden jyrkkä vihamies, enkä Liciniukseen, molemmat Rooman keisareita, jotka sanoivat niitä kaiken valtiojärjestyksen myrkyksi ja turmioksi, enkä Mohamettiin, joka, kuten olen kuullut, kielsi tieteen uskolaisiltaan; mutta suuren Lykurgoksen esimerkin ja arvovallan ja kunnioituksen tuota jumalaista lakedaimonilaista valtiomuotoa kohtaan, joka oli niin suuri, niin ihmeteltävä ja kukoisti niin kauan hyveen ja onnen puolesta, ilman minkäänlaista tieteiden opetusta tahi harjoittamista, täytyy toden totta painaa sangen paljon. Ne, jotka palaavat tuosta uudesta maailmasta, jonka espanjalaiset isiemme aikana löysivät, voivat todistaa meille, kuinka nuo kansakunnat, vailla hallitusmiehiä ja lakeja, elävät paljon oikeudenmukaisemmin ja parempaa järjestystä noudattaen kuin meikäläiset, joilla on enemmän virkamiehiä ja lakeja kuin on muita ihmisiä ja kuin on tekoja...

Sitä sanoi myöskin eräs Rooman senaattori viimeisiltä vuosisadoilta, että heidän edeltäjänsä henki haisi sipulille ja heidän vatsansa tuoksui hyvälle omalletunnolle, ja hänen aikalaisensa päinvastoin tuoksuivat ulospäin hyvälle hajulle, mutta sisäisesti haisivat kaikenlaisille paheille, se on, ymmärtääkseni, että heillä oli paljon tietoja ja kykyjä, mutta sangen vähän rehellisyyttä. Hienostumattomuuteen, tietämättömyyteen, yksinkertaisuuteen, karkeuteen yhtyy kernaasti viattomuus; uteliaisuus, rikkiviisaus, tiedot tuovat mukanaan pahuuden; nöyryys, pelko, tottelevaisuus, sävyisyys, jotka ovat pääasiat inhimillisen yhteiskunnan säilymiselle, vaativat köyhää, kuuliaista ja itsestään vaatimattomasti ajattelevaa sielua. Kristityt tietävät erikoisen hyvin, kuinka uteliaisuus ihmisellä on luontainen ja alkuperäinen pahe; viisautensa ja tietojensa kartuttamisen halu se oli ihmisheimon ensimmäinen turmio; sitä tietä se on syössyt itsensä iankaikkiseen kadotukseen; ylpeys on sen tuho ja turmelus; ylpeys se ajaa ihmisen poikkeamaan tavallisilta teiltä ja saa hänet omaksumaan uusia oppeja ja mieluummin olemaan harhautuneen ja kadotuksen tielle eksyneen joukkion johtajana, olemaan harhaopin ja valheen koulumestarina ja opettajana kuin olemaan oppilaana totuuden koulussa ja antamaan toisen käden johtaa ja ohjata itseänsä yleistä ja suoraa kulkutietä myöten. Sitä ehkä tarkoittaa vanha kreikkalainen sana, että "taikausko seuraa ylpeyttä ja tottelee sitä kuin isäänsä". Oi järjen ylpeys, kuinka suuresti vahingoitatkaan meitä!

Kun Sokrates oli saanut tietää, että viisauden jumala oli antanut hänelle nimen "Viisas", hämmästyi hän eikä itseään joka puolelta tutkiessaan ja ravistellessaan löytänyt minkäänlaista perustusta tälle jumalan päätökselle. Hän tunsi toisia yhtä oikeamielisiä, itseänsä hillitseviä, uljaita, tietorikkaita kuin hänkin ja kaunopuheisempia, kauniimpia ja maalle hyödyllisempiä. Vihdoin hän päätti, että hänet oli eroitettu muista ja että hän oli viisas vain senvuoksi, ettei hän pitänyt itseään sellaisena, ja että hänen jumalansa katsoi erinomaiseksi typeryydeksi ihmisessä sitä, että hän luuli itseään tietorikkaaksi ja viisaaksi, ja että hänen paras oppinsa oli tietämättömyyden oppi, ja yksinkertaisuus hänen paras viisautensa. Pyhä Sana julistaa viheliäisiksi ne meistä, jotka pitävät itseänsä arvossa: "Muta ja tuhka, sanoo se heille, mitä sinulla on ylpeilemistä?" Ja toisessa kohdassa: "Jumala on luonut ihmisen varjon kaltaiseksi"; kuka siitä voi mitään sanoa, kun se valon poistuttua on häipynyt? Me olemme vain tyhjyyttä.

Kaukana siitä, että kykenisimme käsittämään Jumalan ylevyyttä, ymmärrämme kaikkein vähimmin niitä Luojamme tekoja, jotka parhaiten kantavat hänen leimaansa ja ovat hänelle ominaisimpia. Kristityille on uskomattoman asian kohtaaminen tilaisuus uskomiseen; tuo asia on sitä järjenmukaisempi, kuta ihmisjärjen vastaisempi se on; jos se olisi järjenmukainen, niin se ei enää olisi ihme; ja jos se olisi jonkin esimerkin mukainen, niin se ei enää olisi mitään omituista. Melius scitur Deus nesciendo,[222] sanoo pyhä Augustinus; ja Tacitus: Sanctius est ac reverentius de actis deorum credere quam scire;[223] ja Platon arvelee olevan jotakin julkeuden vikaa siinä, että liian uteliaasti tavoittelemme tietoa Jumalasta ja maailmasta ja kaiken olevaisen alkusyistä. Atque illum quidem parentem huius universitatis invenire, difficile; et quum iam inveneris, indicare in vulgus, nefas,[224] sanoo Cicero. Me kyllä sanomme: Mahtavuus, Totuus, Vanhurskaus: ne ovat sanoja, jotka merkitsevät jotakin suurta; mutta mitä se on, sitä emme mitenkään näe emmekä tajua. Me sanomme, että Jumala pelkää, vihastuu, rakastaa,

Ne ovat kaikki mielenkuohuja ja -liikutuksia, jotka eivät voi asua Jumalassa, kuin jos hän olisi meidän muotoisemme, emmekä me voi kuvitella häntä hänen muotonsa mukaisesti. Jumala yksin voi tuntea itsensä ja selittää tekonsa, eikä tee sitä meidän kielellämme sattuvasti, koska hänen on alennuttava ja laskeuduttava meidän tasollemme, jotka makaamme maassa. "Kuinka saattaa hänelle soveltua varovaisuus, joka on välimuoto hyvän ja pahan välillä, koskapa hänessä ei ole mitään pahaa? Entä järki ja ymmärrys, joita me käytämme päästäksemme siitä, mikä on epäselvää, siihen, mikä on todennäköistä, koskapa Jumalalle ei ole mikään epäselvää? Oikeus, joka jakaa kullekin sen, mitä hänelle tulee, ja joka on luotu ihmisten yhteiskuntaa ja yhdyselämää varten, kuinka se voi olla Jumalassa? Ja kuinka kohtuullisuus, joka on ruumiillisten nautintojen hillitsemistä, joilla ei ole Jumalassa mitään sijaa? Lujuus kestämään tuskaa, vaivaa ja vaaroja on hänelle yhtä vähän ominainen, koska nuo kolme eivät ensinkään pääse häntä lähestymään." Siksipä Aristoteles katsoo hänen olevan yhtä vailla hyvettä kuin pahettakin. Neque gratia neque ira teneri potest; quod quae talia essent, imbecilla essent omnia.[226]

Sitä totuuden tuntemiskykyä, joka meillä on, olipa se millainen tahansa, emme ole saaneet omin voiminemme; tämän on Jumala kyllin selvästi osoittanut meille valitsemalla alhaisten, yksinkertaisten ja tietämättömäin joukosta todistajat ilmaisemaan meille hänen ihmeteltävät salaisuutensa. Uskomme ei ole meidän oma hankkimamme; se on pelkkä lahja toisen anteliaasta kädestä. Uskontoamme emme ole saaneet järjen tahi oman ymmärryksemme avulla, vaan toisen arvovallasta ja käskystä. Ymmärryksemme heikkous auttaa meitä siinä enemmän kuin voima, ja sokeutemme enemmän kuin selvänäköisyytemme. Tietämättömyytemme pikemmin kuin tietomme tekee meidät rikkaiksi tuosta jumalallisesta tiedosta. Ei ole kumma, jos meidän luonnolliset ja maalliset apuneuvomme eivät pysty käsittämään tuota yliluonnollista ja taivaallista tietoa; ottakaamme se omasta puolestamme vastaan vain tottelevaisina ja nöyrinä; sillä, kuten kirjoitettu on: "Minä masennan viisasten viisauden ja lannistan ymmärtäväisten ymmärryksen." Missä on tämän maailman viisas, sen kirjailija, sen väittelijä? Eikö Jumala ole tehnyt typeryydeksi tämän maailman viisautta? Sillä koska maailma ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa viisaudellaan, niin hän on tahtonut pelastaa uskovaiset saarnan tietämättömyydellä ja yksinkertaisuudella.

Niinpä tulee minun vihdoin tarkastaa, kykeneekö ihminen löytämään mitä etsii, ja onko tuo etsintä, jota hän on harjoittanut niin monen vuosisadan ajan, rikastuttanut hänet jollakin uudella voimalla ja jollakin luotettavalla totuudella. Luulenpa hänen tunnustavan minulle, että kaikki, mitä hän on voittanut niin pitkällisellä pyrkimyksellä, on siinä, että hän on oppinut tuntemaan oman heikkoutensa. Tietämättömyyden, joka meissä oli luontainen, olemme pitkällisellä tutkimisella vakaannuttaneet ja vahvistaneet todeksi. Tosioppineiden miesten on käynyt niinkuin käy tähkäpäiden: ne kohoavat kohoamistaan ja nostavat päänsä suorana ja ylpeänä, niin kauan kuin ovat tyhjiä; mutta kun ne kypsyttyään ovat täynnä ja kohtuisina jyvistä, niin ne alkavat nöyrtyä ja painaa sarvensa alas; samoin ne ihmiset, jotka ovat koetelleet kaikkea ja tutkistelleet kaikki eivätkä tästä tietojoukosta ja niin monien eri asiain varastosta ole löytäneet mitään tukevaa eikä lujaa eikä muuta kuin tyhjyyttä, ovat luopuneet itseviisaudestaan ja huomanneet luonnollisen tilansa. Siitähän Velleius moittii Cottaa ja Ciceroa, että "he ovat oppineet Philolta, etteivät ole mitään oppineet". Pherekydes, yksi seitsemästä viisaasta, kirjoitti kuolemaisillaan ollessaan Thaleelle ja sanoi: "Olen käskenyt omaisiani minut haudattuaan, tuomaan sinulle kirjoitelmani. Jos ne tyydyttävät sinut ja muut viisaat, niin julkaise ne; jos eivät, niin hävitä ne; ne eivät sisällä mitään varmaa, mikä tyydyttäisi minut itseni; en tahdokaan kerskua tietäväni totuutta tahi voivani sitä saavuttaa; en paljasta asioita, vaan pikemminkin avaan ne." Kun viisaimmalta mieheltä, joka koskaan on elänyt, kysyttiin, mitä hän tiesi, vastasi hän tietävänsä sen, ettei hän tiennyt mitään. Hän osoitti todeksi sen, mitä sanotaan, että suurin osa siitä, mitä tiedämme, on pienin siitä, mitä emme tiedä, se on, että sekin, mitä luulemme tietävämme, on osa, ja sangen pieni, meidän tietämättömyyttämme. Me tiedämme asiat mielikuvituksessamme, sanoo Platon, emmekä tiedä niitä todellisuudessa. Omnes pene veteres nihil cognosci, nihil percipi, nihil sciri posse dixerunt; angustos sensus, imbecilles animos, brevia curricula vitae.[227] Valerius sanoo, että Cicerokin, joka sai kaikesta arvostaan kiittää tietoja, alkoi vanhetessaan lakata pitämästä arvossa tieteitä; ja niin kauan kuin hän niitä käsitteli, teki hän sen sitomatta itseään mihinkään puolueeseen, noudattaen sitä, mikä hänestä tuntui todennäköiseltä, milloin toisessa koulukunnassa, milloin toisessa, pysytellen aina Akatemian epäilevällä kannalla. Dicendum est, sed ita, ut nihil affirment, quaeram omnia, dubitans plerumque et mihi diffidens.[228]

Tehtäväni olisi kovin helppo, jos tahtoisin ottaa huomioon tavallisen, keskitasoisen ihmisen, ihmisten suuren enemmistön; ja kuitenkin voisin sen tehdä heidän oman sääntönsä nojalla, he kun eivät arvostele totuutta äänien painavuuden, vaan niiden lukumäärän mukaan. Jättäkäämme syrjään yhteinen kansa,

joka ei ole herännyt itsetuntoon, joka ei arvostele itseään, joka jättää suurimman osan luontaisia kykyjään viljelemättä. Tahdon ottaa huomioon vain korkeimmalla tasolla olevan ihmisen. Tarkastakaamme häntä tuossa pienessä joukossa erinomaisia ja valittuja miehiä, jotka, saatuaan luonnolta lahjaksi hyvän ja erikoisen kyvyn, vielä ovat sitä karaisseet ja teroittaneet huolellisella hoidolla, opiskelulla ja ammattikasvatuksella, ja kehittäneet sen korkeimmalle viisauden asteelle, minkä se voi saavuttaa; he ovat muovailleet sielunsa joka suuntaan ja joka kulmalta, tukeneet ja lujittaneet sitä kaikella ulkonaisella avulla, mikä sille on ollut omiaan, rikastuttaneet ja koristaneet sen kaikella, mitä he sen hyväksi ovat voineet saada maailmasta ja sen ulkopuolelta; heissä on ihmisluonto saavuttanut korkeimman kehitysasteensa. He ovat säännelleet maailman valtiomuodoilla ja laeilla, he ovat opettaneet sitä taidoilla ja tieteillä ja opettaneet sitä vielä ihmeteltävien elämäntapojensa esimerkillä. En ota lukuun muita kuin nuo miehet, heidän todistuksensa ja kokemuksensa; katsokaamme, kuinka pitkälle he ovat päässeet, ja mihin he ovat tyytyneet; ne sairaudet ja viat, jotka tapaamme tuossa mieskunnassa, ne voi muu maailma kyllä pelkäämättä tunnustaa omiksensa.

Ken jotakin etsii, se joutuu ennemmin tahi myöhemmin sille kohdalle, että sanoo joko löytäneensä sen, tahi että sitä ei voi löytää, tahi että hän on vielä sitä etsimässä. Koko filosofia jakautuu näihin kolmeen luokkaan. Sen tarkoituksena on totuuden, tiedon, varmuuden etsintä. Peripateetikot, epikurolaiset, stoalaiset ynnä eräät muut luulivat löytäneensä sen; nämä ovat perustaneet ne tieteet, jotka meillä on, ja käsitelleet niitä varmoina tietoina. Klitomakhos, Karneades ja akateemikot pitivät etsintäänsä toivottomana ja arvelivat, ettei totuutta voinut tajuta meidän välineillämme; näiden lopputuloksena on ihmisen heikkous ja tietämättömyys; tällä puolueella oli lukuisin jäsenjoukko ja jaloimmat kannattajat. Pyrrho ja muut skeptikot tahi epekistit, joiden opinsääntöjä monet muinaisajan miehet ovat pitäneet johdettuina Homeroksesta, seitsemästä viisaasta ja Arkhilokoksesta ja Euripideestä, ja joihin kuuluviksi he lukevat Zenonin, Demokritoksen, Xenophaneen, sanovat olevansa vielä totuutta etsimässä; nämä katsovat, että ne, jotka luulevat sen löytäneensä, erehtyvät äärettömän suuresti, ja että on liian rohkeata itserakkautta vielä tuossa toisessakin asteessa, joka vakuuttaa, että ihmisvoimat ovat kykenemättömät sitä saavuttamaan; sillä meidän kykymme määrän mittaaminen, asiain vaikeuden tunteminen ja arvosteleminen, se on suurta ja korkeinta tiedettä, ja he epäilevät, tokko ihminen siihen kykenee:

Tietämättömyys, joka on itsestään tietoinen, joka arvostelee ja tuomitsee itsensä, se ei ole täydellistä tietämättömyyttä; sitä ollakseen, sen täytyy olla itsestään tietämätön; ja niin pyrrholaisten julistama kanta on se, että he horjuvat, epäilevät ja etsivät, eivät ole varmoja mistään, eivät vastaa mistään. Sielun kolmesta toimintatavasta: kuvittelevasta, tahtovasta ja myöntävästä he hyväksyvät kaksi ensinmainittua; viimeksi mainitun he pitävät ja säilyttävät ratkaisemattomana, kallistumatta sitä hyväksyen puolelle tahi toiselle vähimmässäkään määrässä.

Zenon kuvasi liikkeellä käsitystään tästä sielun kykyjen jaosta: levitetty ja avattu käsi, se oli Mahdollisuus; puoleksi suljettu käsi ja vähän koukistetut sormet, se oli Myöntymys; nyrkiksi suljetut sormet, Ymmärtämys; kun hän vasemmalla kädellä sai puristetuksi tämän nyrkin vielä ahtaammin kokoon, niin se merkitsi Tietoa. Mutta tämä heidän mielensä suora ja jäykkä asento, joka vastaanottaa kaikki asiat kallistumatta puoleen tahi toiseen ja myöntämättä, vie heidät heidän ataraksiaansa, jolla ymmärretään levollista, tyyntä elämänlaatua, vailla niitä liikutuksia, jotka meissä johtuvat sen luulon ja tiedon vaikutuksesta, jonka me katsomme itsellämme olevan asioista; siitä syntyvät pelko, saituus, kateus, hillittömät himot, kunnianhimo, ylpeys, taikausko, harhaopin halu, kapina, tottelemattomuus, itsepäisyys ja useimmat ruumiilliset kärsimykset; vieläpä he siten välttävät myöskin arkuuden opistaan, sillä he ovat hyvin laimeita väittelemään. He eivät pelkää vastaväitteitä; kun he sanovat, että se, mikä on painavaa, painuu alaspäin, olisivat he hyvin pahoillaan, jos heitä uskottaisiin; ja he haluavat, että heitä vastaan väitetään, jotta heissä syntyisi epäilys ja päätöksen lykkäys, joka on heidän tarkoitusperänsä. He eivät esitä väitteitään muuta varten kuin vastustaakseen niitä, joita he luulevat meidän uskovan. Jos kannatatte heidän väitettään, niin he ottavat yhtä kernaasti kannattaakseen päinvastaista; kaikki on heistä yhdenvertaista; he eivät siinä tee mitään eroitusta. Jos väitätte, että lumi on mustaa, niin he todistelevat, että se päinvastoin on valkeata; jos sanotte, ettei se ole kumpaakaan, niin he vuorostaan vakuuttavat, että se on kumpaakin; jos varmasti päättämällä olette sitä mieltä, ettette tiedä siitä mitään, niin he väittävät, että sen tiedätte; niin, ja jos, varman selviön nojalla vakuutatte epäilevänne sitä, niin he väittävät, ettette sitä epäile, tahi ettette voi päättää ja todistaa epäilevänne sitä. Ja tällä äärimmäisellä epäilemisellään, joka epävarmana kaivelee itseäänkin, he eroavat ja poikkeavat useammista mielipiteistä, niistäkin, jotka monin tavoin ovat kannattaneet epäilystä ja tietämättömyyttä.

Minkätähden heidän ei olisi sallittua epäillä, sanovat he, samoin kuin dogmaattisten filosofien keskuudessa on sallittua yhden sanoa jotakin vihreäksi, toisen keltaiseksi? Onko mahdollista esittää kellekään myönnettäväksi tahi kiellettäväksi mitään, josta ei olisi lupa olla kahden vaiheilla? Ja kun toiset vie joko heidän maansa tapa tahi vanhempain opetus tahi sattuma, ikäänkuin myrsky, ilman arvostelua ja valintaa, jopa useimmiten ennen arvosteluälyistä ikää, siihen tahi siihen mielipiteeseen, stoalaiseen tahi epikurolaiseen koulukuntaan, johon he sitten ovat kuin pantiksi jätettyinä, orjien tavoin sidottuina ja kuin liimalla kiinnitettyinä, niinkuin koukkuun, jota eivät saa irti suustaan, ad quamcumque disciplinant, velut tempestate, delati, ad eam tamquam ad saxum adhaerescunt,[231] niin miksei näiden samoin olisi sallittua säilyttää vapautensa ja tarkastella asioita sitomatta ja orjuuttamatta itseään? Hoc liberiores et solutiores, quod integra illis est iudicandi potestas.[232] Eikö ole edullista olla riippumaton pakosta, joka sitoo toisia? Eikö ole parempi pysyä epäilevällä kannalla kuin kevytmielisesti kietoutua niin moniin ihmisten mielikuvituksen luomiin erehdyksiin? Eikö ole parempi jättää kantansa määräämättä kuin sekaantua noihin mellakoiviin ja riitaisiin erimielisyyksiin? Mitä valitsisin? "Mitä tahdotte, kunhan vain valitsette." Sepä typerä vastaus; mutta siihen kuitenkin näyttää vievän koko dogmatismi, se kun ei salli meidän olla tietämättä, mitä emme tiedä. Valitkaa vaikka kaikista puolueista oivallisin; ei koskaan se ole niin varma, ettei teidän sitä puolustaaksenne täytyisi käydä satojen vastapuolueiden kimppuun ja vastustaa niitä. Eikö ole parempi pysyä poissa moisesta kahakasta? Teidän on sallittua ottaa puolustaaksenne Aristoteleen mielipidettä sielun kuolemattomuudesta niinkuin omaa kunniaanne ja henkeänne ja väittää vääräksi ja perättömäksi Platonin mielipide siitä. Onko näitä kiellettävä epäilemästä sitä? Jos Panaetiuksen sallitaan pysyä mielipiteessään uhriennustuksista, unista, oraakkeleista, tietäjänsanoista, jollaisia asioita stoalaiset eivät ensinkään epäile, niin miksei joku viisas uskaltaisi kaikessa sitä, minkä tämä uskaltaa sellaisessa, mitä hän on oppinut mestareiltaan, sen koulukunnan yksimielisesti hyväksymänä, jonka kannattaja ja tunnustaja hän on? Jos lapsi on arvostelijana, niin hän ei tiedä, mitä asia on; jos oppinut, niin hän on ennakkoluuloinen. He ovat varanneet itselleen ihmeteltävän edun taistelussa, kun eivät huoli varjella itseänsä; vähät he välittävät siitä, että heitä isketään, kunhan vain saavat iskeä; ja he pääsevät aina omilleen; jos he voittavat, niin teidän väitteenne ei pidä paikkaansa; jos te, niin heidän; jos he hairahtuvat, niin he toteavat tietämättömyyden; jos te, niin te toteatte sen; jos he todistavat, ettei mitään voi tietää, niin hyvä on; jos he eivät osaa sitä todistaa, niin hyvä on niinkin; ut quum in eadem re paria contrariis in partibus momenta inveniuntur, facilius ab utraque parte assertio sustineatur;[233] ja he pitävät tärkeänä, että huomataan paljoa helpommin, miksi jokin asia on väärin, kuin miksi se on oikein; miten ei ole, helpommin kuin miten on; mitä he eivät usko, helpommin kuin mitä he uskovat.

Heidän tavalliset sanantapansa ovat: "En väitä varmasti mitään. Asia ei ole enemmän niin kuin näinkään, toisin kuin toisinkaan. Sitä en ymmärrä. Mahdollisuudet ovat yhtä suuret joka suuntaan. Voi yhtä hyvin puhua puolesta kuin vastaan. Ei mikään näytä todelta, mikä ei voisi näyttää väärältä." Heidän uskontunnustuksensa on επέχω, se on: pidättäydyn, en liikahda. Näitä ja samansisältöisiä lauseita he tavantakaa toistavat. Heidän tuloksensa on puhdas ja ehdoton ja sangen täydellinen päätöksen lykkääminen ja sikseen heittäminen. He käyttävät järkeänsä tutkistelemiseen ja pohtimiseen, mutta eivät ratkaistakseen ja valitakseen. Ken kuvailee mielessään alituisen tietämättömyyden tunnustuksen, katsantokannan, joka ei missään kysymyksessä taivu eikä kallistu puoleen eikä toiseen, se käsittää oikein pyrrhonismin. Kuvaan tätä ajatussuuntaa niin hyvin kuin voin, koska monet pitävät sitä vaikeana ymmärtää, ja kirjailijatkin esittävät sen vähän hämärästi ja eri tavoin.

Mitä elämän toimintoihin tulee, niin he ovat siinä suhteessa niinkuin tavalliset ihmiset: he tottelevat ja noudattavat luonnollisia haluja, intohimojen kiihoitusta ja pakotusta, lakien ja tapojen määräyksiä ja tieteiden perinnäisiä sääntöjä: non enim nos Deus ista scire, sed tantummodo uti voluit.[234] He antavat noiden seikkain ohjata itseään tavallisessa toiminnassaan, ilman minkäänlaista mielipiteen ilmaisua tahi arvostelua. Se tekee, etten voi saada oikein sopusointuun tämän esityksen kanssa sitä, mitä kerrotaan Pyrrhosta. Hänet kuvataan typeräksi ja kankeaksi, elintavaltaan juroksi ja seuraa vierovaksi mieheksi, joka ei väistynyt rattaiden tieltä, eikä kiertänyt jyrkkiä rotkoja, ja kieltäytyi noudattamasta lakeja. Se on hänen oppinsa liioittelemista; hän ei ole tahtonut esiintyä kivenä eikä kantona; hän on tahtonut esiintyä elävänä ihmisenä, joka puheli ja päätteli, käytti hyväkseen kaikkia luonnollisia nautintoja ja hyvyyksiä, ja käytti kaikkia ruumiillisia ja henkisiä kykyjään säännöllisesti ja rehellisesti; ihmisen anastamat, mielikuvituksen luomat, luulotellut ja väärät etuoikeudet mestaroida, käskeä ja säädellä, ne hän rehellisesti hylkäsi ja heitti pois. Eikä olekaan sitä koulukuntaa, jonka ei olisi pakko sallia viisaansa, jos hän tahtoo elää, taipua paljoonkin sellaiseen, jota hän ei ymmärrä, käsitä, eikä hyväksy. Kun hän esimerkiksi astuu laivaan lähteäkseen merelle, toteuttaa hän tämän aikeen tietämättä, onko se oleva hänelle hyödyllinen, ja taipuu otaksumaan, että laiva on hyvä, luotsi kokenut ja vuodenaika sovelias; nämä seikat tosin ovat vain todennäköisiä, mutta niiden mukaan hänen on pakko menetellä, ja antaa sen, mikä on todennäköistä, kunhan se vain ei näytä suorastaan vastaiselta, määrätä hänen toimintansa. Hänellä on ruumis, hänellä on sielu; aistit häntä ajavat, henki panee hänet liikkeelle. Vaikkapa hän ei tapaisikaan itsessään tuota ominaista ja erikoista arvostelukyvyn merkkiä, ja vaikka hän huomaisi, ettei hänen pidä sitoa päätöstänsä, koskapa saattaa olla jotakin väärää samanlaista kuin tämä tosi, niin hän ei jätä hoitamatta elämänsä tehtäviä täydelleen ja soveliaalla tavalla. Kuinka paljon onkaan tieteitä, jotka tunnustavat olevansa enemmän olettamusta kuin tietoa, jotka eivät ratkaise, mikä on totta, mikä ei, vaan noudattavat vain sitä, mikä on todennäköistä! On olemassa, sanovat ne, totta ja epätotta, ja me voimme etsiä sitä, mutta emme varmuudella määrätä sitä kouraantuntuvasti. Meille on paljoa parempi, että annamme maailmanjärjestyksen ohjailla itseämme, sitä liioin tutkistelematta; ennakkoluuloilta varjeltu sielu pääsee ihmeellisen helposti levollisuuteen; ihmiset, jotka arvostelevat ja mestaroivat tuomareitaan, eivät koskaan tottele heitä niin kuin tulee.

Kuinka paljon tottelevaisempia sekä uskonnon että valtion laeille ja helpompia ohjata ovatkaan yksinkertaiset ja tungettelevasta uteliaisuudesta vapaat henget kuin ne, jotka valvovat ja paimentelevat Jumalan ja ihmisten asioita! Ei ole ihmisen tekemää keksintöä, joka olisi niin todennäköinen ja hyödyllinen; tämä näyttää ihmisen alastomana ja tyhjänä, luontaisen heikkoutensa tuntevana, soveliaana vastaanottamaan ylhäältä jonkin ulkonaisen voiman, vailla ihmisviisautta ja sitä soveliaampana suomaan itsessään sijaa jumalan viisaudelle, sellaisena, että hän masentaa ymmärryksensä tehdäkseen enemmän tilaa uskolle, ei hylkää eikä hyväksy mitään opinkappaletta vastoin yleisesti noudatettuja käsitystapoja, nöyränä, tottelevaisena, kuria noudattavana, ahkerana, kerettiläisyyden jyrkkänä vihamiehenä, ja karttaen niin ollen harhauskolaisten levittämiä itseviisaita ja epäuskonnollisia mielipiteitä; hän on kirjoittamaton lehti, valmis vastaanottamaan Jumalan sormelta ne merkit, jotka hän suvaitsee siihen piirtää. Kuta täydellisemmin annamme ja uskomme itsemme Jumalalle, ja kiellämme itsemme, sitä parempi meille. "Pidä hyvänäsi", sanoo Salomonin Saarnaaja, "asiat sen näköisinä ja tuntuisina kuin ne sinulle tarjoutuvat päivästä päivään; muu on sinun tietämisesi rajojen ulkopuolella". Dominus scit cogitationes hominum, quoniam vanae sunt.[235]

Niin nyt siis kolmesta yleisestä filosofisesta koulukunnasta kaksi nimenomaan tunnustaa periaatteekseen epäilyksen ja tietämättömyyden; ja dogmaattisten filosofien koulukunnassa, joka on kolmas, on helppo huomata, että useimmat ovat omaksuneet näennäisen varmuuden vain tehdäkseen paremman ulkonaisen vaikutuksen. He eivät ole niinkään aikoneet saada aikaan meissä mitään varmuutta kuin näyttää meille, kuinka pitkälle he olivat päässeet tavoitellessaan tuota totuutta, quam docti fingunt magis quam norunt.[236] Kun Timaioksen on tehtävä Sokrateelle selkoa siitä, mitä hän tietää jumalista, maailmasta ja ihmisistä, ehdottaa hän, että hän saisi siitä puhua kuten ihminen ihmiselle, ja että riittää, jos hänen todistusperusteensa ovat todennäköiset, niinkuin jonkun toisen perusteet; sillä eksaktisia perusteita hän ei sano itsellään eikä kellään kuolevaisella olevan esitettävissä. Tämän on eräs hänen kannattajistaan mukaillut seuraavin sanoin: Ut potero, explicabo; nec tamen ut Pythius Apollo, certa ut sint et fixa, quae dixero; sed ut homunculus, probabilia coniectura sequens,[237] ja niin hän on sen lausunut puheessaan kuoleman halveksimisesta, joka on luonnollinen ja kansantajuinen puhe. Toisessa paikassa hän on sen kääntänyt itsensä Platonin sanojen mukaan: Si forte, de deorum natura ortuque mundi disserentes, minus id, quod habemus in animo, consequimur, haud erit mirum: aequum est enim meminisse, et me, qui disseram, hominem esse, et vos, qui iudicetis; ut, si probabilia dicentur, nihil ultra requiratis.[238]

Aristoteles luettelee meille tavallisesti suuren joukon toisia mielipiteitä ja luuloja, verratakseen niihin omaansa, ja osoittaakseen meille, kuinka paljoa pitemmälle hän on päässyt, ja kuinka paljon lähempänä hän on todennäköisyyttä; sillä totuutta ei arvostella toisten arvollisuuden ja todistuksen nojalla; ja siitä syystä Epikuros visusti karttoi niihin vetoamista kirjoitelmissaan. Tämä on suurin dogmaattisista filosofeista; ja kuitenkin saamme häneltä kuulla, että paljot tiedot antavat aihetta vielä enempään epäilemiseen; hänen näkee usein tieten taiten verhoutuvan niin sakeaan ja tolkuttomaan epäselvyyteen, ettei siitä voi päättää mitään hänen mielipiteestään; se on itse asiassa pyrrhonismia päättäväisen kuoren alla.

Kuulkaa Ciceron vakuutusta, joka selittää meille toisten ajatustavan omallansa: Qui requirunt, quid de quaque re ipsi sentiamus, curiosius id faciunt, quam necesse est... Haec in philosophia ratio contra omnia disserendi, nullamque rem aperte iudicandi, profecta a Socrate, repetita ab Arcesila, confirmata a Carneade, usque ad nostram viget aetatem... Hi sumus, qui omnibus veris falsa quaedam adiuncta esse dicamus, tanta similitudine, ut in iis nulla insit certe iudicandi et assentiendi nota.[239] Minkä vuoksi ei vain Aristoteles, vaan useimmat muutkin filosofit ovat tavoitelleet vaikeatajuisuutta, jolleivät antaakseen arvokkuutta kyseenalaiselle turhanpäiväiselle asialle, ja peijatakseen meidän sielumme uteliaisuutta, antamalla sille ravintoa, antamalla sille tämän onton ja lihattoman luun kalvettavaksi? Klitomakhos vakuutti, ettei hän koskaan osannut Karneadeen kirjoitelmista ymmärtää, mitä mieltä tämä oli; siitä syystä on Epikuros omissaan karttanut helppotajuisuutta, ja Herakleitos on senvuoksi saanut liikanimen σκοτεινος.[240] Vaikeatajuisuus on raha, jota oppineet käyttävät niinkuin silmäinkääntäjät, jotteivät paljastaisi tieteensä tyhjyyttä, ja jonka ihmisten typeryys helposti ottaa vastaan käteisenä:

Cicero moittii eräitä ystäviään siitä, että he ovat tottuneet panemaan astrologiaan, oikeustieteeseen, dialektiikkaan ja geometriaan enemmän aikaa kuin mitä nämä tieteet ansaitsevat, ja että tämä seikka suuntasi heidän harrastuksensa pois elämän hyödyllisemmistä ja kunniakkaammista velvollisuuksista; kyrenaikalaiset filosofit halveksivat yhtä paljon fysiikkaa kuin dialektiikkaa; Zenon julisti aivan alussa kirjaansa Tasavallasta kaikki vapaat tieteet hyödyttömiksi; Krysippos sanoi, että mitä Platon ja Aristoteles olivat kirjoittaneet logiikasta, sen he olivat kirjoittaneet leikillään ja harjoituksen vuoksi, eikä voinut uskoa, että he olisivat puhuneet tosissaan niin turhasta aineesta; Plutarkhos sanoo samaa metafysiikasta; Epikuros olisi sanonut sen vielä retoriikasta, kieliopista, runoudesta, matematiikasta ja, paitsi fysiikasta, kaikista tieteistä, ja Sokrates samoin kaikista paitsi vain siitä, joka käsittelee tapoja ja elämää; mitä häneltä tiedustelikin, niin hän ohjasi aina tiedustelijan ensi sijassa tekemään selkoa silloisen ja menneen elämänsä vaiheista, joita hän tutkisteli ja arvosteli, katsoen kaiken muun opiskelun toisarvoiseksi tämän rinnalla ja tarpeettomaksi: parum mihi placeant eae litterae, quae ad virtutem doctoribus nihil profuerunt;[242] useimpia tieteitä ovat oppineet itse näin halveksineet, mutta he eivät ole pitäneet sopimattomana harjoittaa henkeänsä sellaisissakin asioissa, joissa ei ollut mitään hyödyllisiä, vakavaa sisällystä.

Muutoin toiset ovat pitäneet Platonia dogmaatikkona, toiset epäilijänä, toiset eräissä asioissa toisena, eräissä toisena. Hänen dialogiensa ohjaaja, Sokrates, on aina kysymässä ja panemassa väittelyä käymään, ei koskaan sitä pysähdyttämässä, ei koskaan tyydyttämässä ketään, ja sanoo, ettei hän osaa muuta kuin väittää vastaan. Homeros, heidän lähdekirjailijansa, on laskenut perustukset yhtälailla kaikille filosofisille koulukunnille, osoittaakseen, kuinka yhdentekevää oli, mitä tietä kulkisimme. Platonista sai alkunsa, sanotaan, kymmenen eri koulukuntaa; mielestäni onkin hänen oppinsa, jos mikään, häilyvä, eikä väitä mitään varmasti.

Sokrateen oli tapana sanoa, että kätilöt, valitessaan ammatikseen sen, että auttavat toisia synnyttämään, luopuvat siitä ammatista, että itse synnyttäisivät, ja että hän, viisaan miehen nimen johdosta, jonka jumalat olivat hänelle suoneet, myöskin oli miehekkäässä ja henkisessä rakkaudessaan, luopunut synnyttämiskyvystään, tyytyen auttamaan ja tukemaan avullaan synnyttäjiä, avaamaan heidän luontonsa, voitelemaan heidän tiehyeitänsä, helpottamaan heidän sikiönsä ulospääsyä, arvostelemaan sitä, kastamaan sen, ruokkimaan, vahvistamaan, kapaloimaan sitä ja ympärileikkaamaan sen, käytellen ja käsitellen työasettaan toisten vaaran uhalla ja heidän onnensa kaupalla.

Samoin on laita useimpain tämän kolmannen ryhmän kirjailijain, kuten muinaisajan miehet ovat huomanneet Anaxagoraan, Demokritoksen, Parmenideen, Xenophaneen ynnä muiden teoksista: heidän kirjoitustapansa on sisällykseen nähden ja ajatuksen puolesta epäilevä, tietoa etsivä pikemmin kuin tietoja antava, vaikkakin he sirottelevat esitykseensä dogmaattisia välilauseita. Eikö sitä kyllä huomaa myöskin Senecasta ja Plutarkhoksesta? Kuinka paljon he, tarkkaan katsoen, sanovatkaan milloin toisen-, milloin toisenlaista! Ja lainoppineiden keskinäiseen sopusointuun saattajien pitäisi ensin saada heidät sopusointuun kunkin oman itsensä kanssa. Platon näyttää minusta tietoisesti rakastaneen tuota filosofisten ajatusten pukemista dialogin muotoon, sijoittaakseen sopivammin eri henkilöiden suuhun omat erilaiset ja vaihtelevat mietelmänsä. Eri kannoilta saattaa asioita käsitellä yhtä hyvin kuin yhdeltä ja samalta kannalta, vieläpä paremminkin, nimittäin monipuolisemmin ja hyödyllisemmin. Ottakaamme esimerkki omista oloistamme: tuomiopäätökset muodostavat dogmaattisen ja jyrkänvarman tyylin huippukohdan; kuitenkaan ne, joita meidän parlamenttimme julistavat kansalle, ja jotka ovat mallikelpoisimmat ja omiaan ylläpitämään siinä velvollista kunnioitusta tätä korkeata virastoa kohtaan, varsinkin siinä toimivien henkilöiden kyvykkäisyyden vuoksi, eivät saa kauneudestaan kiittää niinkään loppupäätöstä, joka on niille jokapäiväistä ja kaikille tuomareille yhteistä, kuin oikeustapauksen sallimain erilaisten ja vastakkaisten päätelmäin kaikinpuolista käsittelyä ja pohdintaa. Ja runsaimman aiheen moitteisiin toinen toisiansa vastaan saavat filosofit niistä ristiriitaisuuksista ja epäjohdonmukaisuuksista, joihin kukin heistä on joutunut takertumaan, joko tieten taiten, osoittaakseen ihmisjärjen horjuvaisuuden kaikissa kysymyksissä, tahi tietämättään, kaikkien asiain epävakaisuuden ja käsittämättömyyden pakottamana, jota tarkoittaa tuo säe: "Liukuvaan ja valuvaan kohtaan ripustamme kiinni uskomme"; sillä, kuten Euripides sanoo: "Jumalan teot tuottavat meille monin tavoin vastuksia." Samanlaista lausetta toisteli Empedokles usein kirjoissaan, kuin jumalaisen haltioitumisen kuohuttamana ja totuuden pakottamana: "Ei, ei, me emme tunne mitään, me emme näe mitään; kaikki on meiltä salattua; ei ole mitään, josta voisimme varmasti sanoa, mitä se on." Tämä käy yhteen seuraavan Jumalan sanan kanssa: Cogitationes mortalium timidae, et incertae adinventiones nostrae et providentiae.[243] Ei pidä oudoksua sitä, että totuuden löytämisestä toivottomat ihmiset siitä huolimatta ovat olleet huvitetut sen etsinnästä, sillä tutkistelu on itsessään huvittavaa askartelua, jopa niin huvittavaa, että stoalaiset kieltävät muiden muassa sen nautinnon, jota hengen voimien harjoittaminen tuottaa, vaativat sitä hillittäväksi ja pitävät hillittömyytenä liian paljoa tietämistä.

Syötyään kerran ruokapöydässään viikunoita, jotka maistuivat hunajalle, alkoi Demokritos äkkiä miettiä mielessään, mistä niille tulisi tuo outo imelyys, ja päästäkseen siitä selville, aikoi nousta pöydästä, nähdäkseen millainen se paikka oli, josta nuo viikunat oli poimittu. Kun hänen palvelijattarensa sai kuulla syyn tähän hälinään, sanoi hän nauraen, ettei pitäisi vaivata itseään sen asian vuoksi; asian laita oli näet niin, että hän oli pannut viikunat astiaan, jossa oli ollut hunajaa. Demokritos pahoitteli sitä, että palvelijatar oli riistänyt häneltä tilaisuuden tuohon tutkimiseen ja vienyt hänen tiedonhalultaan sen esineen. "Mene tiehesi", sanoi hän hänelle, "olet pahoittanut mieleni. Minä en kuitenkaan jätä etsimättä syytä siihen, ikäänkuin se olisi luonnossa." Ja ehkäpä hän kyllä olisi löytänyt jonkin muka todellisen syyn väärään ja luuloteltuun vaikutukseen. Tämä tarina kuulusta ja suuresta filosofista näyttää meille hyvin selvästi tuon tutkimisintohimon, joka houkuttelee meidät tavoittelemaan sellaista, jonka saavuttamisesta meillä ei ole toivoa. Plutarkhos kertoo samanlaisen esimerkin eräästä, joka ei tahtonut saada muilta selvitystä epäilemäänsä asiaan, jottei menettäisi sen etsimisen hänelle tuottamaa huvia, samoin kuin eräs toinen ei halunnut, että hänen lääkärinsä poistaisi hänestä kuumeen aiheuttaman janon, jottei hän menettäisi huvia tyydyttää sitä juomalla. Satius est supervacua discere quam nihil.[244] Aivan samoin kuin kaikessa syömisessä on nautinto usein ainoana tarkoituksena, ja kaikki miellyttävä, mitä nautimme, ei aina ole ravitsevaa eikä terveellistä, samoin se, mitä sielumme saa tieteestä, tuottaa meille nautintoa, vaikkakaan se ei olisi ravitsevaa eikä terveellistä. Kas näin he sanovat: "Luonnon tarkasteleminen on sielullemme soveliasta ravintoa; se kohottaa ja innostaa meitä, saa meidät halveksimaan kaikkea alhaista ja maallista, verratessamme sitä siihen, mikä on korkeampaa ja taivaallista; salattujenkin ja suurten asioiden tutkisteleminen on sangen huvittavaa, vieläpä sillekin, joka ei saa siitä muuta kuin niiden arvostelemisen kunnioitusta ja pelkoa"; ne ovat heidän julkisen tunnustuksensa sanoja. Tämän sairaalloisen uteliaisuuden turhamainen kuva näkyy vielä ilmeisemmin seuraavasta toisesta esimerkistä, jonka he niin usein kunniaksensa mainitsevat: Eudoxus toivoi ja rukoili jumalia, että hän saisi kerran nähdä auringon läheltä, käsittää sen muodon, suuruuden ja kauneuden, senkin uhalla, että se yhtäkkiä polttaisi hänet. Hän tahtoo henkensä hinnasta saada tiedon, jonka käyttö ja omistus häneltä samalla riistettäisiin, ja tämän äkillisen ja haihtuvan tiedon vuoksi menettää kaikki muut tiedot, mitkä hänellä on ja mitkä hän voi hankkia sen jälkeen.

Minun ei ole helppo uskoa, että Epikuros, Platon ja Pythagoras ovat antaneet meille käypänä rahana Atominsa, Ideansa ja Lukunsa. He olivat liian viisaita tehdäkseen uskonkappaleeksensa niin epävarman ja kiistanalaisen asian. Mutta kukin noista suurista henkilöistä on pannut parastansa tuodakseen tähän maailman pimeyteen ja tietämättömyyteen edes jonkinkaanlaista valon tapaista, ja he ovat kannustaneet sieluansa keksintöihin, jotka ainakin näyttäisivät miellyttäviltä ja teräviltä, kunhan tuota näennäisyyttä, vaikkapa se olisi vääräkin, saattaisi puolustaa päinvastaisia väitteitä vastaan: unicuique ista pro ingenio finguntur, non ex scientiae vi.[245]

Eräs muinaisajan mies, jota moitittiin siitä, että hän lukeutui filosofiksi, vaikkei hän kuitenkaan pitänyt filosofiaa suuressa arvossa, vastasi, että se juuri oli todellista filosofian harrastamista. He ovat tahtoneet tarkastella kaikkea, punnita kaikkea, ja ovat pitäneet tätä työskentelyä ominaisena sille luontaiselle tiedonhalulle, joka meissä on; eräitä asioita he ovat esittäneet kirjallisesti, yhteiskunnan tarvetta varten, kuten uskonnolliset käsityksensä, ja siihen katsoen on ollut järkevää, että he eivät ole tahtoneet karsia tyystin pois vallitsevia käsitystapoja, jotteivät aiheuttaisi häiriötä maittensa lakien ja tapojen noudattamisessa.

Platon käsittelee tuota mysteeriota jotenkin peittelemättömällä tavalla: sillä milloin hän kirjoittaa vain oman ajatuksensa esittämiseksi, hän ei anna mitään varmoja ohjeita; mutta kun hän rupeaa lainlaatijaksi, omaksuu hän käskevän ja jyrkänvarman esitystavan ja esittää kuitenkin pelkäämättä muun muassa haaveellisimmat keksintönsä, yhtä hyödylliset uskotella suurelle yleisölle kuin naurettavat hänen itsensä uskottaviksi, tietäen, kuinka herkkiä olemme vastaanottamaan kaikkia vaikutelmia, ja erittäinkin repäisevimpiä ja tavattomimpia. Ja kuitenkin hän laeissaan pitää visusti vaarin siitä, ettei julkisuudessa lauleta muita kuin sellaisia runoja, joiden tarunomaiset sepitelmät tavoittelevat jotakin hyödyllistä tarkoitusperää, koska on niin helppo painaa ihmismieleen kaikenlaisia haavekuvia, että on väärin olla sille syöttämättä mieluummin hyödyllisiä kuin joko hyödyttömiä tahi vahingollisia valheita. Hän sanoo Valtiossaan aivan peittelemättä, että "ihmisten omaksi hyödyksi on usein tarpeen pettää heitä". On helppo eroittaa, että eräät opinsuunnat ovat enemmän tavoitelleet totuutta, eräät toiset hyötyä, josta syystä jälkimmäiset ovat saaneet enemmän vaikutusvaltaa. Kohtalomme kurjuus on siinä, että usein se, mikä ajatuksellemme esiintyy enimmän totena, ei sille esiinny hyödyllisimpänä elämällemme; rohkeimpien koulukuntien, epikurolaisen, pyrrholaisen, uusakateemisen, on kuitenkin pakko loppujen lopuksi taipua yhteiskunnan lain alaisiksi.

On toisia kysymyksiä, joita he ovat punninneet mikä puolelta, mikä toiselta, kukin pannen parastaan antaakseen niille jonkinlaisen muodostuksen, olipa se sitten väärä tahi oikea. Sillä kun he eivät ole löytäneet mitään niin salattua, etteivät olisi tahtoneet siitä puhua, niin on heidän usein pakko keksiä heikosti perusteltuja ja huimia arvelmia, ei niin kuin ottaisivat he itsekään ne miksikään perustukseksi, eikä lausuakseen mitään totuutta, vaan harjoittaakseen tutkimustansa: non tam id sensisse, quod dicerent, quam exercere ingenia materiae difficultate videntur voluisse.[246] Ja jollei asiaa käsittäisi näin, niin kuinka voisimme puolustaa niin monia häilyviä, vaihtelevia ja turhanpäiväisiä mielipiteitä, joita näemme noiden etevien ja ihmeteltävien henkien lausuneen? Sillä, esimerkiksi, mikä on turhempaa kuin koettaa analogiojemme ja otaksumiemme avulla arvata, millainen Jumala on, säännöstellä hänet ja maailma meidän kykyjemme ja lakiemme mukaan, käyttää Jumalan arvon alentamiseksi sitä pientä kyvyn hiukkasta, jonka hän on suvainnut suoda meidän luonnonlaadullemme, ja painaa hänet tänne alas meidän turmeltuneisuutemme ja kurjuutemme tasolle, siksi ettei näkömme kykene kantamaan hänen kunniakkaan istuimensa korkeuteen saakka.

Kaikista inhimillisistä ja muinaisista uskontoa koskevista mielipiteistä näyttää minusta todennäköisin ja puolustettavin olleen se, joka tunnusti Jumalan käsittämättömäksi voimaksi, kaiken olevaisen alkuperäksi ja ylläpitäjäksi, kokonaan hyvyydeksi, ehdottomasti täydelliseksi, joka ottaa vastaan ja käsittää hyvin päin ihmisten hänelle osoittaman kunnian ja kunnioituksen, olipa se minkä muotoinen, minkä niminen ja minkä tapainen tahansa:

Sellaista palvelusintoa on taivas aivan yleisesti katsellut suopein silmin. Kaikki valtiot ovat saaneet hyötyä jumalisuudestaan; jumalattomat ihmiset ja teot ovat kaikkialla saaneet vastaavan palkkansa. Pakanakansain historiat ovat kiitollisia arvosta, järjestyksestä, oikeudesta ja ihmeistä ja oraakkeleista, joita on käytetty heidän hyödykseen ja opetuksekseen heidän tarumaisissa uskonnoissaan, Jumala kun laupeudessaan suvaitsi ehkä näillä ajallisilla siunauksilla pitää vireillä niitä hentoja vaikka kuinkakin raa'an tiedon alkeita, joita luontainen järki antoi heille hänestä heidän haaveittensa vääristä kuvitelmista huolimatta. Eivät ainoastaan vääriä, vaan myöskin jumalattomia ja solvaisevia ovat ne, jotka ihminen on sepitellyt omasta päästään, ja kaikista uskonnoista, jotka pyhä Paavali tapasi arvossa pidettyinä Athenassa, näytti hänestä puolustettavimmalta se, jonka he olivat omistaneet "salatulle ja tuntemattomalle jumalalle".

Pythagoras hahmoitteli totuuden lähemmin, arvellen, että tämän Alkusyyn ja olentojen Olennon tuntemisen täytyi olla epämääräistä, säännöistä riippumatonta, selittämätöntä; että se ei ollut muuta kuin meidän täydellisyyttä tähtäävän mielikuvituksemme äärimmäinen ponnistus, kunkin laajentaessa sen käsitettä kykynsä mukaan. Mutta jos Numa ryhtyi saattamaan tämän käsityksen kanssa sopusointuun kansansa jumalisuutta, sitomaan sen puhtaasti henkiseen uskontoon, joka on vailla määrättyä esinettä ja kaikkea aineellista elementtiä, niin hän ryhtyi turhaan yritykseen; ihmisen henki ei voi pysyä harhailemassa tässä muodottomien ajatusten äärettömyydessä; hänen täytyy kyhätä ne kokoon määrätyksi, oman muotonsa mukaiseksi kuvaksi. Jumalan majesteetti on siten meitä varten antanut tavallaan ympäröidä itsensä ruumiillisilla rajoilla; sen yliluonnollisilla ja taivaallisilla sakramenteilla on meidän maallisen luontomme merkkejä; sen palvonta tapahtuu aisteilla havaittavin menoin ja sanoin, sillä ihminenhän se uskoo ja rukoilee. Jätän syrjään muut todisteet, joita käytetään tässä asiassa; mutta tuskin saataisiin minut uskomaan, että ristiinnaulitun kuviemme näkeminen ja tuon surkean kuolemanrangaistuksen kuvaus, että kirkkojemme koristeet ja juhlamenoihin kuuluvat liikkeet, että ajatuksemme hartauden kanssa sopusointuiset laulut ja tuo aistien liikutus ei nostaisi kansojen sielussa uskonnollista intomieltä, joka vaikutukseltaan on sangen hyödyllinen. Niistä uskonnoista, joille on annettu ulottuvainen esine, kuten välttämättömyys vaatii tässä kaikkien yhteisessä sokeudessa, olisin luullakseni mieluimmin liittynyt sen tunnustajiin, jotka palvoivat aurinkoa,

varsinkin kun se, paitsi tuota suuruuttaan ja kauneuttaan, on se tämän maailmanrakennuksen osa, jonka näemme olevan kauimpana meistä ja senvuoksi niin vähän tunnetun, että oli anteeksi annettavaa, jos he rupesivat sitä jumaloimaan ja kunnioittamaan.

Thales, joka ensimmäisenä tutkisteli sellaista asiaa, arveli Jumalan hengeksi, joka loi vedestä kaikki, mitä on olemassa; Anaksimander ajatteli, että jumalat kuolivat ja syntyivät eri vuodenaikoina ja olivat äärettömiä ja lukemattomia maailmoita; Anaksimenes, että ilma oli jumala, että se oli syntynyt ja ääretön, aina liikkuva. Anaksagoras oli ensimmäisenä sitä mieltä, että kaiken olevaisen hahmoittelua ja olotapaa ohjaa äärettömän hengen voima ja järki. Alkmaion piti jumalana aurinkoa, kuuta, tähtiä ja sielua. Pythagoras katsoi Jumalaa koko luomakuntaan levinneeksi hengeksi, josta meidän sielumme muodostavat osan; Parmenides kehäksi, joka ympäröi taivaan ja ylläpitää maailmaa valon hehkulla. Empedokles sanoi jumalien olevan ne neljä alkuainetta, joista kaikki on luotu; Protagoras ei sanonut voivansa sanoa, onko niitä, vai ei, ja millaisia ne ovat; Demokritos sanoi, milloin että mielikuvat ja niiden kiertoliikkeet ovat jumalat, milloin se luonto, josta nuo kuvat lähtevät, milloin myöskin meidän tietomme ja ymmärryksemme. Platon pukee uskonsa eri muotoihin: Timaios-teoksessaan hän sanoo, ettei maailman luojalle voi antaa mitään nimeä; Laeissa, ettei pidä tutkistella sen olemusta; ja toisissa kohdissa näitä samoja kirjoja hän katsoo jumaliksi maailmaa, taivasta, tähtiä, maata ja meidän sielujamme, ja hyväksyy sitäpaitsi ne, jotka entinen yhteiskuntajärjestys kussakin valtiossa on omaksunut. Ksenophon huomauttaa samanlaista epäselvyyttä Sokrateen opissa: milloin tämä sanoo, ettei pidä tutkistella Jumalan muotoa, ja sitten taas Ksenophon antaa hänen väittää, että jumala on aurinko ja että jumala on sielu; että on vain yksi jumala, ja sitten taas, että niitä on useampia. Speusippos, Platonin veljenpoika, sanoo, että jumala on eräänlainen maailmaa hallitseva voima, ja että se on eläimellinen.

Aristoteles sanoo, milloin että se on henki, milloin että se on maailma; milloin hän antaa toisen herran tälle maailmalle, ja milloin pitää jumalana taivaan hehkua. Ksenokrates olettaa niitä kahdeksan: viisi kantaa kiertotähtien nimiä, kuudennen muodostavat jäseninä kaikki kiintotähdet, seitsemäs ja kahdeksas ovat aurinko ja kuu. Heraklides Pontikus vain horjuu eri mielipiteittensä välillä ja vihdoin riistää Jumalalta tunteen ja otaksuu hänet muuttuvaksi muodosta toiseen, ja sanoo sitten, että Jumala on taivas ja maa. Theophrastos häilyy yhtä epävarmana kaikkien mielikuvitelmiensa välillä, pitäen maailman ylimpänä valvojana milloin ymmärrystä, milloin taivasta, milloin tähtiä. Straton sanoo, että Jumala on luonto, jolla on siittämisen, kartuttamisen ja vähentämisen voima, vailla muotoa ja tunnetta; Zenon, että se on luonnon laki, joka käskee tekemään hyvää ja kieltää pahan ja se laki on elävä olento; ja hän kieltää totutut jumalat, Jupiterin, Junon, Vestan. Diogenes Apollonialainen sanoo, että jumala on aika. Ksenophanes otaksuu, että Jumala on pyöreä, näkevä, kuuleva, ei hengittävä, ja että hänellä ei ole mitään yhteistä ihmisluonnon kanssa. Ariston arvelee Jumalan muodon käsittämättömäksi, ei sano hänellä olevan aisteja, eikä tiedä, onko hän elävä olento, vai jokin muu. Kleanthes sanoo, milloin että Jumala on järki, milloin maailma, milloin luonnon sielu, milloin korkein lämpö, joka ympäröi ja verhoo kaikkea. Perseus, Zenonin kuulija, oli sitä mieltä, että jumaliksi on sanottu niitä, jotka ovat tuottaneet jotakin merkittävää hyötyä ihmiselämälle, jopa hyödyllisiä esineitäkin. Krysippos muodosti sekavan vyyhden kaikista edeltäjiensä mielipiteistä ja lukee tuhansien otaksuneensa jumalien joukkoon myöskin kuolemattomina pidetyt ihmiset. Diagoras ja Theodoros kielsivät muitta mutkitta jumalia olevankaan. Epikuros ajattelee, että jumalat ovat loistavia, läpikuultavia ja läpituultavia, asuvat kahden maailman, ikäänkuin kahden linnoituksen välillä, suojassa iskuilta, ovat ihmismuotoisia ja varustetut meidän jäsenillämme, joita he eivät käytä mihinkään tarkoitukseen:

Luottakaa filosofiaanne, kehukaa löytäneenne mantelin puurosta, nähdessänne tämän niin monien filosofisten aivojen luoman sekamelskan! Maailmassa tavattavien eri muotojen sekava paljous on vaikuttanut minuun sen, että omistani poikkeavat tavat ja mielipiteet eivät minulle ole niinkään vastenmielisiä kuin opettavaisia, eivät tee minua niinkään ylpeäksi kuin nöyräksi, verratessani niitä; ja kaikki muu ratkaisu kuin se, joka tulee nimenomaan Jumalan kädestä, näyttää minusta varsin vähän oikeutetulta. Maailman valtiomuodot eivät ole vähemmän ristiriitaisia tässä suhteessa kuin koulukunnat, ja siitä voimme huomata, ettei onnikaan ole erilaisempi ja vaihtelevampi kuin meidän järkemme, eikä sokeampi eikä harkitsemattomampi. Se, mikä on vähimmin tunnettua, on enimmin omiaan jumaloitavaksi, ja siitä syystä, ken meistä tekee jumalia, kuten muinaisaika teki, se todistaa enemmän kuin äärimmäistä järjen heikkoutta. Olisin toki mieluummin liittynyt niihin, jotka jumaloivat käärmettä, koiraa ja härkää, koskapa niiden luonto ja olemus on meille vähemmän tuttu, ja voimme helpommin kuvitella mitä haluamme noista eläimistä, ja ajatella niillä olevan erinomaisia kykyjä; mutta että on tehty jumalia, jotka ovat meidän luontomme mukaisia, jonka puutteellisuus meidän tulee tuntea, että on katsottu heidän luontoonsa kuuluvaksi himo, vihastus, kostotoimet, avioliitot, siitokset ja sukulaisuudet, rakkaus ja mustasukkaisuus, meidän jäsenemme ja luumme, meidän kuumeemme ja nautintomme, meidän kuolemamme ja hautauksemme, sen on täytynyt johtua ihmeellisestä ihmisymmärryksen hurmiosta;

Formae, aetates, vestitus, ornatus noti sunt; genera, coniugia, cognationes, omniaque traducta ad similitudinem imbecillitatis humanae; nam et perturbatis animis inducuntur; accipi mus enim deorum cupiditates, aegritudines, iracundias;[251] samoin kuin sen, että on tunnustettu jumaluus ei vain rehellisyydelle, hyveelle, kunnialle, yksimielisyydelle, vapaudelle, voitolle, hurskaudelle, vaan myöskin hekumalle, petokselle, kuolemalle, kateudelle, vanhuudelle, kurjuudelle, pelolle, levottomuudelle ja kovalle onnelle ja muille heiveröisen ja raihnaisen elämämme vammoille:

Egyptiläiset kielsivät varomattoman varovaisina hirttorangaistuksen uhalla ketään sanomasta, että heidän jumalansa Serapis ja Isis olivat muinoin olleet ihmisiä; ja kaikki tiesivät heidän niitä olleen; ja heidän kuvansa, joka esittää heidät sormi suun päällä, merkitsi, sanoo Varro, tuota heidän papeillensa annettua salaperäistä käskyä pitämään salassa heidän inhimillisen alkuperänsä, se kun muka ehdottomasti tekisi tyhjäksi koko heidän palvontansa. Kun kerran ihminen niin kovin halusi päästä jumalan vertaiseksi, niin hän olisi menetellyt paremmin, sanoo Cicero, jos olisi omaksunut jumalalliset ominaisuudet ja tuonut ne tänne alas maailmaan, sen sijaan että korotti tuonne ylös korkeuteen oman turmeluksensa ja kurjuutensa; mutta tarkkaan katsoen hän on tehnyt monin tavoin kummankin yhtä itserakkaassa luulossa.

Kun filosofit seulovat jumaliensa arvojärjestelmää ja touhuavat eroittaakseen heidän avioliittonsa, heidän virkansa ja mahtinsa, niin en voi uskoa heidän puhuvan täyttä totta. Kun Platon meille tulkitsee Plutonin hedelmäpuutarhan ja ne ruumiilliset mukavuudet ja vaivat, jotka meitä odottavat vielä ruumiittemme tuhon ja häviön jälkeen, ja sovittaa ne sitä mielipahaa vastaaviksi, mikä meillä on tässä elämässä:

kun Mohamet lupaa uskolaisillensa verhoillun, kullalla ja kalliilla kivillä koristetun paratiisin, jossa on erinomaisen kauniita naikkosia ja harvinaisia viinejä ja ruokia, niin huomaan selvästi, että he ovat pilkkakirveitä, jotka käyttävät hyväkseen typeryyttämme houkutellakseen ja vetääkseen meidät puoleensa moisilla makeilla, kuolevaisten pyyteittemme mukaisilla luuloilla ja toiveilla. Samoin ovat muutamat meikäläisistäkin eksyneet samanlaiseen harhaluuloon, odottaen ylösnousemuksen jälkeen maallista ja ajallista elämää kaikenlaisine tämän maailman nautintoineen ja mukavuuksineen.

Voimmeko uskoa, että Platon, hän, jonka aatteet ovat olleet niin taivaallisen ylevät, ja joka on ollut niin läheisessä kosketuksessa jumaluuden kanssa, että hän siitä on saanut pysyvän liikanimensä, olisi arvellut ihmisellä, tuolla luontokappale raukalla, olevan itsessään mitään, mikä olisi verrattavissa tuohon käsittämättömään mahtavuuteen? Voimmeko uskoa hänen luulleen, että meidän raukeat otteemme kykenisivät, tahi ymmärryksemme voima olisi kyllin vahva pääsemään osalliseksi iankaikkisesta autuudesta tahi vaivasta? Hänelle pitäisi sanoa ihmisjärjen nimessä: Jos meille toisessa elämässä lupaamasi nautinnot ovat niitä, joita olen tuntenut tässä maailmassa, niin sellaisella ei ole mitään yhteistä iankaikkisuuden kanssa. Vaikka kaikki viisi Jumalan luomaa aistiani olisi kukkurallaan riemua ja tämä sieluni kaiken sen ilon valtaamana, mitä se voi haluta ja toivoa, niin tiedämme, mitä se voi; se ei olisi vielä mitään; jos siinä on jotakin minulle ominaista, niin siinä ei ole mitään jumalallista; jos se ei ole muuta kuin mikä saattaa kuulua tähän nykyiseen tilaamme, niin sitä ei voi ottaa lukuun; kaikki kuolevaisten ilo on kuolevaista; jos vanhempaimme, lastemme ja ystäviemme kiitollisuus voi meitä liikuttaa ja hivellä toisessa maailmassa, jos vielä riipumme kiinni sellaisessa nautinnossa, niin olemme maallisten ja rajoitettujen hyvyyksien kahleissa. Me emme voi arvokkaalla tavalla käsittää noitten korkeitten ja jumalallisten lupausten suuruutta, jos voimme niitä käsittää ensinkään; arvokkaalla tavalla niitä kuvitellakseen täytyy kuvitella ne mahdottomiksi kuvitella, sanomattomiksi ja käsittämättömiksi ja kokonaan toisiksi kuin meidän viheliäisen kokemuksemme osoittamat. "Silmä ei voi nähdä", sanoo pyhä Paavali, "eikä ihmisen mieleen voi tulla sitä onnea, jonka Jumala valmistaa omillensa". Ja jos, tehdäkseen meidät siihen kykeneviksi, puhdistetaan ja muutetaan meidän olemuksemme (niinkuin sinä, Platon, sanot tehtävän puhdistuksillasi), niin meissä täytyy tapahtua niin ääretön ja kaikinpuolinen muutos, että fysiikan opetuksien mukaan me emme enää ole me:

Se on jokin toinen, joka saa nuo palkinnot:

Sillä tuleeko meidän ajatella, että Pythagoraan sielunvaelluksessa ja siinä asunnon muutoksessa, jonka hän kuvitteli sieluille ominaiseksi, leijona, jossa Caesarin sielu on, omaksuu ne intohimot, jotka liikuttivat Caesaria, eikä hän itse? Jos hän itse ne vielä omaksuisi, niin olisivat oikeassa ne, jotka, vastustaen tuota mielipidettä Platonia vastaan, tekevät hänelle sen vastaväitteen, että poika saattaisi joutua ratsastamaan muulin ruumiiseen verhotulla äidillänsä, y.m. sellaisia järjettömyyksiä. Ja luulemmeko, että eläinten ruumiitten muuttuessa uusiksi saman lajin eläimiksi uudesti muodostuneet eivät ole toisia kuin niitten edeltäjät? Feenikslinnun tuhkasta syntyy, sanotaan, eräänlainen mato, ja sitten uusi feeniks. Kuka voi ajatella, että tämä jälkimmäinen feeniks ei olisi toinen kuin ensimmäinen? Näemme silkkimatojemme ikäänkuin kuolevan ja lakastuvan, ja tuosta samasta ruumiista syntyvän perhosen, ja siitä toisen madon, jonka olisi naurettavaa katsoa vielä olevan ensimmäisen; mikä kerran on lakannut olemasta, sitä ei enää ole:

Ja kun toisessa paikassa sanot, Platon, että ihmisen henkinen osa saa nauttia tulevan elämän palkinnot, niin sanot meille jotakin yhtä vähän todennäköistä:

Sillä tuon laskun mukaan tuo nautinto ei enää lankea ihmiselle, eikä siis meille; me näet olemme rakennetut kahdesta olennaisesta pääosasta, joiden eroittaminen on olemuksemme kuolema ja tuho:

Me emme sano, että ihminen tuntee tuskaa, kun madot kalvavat hänen jäseniään, joilla hän eli, ja kun ne maatuvat maassa:

Edelleen, millä oikeudenmukaisuutensa perustuksella jumalat voivat osoittaa kiitollisuutta ja antaa palkintoja ihmiselle hänen kuolemansa jälkeen hänen hyvistä ja hyveellisistä teoistansa, koskapa he itse ovat ne saaneet aikaan ja synnyttäneet hänessä? Ja miksi he pahastuvat hänen pahoista teoistaan ja kostavat ne hänelle, koska he itse ovat luoneet hänet näin erehtyväisen luontoiseksi ja yhdellä ainoalla tahtonsa värähdyksellä voivat estää hänet rikkomasta? Eikö tällainen Epikuroksen vastaväite Platonia vastaan olisi ihmisjärjen kannalta sangen oikeutettu, ellei hän usein asettuisi sen mietelmän turviin, että "on mahdotonta väittää mitään varmaa kuolemattomasta luonnosta kuolevaisen nojalla?" Se ei muuta tee kuin eksyy kaikessa, mutta erikoisesti silloin, kun se sekaantuu jumalallisiin asioihin. Kuka sen tuntee selvemmin kuin me? Sillä vaikkakin olemme antaneet sille varmat ja erehtymättömät periaatteet, vaikkakin valaisemme sen askeleet sen Totuuden pyhällä lampulla, jonka Jumala on suvainnut meille ilmoittaa, näemme kuitenkin joka päivä, kuinka se, niin pian kuin se vähänkään luopuu tavalliselta polulta ja kääntyy tahi poikkeaa pois Kirkon viitoittamalta ja polkemalta tieltä, kohta eksyy, joutuu ymmälle ja takertuu vaikeuksiin, kiertäen ja ajelehtien tuolla ihmisluulojen aavalla, levottomalla ja aaltoilevalla merellä, vailla ohjausta ja päämaalia; heti kun se eksyy tuolta suurelta valtatieltä, se hajaantuu lukemattomille eri teille.

Ihminen ei voi olla muuta kuin mitä hän on eikä ajatella muuta kuin kykynsä mukaan. Kun ne, sanoo Plutarkhos, jotka ovat vain ihmisiä, rupeavat pitämään oppineita puheita jumalista ja puolijumalista, niin he ovat itseviisaampia kuin musiikkia ymmärtämätön mies, joka tahtoo arvostella laulajia, tahi mies, joka ei ole koskaan ollut leirissä ja tahtoo väitellä aseista ja sodasta, luullen jollakin kevytmielisellä arvaamisella ymmärtävänsä hänelle tuntemattoman taidon tuloksia. Muinaisaika luuli, uskon ma, tekevänsä jotakin jumalten suuruuden lisäämiseksi ajatellessaan heidät ihmisen kaltaisiksi, varustaessaan heidät hänen kyvyillänsä, hänen hyväntuulisuudellaan ja häpeällisimmillä tarpeillaan, tarjotessaan heille meidän ruokiamme syötäviksi, meidän tanssejamme, naamiaisiamme ja ilveilyjämme huvikkeiksi, meidän vaatteitamme verhoksi ja talojamme asunnoksi, hyväillen heitä suitsutusten tuoksulla ja musiikin sävelillä, köynnöksillä ja kukkaskimpuilla ja, saadakseen heidät mukautumaan meidän paheellisiin intohimoihimme, houkutellen heidän oikeudenmukaisuutensa epäinhimilliseen kostoon, pannen heidät nauttimaan sellaisen tuhoamisesta ja tuhlaamisesta, minkä he itse ovat luoneet ja ylläpitäneet, kuten esimerkiksi Tiberius Sempronius poltatti uhriksi Vulkanokselle vihollisilta Sardiniassa voittamansa upeat sotasaaliit ja aseet, ja Aemilius Paullus Makedoniasta voittamansa Marsille ja Minervalle; ja saavuttuaan Intian Valtameren rannalle heitti Aleksanteri mereen hyvitelläkseen Thetistä useita suuria kulta-astioita ja teurastutti sitäpaitsi hänen alttareillaan joukoittain sekä viattomia eläimiä että myöskin ihmisiä, niinkuin se monilla kansakunnilla, muiden muassa meidän kansallamme oli yleisenä tapana, ja luullakseni ei yksikään kansa ole siitä niin puhdas, ettei olisi sitä yrittänyt:

Geetit pitävät itseänsä kuolemattomina, ja heille kuolema ei ole muuta kuin heidän Zamolxis-nimisen jumalansa lähestymistä. Joka viides vuosi he lähettävät hänen luokseen jonkun joukostaan pyytämään häneltä mitä tarvitsevat. Tämä lähetti valitaan arvalla, ja hänet lähetetään, sittenkuin hänelle suullisesti on ilmoitettu hänen tehtävänsä, siten, että kolme niistä, jotka häntä ympäröivät, pitää pystyssä kolmea heittokeihästä, joita vastaan muut paiskaavat hänet kaikin voimin. Jos keihäs sattuu häneen hengen paikalle ja hän kuolee äkkiä, niin se on heille varma todiste jumalan suosiosta; jos hän jää henkiin, niin he pitävät häntä häijynä ja inhoittavana ja lähettävät vielä toisen samalla tavoin. Kun Amestris, Xerxeen äiti, oli tullut vanhaksi, hautautti hän kerrakseen neljätoista nuorukaista Persian ylhäisimmistä suvuista elävältä, maan uskonnon mukaisesti, lahjoittaakseen ne jollekin manalan jumalalle. Vielä tänä päivänä Themixtitanin epäjumalankuvat iskostetaan pienten lasten verellä, eivätkä epäjumalat pidä muista kuin näiden lapsellisten ja puhtaiden sielujen uhreista: vanhurskaus himoitsemassa viattomuuden verta!

Karthagolaiset uhrasivat omia lapsiaan Saturnukselle; ja kellä ei ollut lapsia, se osti niitä; kuitenkin tuli isän ja äidin olla läsnä tuossa uhritoimituksessa iloisen ja tyytyväisen näköisinä.

Oli eriskummainen päähänpisto, että tahdottiin palkita Jumalan hyvyys meidän kärsimyksellämme. Niinpä lakedaimonilaiset hemmoittelivat Dianaansa kiduttamalla nuoria poikia, joita he, hänen suosionsa saavuttaakseen, pieksättivät usein kuoliaiksi asti. Osoitti raakaa mielenlaatua, että tahdottiin palkita arkkitehti mullistamalla hänen rakennuksensa ja taata ansaittu rangaistus syyllisille rankaisemalla syyttömiä, ja että Iphigeneia-raukka Auliin satamassa sai uhrikuolemallaan puhdistaa Jumalan silmissä kreikkalaisten armeijan heidän tekemistään rikoksista:

ja nuo molemmat uljaat ja jalomieliset Deciukset, isä ja poika, heittäytyivät umpimähkään taajimpaan vihollisparveen voittaakseen jumalten suosion roomalaisten asialle. Quae fuit tanta deorum iniquitas, ut placari populo romano non possent, nisi tales viri occidissent?[263] Lisäksi tulee, ettei ole rikollisen asia pieksättää itseänsä oman määränsä mukaan ja omalla ajallaan; se on tuomarin asia, joka ei laske kuritukseksi muuta kuin määräämänsä rangaistuksen, eikä voi katsoa rangaistukseksi sitä, mikä on mieluista sille, joka sen kärsii; jumalten kosto edellyttää meissä kokonaan eriävää katsantokantaa heidän oikeuteensa ja meidän rankaisemiseemme nähden. Ja naurettava oli Polykrateen, Samoksen tyrannin ajatustapa, hän kun, keskeyttääkseen alituisen onnensa kulun ja vastapainoksi sille, meni ja heitti mereen kalleimman ja arvokkaimman jalokivikoristeen, mikä hänellä oli, arvellen tällä itse hankkimallaan onnettomuudella tyydyttävänsä onnen muuttumisen ja vaihtelun; ja onni, pilkatakseen hänen typeryyttään, laittoi niin, että tuo sama koriste joutui jälleen hänen käsiinsä, löydettynä kalan vatsasta.

Ja edelleen, koskapa synti on tahdossa, eikä rinnassa, silmissä, siitoselimissä, vatsassa, hartioissa eikä kurkussa, niin mitä hyödyttävät korybantien, mainabien ja meidän aikoinamme muhamettilaisten itsensä haavoittamiset ja silpomiset, he kun haavoittavat kasvonsa, vatsansa, raajansa, osoittaakseen kiitollisuutta profeetalleen? Tantus est perturbatae mentis et sedibus suis pulsae furor, ut sic dii placentur, quemadmodum ne homines quidem saeviunt.[264] Tämä meidän ruumiimme luontainen rakenne ei käytäntöönsä nähden tarkoita vain meitä itseämme, vaan myöskin Jumalan ja toisten ihmisten palvelemista; on väärin tieten taiten kiihoittaa sitä, samoin kuin on väärin surmata itsemme mistä tekosyystä tahansa; näyttää olevan suurta miehuuttomuutta ja kavallusta kahlehtia ja turmella ruumiin toimitukset, joilla ei ole ymmärrystä eikä vapautta, säästääksemme sielulta vaivan ohjata niitä järjenmukaisesti. Ubi iratos deos timent, qui sic propitios habere merentur?... In regiae libidinis voluptatem castrati sunt quidem; sed nemo sibi, ne vir esset, iubente domino, manus intulit.[265] Siten he täyttivät uskontonsa monilla pahoilla teoilla:

Mutta ei mitään inhimillistä voi millään tavoin yhdistää tahi lukea kuuluvaksi Jumalan luontoon, samassa määrässä tahraamatta sitä ja painamatta siihen puutteellisuuden leimaa. Kuinka tuo ääretön kauneus, mahtavuus ja hyvyys saattaa sietää minkäänlaista yhdenmukaisuutta tahi yhtäläisyyttä minkään niin alhaisen kanssa kuin me olemme vahingoittamatta ja menettämättä äärettömän paljon jumalallista suuruuttaan? lnfirmum Dei fortius est hominibus; et stultum Dei sapientius est hominibus.[267] Kun filosofi Stilponilta kysyttiin, iloitsivatko jumalat meidän kunnianosoituksistamme ja uhreistamme, vastasi hän: "Te olette varomaton puheissanne; vetäytykäämme syrjään, jos tahdotte puhua siitä." Kuitenkin me määräämme sille rajoja, me piiritämme sen mahtia järkiperusteillamme (nimitän haaveitamme ja unelmiamme järjeksi filosofian luvalla, joka sanoo, että mieletönkin ja häijy hourailee järjenmukaisesti, mutta se on erikoisen laatuista järkeä); me tahdomme tehdä sen ymmärryksemme tyhjien ja heikkojen näennäistotuuksien orjaksi, sen, joka on luonut sekä meidät että meidän tietomme. Koska ei mitään synny tyhjästä, niin Jumala muka ei ole voinut rakentaa maailmaa ilman ainetta. Mitä? Onko Jumala antanut meidän käsiimme mahtinsa avaimet ja viimeiset keinot? Onko hän sitoutunut olemaan menemättä meidän tietomme rajojen ulkopuolelle? Otaksu, oi ihminen, että olet voinut huomata täällä joitakin jälkiä hänen teoistaan! Luuletko hänen käyttäneen siihen kaiken taitonsa ja panneen kaikki muotonsa ja aatteensa tähän teokseen? Sinä et näe muuta kuin järjestyksen ja hallinnon siinä pienessä kuopassa, jossa asut, jos edes näet senkään; hänen jumaluutensa valtapiiri ulottuu äärettömän laajalle sen ulkopuolelle; tämä osa ei ole mitään kokonaisuuteen verrattuna:

Sinä vetoat jonkin kaupunkikunnan lakiin; sinä et tiedä, millainen yleislaki on. Sido itsesi siihen, minkä alaiseksi olet asetettu, mutta älä sido häntä; hän ei ole sinun veljesi, eikä kansalaisesi, eikä toverisi. Jos hän on tavallaan ruvennut tekemisiin kanssasi, niin hän ei tehnyt sitä alentuakseen sinun vähäpätöisyytesi tasolle, eikä antaakseen sinun ruveta mahtinsa valvojaksi; ihmisruumis ei voi lentää pilviin; kas siinä sinun lakisi. Aurinko kulkee lepäämättä tavallista kulkuaan; merten ja maan rajoja ei voi sekoittaa toisiinsa; vesi on liikkuvaista ja pehmeätä; jähmeä kappale ei voi tunkeutua seinän läpi ruhjomatta sitä; ihminen ei voi elää tulessa; hän ei voi olla sekä taivaassa että maan päällä, eikä tuhannessa paikassa samalla kertaa ruumiillisessa muodossa; nämä säännöt hän on säätänyt sinua varten; sinut ne sitovat; hän on todistanut kristityille, että hän on niistä kaikista vapautunut, milloin on tahtonut. Minkätähden hän itse asiassa, kaikkivoipa kun on, olisi rajoittanut voimansa tiettyyn määrään? Kenen hyväksi hän olisi luopunut etuoikeudestaan? Sinun järkesi ei ole missään muussa asiassa oikeammassa eikä lujemmalla perustuksella kuin vakuuttaessaan sinulle maailmoita olevan monta:

Menneen ajan kuuluimmat nerot ovat olleet siinä uskossa, ja myöskin eräät meidän aikuisistamme, ihmisjärjen osoittaman todennäköisyyden pakottamina, koskapa tässä rakennuksessa, jonka näemme, ei ole mitään ainutlaatuista eikä yksinäistä,

vaan kaikkia lajeja on monistettu jokin määrä, jotenka ei näytä luultavalta, että Jumala olisi luonut tämän ainoan teoksen toverittomaksi, ja että tämän laatuinen aine olisi käytetty kokonaan loppuun tähän ainoaan yksilöön;

varsinkin jos se on elollinen olento, minkä seikan sen liikkeet tekevät niin uskottaviksi, että Platon vakuuttaa niin olevan, ja monet meikäläiset joko vahvistavat sen todeksi tahi eivät uskalla väittää sitä epävarmaksi enempää kuin tuota vanhaa mielipidettä, että taivas, tähdet ja muut maailman osat ovat ruumiista ja sielusta kokoonpantuja luontokappaleita, kuolevaisia rakenteeseensa nähden, mutta kuolemattomia Luojan määräyksestä. Mutta jos nyt on olemassa monta maailmaa, kuten Demokritos, Epikuros ja melkein kaikki filosofit ovat ajatelleet, niin mistä tiedämme, koskevatko tämän maailman perusohjeet ja säännöt yhtälailla noita toisia? Ehkä niillä on toinen muoto ja toinen järjestely. Epikuros kuvittelee ne joko yhdenlaisiksi tahi erilaisiksi. Me huomaamme tässä maailmassa äärettömän erilaisuuden ja vaihtelun vain paikallisen välimatkan vuoksi: ei meidän viljaamme eikä viinejämme eikä ainoatakaan eläimistämme tavata siinä uudessa maailman kolkassa, jonka isämme ovat löytäneet; kaikki on siellä toisenlaista; ja katsokaahan, kuinka monissa maailman seuduissa muinaisaikoina sekä Bakkhos että Ceres olivat tuntemattomia.

Jos saa uskoa Pliniusta ja Herodotosta, niin on eräillä seuduilla eräänlaisia ihmisiä, jotka ovat varsin vähän meikäläisten kaltaisia; myöskin on olemassa sekarotuisia ihmis- ja eläinluonnon välimuotoja; on seutuja, joissa ihmiset syntyvät päättöminä, silmät ja suu rinnassa; toisia, joissa he kaikki ovat kaksineuvoisia; toisia, joissa he kulkevat nelin jaloin; toisia, joissa heillä on vain yksi silmä otsassa ja pää enemmän koiran pään kuin meidän päämme näköinen; toisia, joissa he ovat puoliksi kaloja, alaruumiiltaan, ja elävät vedessä; toisia, joissa naiset synnyttävät viiden vuoden vanhoina ja elävät vain kahdeksan vuotta; toisia, joissa ihmisillä on pään nahka otsan kohdalla niin kova, että rauta ei pysty siihen, vaan kilpistyy siitä takaisin; toisia, joissa miehet ovat parrattomia; on kansoja, jotka eivät käytä tulta; toisia, joilla siemenneste on väriltään mustaa; entäs sellaiset, jotka luonnollisella tavalla muuttuvat susiksi, juhdiksi ja sitten taas ihmisiksi? Ja jos on niin kuin Plutarkhos sanoo, että eräillä Intian seuduilla on suuttomia ihmisiä, jotka käyttävät ravintonaan eräiden hajujen tuoksua, niin kuinka monet meidän kuvauksistamme ovat vääriä?

Edelleen, kuinka paljon onkaan meille tunnettuja seikkoja sotimassa noita kauniita sääntöjä vastaan, jotka me olemme sepitelleet ja määränneet luonnolle! Ja me julkenemme sitoa niihin jopa Jumalankin! Kuinka paljon onkaan sellaista, jota me sanomme ihmeelliseksi ja luonnonvastaiseksi! Niin tekee jokainen ihminen ja jokainen kansa tietämättömyytensä määrän mukaan. Kuinka paljon salattuja ominaisuuksia ja salaperäisiä aineita tapaammekaan! Sillä luonnonmukaisuus, se on meistä vain meidän ymmärryksemme mukaisuutta, niin pitkälle kuin se voi seurata ja me voimme nähdä; mikä on sen rajan ulkopuolella, se on luonnotonta ja epäsäännöllistä. Mutta tämän laskun mukaan on siis tietorikkaimmille ja älykkäimmille kaikki oleva luonnotonta: sillä heidät on ihmisjärki saanut vakuutetuiksi siitä, ettei sillä ole minkäänlaista pohjaa eikä perustusta edes varmasti tietääkseen, onko lumi valkeata (Anaksagoras sanoi sitä mustaksi), onko jotakin olemassa, vai eikö ole mitään, onko tietoa tahi tietämättömyyttä, mitä seikkaa Metrodoros khiolainen ei sanonut ihmisen voivan sanoa, tahi elämmekö, mitä seikkaa Euripides epäilee, "onko elämämme elämää, vai onko elämä sitä, mitä me sanomme kuolemaksi"; ja syystä kyllä: sillä miksi sanomme elävämme tuosta hetkestä asti, joka on vain valonvälähdys iäisen yön loputtomassa kulussa ja niin lyhyt keskeytys alituisessa ja luontaisessa tilassamme, kuolema kun täyttää kaikki, mikä on ennen tuota hetkeä ja sen jälkeen, ja vielä melkoisen osan tuota hetkeä?

Toiset vannovat, ettei ole olemassa mitään liikettä, ettei mikään liiku, kuten Melissoksen opin kannattajat; sillä, jos ei ole olemassa muuta kuin Yksi, niin ei tuo pallomainen liike voi sitä hyödyttää, eikä liike paikasta toiseen, kuten Platon todistaa; toiset, ettei luonnossa ole syntymistä eikä kuolemista. Protagoras sanoo, ettei ole mitään luonnossa muuta kuin epäilys, että kaikista asioista voi yhtä hyvin olla eri mieliä, jopa siitäkin, voiko kaikista asioista yhtä hyvin olla eri mieliä. Nausiphanes sanoo, että kaikesta, mikä näyttää olevan, ei mikään ole yleisesti, että on vain Yksi; Zenon, että Yksikään ei ole olemassa, ja että ei ole olemassa mitään; jos Yksi olisi, niin se olisi joko jossakin toisessa tahi itsessään; jos se on jossakin toisessa, niin on olemassa kaksi; jos se on itsessään, niin on myös kaksi: se, johon sisältyy, ja se, joka sisältyy. Näiden oppien mukaan kaikki olevainen on vain valheellinen tahi tyhjä varjo.

Minusta on aina tuntunut, että kristityille ihmisille on kovin häikäilemätöntä ja julkeaa seuraavanlainen puhe: "Jumala ei voi kuolla; Jumala ei voi peruuttaa sanaansa; Jumala ei voi tehdä sitä tahi tätä." Minusta ei ole hyvä sulkea siten Jumalan mahtia meidän sanojemme lakien alaiseksi; ja se todennäköisyys, mikä meistä tuntuu olevan noissa väitteissä, pitäisi esittää kunnioittavammin ja uskonnollisemmin.

Meidän puheellamme on heikkoutensa ja puutteellisuutensa, kuten kaikella muulla: useimmat maailman mellakoiden syyt ovat kielellistä laatua; meidän käräjäjuttumme eivät synny muuta kuin erimielisyydestä lakien selittämiseen nähden, ja useimmat sodat johtuvat siitä, ettei ole osattu pukea selvään sanamuotoon ruhtinasten välipuheita ja sopimuksia: kuinka monta ja merkittävää riitaa onkaan aiheuttanut maailmassa epävarmuus tuon pienen hoc-tavun merkityksestä? Valitkaamme tapaus, jonka logiikka itse tarjoaa meille selvimpänä: jos sanotte: "on kaunis ilma", ja jos puhutte totta, niin siis on kaunis ilma. Eikö se ole varma sanamuoto? Kuitenkin se pettää meidät. Nähdäksemme, että niin on, jatkakaamme esimerkkiä: jos sanotte: "Valehtelen", ja jos puhutte totta, niin siis valehtelette. Tämän jälkimmäisen säännönmukaisuus, järkevyys, johtopäätös-voima ovat samat kuin tuon toisen; kuitenkin olemme takertuneet kiinni. Huomaan, että pyrrholaiset filosofit eivät voi lausua yleistä käsitystänsä missään sanamuodossa; sillä he tarvitsisivat uuden kielen; meidän kielemme on kauttaaltaan muodostunut varmasisältöisistä lauseista, joita he kerrassaan vihaavat, niin että kun he sanovat: "Epäilen", niin heitä heti kiristetään kurkusta pakottaakseen heidät myöntämään, että he ainakin vakuuttavat ja tietävät sen, että epäilevät. Siten heidät on pakotettu turvautumaan seuraavaan lääketieteelliseen vertaukseen, jota ilman heidän ajatustapaansa olisi mahdoton selittää: he sanovat, että kun he lausuvat: "En tiedä" tahi "Epäilen", niin tämä lause vie mennessään itsensä samalla kuin kaiken muun, aivan samoin kuin rabarberi ajaa ulos pahat nesteet ja samalla myöskin itsensä. Tämä ajatus on varmemmin laadittu kysymyksen muotoon: Mitä tiedän? joka minulla on vaakunassani kilpikirjoituksena vaa'an kera.

Katsokaa, kuinka voi käyttää eduksensa moista julkeata puhetta: jos niissä kiistoissa, joita nykyään käydään uskonnollisissa asioissamme, liiaksi ahdistatte vastustajia, niin he voivat sanoa teille aivan häikäilemättä, että "ei ole Jumalan vallassa tehdä mahdolliseksi sitä, että hänen ruumiinsa olisi paratiisissa ja maan päällä ja useammissa paikoissa yhtaikaa". Entäs tuo muinaisajan pilkkakirves, kuinka hän käyttää sitä hyväkseen? "Ainakin", sanoo hän, "on melkoiseksi lohdutukseksi ihmiselle nähdä, ettei Jumala voi kaikkea: hän näet ei voi surmata itseänsä, vaikka tahtoisikin, mikä on suurin etu, joka meillä on asemassamme; hän ei voi tehdä kuolevaisia kuolemattomiksi eikä herättää kuolleita eloon, eikä saada aikaan, että sillä, jolla on ollut kunniasijoja, ei olisi niitä ollut, hänellä kun ei ole muuta valtaa menneisyyden suhteen kuin unohduksen valta; ja mainitakseni vielä leikillisen lisäesimerkin tästä Jumalan ja ihmisen yhdenvertaisuudesta: hän ei voi laittaa niin, että kaksi kertaa kymmenen ei olisi kaksikymmentä". Noin hän sanoo, ja sellaista kristityn ei pitäisi päästää suustaan, vaikka nyt ihmiset päinvastoin näyttävät tavoittelevan moista mielettömän ylpeätä kieltä, alentaakseen Jumalan omalle tasollensa:

Kun sanomme, että lukemattomat vuosisadat, sekä menneet että tulevat, ovat Jumalalle vain silmänräpäys, että hänen hyvyytensä, viisautensa, voimansa ovat yhtä hänen olemuksensa kanssa, niin meidän sanamme sanoo sen, mutta ymmärryksemme ei sitä tajua. Ja kuitenkin me itsekylläisyydessämme tahdomme pakottaa Jumalan mahtumaan meidän seulamme reiästä läpi, ja siitä syntyvät kaikki houreet ja harhaluulot, jotka valtaavat maailman, kun se panee omaan puntariinsa ja sillä punnitsee sellaista, jota sen puntari ei läheskään pysty ottamaan koukkuunsa. Mirum, quo procedat improbitas cordis humani parvulo aliquo invitata successu.[273] Kuinka röyhkeästi torjuvatkaan stoalaiset Epikuroksen väitteen että tosi hyvyys ja onni on vain Jumalalle ominaista, ja että viisaalla ihmisellä on vain niiden varjo ja näköisyys! Kuinka yltiöpäisesti he ovat tehneet Jumalan kohtalosta riippuvaksi (en tahdo kieltää, etteikö eräät nimikristityt tee sitä vieläkin)! Ja Thales, Platon ja Pythagoras ovat tehneet hänet välttämättömyyden orjaksi.

Tämä ylpeä pyrkimys näkemään Jumalan meidän silmillämme on tehnyt sen, että eräs meikäläinen arvohenkilö on arvellut Jumalalla olevan ruumiillisen muodon; se on myöskin syynä siihen, mikä meille sattuu joka päivä, että pidämme aivan erikoisesti Jumalan tekoina tärkeät tapahtumat; koska ne meille merkitsevät paljon, niin luulemme niiden merkitsevän hänellekin paljon ja hänen kohdistavan niihin suurempaa ja tarkempaa huomiota kuin meille vähäpätöisiin ja maailman tavallisen menon mukaisiin tapahtumiin. Magna dii curant, parva negligunt.[274] Kuulkaa hänen esittämänsä esikuva; se tekee teille selväksi hänen perusteensa: Nec in regnis quidem reges omnia minima curant;[275] ikäänkuin tälle kuninkaalle merkitsisi enemmän tahi vähemmän valtakunnan mullistaminen kuin puun lehden liikuttaminen, ja ikäänkuin hänen kaitselmuksensa toimisi eri tavalla ohjatessaan taistelun ratkaisua kuin suunnatessaan kirpun hyppyä. Hänen hallitseva kätensä puuttuu kaikkiin asioihin yhtä tasaisesti, samalla voimalla ja samalla järjestävällä kyvyllä; meidän etumme ei siihen vaikuta mitään; meidän pyrkimyksemme ja mittapuumme eivät liikuta häntä. Deus ita artifex magnus in magnis, ut minor non sit in parvis.[276] Meidän röyhkeytemme saa meidät yhä herjaten asettamaan Jumalan samalle tasolle kuin itsemme. Koska virkatoimemme rasittavat meitä, niin on Straton ajatellut jumalat vapaiksi kaikista hallintoviroista, kuten heidän pappinsakin ovat; hän arvelee luonnon synnyttävän ja ylläpitävän kaiken olevaisen, ja sen painojen ja rattaiden avulla hän rakentaa maailman osat, vapauttaen ihmisluonnon Jumalan tuomioiden pelosta: quod beatum aeternumque sit, id nec habere negotii quidquam, nec exhibere alteri.[277]

Luonto vaatii, että samanlaisissa asioissa vallitsee samanlainen suhde: kuolevaisten äärettömästä lukumäärästä voi siis päättää yhtä suuren määrän kuolemattomia; äärettömän lukuisat tappavat ja tuhoavat voimat edellyttävät yhtä monia suojelevia ja edistäviä voimia. Niinkuin jumalten sielut ilman kieltä, silmiä ja korvia tuntevat keskenään kukin sen, minkä toinen tuntee, ja arvaavat meidän ajatuksemme, samoin ihmisten sielut, ollessaan unen tahi jonkin hurmiotilan vapauttamina ja irroittamina ruumiista, ennustavat, aavistavat ja näkevät sellaista, mitä eivät voi nähdä ollessaan ruumiiden yhteydessä. "Ihmiset", sanoo pyhä Paavali, "ovat tulleet hulluiksi luullessaan olevansa viisaita, ja ovat muuttaneet kuolemattoman Jumalan kunnian kuolevaisen ihmisen kuvaksi." Katsokaahan tuota muinaisaikaisten jumalaksikorottamismenojen ilveilyä: suurten ja komeitten hautajaisjuhlallisuuksien jälkeen, kun pyramidin huippu ja vainajan vuode syttyivät palamaan, päästettiin samalla lentoon kotka, ja jos se lähti lentämään ylöspäin, niin se tiesi, että sielu pääsi paratiisiin. Meillä on lukemattomia muistorahoja, ja erittäinkin tuon Faustina nimisen kunnon vaimon muistoraha, jossa tuo kotka on kuvattuna kantamassa noita jumaliksi korotettuja sieluja selässään taivasta kohti. On surkeata, että annamme omien kujeittemme ja keksintöjemme pettää itsemme:

niinkuin lapset, jotka säikähtävät samaa naamaa, minkä itse ovat maalata töhertäneet ja mustaamalla laittaneet toverillensa, quasi quidquam infelicius sit homine, cui sua figmenta dominantur.[279] Emme suinkaan kunnioita sitä, joka meidät on luonut, kunnioittamalla sitä, minkä itse olemme tehneet. Augustuksella oli useampia temppeleitä kuin Jupiterilla, jossa häntä palveltiin yhtä hartaasti ja yhtä suurella ihmeuskolla. Palkinnoksi Agesilaokselta saamistaan hyvistä töistä tulivat thasolaiset sanomaan hänelle korottaneensa hänet jumalaksi. "Voiko teidän kansanne", sanoi hän heille, "korottaa jumalaksi kenen tahtoo? Korottakaa sitten, näytteeksi, joku omasta joukostanne, niin minä sitten, saatuani nähdä, miten se häneen on vaikuttanut, kiitän teitä suuresti tarjouksestanne." Ihminen on perin mieletön! Hän ei osaisi luoda yhtä juustopunkkia, ja hän tekee jumalia tusinoittain!

Kuulkaa, kuinka Trismegistos kehuu meidän kykyämme: "Kaikesta, mikä on ihmeellistä, on ihmeellistäkin ihmeellisempää se, että ihminen on voinut keksiä Jumalan luonnon ja tehdä sen." Kas tässä itse filosofian koulun esittämiä todisteita,

"Jos Jumala on, niin hän on elollinen; jos hän on elollinen, niin hänellä on aisteja; ja jos hänellä on aisteja, niin hän on kuolevainen. Jos hän on vailla ruumista, niin hän on vailla sielua ja siis vailla toimintaa; ja jos hänellä on ruumis, niin hän on kuolevainen." Eikö siinä ole saatu loistava voitto! "Me emme ole kyenneet luomaan maailmaa; on siis jokin etevämpi olio, joka sen on tehnyt. Olisi typerää röyhkeyttä pitää itseämme maailmankaikkeuden täydellisimpänä oliona; on siis jotakin parempaa; se on Jumala. Kun näette rikkaan ja uhkean asunnon, niin vaikka ette tietäisikään, kuka sen isäntä on, ette kuitenkaan sano, että se on tehty rottia varten; ja eikö meidän, nähdessämme taivaan palatsin jumalallisen rakenteen, ole uskottava, että se on jonkun meitä suuremman herran asunto? Eikö korkein aina ole arvokkainta? Ja meidän paikkamme on alhaisimmalla asteella. Ei mikään sielua ja järkeä vailla oleva voi luoda järjellistä elollista olentoa; maailma luo meidät; sillä on siis sielu ja järki. Jokainen meidän osamme on vähemmän kuin me; me olemme osa maailmaa; maailma on siis varustettu viisaudella ja järjellä, jopa runsaammin kuin me. Laajan hallintopiirin hoitaminen on oivallinen asia; maailman hallinto on siis jonkun onnellisen olion käsissä. Taivaankappaleet eivät tee meille mitään vahinkoa; ne ovat siis täynnä hyvyyttä. Me tarvitsemme ravintoa; sitä tarvitsevat siis myöskin jumalat ja ravitsevat itseään täältä alhaalta maailmasta nousevilla huuruilla. Maallinen hyvä ei ole hyvää Jumalalle; se ei siis ole hyvää meillekään. Loukkaaminen ja loukkautuminen ovat yhtälailla typeryyden todisteita; Jumalan pelkääminen on siis hulluutta. Jumala on hyvä luonnostaan, ihminen omasta pyrkimyksestään, mikä on suuriarvoisempaa. Jumalan ja ihmisen viisaudella ei ole muuta eroa kuin että edellinen on iankaikkinen; mutta kestäminen ajassa ei ole mikään lisä viisauteen; me olemme siis toistemme vertaisia. Meillä on henki, järki ja vapaus, me pidämme arvossa hyvyyttä, lähimmäisen rakkautta ja oikeutta; nämä ominaisuudet ovat siis hänellä."

Lyhyesti sanoen, ihminen kuvittelee oman itsensä mukaan sen, mikä kuuluu, ja sen, mikä ei kuulu Jumalan rakenteeseen, ja hänen ominaisuutensa. Mikä malli ja mikä esikuva! Venyttäkäämme, korottakaamme ja paisuttakaamme ihmisen ominaisuuksia niin paljon kuin tahdomme! Pullista itseäsi, ihmisparka, vielä, ja vielä, ja vieläkin!

Profecto non Deum, quem cogitare non possunt, sed semetipsos pro illo cogitantes, non illum, sed seipsos, non illi, sed sibi comparant.[282] Luonnollisissa asioissa saattaa vaikutuksista vain puoliksi päättää niiden syyt. Entäs tämä asia? Se on yläpuolella luonnon järjestyksen, se on liian ylevää, liian kaukaista ja liian suurenmoista laatua sietääkseen, että meidän johtopäätöksemme sitä sitovat ja kahlehtivat. Tie siihen ei kulje meidän kauttamme; se tie on liian matalalla; me emme ole lähempänä taivasta Mont Cenisillä kuin meren pohjalla; kysykäähän koetteeksi astrolabiuminne mieltä siitä. He alentavat Jumalan siihen määrään, että väittävät hänen pitävän lihallista yhteyttä naisten kanssa, ties kuinka monasti, kuinka monessa siitoksessa. Paulina, Saturninuksen puoliso, suuressa arvossa pidetty rouva Roomassa, luuli makaavansa Serapis-jumalan vieressä, mutta huomasikin joutuneensa erään rakastajansa syliin, tuon jumalan temppelin pappien parittajajuonien johdosta. Varro, hienoin ja oppinein latinankielinen kirjailija, kirjoittaa teologisissa kirjoissaan, että Herakleen temppelin suntio heitti arpaa toisella kädellä itselleen, toisella Herakleelle, ja pani pelivoitoksi häntä vastaan illallisen ja naikkosen; jos hän voittaisi, niin nuo lahjat oli menetetty hänelle; jos hän menettäisi, niin oli hänen ne kustannettava; hän menetti ja maksoi illallisensa ja naikkosensa; tämän nimi oli Laurentina, ja hän päästi yöllä syliinsä tuon jumalan, joka sanoi hänelle vielä lisäksi, että ensimmäinen mies, jonka hän seuraavana päivänä tapaisi, saisi maksaa hänelle taivaallisella mitalla hänen palkkansa; se oli Taruntius, eräs nuori, rikas mies, ja tämä vei hänet kotiinsa ja jätti hänet ajan tullen perijättäreksensä. Hän vuorostaan, toivoen tekevänsä tuolle jumalalle mieluisan työn, määräsi perilliseksensä Rooman kansan, ja siitä hyvästä osoitettiin hänelle jumalallista kunnioitusta.

Ikäänkuin ei riittäisi, että Platon sekä isän että äidin puolelta polveutui jumalista, ja että hänellä oli sukunsa yhteisenä kantaisänä Neptunus, pidettiin Athenassa varmana, että kun Ariston kerran tahtoi nauttia kauniin Periktionen hempeistä, hän ei voinutkaan; ja Apollo jumala käski unessa hänen jättää Periktionen tahraamatta ja koskematta, kunnes tämä synnyttäisi lapsen: Ariston ja Periktione olivat Platonin vanhemmat. Kuinka paljon kerrotaankaan historioissa esimerkkejä siitä, että jumalat noin ovat petkuttaneet kuolevaisia aviomiesparkoja, ja mainitaan aviomiehiä, joita on häväisty ja halvennettu lasten hyväksi! Mohametin uskonnossa tapaa sen kansan uskon mukaisesti koko joukon isättömiä lapsia, hengen siittämiä, syntyneitä jumalallisella tavalla neitseiden kohdusta, ja niillä on nimi, joka merkitsee sitä heidän kielellään.

Meidän tulee panna merkille, että kalleinta ja arvokkainta kullekin oliolle on hänen oma luontonsa (leijona, kotka, pyöriäinen eivät pidä mitään suuremmassa arvossa kuin omaa lajiaan), ja että kukin vertaa kaikkien muiden olioiden ominaisuuksia omiinsa; näitä viimeksi mainittuja kyllä voimme suurentaa tahi pienentää, mutta siinä kaikki; sillä ulkopuolelle tämän suhteen ja perussäännön meidän mielikuvituksemme ei voi mennä, se ei voi aavistaa mitään toisenlaista, ja sen on mahdoton siitä päästä ja mennä pitemmälle. Siitä syntyvät seuraavanlaiset muinaisaikaiset päätelmät: "Kaikista muodoista on ihmisen muoto kaunein: Jumala on siis sen muotoinen. Ei kukaan voi olla onnellinen ilman hyvettä, eikä hyvettä voi olla ilman järkeä, eikä mikään järki asu muussa kuin ihmisen muodossa: Jumala on siis ihmisen muotoinen." Ita est informatum anticipatumque mentibus nostris, ut homini, quum de Deo cogitet, forma occurrat humana.[283] Siksipä sanoi Ksenophanes leikillisesti, että jos eläimet kuvittelevat itselleen jumalia, niinkuin ne luultavasti tekevät, niin ne muodostavat ne varmasti itsensä kaltaisiksi ja korottavat itsensä kunniaan, niinkuin mekin. Sillä miksi hanhenpoikanen ei sanoisi näin: "Kaikki, mitä maailmankaikkeudessa on, tarkoittaa minua; maa on sitä varten, että sitä astuisin, aurinko minua valaisemassa, tähdet tekemässä minuun vaikutuksensa; minulla on sitä ja sitä etua tuulista, sitä ja sitä vedestä; mitään tuo taivas ei katsele niin suopein silmin kuin minua; minä olen luonnon lempilapsi. Eikö ihminen minua ruoki, anna minulle asuntoa ja palvele minua? Minua varten hän sekä kylvää että jauhaa. Jos hän syö minut, niin syöhän hän myöskin toverinsa ihmisen, ja syönhän minäkin niitä matoja, jotka hänet tappavat ja häntä kalvavat." Samoin voisi sanoa kurki, ja vieläpä ylpeämminkin, koska se lentää vapaasti ja oleilee kuin kotonaan noissa kauneissa ja korkeissa piireissä. Tam blanda conciliatrix et tam sui est lena ipsa natura.[284]

Ja siis, tätä samaa menoa mennen, meitä varten ovat kohtalon määräykset, meitä varten on maailma; meitä varten välähtää salama ja käy ukkonen; ja luoja ja luontokappaleet, kaikki on meitä varten; me olemme se piste ja maali, johon tähtää kaikki, mitä maailmankaikkeudessa on. Katsokaahan sitä luetteloa, jota filosofit ovat pitäneet parituhatta vuotta ja enemmänkin jumalten tehtävistä: jumalat ovat toimineet ja puhuneet vain ihmistä varten; filosofit eivät katso heillä olevan muuta harkittavaa eikä muuta virkaa. Kas tuolla he ovat sodassa meitä vastaan:

kas täällä he ovat mukana meidän riidoissamme, maksaakseen meille samalla mitalla siitä, että me niin usein sekaannumme heidän riitoihinsa:

Arkoina omien jumaltensa vallasta tarttuvat Cauniumin asukkaat hartaudenharjoituksensa päivänä aseisiin ja lähtevät juoksemaan läpi kaupunkinsa ympäristöjen, huimien ilmaa sinne tänne miekoillaan, karkoittaen siten ja ajaen maanpakoon alueeltaan vieraat jumalat viimeistä myöten. Jumalien kyvyt ovat rajoitetut meidän tarpeemme mukaan: mikä parantaa hevoset, mikä ihmiset, mikä ruton, mikä pään rohtuman, mikä yskän, mikä yhdenlaisen syyhyn, mikä toisenlaisen; adeo minimis etiam rebus prava religio inserit deos![287] Mikä kasvattaa rypäleet, mikä sipulit, mikä suojelee haureutta, mikä kauppatavaroita; jokaisella käsityöläislajilla on oma jumalansa; millä on valtakuntansa ja vaikutusvoimansa idässä, millä lännessä:

Minkä valta rajoittuu yhteen kauppalaan tahi sukuun, mikä asuu yksin, mikä vapaasti valitsemassaan tahi pakollisessa seurassa,

Niitä on niin heiveröisiä ja halpoja (niiden lukumäärä näet nousee noin kolmeenkymmeneenkuuteen tuhanteen), että niitä täytyy kasata ainakin viisi tahi kuusi yhteen, jotta ne voisivat tuottaa yhden tähkäpään, ja ne saavat siitä eri nimensä; yhdellä ovella on niitä kolme: lautojen, saranan ja kynnyksen; yhdellä lapsella neljä, suojelemassa hänen kapaloansa, juomistansa, syömistänsä ja imemistänsä; eräät ovat varmoja, toiset epävarmoja ja epäilyksen alaisia; on eräitä, jotka eivät vielä pääse taivaaseen:

niitä on luonnon, runouden ja yhteiskunnan alalla; eräät ovat puoliksi jumalia, puoliksi ihmisiä, välittäjiä, sovittelijoita meidän ja Jumalan välillä, ja niitä palvotaan eräänlaisella vähemmällä, toisen luokan palvonnalla; lukemattomat ovat niiden eri valtuudet ja tehtävät; toiset ovat hyviä, toiset pahoja; niitä on vanhoja ja kelvottomia, ja niitä on kuolevaisiakin; sillä Krysippos arveli, että maailman viimeisessä palossa kaikkien jumalien paitsi Jupiterin täytyisi kuolla. Ihminen tekaisee lukemattomia leikillisiä yhtäläisyyksiä Jumalan ja itsensä välillä. Eikö hän ole hänen maamiehensä?

Scaevola, aikanaan ylhäinen pappi, ja Varro, aikanaan etevä teologi, esittävät meille tähän kysymykseen nähden seuraavan puolustelun: "että kansan täytyy olla tietämättä paljon sellaista, mikä on totta, ja uskoa paljon sellaista, mikä ei ole totta"; quum veritatem, qua liberetur, inquirat, credatur ei expedire, quod fallitur.[294] Ihmisen silmät eivät voi nähdä asioita muutoin kuin tuntemissansa muodoissa, ja emmekö muista, mihin onneton Phaethon putosi, siksi että oli ryhtynyt pitelemään kuolevaisella kädellään isänsä hevosten ohjaksia? Meidän järkemme syöksee samanlaiseen syvyyteen, hävittää ja ruhjoo itsensä samalla tavalla yltiöpäisyydellään.

Jos kysytte filosofialta, mitä ainetta on taivas ja aurinko, niin mitä se teille vastaa muuta kuin: rautaa, tahi, kuten Anaxagoras, kiveä, tahi muuta sen tuntemaa ainetta? Jos kysytään Zenonilta, mitä luonto on, niin hän vastaa: "Tulta, taiteilijalahjoilla varustettua, luomiskykyistä, lakien mukaan toimivaa." Arkhimedes, mestari tuon tieteen alalla, joka pitää itseänsä kaikkia muita etevämpänä totuuteen ja varmuuteen nähden, sanoo: "Aurinko on jumala, joka on hehkuvaa rautaa." Eikö se ole kaunis geometristen todistusten kauneuden ja välttämättömän sitovaisuuden synnyttämä kuvitelma? Ei kuitenkaan niin välttämättömän ja hyödyllisen, ettei Sokrates olisi arvellut riittävän, jos sitä tunsi sen verran, että osasi mitata antamansa tahi saamansa maa-alan, ja ettei Polyainos, joka oli ollut sen kuulu ja mainio opettaja, olisi alkanut halveksia noita todistuksia aivan väärinä ja ilmeisesti turhanpäiväisinä, saatuaan maistaa Epikuroksen hempeiden puutarhain suloisia hedelmiä. Ksenophonin muistelmissa sanoo Sokrates tuon Anaksagoraan väitteen johdosta, hänen, jota muinaisaika piti kaikkia muita etevämpänä taivaallisten ja jumalallisten asiain ymmärtäjänä, että hänen järkensä meni sekaisin, niinkuin käy kaikkien ihmisten, jotka kohtuuttoman perinpohjaisesti tutkivat asioita, jotka eivät ole heidän tietämisensä saavutettavissa; kuvitellessaan auringon hehkuvaksi kiveksi, hän ei tullut ajatelleeksi, että kivi ei loista tulessa ja, mikä on pahempaa, että se siinä kuluu loppuun; kuvitellessaan auringon ja tulen samaksi, hän ei ottanut huomioon, että tuli ei päivetytä niitä, joihin se loistaa, että me voimme katsoa tuleen häikäistymättä, että tuli tappaa kasvit ja yrtit. Sokrateen mielestä ja minun mielestäni myöskin on viisain taivasta koskeva väite se, ettei siitä väitä mitään. Kun Platonin Timaios-dialogissa olisi puhuttava haltijahengistä, sanoo hän: "Se on yritys, johon meidän kykymme ei riitä; täytyy uskoa niitä muinaisajan ihmisiä, jotka ovat sanoneet itsensä niistä syntyneiksi; on järjenvastaista kieltäytyä uskomasta jumalten lapsia, vaikkakaan heidän sanojansa eivät tukisi tarpeelliset ja todennäköiset järkiperusteet, koskapa he meille takaavat puhuvansa heille kotoisista ja tutuista asioista."

Katsokaamme, onko meillä jonkin verran enemmän selvyyttä siinä, mitä tiedämme inhimillisistä ja luonnollisista asioista. Eikö ole naurettava yritys mennä tekaisemaan toinen ruumis ja antamaan väärä, oma keksimämme muoto sellaisille, joihin, kuten itse myönnämme, meidän tietämisemme ei voi ulottua, niinkuin näkyy kiertotähtien liikkeestä, jolle me, kun älymme ei voi sitä käsittää eikä kuvitella sen luonnollista johtoa, annamme omasta päästämme aineellisia, kömpelöitä ja ruumiillisia pontimia:

Luulisi, että meillä on ollut kuskeja, kirvesmiehiä ja maalareita, jotka ovat menneet rakentamaan tuonne ylös eri tavoin liikkuvia koneita ja järjestämään kirjavanväristen taivaankappalten rattaita ja toisiinsa kietoutuneita osia sallimuksen kehrävarren ympärille, kuten Platon sanoo:

ne ovat vain haaveita ja yltiöpäiden hullutuksia. Miksi luonto ei suvaitse jonakin päivänä avata meille poveansa ja näyttää meille varsinaisessa muodossaan liikkeittensä välineitä ja johtoa ja valmistaa silmiämme siihen? Oi Jumala! mitä erehdyksiä ja vääriä laskuja huomaisimmekaan tiedeparassamme! Petyn, jos yksikään ainoa asia siinä pitää kunnollisesti paikkansa, ja lähden tästä elämästä tietämättömämpänä kaikesta muusta kuin omasta tietämättömyydestäni.

Olenhan lukenut Platonin teoksissa tuon jumalaisen sanan, että "luonto on vain arvoituksellinen runoelma". Se on ehkä kuin harson peittämä, himmeä maalaus, jossa välkähtelee äärettömän vaihtelevia harhavalaistuksia yllyttämässä meitä arvailuihin. Latent ista omnia crassis occultata et circumfusa tenebris; ut nulla acies humani ingenii tanta sit, quae penetrare in coelum, terram intrare possit.[297] Ja totisesti, filosofia ei ole muuta kuin sofistista runoutta. Mistä muualta kuin runoudesta saavat sen muinaisaikaiset kirjailijat kaikki todisteensa? Ja ensimmäiset heistä olivat itse runoilijoita ja käsittelivät filosofiaa taiteessaan. Platon ei ole muuta kuin esityksessään hajanainen runoilija; Timon nimittää häntä haukkuen Suureksi ihmeiden sepustelijaksi. Kaikki yli-inhimilliset tieteet pukeutuvat runollisen tyylin koreaan asuun. Aivan samoin kuin naiset käyttävät norsunluisia hampaita, kun heillä ei ole omia luonnollisia, ja oikean ihonvärinsä sijaan maalaavat itselleen toisen jollakin vieraalla aineella, samoin kuin he laittavat itselleen reisiä kankaasta ja huovasta ja tekevät ruumiinsa pyylevämmäksi pumpulilla ja kaikkien nähden ja tieten somistavat itsensä valhe- ja lainakauneudella, samoin tekee tiedekin (ja oikeustieteellämmekin on, sanotaan, laillisiksi tunnustettuja olettamuksia, joille se perustaa oikeutensa tosipätöisyyden); se antaa meille maksuna ja toistaiseksi otaksuttuina sellaiset selitykset, joiden se itse meille ilmoittaa olevan tekaistuja; sillä nuo epäkeskiset ja samakeskiset radat, joihin astrologia turvautuu ohjatakseen tähtiensä liikkeitä, ne se antaa meille parhaana, mitä se on osannut keksiä tässä asiassa, samoin kuin muutoin filosofiakin meille tarjoaa, ei sitä, mikä on, tahi mitä se uskoo, vaan sen, minkä se kuvittelee olevan todennäköisintä ja näppärintä. Puhuessaan meidän ja eläinten ruumiin tilasta sanoo Platon: "Että se, mitä olemme sanoneet, on totta, sen vakuuttaisimme, jos meillä olisi siihen oraakkelin vahvistus; mutta vakuutamme, että mitä olemme sanoneet, on todennäköisintä, mitä olemme osanneet sanoa."

Tiede ei lähetä köysiään, koneitaan ja rattaitaan ainoastaan taivaaseen. Tarkastakaamme hiukan, mitä se sanoo meistä itsestämme ja meidän rakenteestamme. Se ei tee takaperoa, epäröi, lähentele, peräydy, muuttele mielipiteitä enemmän tähdistä ja taivaankappaleista puhuttaissa kuin mitä filosofit ovat tehneet kuvitteluissaan tästä ihmisen pienestä ruumisraukasta. He ovat senvuoksi tosiaankin olleet oikeassa sanoessaan sitä Pienoismaailmaksi: niin paljon osia ja muotoja he ovat käyttäneet muuratessaan ja rakentaessaan sen. Järjestääkseen ihmisessä huomaamansa liikkeet, ne erilaiset toimitukset ja kyvyt, jotka me tunnemme itsessämme, kuinka moneen osaan he ovatkaan jakaneet meidän sielumme, kuinka moneen kohtaan sijoittaneet sen, kuinka moniin asteisiin ja kerroksiin ovatkaan he eroitelleet tämän ihmisraukan, paitsi luonnollisiin ja havaittaviin, ja kuinka monta tehtävää ja tointa hänelle antaneet! He tekevät hänestä yleisen mielikuvittelujen esineen, hän on aiheena, jota he käsittelevät ja muokkailevat, heille annetaan täysi valta ratkoa hänet auki, järjestellä hänet, sommitella hänet jälleen kokoon, ja varustaa hänet kukin mielensä mukaan; ja kuitenkaan he eivät vielä tunne häntä perinpohjin. Eivät edes mielikuvituksessaan, puhumattakaan todellisuudesta, he voi häntä säännöstellä niin, ettei olisi jotakin tahtia tahi säveltä, joka ei sovellu heidän rakennelmaansa, niin suunnaton kuin se onkin ja kokoonpaikattu lukemattomista vääristä ja eriskummaisista palasista. Eikä ole syytä puolustella heitä; sillä kun maalarit maalaavat meille taivaan, maan, kaukaisia meriä, vuoria tahi saaria, niin me annamme heille anteeksi, että he antavat meille niistä vain jonkinlaisen kepeän viittauksen, ja tyydymme, esineet kun ovat tuntemattomia, edes joltiseenkin hahmoitteluun ja haavekuvaan; mutta kun he maalaavat kuvamme luonnon mukaan, tahi käsittelevät jotakin muuta meille kotoista ja tuttua aihetta, niin me vaadimme heiltä täydellistä ja tarkkaa piirteiden ja värien esittämistä, ja halveksimme heitä, jos he eivät siihen pysty.

Olen kiitollinen sille miletolaistytölle, joka nähdessään filosofi Thaleen alituisesti mielenkiinnolla katselevan taivaankantta ja yhä pitävän katseitaan kohotettuina ylöspäin, pani hänen tielleen jotakin saadakseen hänet kompastumaan, huomauttaakseen hänelle, että olisi aika viipyä ajatuksissaan pilventakaisissa asioissa sitten, kun hän ensin olisi pitänyt huolen siitä, mikä oli hänen jalkainsa juuressa. Hän neuvoi häntä varmaan sopivasti katsomaan ennemmin itseään kuin taivasta; sillä, kuten Demokritos sanoo Ciceron suulla:

Mutta meidän luontomme on sellainen, että tieto siitä, mikä on käsissämme, on meistä yhtä kaukana ja yhtä hyvin pilvien takana kuin tietomme tähdistä; niinkuin Platon panee Sokrateen sanomaan, että jokaiselle, joka ryhtyy filosofiaa harrastamaan, voidaan lausua se moite, jonka tuo nainen lausui Thaleelle, nimittäin ettei hän näe ensinkään sitä, mikä on hänen edessään; sillä ei kukaan filosofi tiedä, mitä hänen naapurinsa tekee, eipä edes, mitä hän itse tekee, eikä hän tiedä, mitä he kumpikin ovat, eläimiäkö vai ihmisiä. Nämä ihmiset, joiden mielestä Sebondin esittämät perusteet ovat liian heikot, joille ei mikään ole tietämätöntä, jotka hallitsevat maailmaa, jotka tietävät kaikki:

eivätkö he joskus ole kirjojensa keskellä koetelleet niitä vaikeuksia, jotka tulevat eteen, jos he tahtovat oppia tuntemaan oman olemuksensa? Me näemme kyllä, että sormi liikkuu ja jalka liikkuu, että eräät elimet liikkuvat itsestään, meiltä lupaa kysymättä, toiset meidän käskystämme; että eräänlainen pelko aiheuttaa punastumisen, toisenlainen kalpenemisen; toinen mielikuva vaikuttaa vain pernaan, toinen aivoihin; toinen saa meidät nauramaan, toinen itkemään; toinen tyrmistyttää ja tärähdyttää kaikki aistimet ja pysähdyttää jäsentemme liikkeet; toinen esine kiihoittaa vatsaa, toinen jotakin alempaa elintä; mutta kuinka henkinen vaikutelma tekee sellaisen syvän vaikutuksen täyteläiseen ja jähmeään esineeseen, ja minkälaatuinen on noiden ihmeteltävien joustimien keskinäinen suhde ja yhdysside, sitä ei kukaan ihminen koskaan ole saanut tietää. Omnia incerta ratione et in naturae maiestate abdita,[300] sanoo Plinius; ja pyhä Augustinus: Modus, quo corporibus adhaerent spiritus ... omnino mirus est, nec comprehendi ab homine potest; et hoc ipse homo est;[301] ja kuitenkin siitä ollaan niin epäilemättömän varmoja; sillä ihmiset vastaanottavat mielipiteensä vanhojen uskojen mukana, muiden arvovaltaan luottaen ja perusteettomasti, niinkuin ne olisivat uskonkappaleita ja lakeja; omaksutaan se, mitä asiasta yleisesti ajatellaan, samoin kuin jokin kielimurre; omaksutaan tämä totuus kaikkine peruste- ja todistusrakennelmineen ja -laitteineen yhtenä kiinteänä ja jähmeänä kappaleena, jota ei enää järkytellä, jota ei enää arvostella; päinvastoin kukin kilvan kaunistelee ja vahvistaa tätä vallitsevaa uskoa kaikella, mitä voi keksiä hänen järkensä, joka on notkea, taipuisa ja kaikkiin muotoihin kuontuva työase; siten maailma tulee ja imeytyy typeryyksiä ja valhetta täyteen. Mikä tekee, että tuskin mitään epäillään, on se seikka, että tavallisia vaikutelmia ei koskaan tarkemmin koetella; ei tutkita syvemmälti niiden juurta, jossa vika ja heikkous piilee; kiistellään vain oksista; ei kysytä, onko se ja se totta, vaan onko se niin vai näin käsitetty; ei kysytä, onko Galenus sanonut jotakin pätevää, vaan onko hän sanonut niin vai toisinko.

Oli todellakin aivan ymmärrettävää, että tämä meidän arvostelujemme vapauden side ja kahle, tämä uskojemme tyrannivalta levisi aina korkeakouluihin ja tieteisiin asti; skolastisen tieteen jumala on Aristoteles; on kuin uskontokysymys panna kiistanalaiseksi hänen säädöksiään, kuten Lykurgoksen säädöksiä Spartassa; hänen oppinsa on meillä erehtymättömänä lakina, vaikka se ehkä on yhtä väärä kuin jokin toinen. En tiedä, miksi en hyväksyisi joko Platonin ideoja, tahi Epikuroksen atomeja, tahi Leukippoksen ja Demokritoksen täyteyttä ja tyhjyyttä, tahi Thaleen vettä, tahi Anaksimanderin luonnon äärettömyyttä, tahi Diogeneen ilmaa, tahi Pythagoraan lukuja ja tasasuhtaisuutta, tahi Parmenideen ääretöntä, tahi Musaioksen Yhtä, tahi Apollodoroksen vettä ja tulta, tahi Anaksagoraan samanlaatuisia osia, tahi Empedokleen vihamielisyyttä ja ystävyyttä, tahi Herakleitoksen tulta, tahi mitä tahansa muuta mielipidettä tuosta mielipiteiden ja ajatelmien äärettömästä sekavasta joukosta, jonka tuo ihana ihmisjärki varmuudellaan ja selvänäköisyydellään tuottaa kaikessa, mihin se puuttuu, yhtä kernaasti kuin hyväksyisin Aristoteleen mielipiteen tuossa kysymyksessä kaiken olevaisen alkuperusteista, jotka hän rakentaa kolmesta osasta: aine, muoto ja tyhjyys. Ja onko mitään joutavampaa kuin tehdä tyhjyydestäkin syy olioiden syntyyn? Tyhjyys, se on kielteinen käsite. Millä mielellä hän on voinut siitä tehdä olevaisten olioiden syyn ja alkuperän? Sitä ei kuitenkaan uskaltaisi järkyttää muutoin kuin logiikan harjoittamisen vuoksi; korkeakouluissa ei väitellä mistään siksi, että sitä epäiltäisiin, vaan tarkoitus on puolustaa koulun oppi isää sivullisten vastaväitteitä vastaan; hänen arvovaltansa, se on loppumaali, jota pitemmälle ei ole lupa mennä tiedon etsinnässä.

On varsin helppoa rakentaa, mitä tahtoo, oikeiksi tunnustetuille perustuksille; sillä tämän alun sisältämän lain mukaan ja sen säätämässä järjestyksessä saattaa helposti sommitella kokoon loput rakennuksen osat joutumatta ristiriitaan itsensä kanssa. Näin menetellen pidämme esitystämme hyvin perusteltuna ja haastelemme varovasti: sillä mestareillamme on ja he saavat etukäteen niin paljon valtaa meidän uskossamme, kuin he tarvitsevat, jotta johtopäätös sitten tulee sellainen kuin he tahtovat, niinkuin on laita geometriassa sen ennakolta myönnettyjen väitösten vuoksi, meidän heille antamamme myöntymys ja hyväksymys kun tekee heille mahdolliseksi vetää meidät mukanaan oikealle ja vasemmalle ja pyöritellä meitä mielin määrin. Kenen edellytykset uskotaan, se on meidän mestarimme ja jumalamme; se suunnittelee perustuksensa niin laajoiksi ja mukaviksi, että hän niiden nojalla voi kohottaa meidät, jos tahtoo, aina pilviin asti.

Tällaisessa tinkivässä tieteen harjoittamisessa olemme pitäneet käypänä rahana Pythagoraan sanoja, että "kutakin asiantuntijaa tulee uskoa hänen erikoisalallaan": dialektikko turvautuu kielimieheen sanojen merkitykseen nähden; retoriikan edustaja lainaa dialektikolta todistelujen kaavat, runoilija soittotaiteilijalta rytmit, geometrikko aritmetikolta suhteet; metafysikot ottavat perustuksekseen fysiikan arvelmat; sillä jokaisella tieteellä on ennalta otaksutut alkuperusteensa, jotenka ihmisjärki on sidottuna joka taholta. Jos joudutte törmäämään tuota salpapuomaa vastaan, jossa pääerehdys piilee, niin heillä on hetikohta kielellään tuo lause, että "ei pidä väitellä niitä vastaan, jotka eivät myönnä oikeiksi alkuperusteita"; mutta eihän ihmisillä voi olla alkuperusteita, jos Jumala ei ole ilmoittanut niitä heille; kaikki muu, sekä alku että keskikohta että loppu, se on vain unta ja savua. Niiden, jotka väittelevät ennakko-otaksumain nojalla, täytyy päinvastoin ennalta otaksua se selviökin, josta väitellään; sillä jokainen inhimillinen otaksuma ja jokainen väite on yhtä todistusvoimainen kuin toinen, jollei järki tee eroa niiden välillä. Niin ollen täytyy ne kaikki tyystin punnita, ja ennen kaikkia yleiset ja ne, jotka meitä tyrannisoivat. Vakaumus tiedon varmuudesta on varma kiihkon ja äärimmäisen epävarmuuden todiste, eikä ole kiihkoisempia ja vähemmän filosofisia ihmisiä kuin Platonin filodoksit; on vielä todistamatta, että tuli on lämmintä, että lumi on valkoista, että tiedossamme on jotakin, joka on kovaa tahi pehmeätä.