← Table of contents
Tutkielmia

23 RAIMOND DE SEBONDIN PUOLUSTUS (II, 12)

Edvin Hagfors translation

Tiede on todella jotakin sangen hyödyllistä ja suurta. Sen halveksijat todistavat riittävästi typeryytensä. Mutta en kuitenkaan anna sille niin äärettömän suurta arvoa kuin muutamat ihmiset, esimerkiksi filosofi Herillus, joka piti sitä korkeimpana hyvänä ja oli sitä mieltä, että se kykeni tekemään meidät viisaiksi ja tyytyväisiksi. Sitä minä en usko, enkä sitäkään, mitä toiset ovat sanoneet, että tiede on muka kaikkien hyveitten äiti, ja että kaikki paheet johtuvat tietämättömyydestä. Jos se on totta, niin se kaipaa pitkiä selityksiä.

Taloni on jo ammoin ollut avoinna oppineille miehille ja on heidän piireissään hyvin tunnettu; isäni näet, joka siinä isännöi viisikymmentä vuotta ja kauemminkin, kannatti lämpimästi tuota uutta harrastusta, jolla kuningas Frans I suosi tieteitä ja taiteita ja korotti ne arvoon, ja hän etsi hyvin halukkaasti ja suurin kustannuksin oppineitten miesten seuraa, vastaanottaen heitä talossaan kuin pyhiä henkilöitä, joiden suusta jollakin erikoisella tavalla puhui jumalallisen viisauden henki, kokoillen heidän lausumiaan ja puheitaan kuin oraakkelin vastauksia, ja sitä syvemmin kunnioittaen ja hartaammin, mitä vähemmin hän oli pätevä niitä arvostelemaan; hän näet ei ollut saanut minkäänlaista opillista sivistystä, enempää kuin hänen esi-isänsäkään. Minä kyllä pidän oppineista, mutta en heitä jumaloi.

Muitten muassa Pierre Bunel, aikoinaan suuressa oppineen maineessa ollut mies, joka oli jäänyt muutamiksi päiviksi Montaigneen isäni seuraan yhdessä toisten hänenlaistensa miesten kanssa, lahjoitti hänelle lähtiessään erään kirjan, jonka nimi on Theologia naturalis, sive Liber creaturarum, magistri Raimondi de Sebonde.[139] Ja koska isäni oli perehtynyt italian- ja espanjankieleen, ja tämä kirja on kirjoitettu latinaisin päättein solkatulla espanjankielellä, niin Bunel toivoi, että isäni varsin vähällä avulla voisi käyttää sitä hyväkseen, ja suositteli sitä hänelle hyvin hyödyllisenä ja sen ajan mukaisena kirjana, jolloin hän sen hänelle antoi: se tapahtui siihen aikaan, jolloin Lutherin uudet aatteet alkoivat päästä arvoon ja järkyttää monin paikoin meidän vanhaa uskoamme. Ja siinä hän oli varsin oikeassa, aavistaen järkensä ajatuksella oikein, että tuo alkava tauti helposti äityisi inhottavaksi ateismiksi. Sillä kun kerran kansan, joka ei kykene arvostelemaan asioita itsenäisesti, vaan antautuu sattuman ja näennäisyyksien valtoihin, on sallittu julkeasti halveksia ja mestaroida niitä aatteita, joita se oli mitä hartaimmin kunnioittanut, kuten esimerkiksi sen sielun autuutta koskevia, ja kun kerran on pantu epäilyksenalaisiksi ja horjumaan eräitä sen uskonkappaleita, niin se helposti piankin katsoo yhtä epävarmoiksi kaikki muutkin uskonsa kappaleet, joilla sen käsityksessä ei ollut suurempaa mahtiarvoa eikä lujempaa perustusta kuin niillä, joita on järkytetty, ja ravistaa niskoiltaan, kuten tyrannimaisen ikeen, kaikki lakien arvovallan ja vanhan tavan kunnioituksen siihen tekemät vaikutukset,

nam cupide conculcatur nimis ante metutum,[140]

päättäen olla siitä lähtien suvaitsematta mitään, mihin se ei ole painanut hyväksymisensä leimaa ja antanut nimenomaista suostumustaan.

Sitten, muutamia päiviä ennen kuolemaansa, isäni oli sattumalta löytänyt tuon kirjan monien muiden hylkypaperien joukosta ja käski minun kääntää sen itselleen ranskaksi. Ei ole vaikea kääntää tämäntapaisia kirjailijoita, joiden teoksissa tuskin on muuta jäljiteltävää kuin sisällys; mutta sellaisiin, jotka ovat panneet paljon huolta kielen kauniiseen ja siroon asuun, on vaarallista ryhtyä, varsinkin jos mielii siirtää heidän kirjoitelmansa jollekin varoiltaan köyhemmälle kielelle. Se oli minulle varsin outoa ja uutta tehtävää, mutta kun minulla silloin sattui olemaan hyvää aikaa, enkä voinut kieltäytyä täyttämästä mitään käskyä, jonka oli antanut parhain isä, mitä koskaan on ollut olemassa, niin suoritin sen niin hyvin kuin taisin. Se ilahdutti häntä erittäin suuresti, ja hän määräsi, että käännös painatettaisiin, mikä tehtiinkin hänen kuoltuaan.

Mielestäni tämän kirjailijan ajatukset olivat kauniita, hänen teoksensa rakenne johdonmukainen ja hänen tarkoitusperänsä hartaasti uskonnollinen. Koska monet ihmiset lukevat sitä kernaasti, varsinkin naiset, joille meidän tulee tehdä enemmän palveluksia, olen usein ollut lähtemäisilläni heille avuksi, vapauttamaan heidän kirjansa kahdesta pääsyytöksestä, jotka sitä vastaan tehdään. Sen tarkoitus on uskalias ja rohkea; se näet ottaa inhimillisillä ja luonnollisilla järkiperusteilla tukeaksensa ja todistaaksensa ateisteja vastaan kaikki kristinuskon opinkappaleet, ja sen se todella mielestäni tekeekin niin vankasti ja menestyksellisesti, etten luule mahdolliseksi käsitellä tätä ainetta paremmin, enkä usko kenenkään vetäneen sen tekijälle vertoja.

Kun tämä teos näytti minusta liian runsasoppiselta ja kauniilta kirjailijan sepittämäksi, jonka nimi on niin vähän tunnettu ja josta me emme tiedä muuta kuin että hän oli espanjalainen, joka noin kaksisataa vuotta sitten harjoitti lääkärinammattia Toulousessa, niin tiedustelin kerran Adrianus Turnebukselta,[141] joka tiesi kaikki asiat, kuinka tämän kirjan laita oikein oli. Hän vastasi minulle luulevansa, että se oli jonkinlainen ydinmehu pyhän Tuomas Aquinolaisen opeista; sillä todellakin ainoastaan tuo henki, rajattoman oppinut ja ihmeteltävän terävä-älyinen, kykeni lausumaan sellaisia ajatuksia. Se vain on varmaa, että olipa sen tekijä tahi keksijä kuka tahansa (eikä ole syytä riistää ilman enempää aihetta Sebondelta tätä nimeä), hän oli perin etevä mies, jolla oli useita oivallisia kykyjä.

Ensimmäinen moite, joka lausutaan hänen teoksestaan, on se, että kristityt tekevät väärin itseään kohtaan tahtoessaan lukea uskontoansa inhimillisillä järkiperusteilla, se kun on käsitettävissä vain uskolla ja Jumalan armon erikoisen vaikutuksen avulla. Tässä vastaväitteessä näyttää olevan jonkinlaista harrasta uskonnollisuutta, ja tästä syystä meidän täytyy sitä maltillisemmin ja kunnioittavammin koettaa tyydyttää niitä, jotka sen tuovat esiin. Se sopisi paremmin jumaluusoppiin perehtyneen miehen tehtäväksi kuin minun, jolla siinä ei ole mitään tietoja; olen kuitenkin sitä mieltä, että niin suuressa ja jumalallisessa asiassa, joka on niin korkealla ihmisen ymmärryksen yläpuolella kuin on tuo Totuus, jolla Jumala hyvyydessään on suvainnut meitä valaista, on varsin tarpeellista, että hän ylenpalttisesta ja erikoisesta suosiosta vielä antaa meille apunsa, voidaksemme sen käsittää ja omaksua; enkä usko, että puhtaasti inhimilliset keinot mitenkään siihen kykenevät; ja jos ne kykenisivät, niin muinaisten vuosisatain niin lukuisilta harvinaisilta ja erinomaisilta ja niin runsailla luontaisilla kyvyillä varustetuilta hengiltä ei olisi jäänyt saavuttamatta tämä tietämys heidän järkensä avulla. Usko yksin käsittää elävästi ja varmasti uskontomme ylevät salaisuudet, mutta silti ei ole sanottu, että ei ole sangen kaunis ja sangen kiitettävä yritys käyttää uskomme hyväksi myöskin niitä luonnollisia ja inhimillisiä apuneuvoja, jotka Jumala on meille antanut.

Se on epäilemättä kunniakkain tapa, millä voimme niitä käyttää, eikä ole olemassa kristityn ihmisen arvon mukaisempaa tehtävää eikä tarkoitusta kuin pyrkiä kaikilla tutkimuksillaan ja ajatuksillaan kaunistamaan, laajentamaan ja kartuttamaan uskonsa totuutta. Me emme tyydy palvelemaan Jumalaa hengellämme ja sielullamme; me olemme hänelle velkaa ja osoitamme hänelle myöskin ruumiillista kunnioitusta; käytämme jäseniämmekin ja liikkeitämme ja ulkonaisia esineitä osoittaaksemme hänelle kunniaa; samoin tulee tässä tehdä ja tukea uskoamme kaikella järjellä, mikä meissä on, mutta aina varoen, ettemme luule sen riippuvan meistä emmekä omien ponnistustemme ja johtopäätöstemme voivan saavuttaa niin yliluonnollista ja jumalallista tietämystä. Jos aivan erikoinen ilmestys ei vuodata sitä meihin, jos se meissä syntyy, en tahdo sanoa vain järjen avulla, vaan yleensä inhimillisin välinein, niin se ei ole meissä oikeassa arvossaan eikä loistossaan; ja pelkäänpä todella kuitenkin, että pääsemme nauttimaan sitä vain tätä viimeksi mainittua tietä.

Jos yhdyssiteenämme Jumalaan olisi elävä usko, jos meidät sitoisi Jumalaan hän itse, emmekä me itse, jos meillä olisi jumalallinen pohja ja perustus, niin ihmiselämän sattumat eivät voisi horjuttaa meitä niinkuin ne voivat, linnoituksemme ei olisi taipuvainen antautumaan niin heikosta pommituksesta, uutuuksien halulla, ruhtinasten pakotuksella, puolueen menestyksellä, mielipiteittemme yltiöpäisellä ja satunnaisella vaihdoksella ei olisi voimaa järkyttää ja turmella uskoamme; emme antaisi uuden todistuskeinon emmekä minkään puhetaidon maailmassa vakuuttelukyvyllään sitä mielin määrin häiritä, vaan kestäisimme sellaiset hyökyaallot horjumattoman ja järkähtämättömän lujina:

Illisos fluctus rupes ut vasta refundit et varias circum latrantes dissipat undas mole sua.[142]

Jos tuo Jumaluuden säde meitä mitenkään koskettaisi, niin se näkyisi meissä kaikkialla; ei vain sanoissamme, vaan myöskin teoissamme ilmenisi sen valo ja kirkkaus; kaikki, mikä meistä lähtisi, olisi tuon jalon loisteen kirkastamaa. Meidän tulisi hävetä sitä, että kun ihmisten perustamissa lahkoissa ei ole koskaan ollut jäsentä, joka, sisälsipä hänen oppinsa mitä vaikeuksia ja eriskummaisuuksia tahansa, ei jossakin määrin olisi käytöksessään ja elämässään mukautunut sen mukaan, niin sitävastoin niin jumalallisessa ja taivaallisessa laitoksessa (kuin krist. kirkossa) ei näy kristillisyyttä muussa kuin sanoissa! Jos tahdotte huomata sen, niin verratkaa meitä elintapoihimme nähden muhamettilaiseen, pakanaan, ja te jäätte aina alakynteen, vaikka meidän, katsoen uskontomme etevämmyyteen, pitäisi loistavasti kunnostautua, olla äärettömästi ja verrattomasti edellä; ja tekisipä mieli sanoa: "Ovatko he niin oikeudentuntoisia, niin lähimmäistään rakastavia, niin hyviä? Hehän siis ovat kristityitä."

Kaikki muut ulkonaiset puolet ovat yhteisiä kaikille uskonnoille: toivo, luottamus, ihmetapahtumat, juhlamenot, katumus, marttyyrit; meidän Totuutemme erikoisena merkkinä pitäisi olla meidän hyveemme, niinkuin se on myöskin taivaallisin ja vaikeimmin saavutettava merkki, ja niinkuin se on Totuuden arvokkain tuote. Hyvä kuninkaamme Ludvig Pyhä oli kuitenkin oikeassa hartaasti kehoittaessaan tuota tataarilaiskuningasta, joka oli kääntynyt kristinuskoon ja aikoi tulla Lyoniin suutelemaan paavin jalkoja ja näkemään siellä sitä pyhyyttä, jonka hän toivoi tapaavansa meidän tavoissamme, luopumaan tästä aikeesta, hän kun pelkäsi, että meidän irstailevat elintapamme päinvastoin vieroittaisivat hänet niin pyhästä uskosta; niin kokonaan toisin kuin kävikin sen toisen, joka, mentyään samassa tarkoituksessa Roomaan ja nähdessään siellä senaikuisen papiston ja kansan kevytmielisyyden, kiintyi sitä lujemmin meidän uskontoomme, ottaen huomioon, kuinka voimakas ja jumalallinen se kaiketi oli, koska pystyi ylläpitämään arvonsa ja loistonsa keskellä niin suurta turmelusta ja niin paheellisissa käsissä.

Jos meissä olisi hitunenkaan uskoa, niin me siirtäisimme vuoret sijoiltaan, sanoo pyhä sana; meidän tekomme, joita Jumala ohjaisi ja joiden mukana hän olisi, eivät olisi yksinkertaisesti inhimillisiä, vaan niissä olisi jotakin ihmemäistä, kuten uskossammekin. Brevis est institutio vitae honestae beataeque, si credas.[143] Toiset uskottelevat maailmalle uskovansa mitä eivät usko; toiset, ja niitä on enemmän, uskottelevat sitä itselleen, kun eivät osaa täysin käsittää, mitä uskominen on; ja me oudoksumme sitä, että sodissa, jotka nykyään rasittavat valtiotamme, näemme tulosten häilyvän ja vaihtelevan niinkuin yleensä tavallista on; se tulee siitä, ettemme tuo niihin mukaamme mitään muuta kuin omaamme. Oikeus, joka on toisessa puolueista, on siinä vain koristeena ja ulkoverhona; siinä vedotaan kyllä siihen, mutta se ei ole siinä omaksuttuna, ei kotiutuneena eikä siihen vihittynä; se on siinä kuin asianajajan suussa, ei niinkuin asianosaisen sydämessä ja rakkaudessa.

Jumalan tulee antaa erityistä apuaan uskolle ja uskonnolle, ei meidän intohimoillemme; ihmiset ovat siinä sodassa johtajina ja käyttävät tarkoituksiinsa uskontoa; sen pitäisi olla aivan päinvastoin. Katsokaa, emmekö me omin käsin sitä muovaile. Milloin on paremmin kuin Ranskassa meidän päivinämme nähty, kuinka niin selvästä ja varmasta opista muodostetaan, niinkuin vahasta, niin paljon toisilleen vastakkaisia kuvia? Ne, jotka ovat katsoneet sitä vasemmalta, ne, jotka ovat katsoneet sitä oikealta, ne, jotka sanovat sitä mustaksi, ne, jotka sanovat sitä valkeaksi, käyttävät sitä niin yhtäläisesti väkivaltaisiin ja kunnianhimoisiin yrityksiinsä ja menettelevät niissä niin yhdenmukaisen mielivaltaisella ja oikeutta loukkaavalla tavalla, että tekevät epäilyksenalaseksi ja vaikeaksi uskoa, että heidän mielipiteensä ovat niin erilaiset kuin he väittävät, asiassa, josta riippuu elämämme ohjaus ja laki. Voiko samasta koulusta ja opista nähdä lähtevän yhdenmukaisempia, yhtäpitävämpiä tapoja? Katsokaa, kuinka hirvittävän häpeämättömästi me heittelemme palloa jumalallisilla totuuksilla, ja kuinka epäuskonnollisesti olemme ne sekä hyljänneet että jälleen omaksuneet, aina sen mukaan, minne onni on meitä heitellyt näissä valtiollisissa myrskyissä.

Kun niin juhlallisesti kysyttiin: "Onko alamaisen lupa ryhtyä kapinaan ja tarttua aseisiin ruhtinastaan vastaan puolustaakseen uskontoa?" muistakaa, millaisten ihmisten suussa myöntävä vastaus siihen oli takavuosina erään puolueen tukipylväänä, ja minkä toisen puolueen tukipylväänä oli kieltävä vastaus, ja kuulkaa, miltä taholta nyt kuuluu toisen niinkuin toisenkin ääni ja ohje, ja kalskahtavatko aseet vähemmän jälkimmäisen kuin edellisen asian puolustukseksi. Me poltamme ihmiset, jotka sanovat, että tulee antaa Totuuden taipua meidän tarpeemme ikeen alle, mutta kuinka paljon pahempaa tehdäänkään Ranskassa kuin mitä se on, että niin sanotaan? Tunnustakaamme totuus: jos valikoitaisiin vieläpä laillisestakin armeijasta ne, jotka siinä marssivat yksinomaan hartaasta uskonnollisesta innosta, ja vielä ne, jotka pitävät silmämääränään vain maansa lakien suojelemista tahi ruhtinaan palvelemista, niin ei voitaisi niistä saada kokoon edes yhtäkään täyttä komppaniaa sotamiehiä. Mistä johtuu, että on niin harvoja, jotka ovat pysyttäneet pyrkimyksensä ja toimintatapansa muuttamatta valtiollisissa levottomuuksissamme, ja että näemme heidän milloin ajavan vain käymäjalkaa, milloin karauttavan täyttä laukkaa, ja samojen miesten turmelevan asiamme milloin rajuudellaan ja kiihkollaan, milloin kylmäkiskoisuudellaan, velttoudellaan ja hitaudellaan, ellei se johdu siitä, että heitä niissä ovat ajamassa yksityiset ja satunnaiset näkökohdat, joiden erilaisuuden mukaan he liikkuvat?

Minusta on silminnähtävää, ettemme tee kernaasti uskonnollisuudelle muita palveluksia kuin sellaisia, jotka hivelevät intohimojamme. Ei ole toista niin erinomaista vihamielisyyttä kuin kristillinen: intomme saa aikaan ihmeitä, kun se edistää taipumustamme vihaan, julmuuteen, kunnianhimoon, ahneuteen, parjaamiseen, kapinaan; päinvastoin se ei liikuta jäsentäkään hyvyyteen, hyväntahtoisuuteen, itsensä hillitsemiseen päin, ellei jokin harvinainen luonnonlaatu ikäänkuin ihmeen kautta sitä niihin vie. Uskontomme on tarkoitettu kitkemään pois paheet; se peittelee niitä, ylläpitää niitä, yllyttää niitä. Ei pidä laittaa olkipartaa Jumalalle,[144] kuten sananlasku sanoo. Jos uskoisimme häneen, en tahdo sanoa uskonnollisella, vaan edes tavallisellakaan uskolla, vieläpä (ja sanon sen suureksi nöyryytykseksemme) jos uskoisimme häneen ja tuntisimme hänet niinkuin uskomme minkä tahansa kertomuksen, niinkuin uskomme johonkin toveriimme, niin rakastaisimme häntä yli kaiken muun sen äärettömän hyvyyden ja kauneuden tähden, joka hänessä loistaa; ainakin olisi hän yhtä arvokkaana rakkautemme esineenä kuin rikkaudet, nautinnot, kunnia ja ystävämme. Paraskaan meistä ei pelkää loukata häntä, niinkuin hän pelkää loukata naapuriansa, sukulaistansa, herraansa. Onko niin yksinkertaista ymmärrystä, että se, jos sillä olisi toisella puolella jonkin paheellisen nautintomme esine ja toisella yhtä tunnettuna ja vakuutettuna kuolemattoman kunnian tila, olisi kahdenvaiheilla, valitako toinen vai toinen? Ja kuitenkin me hylkäämme sen usein pelkästä ylenkatseesta; sillä mikä halu meitä vetää herjaamaan Jumalaa, jollei ehkä juuri synnin halu?

Kun filosofi Antisthenes sai perehtyä Orfeuksen salaoppiin, ja pappi sanoi hänelle, että ne, jotka omaksuivat tämän uskonnon, pääsivät kuoltuaan nauttimaan iankaikkista ja täydellistä onnea, sanoi hän papille: "Mikset sitten, jos sen uskot, itse kuole?" Diogenes lausui tylymmin, tavalliseen tapaansa, ja syrjemmässä nyt puheena olevasta asiasta, papille, joka samoin saarnaili hänelle, että hänen piti ruveta hänen veljeskuntansa jäseneksi, päästäkseen osalliseksi haudantakaisen maailman onnesta: "Etkö tahdo minua uskomaan, että Agesilaus ja Epaminondas, nuo suuret miehet, joutuvat kadotukseen, ja sinä, joka et ole muuta kuin tomppeli etkä saa mitään arvokasta aikaan, tulet autuaaksi, siksi että olet pappi?" Jos vastaanottaisimme nuo ikuisen autuuden suuret lupaukset yhtä luotettavina kuin filosofisen puheen, niin kuolema ei meitä kammottaisi niin kuin se tekee:

Non iam se moriens dissolvi conquereretur, sed magis ire foras, vestemque relinquere, ut anguis, gauderet, pvaelonga senex aut cornua cervus.[145]

"Tahdon hajota alkuaineisiini", sanoisimme, "ja olla Jeesuksen Kristuksen kanssa". Platonin voimakas puhe sielun kuolemattomuudesta ajoi kyllä eräät hänen oppilaistansa kuolemaan, päästäkseen nopeammin nauttimaan niiden toiveiden täyttymisestä, jotka hän heille antoi.

Tuo kaikki on hyvin selvänä merkkinä siitä, että otamme vastaan uskontomme vain omalla tavallamme ja omin käsin, emmekä toisin kuin muut uskonnot otetaan vastaan. Olemme sattuneet joutumaan maahan, jossa se oli käytännössä; joko katsomme sen iäkkyyteen, tahi niiden miesten arvollisuuteen, jotka ovat pitäneet sen voimassa, tahi pelkäämme uhkauksia, jotka se lausuu vääräuskoisille, tahi toimimme sen lupausten mukaan. Tällaisia näkökohtia tulee tosin sovittaa uskoomme, mutta vain apuvälineinä; ne ovat inhimillisiä siteitä meidän kiinnittämiseksemme siihen; toisenlainen uskonto, toiset todistajat, samanlaiset lupaukset ja uhkaukset voisivat juurruttaa meihin samaa tietä päinvastaisen uskon.

Olemme kristittyjä samasta syystä kuin olemme perigordilaisia tahi saksalaisia. Ja mitä tulee Platonin sanaan, että on vain harvoja ihmisiä, jotka ovat niin lujia ateismissaan, ettei läheltä uhkaava vaara pakottaisi heitä jälleen tunnustamaan Jumalan mahtavuutta, niin tuollainen tilanne ei koske tosikristittyä; kuolevaisten ja inhimillisten uskontojen arvon mukaista on, että ne omaksutaan inhimillisellä käytöstavalla. Millaista lieneekään se usko, jonka miehuuttomuus ja rohkeuden puute istuttavat ja vakaannuttavat meihin? Lystikästä uskoa, joka uskoo uskomansa vain siksi, ettei rohkene olla sitä uskomatta! Voiko epäterve mielentila, kuten häilyväisyys ja hämmästys, synnyttää sieluissamme mitään kelvollista? He päättävät, sanoo hän, järkensä esittämillä perusteilla, että se, mitä kerrotaan manalasta ja tulevista rangaistuksista, on luuloteltua; mutta kun tarjoutuu tilaisuus käytännössä kokea se, kun vanhuus tahi taudit vievät heidät lähelle kuolemaa, niin sen kammo täyttää heidät, heidän tulevan kohtalonsa pelosta, uudella uskolla. Ja koska sellaiset vaikutelmat tekevät mielet pelokkaiksi, kieltää hän laeissaan kokonaan tekemästä tunnetuksi sellaisia uhkauksia ja vakuuttamasta, että jumalilta voi tulla ihmiselle jotakin pahaa, paitsi hänen suuremmaksi hyväkseen, kun niin sattuu, ja parantavaa vaikutusta varten.

Kerrotaan Bionista, että hän Theodoruksen ateististen aatteiden saastuttamana kauan oli pilkkaillut uskonnollisia ihmisiä, mutta kuoleman yllättämänä antautui äärimmäiseen taikauskoon; ikäänkuin jumalat poistuisivat ja palaisivat sikäli kuin Bionin asia sitä vaatii. Platon ja nämä esimerkit tahtovat tehdä sen johtopäätöksen, että joko järki tahi pakko ajaa meidät uskomaan Jumalaan. Kun ateismi on ikäänkuin luonnonvastainen ja hirviömäinen oppi, myöskin vaikea ja työläs vakaannuttaa ihmishenkeen, niin röyhkeä ja omavaltainen kuin tämä saattaakin olla, niin on nähty moniakin, jotka itserakkaudesta ja ylpeillen siitä, että heillä on tavallisista poikkeavat ja maailmaa parantavat mielipiteet, ovat kärkkäitä sitä tunnustamaan julki ulkonaisen tehon vuoksi, mutta, jos ovatkin kyllin huimapäisiä, eivät ole niin voimakkaita, että olisivat voineet juurruttaa sen omaantuntoonsa; siksi he kyllä korottavat ristityt kätensä taivasta kohti, jos annatte heille kelpo miekaniskun rintaan; ja kun pelko tahi tauti on masentanut ja herpaissut tuon huikentelevaisen luonnon vallattoman innon, niin he kyllä malttavat mielensä ja antavat kaikessa hiljaisuudessa pidellä itseään yleisten uskonkäsitysten ja esikuvain mukaan. Toista on täydellä todella sulatettu uskonkappale, toista nuo pintapuoliset vaikutelmat, jotka, syntyneinä tolaltaan joutuneen hengen hillittömyydestä, uiskentelevat yltiöpäisinä ja häilyvinä mielikuvituksessa. Perin viheliäisiä ja mielettömiä, nuo ihmiset, jotka koettavat olla pahempia kuin voivat!

Pakanuuden erehdys ja meidän pyhän totuutemme tuntemattomuus saattoi Platonin suuren hengen, jonka suuruus kuitenkin oli vain inhimillistä, joutumaan vielä siihen toiseen läheiseen harhaluuloon, että "lapset ja vanhukset ovat taipuvaisempia uskontoon", ikäänkuin se syntyisi ja saisi vaikutusvoimansa meidän heikkoudestamme. Se side, jonka tulisi kiinnittää ymmärryksemme ja tahtomme, köyttää ja yhdistää sielumme luojaamme, sen pitäisi olla side, joka saa mutkansa ja voimansa ei meidän näkökohdistamme, järkisyistämme ja intohimoistamme, vaan jumalallisesta ja yliluonnollisesta kiinnikkeestä, jolla on vain yksi muoto, yksi näkö ja yksi loiste, nimittäin jumalan mahtavuus ja armo.

Mutta jos sydäntämme ja sieluamme hallitsee ja johtaa usko, niin on oikein, että se vetää tarkoitustaan palvelemaan kaikki muutkin elimemme, niiden kyvyn mukaan. Ja mahdotonta onkin uskoa, että koko tähän koneistoon ei olisi painunut eräitä tuon suuren arkkitehdin käden jälkiä, ja että maailman esineissä ei olisi mitään kuvaa, joka jollakin tavoin muistuttaa tekijää, joka on ne rakentanut ja muodostanut. Hän on jättänyt näihin yleviin luomiin jumaluutensa leiman, ja vain meidän tylsyytemme tekee, ettemme voi sitä huomata: sanoohan hän itse meille, että "hän näyttää meille näkymättömät tekonsa näkyvien avulla".

Sebond on ponnistanut voimansa tähän arvokkaaseen tutkimukseen ja näyttää meille, ettei ole sitä maailman kappaletta, joka ei tunnustaisi tekijäänsä. Tapahtuisi vääryys Jumalan hyvyyttä kohtaan, jos maailmankaikkeus ei olisi sopusoinnussa uskomme kanssa; taivas, maa, alkuaineet, ruumiimme ja sielumme, kaikki kappaleet yhtyvät sitä tukemaan; tarvitsee vain keksiä keino käyttääkseen niitä hyväkseen; ne opettavat meitä, jos kykenemme ymmärtämään; sillä tämä maailma on sangen pyhä temppeli, johon ihminen viedään katselemaan kuvapatsaita, ei kuolevaisen käden tekemiä, vaan sellaisia, jotka Jumalan ajatus on tehnyt aisteilla havaittaviksi, aurinkoa, tähtiä, vesiä ja maata, kuvatakseen meille yliaistillisia asioita. Jumalan näkymättömät luomat, sanoo Pyhä Paavali, näyttäytyvät maailman luomisen kautta, jos katselee hänen ikuista viisauttaan ja hänen jumaluuttaan hänen teoissansa:

Atque adeo faciem coeli non invidet orbi ipse Deus, vultusque suos, corpusque recludit semper volvendo; seque ipsum inculcat et offert: ut bene cognosci possit, doceatque videndo qualis eat, doceatque suas attendere leges.[146]

Mutta meidän inhimilliset järkiperusteemme ja puheemme, ne ovat kuin raskas ja hedelmätön aine; Jumalan armo on sen muoto; se sille antaa leiman ja arvon. Aivan niinkuin Sokrateen ja Caton hyveelliset teot jäävät turhiksi ja hyödyttömiksi, koska niillä ei ollut tarkoitustansa, eivätkä ne tarkoittaneet kaiken olevaisen oikean luojan rakastamista ja tottelemista, eivätkä tunteneet Jumalaa, samoin on laita meidän ajatustemme ja puheittemme: niissä on jonkin verran ainesisällystä, mutta se on muodoton massa, muokkaamaton ja selvyyttä vailla, jolleivät usko ja Jumalan armo ole niihin yhtyneet. Kun nyt usko yhtyy värittämään ja valaisemaan Sebondin todisteluja, niin se tekee ne lujiksi ja vankoiksi: ne kykenevät olemaan valmistuksena ja ensimmäisenä oppaana aloittelijalle, ohjaamassa häntä tämän tuntemuksen tielle, ne kehittävät häntä jonkin verran ja tekevät hänet kykeneväksi vastaanottamaan Jumalan armon, jonka avulla uskomme sitten lopullisesti valmistuu ja muodostuu.

Tiedän erään arvollisen miehen, opillisesti sivistyneen, joka on tunnustanut minulle Sebondin todistelujen palauttaneen hänet oikealle tielle epäuskon erehdyksistä. Ja vaikka niiltä riistettäisiinkin tämä kaunistus ja uskon apu ja hyväksymys, ja ne käsitettäisiin pelkiksi inhimillisiksi ajatuksiksi, joilla tahdotaan taistella niitä vastaan, jotka ovat syöstyt uskottomuuden hirveään ja kammottavaan pimeyteen, niin ne vielä sittenkin ovat yhtä lujat ja yhtä vankat kuin mitkä tahansa muut samanlaatuiset, jotka voidaan panna niiden rinnalle, jotenka siis voimme lopullisesti sanoa vastustajillemme:

Si melius quid habes, arcesse; vel imperium fer.[147]

Alistukoot he meidän todistustemme voiman alaisiksi, tahi näyttäkööt meille muualta ja jotakin toista aihetta koskevia paremmin kokoon sommiteltuja ja paremmista aineista tehtyjä. Huomaamattani olen jo puoliksi joutunut puhumaan toisesta vastaväitteestä, johon olin aikonut vastata Sebondin puolesta.

Eräät sanovat, että hänen todisteensa ovat heikkoja ja kelpaamattomia näyttämään toteen, mitä hän tahtoo todistaa, ja ottavat niitä helposti kolhiakseen. Näitä täytyy ravistella vähän ankarammin, sillä he ovat vaarallisempia ja häijympiä kuin ensimmäiset... Keino, jonka valitsen taltuttaakseni tämän vimman, ja joka minusta näyttää sopivimmalta, on se, että muserran ja poljen maahan pöyhkeyden ja ihmisylpeyden, että panen heidät huomaamaan ihmisen mitättömyyden, turhuuden ja tyhjyyden, että tempaan heidän käsistänsä heidän järkensä heikot aseet, että pakotan heidät painamaan päänsä alas ja suutelemaan maata Jumalan majesteetin mahtavuuden edessä ja sitä kunnioittaen. Sillä yksin on tieto ja viisaus, se yksin voi itsenäisesti arvostella jotakin, siltä me riistämme sen hinnan, jonka itsellemme laskemme, ja sen arvon, jonka itsellemme annamme. ου γαρ εα ίφρονεειν μεγα o Θεος άλλον η εαυτόν.[148] Masentakaamme tämä ylpeys, pahanhengen tyrannivallan ensimmäinen perustus. Deus superbis resistit, humilibus autem dat gratiam.[149] Äly asuu kaikissa jumalissa, sanoo Platon, eikä ensinkään tahi vain vähän ihmisissä. Mutta on kuitenkin kristitylle ihmiselle sangen lohdullista nähdä kuolevaisten ja katoovaisten apuneuvojemme soveltuvan niin hyvin yhteen pyhän ja jumalallisen uskomme kanssa, että kun ne sovelletaan luonnostaan kuolevaisiin ja katoovaisiin aiheisiin, niin ne eivät sovellu niihin sen sulavammin eivätkä voimakkaammin. Katsokaamme siis, onko ihmisellä vallassaan muita pätevämpiä järkiperusteita kuin Sebondin ovat, ja onko hänen edes mahdollista päästä mihinkään varmuuteen todistelulla ja järkeänsä käyttämällä...

Mitä julistaa meille Totuuden sana, kun se kehoittaa meitä karttamaan maailman filosofiaa, kun se niin usein teroittaa mieliimme, että meidän viisautemme on vain hulluutta Jumalan edessä, että kaikesta mitättömästä ihminen on mitättömin, että tiedoistaan liikoja luuleva ihminen ei edes tiedä, mitä tietäminen on, ja että ihminen, joka ei ole mitään, pettää itsensä ja erehtyy, jos hän luulee jotakin olevansa? Nämä Pyhän Hengen sanat ilmaisevat niin selvästi ja elävästi sen, mitä minä tahdon väittää, etten tarvitsisi mitään muuta todistusta henkilöitä vastaan, jotka kaikessa nöyryydessä ja tottelevaisuudessa alistuisivat sen arvovallan alaisiksi; mutta nämä tahtovat saada ruoskaa omaksi vahingokseen, eivätkä tahdo suvaita, että heidän järkeänsä vastaan taistellaan muulla aseella kuin sillä itsellään.

Tarkastelkaamme siis hetkinen ihmistä yksinään, ilman ulkoapäin tulevaa apua, vain omilla aseillaan varustettuna ja vailla Jumalan armoa ja tietämistä, jossa on koko hänen kunniansa, hänen voimansa ja hänen olemuksensa perustus: katsokaamme, paljonko hänellä on ryhtiä tässä hienossa asussa. Selittäköön hän minulle, mille perusteille hän on rakentanut nuo suuret etuisuudet, jotka hän luulee itsellään olevan muihin luontokappaleisiin verraten. Kuka hänelle on vakuuttanut, että tuo taivaanholvin ihmeteltävä liike, noiden soihtujen ikuinen valo, jotka niin ylväinä kiertävät hänen päänsä päällä, tuon rannattoman meren peloittavat liikkeet ovat luodut ja jatkuvat niin monta vuosisataa hänen mukavuudekseen ja hänen palveluksekseen? Onko kuviteltavissa mitään naurettavampaa, kuin että tuo viheliäinen ja heiveröinen olento, joka ei edes ole oma herransa, ja on alttiina loukkauksille joka taholta, sanoo itseänsä maailman herraksi ja valtiaaksi, maailman, jonka pienintäkään osaa hän ei kykene oppimaan tuntemaan, puhumattakaan sen hallitsemisesta? Ja tuon etuoikeuden, jonka hän katsoo omakseen, olla tässä suuressa rakennuksessa ainoa, joka kykenee huomaamaan sen kauneuden ja sen osat, ainoa, joka voi osoittaa siitä kiitollisuutta sen arkkitehdille ja pitää kirjaa maailman tuloista ja menoista, kuka hänelle on sinetillään vahvistanut sen? Näyttäköön hän meille valtakirjan tuohon hienoon ja ylhäiseen virkaan! Onko se annettu vain viisaille suosion osoitteeksi! Silloin se ei koske moniakaan ihmisiä. Ovatko houkkiot ja ilkiöt niin tavattoman suosion arvoiset, he jotka ovat maailman huonoin osa, että heitä pidetään kaikkia muita parempina? Uskommeko tuota, joka sanoo: Quorum igitur causa quis dixerit effectum esse mundum? Eorum scilicet animantium, quae ratione utuntur; hi sunt dii et homines, quibus profecto nihil est melius.[150] Emme koskaan voi kylliksi pilkata tuota häpeämätöntä rinnastamista. Mutta, tuo raukka, mitä sellaisen edun arvoista hänellä on itsessään? Ja jos ajattelemme tuota taivaankappalten katoamatonta elämää, niiden kauneutta, niiden niin säännöllisesti jatkuvaa liikettä:

quum suspicimus magni coelestia mundi templa super, stellisque micantibus aethera fixum et venit in mentem lunae solisque viarum;[151]

jos ajattelemme sitä valtaa ja mahtia, mikä noilla kappaleilla on ei vain elämäämme ja kohtalomme laatuun,

facta etenim et vitas hominum suspendit ab astris,[152]

vaan jopa taipumuksiimme, puheisiimme ja tahdonilmauksiimmekin nähden, joita ne ohjaavat, sysäävät toimimaan ja liikuttavat vaikutustensa voimalla, niinkuin järkemme sen meille ilmoittaa ja havaitsee:

speculataque longe deprendit tacitis dominantia legibus astra, et totum alterna mundum ratione moveri, fatorumque vices certis discurrere signis;[153]

jos näemme, kuinka ei vain yksityinen ihminen, joku kuningas, vaan kokonaiset monarkiat, keisarikunnat ja koko tämä matala maailma liikkuu vähäisimpienkin taivaan liikkeiden sysäyksestä,

quantaque quam parvi faciant discrimina motus... tantum est hoc regnum, quod regibus imper at ipsis;[154]

jos hyveemme, paheemme, kykymme ja tietomme, ja vieläpä tämä puhekin, jota pidämme taivaankappalten voimasta, ja tämä niiden vertaaminen itseemme syntyy, kuten järkemme päättää, niiden välityksellä ja suosiosta:

Furit alter amore, et pontum tranare potest et vertere Troiam; alterius sors est scribendis legibus apta. Ecce patrem nati perimunt, natosque parentes; mutuaque armati coeunt in vulnera fratres. Non nostrum hoc bellum est; coguntur tanta movere inque suas ferri paenas, lacerandaque membra. — — — — — Hoc quoque fatale est, sic ipsum expendere fatum;[155]

jos olemme saaneet taivaan lahjana sen vähän järjen, mitä meillä on, niin kuinka se voi katsoa meitä yhdenvertaisiksi taivaan kanssa? Kuinka se voi pitää sen olemusta ja ominaisuuksia meidän tietämisemme määrättävinä? Kaikki, mitä näemme noissa kappaleissa, hämmästyttää meitä: quae molitio, quae ferramenta, qui vectes, quae machinae, qui ministri tanti operis fuerunt?[156] Miksi luulemme niiden olevan sielua ja elämää ja järkeä vailla? Olemmeko huomanneet niissä jotakin liikkumatonta ja tunteetonta typeryyttä, me, joilla ei ole mitään muuta yhteyttä niiden kanssa kuin totteleminen? Sanommeko, ettemme ole nähneet missään muussa luontokappaleessa kuin ihmisessä järjellä varustettua sielua? Entäpä sitten? Olemmeko nähneet mitään muuta auringon kaltaista? Onko se olematon siksi, ettemme ole nähneet mitään sen kaltaista, ja ovatko sen liikkeet olemattomat siksi, ettei ole toisia samanlaisia? Jos se, mitä emme ole nähneet, on olematonta, niin tietomme on ihmeellisen rajoitettua: quae sunt tantae animi angustiae?[157] Eikö se ole inhimillisen itserakkauden unelmia, kun kuusta tehdään taivaalla liikkuva maa, kun kuvitellaan siellä olevan vuoria, laaksoja, kuten Anaxagoras, kun sijoitetaan sinne ihmisasuntoja ja perustetaan sinne siirtoloita meidän mukavuudeksemme, kuten tekevät Platon ja Plutarkhos, ja meidän maastamme tehdään valaiseva ja loistava taivaankappale? Inter caetera mortalitatis incommoda et hoc est, caligo mentium; nec tantum necessitas errandi, sed errorum amor. Corruptibile corpus aggravat animam, et deprimit terrena inhabitatio sensum multa cogitantem.[158]

Itserakkaus on meidän luontainen, meidän peritautimme. Viheliäisin ja raihnaisin kaikista luontokappaleista on ihminen, ja samalla myöskin ylpein. Hän tuntee ja näkee itsensä sijoitetuksi tänne maailman rapaan ja lokaan, köytetyksi ja naulatuksi pahimpaan, kuolleimpaan ja alhaisimpaan maailmankaikkeuden osaan, asunnon viimeiseen ja taivaan holvista etäisimpään kerrokseen, yhteen eläinten kanssa, jotka ovat kolmesta eläinlajista[159] pahinta; mutta mielikuvituksessaan hän menee ja asettuu kuun radan yläpuolelle ja panee taivaan jalkojensa alle. Tällä samalla itserakkaalla mielikuvituksellaan hän korottaa itsensä Jumalan vertaiseksi, anastaa itselleen jumalalliset ominaisuudet, valikoi ja eroittaa itsensä toisten luontokappalten suuresta joukosta, jättää eläimet, veljensä ja toverinsa, vähille osille ja jakelee niille sen verran kykyjä ja voimia kuin hyväksi näkee. Kuinka hän älynsä voimalla saattaa tuntea eläimissä toimivat sisäiset ja salaiset liikevoimat? Mistä vertailusta niiden ja meidän välillämme hän päättää niiden olevan niin typeriä kuin miksi hän niitä luulee? Kun leikittelen kissani kanssa, niin kuka tietää, eikö se katso minua hauskuttajakseen enemmän kuin minä sitä? Me huvitamme toisiamme molemminpuolisilla apinanilveillä. Jos minulla on oma aikani, milloin alan tahi lakkaan, niin sillä on myöskin omansa.

Kuvaillessaan Saturnuksen aikuista kultaista aikakautta mainitsee Platon silloisen ihmisen tärkeimpien etujen joukossa seurustelun eläinten kanssa, joilta kuulustelemalla ja hankkimalla tietoja hän oppi tuntemaan niiden todelliset ominaisuudet ja eroitukset, joten hän saavutti sangen täydellisen älykkyyden ja järkevyyden, ja ohjasi siten elämänsä paljoa onnellisemmin kuin me voimme sen tehdä. Tarvitsemmeko parempaa todistusta ihmisten häpeämättömyydestä eläimiin nähden? Tuo suuri kirjailija on ollut sitä mieltä, että siihen ruumiinmuotoon nähden, jonka luonto on niille antanut, se on enimmäkseen pitänyt silmällä vain niitä enteitä, jotka niistä saatiin hänen aikanaan. Tuo puutteellisuus, joka estää yhteyden niiden ja meidän välillä, mistä tiedämme, ettei se ole yhtä paljon meissä kuin niissä? Ei ole suinkaan ratkaistu, kenen on syy siihen, ettemme ymmärrä toisiamme: me näet emme ymmärrä niitä enempää kuin ne meitä; yhtä hyvällä syyllä ne voivat pitää meitä eläiminä kuin me niitä. Ei ole mikään suuri ihme, ettemme niitä ymmärrä; emmehän ymmärrä baskejakaan emmekä troglodyyttejä. Kuitenkin muutamat ovat kehuneet ymmärtävänsä niitä, esimerkiksi Apollonius Tyaneus, Melampus, Teiresias, Thales ynnä muut. Ja jos kerran on niin kuin kosmografit sanovat, että on kansakuntia, jotka ottavat koiran kuninkaaksensa, niin täytynee kai heidän jollakin määrätyllä tavalla käsittää sen ääni ja liikkeet.

Meidän tulee huomata välillämme vallitseva yhtäläisyys: me voimme jotenkin likimäärin ymmärtää, mitä ne tahtovat sanoa, samoin eläimet, mitä me tahdomme, suunnilleen samassa määrässä; ne mielistelevät meitä, uhkaavat ja pyytävät meitä, samoin me niitä. Muutoin huomaamme ilmeisesti, että niiden välillä vallitsee täydellinen yhteys, ja että ne ymmärtävät toisiaan, eivät vain saman lajin eläimet, vaan myöskin eri lajeihin kuuluvat:

Et mutae pecudes et denique secla ferarum dissimiles suerunt voces variasque ciere, quum metus aut dolor est, aut quum iam gaudia gliscunt.[160]

Hevonen tuntee, että eräänlaisessa koiran haukunnassa on vihaisuutta; erästä sen toisenlaista ääntä se ei pelästy ensinkään. Niistä keskinäisistä palveluksista, joita näemme sellaistenkin eläinten, joilla ei ole ääntä, tekevän toisilleen, voimme helposti päättää, että niillä on jokin toinen tiedottamisväline: ne puhuvat ja sopivat asiansa liikkeillään:

Non alia longe ratione atque ipsa videtur protrahere ad gestum pueros infantia lingua.[161]

Miksi eivät? Aivan yhtä hyvin kuin meidän mykkämme väittelevät, todistelevat ja kertovat juttuja merkkien avulla; olen nähnyt heitä niin liukkaita ja harjaantuneita siihen, ettei heiltä todellakaan puuttunut mitään täydellisestä taidosta tehdä itsensä ymmärretyksi. Rakastavaiset suuttuvat toisiinsa, sopivat jälleen, rukoilevat toisiansa, kiittävät toisiansa, kutsuvat toisiansa lemmenkohtauksiin, lyhyesti, sanovat kaikki asiat silmillään:

E'l silenzio ancor suole aver prieghi e parole.[162]

Entä käsillä? Me anomme, lupaamme, kutsumme, hyvästelemme, uhkaamme, pyydämme, rukoilemme, epäämme, kieltäydymme, kysymme, ihailemme, laskemme lukua, teemme tunnustuksia, kadumme, pelkäämme, häpeämme, epäilemme, opetamme, käskemme, kiihoitamme, rohkaisemme, vannomme, todistamme, syytämme, tuomitsemme, vapautamme, herjaamme, halveksimme, uhmailemme, kiukuttelemme, imartelemme, osoitamme suosiota, siunaamme, nöyryytämme, pilkkaamme, rakennamme sovintoa, suosittelemme, ylistämme, juhlimme, iloitsemme, valittelemme, suremme, masennumme, olemme epätoivoissamme, hämmästymme, huudahdamme, vaikenemme ja mitä kaikkea teemmekään? Ilmaisemme yhtä erilaisia ja moninaisia seikkoja kuin kielellämme. Päällämme me kutsumme luoksemme, käskemme luotamme, myönnämme, hylkäämme, väitämme vastaan, toivotamme tervetulleeksi, osoitamme kunnioitusta, halveksimista, pyydämme, epäämme, ilahdutamme, valitamme, hyväilemme, nuhtelemme, lannistamme, uhmaamme, kehoitamme, uhkaamme, vakuutamme, kysymme. Entä kulmakarvoillamme? Entä olkapäillämme? Ei ole sitä liikettä, joka ei puhuisi, vieläpä kieltä, joka on ymmärrettävissä ilman opetusta, yleiskieltä; ja se tekee, katsoen toisten kielten erilaisuuteen ja erikoiseen käytäntöön, että tätä viimemainittua pikemminkin tulee katsoa ihmisluonnon ominaiseksi kieleksi.

Jätän syrjään, mitä välttämättömyys erikoistapauksissa siitä opettaa niille, jotka sitä tarvitsevat, ja sormiaakkoset ja elekieliopit ja tieteet, joita harjoitetaan ja lausutaan julki vain näiden avulla, ja kansat, joilla Plinius ei sano olevan muuta kieltä. Eräs Abderan kaupungin lähetti, kauan puhuttuaan Spartan Agis-kuninkaalle, kysyi häneltä: "No, herra, minkä vastauksen tahdot minun viemään kansalaisilleni?" — "Että olen antanut sinun sanoa kaikki, mitä olet tahtonut, ja puhua niin paljon kuin olet tahtonut, sanomatta ainoatakaan sanaa." Eikö se ollut puhuvaa ja hyvin ymmärrettävää vaitioloa?

Sitäpaitsi, mitä kyvyistämme emme tapaa eläinten toiminnassa? Onko säännöllisemmin järjestettyä, eri virkojen ja tointen puolesta vaihtelevampaa ja lujemmin ylläpidettyä valtiota kuin mehiläisten? Voimmeko ajatella tätä niin järjestettyä tekojen ja toimien jakoa pidettävän voimassa ilman järkeä ja viisasta huolenpitoa?

His quidam signis atque haec exempla secuti, esse apibus partem divinas mentis et haustus aethereos dixere.[163]

Pääskyset, joitten näemme kevään tullen pujahtelevan kaikissa talojemme nurkissa, etsivätkö ne arvostelukyvyttä ja valitsevatko ne umpimähkään tuhannesta paikasta sen, joka on niille mukavin asunnoksi? Ja voivatko linnut tuossa rakennustensa kauniissa ja ihmeteltävässä kokoonpanossa käyttää mieluummin nelikulmaista muotoa kuin pyöreätä, mieluummin tylsää kulmaa kuin suoraa, tuntematta niiden ominaisuuksia ja vaikutuksia? Ottavatko ne milloin vettä, milloin savea, voimatta päättää, että se, mikä on kovaa, pehmenee kostuttamalla? Panevatko ne palatsinsa lattian sammalista tahi untuvista, tietämättä edeltäpäin, että niiden pienokaisten hentojen jäsenten on niillä pehmeämpi ja mukavampi olla? Suojaavatko ne itsensä sateiselta tuulelta ja sijoittavat majansa itäänpäin, tuntematta noiden tuulien eri ominaisuuksia ja ottamatta huomioon, että toinen on niille terveellisempi kuin toinen? Minkätähden hämähäkki toisin paikoin taajentaa, toisin paikoin harventaa verkkoaan, käyttää milloin tällaista solmua, milloin tuollaista, jos sillä ei ole sekä harkinta- että ajatus- ja päättämiskykyä?

Huomaamme kyllä useimmista eläinten töistä, kuinka paljon ne ovat meitä etevämpiä, ja kuinka heikko meidän taitomme on niitä jäljittelemään. Näemme kuitenkin omista kömpelömmistäkin töistämme, kuinka paljon kykyjä niihin saamme käyttää, ja että sielumme niissä panee kaikki voimansa liikkeelle. Miksi emme luule samaa niistä? Miksi luemme jonkinlaisen luontaisen ja orjallisen vaiston ansioksi teokset, jotka vievät voiton kaikesta, mihin me kykenemme luonnon ja opin avulla? Ja siinä me huomaamattamme myönnämme niille suuren edun itsemme rinnalla, otaksuessamme, että luonto äidillisen hellästi seuraa ja opastaa niitä ikäänkuin kädestä kaikkiin niiden elämän tekoihin ja mukavuuksiin, mutta jättää meidät sattuman ja oman onnemme nojaan ja hankkimaan omalla taidollamme sen, mikä on välttämätöntä säilymisellemme, kieltäen meiltä samalla mahdollisuudet voida millään opetuksella ja henkemme ponnistuksella saavuttaa eläinten luonnollista kykyä, jotenka niiden eläimellinen typeryys vie kaikkiin etuisuuksiin nähden voiton kaikesta, mihin kykenee meidän jumalallinen älymme. Toden totta, jos niin olisi, saisimme täydellä syyllä sanoa sitä sangen väärämieliseksi äitipuoleksi. Mutta niin ei ole laita; maailmanjärjestyksemme ei ole niin muodoton eikä epäsuhtainen.

Luonto on sulkenut syliinsä poikkeuksetta kaikki luomansa, eikä ole niistä ainoatakaan, jota se ei olisi varsin runsaasti varustanut kaikilla sen elämän säilyttämiselle välttämättömillä välineillä. Sillä nuo tavalliset valitukset, joita kuulen ihmisten suusta (heidän vallattomat mielipiteensä kun milloin korottavat heidät pilvien yläpuolelle, ja sitten taas polkevat heidät alas antipodeihin asti): että me olemme ainoa hyljätty eläin, alaston alastomalla maalla, sidottu, kireälle köytetty, vailla muuta asetta ja suojavarusta kuin minkä se toisilta ryöstää, kun luonto sitävastoin on verhonnut kaikki muut luontokappaleet kilvillä, koteroilla, kuorella, karvoilla, villoilla, okailla, vuodilla, untuvilla, höyhenillä, suomuilla, taljoilla ja harjaksilla, niiden elämän tarpeen mukaan, aseistanut ne kynsillä, hampailla, sarvilla, hyökkäystä ja puolustusta varten, ja itse opettanut ne siihen, mikä niille on ominaista: uimaan, juoksemaan, lentämään, laulamaan, kun sitävastoin ihminen ei osaa astua, ei puhua, ei syödä, eikä muuta kuin itkeä, olematta opissa...

Sellaiset valitukset ovat valheellisia; maailmanjärjestyksessä vallitsee suurempi tasapuolisuus ja yhdenmukaisempi suhde. Meidän ihomme on varustettu yhtä lujaksi kuin niiden kestämään ilman tylyä kohtelua, kuten todistavat useat kansat, jotka eivät ole vielä päässeet vaatteiden käytön makuun: muinaisilla gallialaisillamme oli tuskin ensinkään vaatteita, eikä niitä ole naapureillamme irlantilaisilla niin kylmässä ilmastossa; mutta sen voimme paremmin päättää omasta itsestämme: sillä kaikki ruumiimme kohdat, jotka tahdomme paljastaa tuulelle ja ilmalle, kykenevät sen kestämään, kasvot, jalat, kädet, sääret, olkapäät, pää, aina sen mukaan kuin tapa meitä siihen vaatii; sillä jos mikään ruumiimme osista on heikko ja sellainen, että sen näyttää täytyvän olla arka kylmälle, niin se kai olisi vatsa, jossa ruuansulatus tapahtuu; esi- isämme pitivät sitä paljaana, ja naisemme, niin hemmoittelevia ja arkahermoisia kuin ovatkin, käyvät joskus avopukuisina aina napaan asti.

Lasten siteet ja kapalot eivät myöskään ole välttämättömiä, ja lakedaimonilaiset äidit kasvattivat lapsensa antaen niiden täysin vapaasti liikutella jäseniään, sitomatta tahi taivuttamatta niitä. Meidän itkumme on yhteinen useimmille muille eläimille, ja niitä on tuskin sellaisia, joiden ei näe valittelevan ja voihkivan kauan aikaa syntymisensä jälkeen, varsinkin kun sellainen menettely soveltuu hyvin siihen heikkouteen, jossa ne tuntevat olevansa.

Mitä tulee syömisen tapaan, niin se on meillä samoin kuin niilläkin luontainen eikä tarvitse oppimista;

sentit enim vim quisque suam, quam possit abuti.[164]

Kuka epäilee, että lapsi, päästyään kyllin vauraaksi ravitakseen itsensä, ei osaisi etsiä ravintoansa? Ja maa tuottaa ja tarjoo sitä hänelle hänen tarpeeseensa riittävästi viljelemättä ja ilman keinotekoista apua; ja jollei se niin teekään kaikin ajoin, ei se niin tee eläimillekään, kuten todistavat ne varastot, joita näemme muurahaisten ynnä muiden kokoilevan hedelmättömien vuodenaikojen varalle.

Nuo vasta löydetyt kansakunnat, jotka ovat niin runsaasti varustetut luonnollisella syötävällä ja juotavalla, heidän tarvitsemattaan siitä huolehtia tahi sitä valmistaa, ovat opettaneet meille, että leipä ei ole ainoa ravintomme, ja että maanviljelyksettäkin luontoäitimme oli varustanut meidät runsaasti kaikella, mitä tarvitsimme, vieläpä, kuten todennäköistä on, runsaammin ja rikkaammin kuin se tekee nyt, kun me olemme sekaantuneet asiaan keinotekoisin välineinemme,

et tellus nitidas fruges vinetaque laeta sponte sua primum mortalibus ipsa creavit, ipsa dedit dulces faetus et pabula laeta; quae nunc vix nostro grandescunt aucta labore, conterimusque boves et vires agricolarum,[165]

meidän rajattomaan ja hillittömään ruokahaluumme kun eivät tepsi mitkään keinot, jotka keksimme sen tyydyttämiseksi.

Aseita taas meillä on luonnon antamia enemmän kuin useimmilla muilla eläimillä, enemmän jäsenten eri liikkeitä, ja me käytämme niitä paremmin hyödyksemme luonnostamme ja opetuksetta; niiden eläinten, joita viehättää alastomina taisteleminen, nähdään antautuvan samanlaisiin vaaroihin kuin mihin me antaudumme; jos jotkut eläimet vievät meistä voiton tässä suhteessa, niin me viemme voiton useista muista. Ja taito vahvistaa ruumista ja suojella sitä keinotekoisesti on meillä vaistomainen ja luonnon neuvoon perustuva; että niin on, näkyy siitä, että norsu teroittaa ja hioo hampaitaan, joita se käyttää sodassa (sillä näet on erikoiset hampaat tätä tarkoitusta varten, joita se säästää, eikä käytä mitenkään toisiin tarpeisiinsa); lähtiessään taisteluun sirottelevat ja heittelevät härät multaa ympärilleen; metsäkarjut teroittavat hampaansa, ja kun faaraokissan on ryhdyttävä otteluun krokodiilin kanssa, varustaa se ruumiinsa, sivelee ja päällystää sen yltympärinsä hyvin tiiviillä ja hyvin vanutetulla liejulla, kuten haarniskalla. Miksi emme sano, että meidän on yhtä luonnollista varustautua puu- ja rauta-aseilla?

Mitä puhekykyyn tulee, niin on varmaa, että jollei se ole luonnonomainen, niin se ei ole tarpeellinen. Ainakin luulen, että lapsella, joka olisi kasvatettu täydellisessä yksinäisyydessä, eristettynä kaikesta seurasta (vaikeasti suoritettava koe), olisi jonkinlainen puhekyky ajatustensa ilmilausumista varten, eikä ole uskottavaa, että luonto olisi kieltänyt meiltä tuon useille muille eläimille antamansa keinon; sillä mitä muuta kuin puhekykyä on tuo kyky, jonka huomaamme niillä olevan, valittaa, iloita, kutsua toisiaan apuun, houkutella toisiaan rakkauteen, niinkuin ne tekevät äänillään? Kuinka ne eivät puhuisi keskenään? Puhuvathan ne meille ja me niille. Kuinka monin tavoin puhummekaan koirillemme? Ja ne vastaavat meille. Toisin kielin, toisin huudoin puhelemme niille kuin linnuille, sioille, härille, hevosille. Vaihdamme kieltä aina eläinlajin mukaan.

Lactantius näyttää minusta katsovan, ettei eläimillä ole vain puhekyky, vaan myöskin naurun kyky. Ja kielellinen eroavaisuus, joka huomataan meidän välillämme eri seutujen mukaan, tavataan myöskin saman lajin eläinten välillä. Aristoteles viittaa tässä kohdin peltopyiden erilaiseen lauluun eri paikoissa:

Variaeque volucres... longe alias alio iaciunt in tempore voces... et partim mutant cum tempestatibus una raucisonos cantus.[166]

Mutta tietämätöntä on, mitä kieltä tuo lapsi puhuisi; ja mitä siitä arvaamalla sanotaan, se ei ole kovinkaan todennäköistä. Jos minulle tätä mielipidettä vastaan huomautetaan, että luonnostaan kuurot eivät puhu, niin vastaan, että niin ei ole laita vain siksi, etteivät he ole voineet korviensa avulla vastaanottaa puhumisen opetusta, vaan pikemminkin siksi että kuuloaisti, jota he ovat vailla, on yhteydessä puhekyvyn kanssa, ja että ne kuuluvat luonnollisella tavalla yhteen, niin että meidän täytyy puhua se, mitä puhumme, ensiksi itsellemme, ja antaa sen kaikua sisässämme omiin korviimme ennenkuin päästämme sen kaikumaan muitten korviin.

Olen sanonut kaiken tämän tukeakseni käsitystä tuosta yhtäläisyydestä, joka vallitsee luonnossa, ja palauttaakseni ja yhdistääkseni meidät luontokappalten suureen joukkoon: me emme ole muiden ylä- emmekä alapuolella. Kaikki, mitä taivaan alla on, sanoo Salomo, on saman lain ja kohtalon alaista:

indupedita suis fatalibus omnia vinclis.[167]

on jonkinlaista eroitusta, on luokkia ja asteita, mutta yhden ja saman luonnon puitteissa:

Res ... quaeque suo ritu procedit; et omnes faedere naturae certo discrimina servant.[168]

Täytyy pitää aisoissa ihminen ja osoittaa hänelle määrätty paikkansa tämän luonnonjärjestyksen rajoissa. Tuo onneton ei kykene tositeossa hyppäämään niiden yli: hän on kytkettynä ja sidottuna, saman velvoituksen kahlehtimana kuin muut hänen luokkansa luontokappaleet, ja sangen keskinkertaisessa asemassa, ilman minkäänlaista etuoikeutta, ilman todellista ja oleellista etevämmyyttä. Siinä etevämmyydessä, jonka hän luulottelee ja kuvittelee itsellään olevan, ei ole mitään tosisisällystä eikä makua. Ja jos niin on, että hänellä yksin kaikista eläimistä on tuo mielikuvituksen vapaus ja ajatusten hillitön lento, jolla hän kuvailee mielessään, mitä on olemassa, mitä ei ole, mitä hän tahtoo, mikä on valheellista ja totta, niin se on etu, joka on käynyt hänelle sangen kalliiksi ja josta hänen on varsin vähän syytä kerskailla, sillä se on niiden onnettomuuksien päälähde, jotka häntä rasittavat: synti, tauti, horjuvaisuus, levottomuus, epätoivo.

Väitän siis, palatakseni aineeseeni, ettei ole todennäköinen se arvelu, että eläimet tekevät luontaisesta ja pakollisesta vaistosta samaa, mitä me teemme vapaasta valinnastamme ja omalla taidollamme. Meidän tulee päättää samanlaisista vaikutuksista samanlaiset kyvyt, ja runsaammista vaikutuksista runsaammat kyvyt, ja tunnustaa niinmuodoin, että tämä sama järki, tämä sama apuneuvo, joka meillä on toimimista varten, on myöskin eläimillä, tahi jokin toinen parempi. Miksi kuvittelemme niissä tuota luontaista pakkoa, me, jotka emme itse tunne mitään samanlaista? Sitäpaitsi on kunniakkaampaa ja enemmän Jumalan puoleen lähentävää olla luontaisen ja pääsemättömän kohtalon ajama ja velvoittama toimimaan säännöllisesti kuin toimia säännöllisesti hurjapäisen ja satunnaisen vapauden perusteella, ja varmempaa jättää luonnolle kuin itsellemme käytöksemme ohjat. Turhamainen itserakkautemme tekee, että mieluummin kiitämme kyvystämme omia voimiamme kuin luonnon anteliaisuutta ja koristamme muut eläimet luontaisilla avuilla tahi riistämme niitä niiltä saadaksemme itsellemme kunniaa ja aateluutta muka itse hankkimillamme avuilla, sangen yksinkertaisessa mielessä, kuten minusta näyttää: sillä puolestani pitäisin yhtä suuressa arvossa kokonaan omiani ja synnynnäisiä avuja kuin sellaisia, joita olisin ollut kerjäämässä ja haalimassa kokoon opettelemalla. Meidän vallassamme ei ole hankkia parempaa suositusta kuin se, että olemme Jumalan ja luonnon suosimia.

Niinpä esimerkiksi, jos näkisimme, kuinka kettu — jota Thrakian asukkaat käyttävät tahtoessaan lähteä kulkemaan jonkin jäätyneen joen poikki, ja jonka he tätä varten laskevat menemään edellään — veden reunalla painaa korvansa hyvin lähelle jäätä, koettaakseen kuuleeko se alla virtaavan veden solisevan pitkän vai lyhyen matkan päässä ja sikäli kuin se siten huomaa jään olevan paksumpaa tahi ohuempaa, peräytyy tahi lähtee kulkemaan edelleen, niin emmekö olisi oikeassa päättäessämme, että sen päässä liikkuu sama järki, joka liikkuisi meidän päässämme, ja että siinä tapahtuu seuraava luontaisesta ymmärryksestä johtunut päätelmän muodostus ja johtopäätöksen teko: "Mikä kohisee, se liikkuu; mikä liikkuu, se ei ole jäässä; mikä ei ole jäässä, se on juoksevaa, ja mikä on juoksevaa, se antaa perään painon alla?" Sillä houretta on, eikä voi pistää päähämme, katsoa tuota vain kuuloaistin herkkyyden ansioksi, ilman järkeä ja päättelemiskykyä. Samaa on ajateltava niin monista viekkaista tempuista, joilla eläimet torjuvat hankkeitamme niitä vastaan.

Ja jos tahdomme lukea itsellemme joksikin eduksi sen, että vallassamme on ottaa ne kiinni, käyttää niitä hyväksemme ja menetellä niiden kanssa niinkuin tahdomme, niin se on vain sama etu, joka meillä on toinen toisiimme nähden; sellainenhan on meidän orjiemme kohtalo; ja eivätkö klimakiidit Syyriassa olleet vaimoja, joita, kun he olivat laskeutuneet nelin ryömin maahan, ylhäiset naiset käyttivät astuimenaan ja portaanaan noustakseen vaunuihin? Ja useimmat vapaat ihmiset jättävät hyvin vähäpätöisistä eduista henkensä ja elämänsä toisen valtaan; thrakialaisten vaimot ja jalkavaimot käräjöivät siitä, kuka valitaan surmattavaksi puolisonsa haudalla; eivätkö tyrannit aina ole löytäneet kylliksi miehiä, jotka ovat antautuneet heidän uskollisiksi palvelijoikseen, vaikka eräät heistä ovat vielä lisäksi asettaneet sen vaatimuksen, että heitä ehdottomasti on ollut seurattava kuolemaan, niinkuin elämässäkin? Kokonaiset armeijat ovat siten sitoneet itsensä päällikköihinsä; valankaava tuossa ankarassa gladiaattorien koulussa sisälsi seuraavat lupaukset: "Vannomme antavamme kahlehtia, polttaa, piestä itsemme ja surmata itsemme miekalla ja kärsivämme kaikki, mitä varsinaiset gladiaattorit kärsivät herraltaan", velvoittaen siten sangen tunnollisesti sekä ruumiin että sielun hänen palvelukseensa:

Ure meum, si vis, flamma caput, et pete ferro corpus, et intorto verbere terga seca;[169]

se oli todellinen velvoitus, ja kuitenkin oli monenakin vuonna kymmenen tuhatta miestä, jotka menivät tuohon kouluun ja siellä tuhoutuivat.

Kun skythalaiset hautasivat kuninkaansa, surmasivat he hänen ruumiinsa päälle hänen juomanlaskijansa, tallimestarinsa, kamariherransa, kamaripalvelijansa ja kokkinsa; ja hänen kuolemansa vuosipäivänä he tappoivat viisikymmentä hevosta, joiden selässä istui viisikymmentä hovipoikaa, ja näiden selkärangan läpi he olivat pistäneet seipään kurkkuun asti ja jättivät heidät siihen, paraatijärjestykseen haudan ympärille.

Ihmiset, jotka meitä palvelevat, tekevät sen helpommalla hinnalla ja vähemmän huolellisella ja suosiollisella hoidolla kuin minkä annamme linnuille, hevosille ja koirille. Onko sitä huolta, johon emme pakottaisi itseämme niiden mukavuudeksi? Enpä usko halvimpainkaan palvelijain kernaasti tekevän herrojensa hyväksi, mitä ruhtinaat pitävät kunnianaan tehdä eläinten hyväksi. Nähdessään vanhempainsa olevan huolissaan siitä, kuinka voisivat ostaa hänet vapaaksi orjuudesta, sanoi Diogenes: "He ovat hulluja; joka minua hoitaa ja minut ruokkii, se palvelee minua." Myöskin ne, jotka hoitavat eläimiä, voivat sanoa pikemmin palvelevansa niitä, kuin että ne palvelisivat heitä. Ja ne ovatkin siinä suhteessa jalompia, että leijona ei ikinä alistu toisen leijonan orjaksi, eikä hevonen toisen hevosen orjaksi urheuden puutteesta. Niinkuin me metsästämme eläimiä, samoin tiikerit ja leijonat metsästävät ihmisiä, ja samoin menettelevät eläimet keskenään: koirat ajavat jäniksiä, hauet tuutaimia, pääskyset kaskaita, haukat rastaita ja leivosia:

Serpente ciconia pullos nutrit, et inventa per devia rura lacerta... Et leporem aut capream famulae lovis et generosae in saltu venantur aves.[170]

Me jaamme metsästyssaaliimme koiriemme ja lintujemme kanssa samoin kuin vaivan ja taidon, ja Amphipoliin yläpuolella Thrakiassa metsästäjät ja villit haukat jakavat saaliin tasan kahtia, niinkuin myöskin sudet Maiotilaissoiden varsilla, jollei kalastaja jätä niille rehellisesti yhtä suurta osaa saaliistansa, heti menevät ja repivät hänen verkkonsa. Ja niinkuin meillä on metsästystapa, jossa käytetään pikemmin viekkautta kuin voimaa, kuten esimerkiksi ansoilla, ongilla ja koukuilla pyydystäminen, samoin tavataan sellaisia eläintenkin keskuudessa: Aristoteles sanoo, että läkkikala kasvattaa kaulastaan siiman pituisen suoliletkun, jonka se ojentaa ja heittää kauas ja vetää takaisin luokseen, kun tahtoo; huomatessaan jonkin pienen kalan lähestyvän, se antaa sen purra tuon letkun päätä, ollen itse piiloutuneena hiekkaan tahi mutaan, ja vetää sen vähitellen takaisin, kunnes pikku kala on niin lähellä, että se yhdellä hyppäyksellä voi siepata sen kiinni.

Mitä voimaan tulee, niin ei ole maailmassa eläintä, joka olisi alttiina niin monille loukkauksille kuin ihminen. Meille ei tarvita valaskalaa, norsua ja krokodiilia eikä muita sellaisia eläimiä, joista yksi ainoa kykenee tuhoamaan suuren joukon ihmisiä; täit riittävät tekemään lopun Sullan diktaattorinvallasta; suuren ja voittoisan keisarin sydän ja henki on pienen matosen aamuruoka.

Minkätähden sanomme, että ihmisellä oppiin ja järkeen perustuva tieto ja tuntemus eroittaa sen, mikä on hyödyllistä hänen elämälleen ja hänen tautiensa parantamiselle, siitä, mikä ei sitä ole, ja tuntee rabarberin ja kallioimarteen vaikutuksen; mutta kun näemme Kandian vuohien, jos niitä on haavoitettu nuolella, menevän valitsemaan miljoonan yrtin joukosta dictamnum-yrtin lääkkeekseen, ja kilpikonnan, syötyään kyykäärmeen lihaa, heti etsivän meiramia peratakseen vatsansa, lohikäärmeen kiilloittavan ja kirkastavan silmänsä saksankuminalla, haikarain antavan toisilleen peräruiskeita merivedellä, norsujen vetävän pois ei vain omista ja toveriensa, vaan myöskin herrainsa ruumiista (kuten todistaa Aleksanterin voittaman Porus kuninkaan norsu) heittokeihäitä ja pistimiä, joita niihin on heitetty taistelussa, ja tekevän sen niin taitavasti, että me emme osaa sitä tehdä niin tuskattomasti, niin miksi emme sano, että tämä samoin on taitoa ja järkevyyttä? Sillä jos niitä halventaaksemme selitämme, että ne osaavat sen vain luonnon neuvomina ja opettamina, niin emme riistä niiltä tiedon ja järkevyyden ansiota, vaan myönnämme sen niille vielä suuremmalla syyllä kuin itsellemme, niin varman opettajattaren kunniaksi.

Katsoen koiran liikkeisiin, joka jouduttuaan kolmen tien haaraukseen joko etsiessään herraansa, josta se on eksynyt, tahi ajaessaan takaa jotakin edessään pakenevaa otusta, tunnustelee tietä toisensa jälkeen, ja saatuaan varmuuden kahdesta, löytämättä niillä etsimäänsä jälkeä, kiiruhtaa arvelematta kolmannelle, on Krysippoksen, vaikka hän kaikissa muissa suhteissa ajattelee yhtä halveksivasti eläinten asemasta kuin kukaan muu filosofi, pakko tunnustaa, että tuossa koirassa tapahtuu seuraava ajatuksen juoksu: "Olen seurannut herrani jälkeä tuohon tienhaaraan saakka; hänen täytyy ehdottomasti kulkea jotakin noista kolmesta tiestä; hän ei ole kulkenut tätä eikä tuota; siis hänen täytyy ehdottoman varmasti kulkea tuota kolmatta", ja että, hankkien varmuuden tällä johtopäätöksellä ja ajatuksen kululla, se ei enää käytä vaistoaan kolmannella tiellä, eikä enää tutki tätä, vaan antaa järjen voiman viedä itsensä sille. Eikö ole yksi ja sama, onko koira itsestään vai Trapezuntilta oppinut tuon puhtaasti dialektisen piirteen ja tuon jaettujen ja toisiinsa sidottujen arvostelmien ja osien riittävän luettelemisen käytön?

Kuitenkaan eläimet eivät ole kykenemättömiä oppimaan myös meidän tavallamme: rastaita, korppeja, harakoita, papukaijoja voimme opettaa puhumaan; ja tuo helppous, jonka huomaamme, saada valtaamme niiden niin notkea ja taipuisa ääni ja hengitys, muodostaaksemme sitä ja pakottaaksemme sen ääntämään tietyn määrän kirjaimia ja tavuja, todistaa, että niillä on sisäinen järki, joka tekee ne niin opinkykyisiksi ja -haluisiksi. Jokainen on, luulen ma, nähnyt yllinkyllin monenmoisia temppuja, joita ilveilijät opettavat koirilleen, tansseja, joissa ne eivät hairahdu ainoatakaan kertaa kuulemansa sävelen rytmistä, useita erilaisia liikkeitä ja hyppyjä, joita he niillä teettävät käskemällä niitä sanallaan.

Mutta enemmän ihmetellen panen merkille sen, mikä kuitenkin on jotenkin tavallista, miten menettelevät sokeain sekä maalla että kaupungissa käyttämät koirat: olen tarkannut, kuinka ne pysähtyvät määrätyille oville, joista ovat tottuneet saamaan almun, kuinka ne väistävät vankkurien ja rattaiden kanssa yhteen törmäämistä silloinkin, kun niitä itseään varten on kylliksi tilaa niiden kulkea ohi; olen nähnyt erään, joka kulkiessaan kaupungin vallihaudan reunaa poikkesi tasaiselta ja sileältä polulta ja valitsi huonomman, pitääkseen herransa loitommalla haudasta. Kuinka oli voitu saada tämä koira käsittämään, että sen tehtävänä oli katsoa vain herransa turvallisuutta ja halveksia omia etujaan, palvellakseen häntä? Ja kuinka se saattoi tietää, että se ja se tie tosin oli kylliksi leveä sille, mutta ei sokealle? Voiko tuon kaiken ymmärtää edellyttämättä järjen käyttöä?

Ei saa unohtaa, mitä Plutarkhos kertoo nähneensä Roomassa keisari Vespasianus vanhemman läsnäollessa Marcelluksen teatterissa erään koiran tekevän. Tuota koiraa käytti eräs silmäinkääntäjä, joka esitti moni-ilmeistä ja monihenkilöistä kuvitelmaa, ja sillä oli siinä osansa. Muun muassa sen piti olla jonkin aikaa olevinaan kuollut, koska oli syönyt erästä rohdosainetta. Nieltyään leivän, joka oli olevinaan tätä rohdosta, se pian alkoi vavista ja hoippua, niinkuin olisi huumautunut. Lopulta se oikaisihe pitkäkseen ja jäykistihe kuin kuollut, antaen vetää ja laahata itseään paikasta toiseen, niinkuin näytelmän sisällyksen mukaan pitikin. Ja sitten, huomatessaan ajan olevan, se alkoi ensiksi liikutella jäseniään aivan hiljaa, kuin olisi herännyt sikeästä unesta, ja kohottaen päätään katseli sinne tänne tavalla, joka hämmästytti kaikkia läsnäolijoita.

Härät, joita käytettiin Susan kuninkaallisissa puutarhoissa niitä kasteltaessa ja kiertämään eräitä suuria vedennostopyöriä, joihin oli kiinnitetty sankoja (jollaisia näkee useita Languedocissa), oli määrätty vetämään niitä sataan kierrokseen asti päivässä, joten ne olivat niin tottuneet tähän määrään, että oli mahdoton millään voimalla saada niitä vetämään ainoatakaan kierrosta enempää; tehtyään määrätyönsä ne pysähtyivät siihen paikkaan. Me olemme nuorukaisiässä, ennenkuin osaamme laskea sataan asti, ja olemme äskettäin oppineet tuntemaan kansoja, joilla ei ole mitään tietoa luvuista.

Toisten opettaminen edellyttää vielä enemmän älyä kuin opetuksen vastaanottaminen. Mutta jättääkseni sikseen, mitä Demokritos arvelee ja todistaa, että eläimet ovat opettaneet meille useimmat taidot, esimerkiksi hämähäkki kutomisen ja ompelun, pääskynen rakentamisen, joutsen ja satakieli musiikin, ja useat eläimet esimerkillään lääketaidon, Aristoteles katsoo, että satakielet opettavat poikasensa laulamaan ja käyttävät siihen aikaa ja huolta, josta seuraa, että ne poikaset, joita me ruokimme häkissä ja joilla ei ole ollut aikaa käydä vanhempainsa koulua, menettävät paljon laulunsa ihanuutta; siitä voimme päättää, että se paranee ohjauksesta ja opiskelusta; ja vapaidenkaan keskuudessa se ei ole yksi ja sama; kukin on sitä oppinut kykynsä mukaan; ja mitä tulee niiden oppimiskiihkoon, niin ne ponnistelevat kilvan niin tarmokkaasti, että voitettu joskus jää kuolleena paikalle, sen hengitys kun pettää ennemmin kuin ääni. Nuorimmat hautovat miettiväisinä mielessään eräitä laulun säejaksoja ja yrittelevät jäljitellä niitä; oppilas kuuntelee opettajansa opetusta ja tekee tiliä siitä sangen huolellisesti; ne vaikenevat, milloin toinen, milloin toinen; kuulee korjattavan virheitä ja tuntee jonkinlaisia nuhteita opettajan taholta.

Olen kerran, sanoo Arrianus, nähnyt norsun, jolla oli symbaali riippumassa kummallakin reidellään ja kolmas kiinnitettynä kärsäänsä, ja niiden soidessa kaikki toiset tanssivat piirissä, nousten ja kumartuen määrätahdissa soittimen ohjauksen mukaan; ja huvittavaa oli kuulla tuota sopusointua. Rooman teatterinäytännöissä oli tavallisesti nähtävänä norsuja, jotka oli opetettu liikkumaan ja suorittamaan laulun sävelten mukaan tansseja, joissa oli useita vaihteita, vuoroja ja eri tahtilajeja, sangen vaikeita oppia. Niiden joukossa nähtiin sellaisia, jotka itsekseen kertailivat läksyjänsä ja harjoittelivat huolellisesti ja hartaasti, jotteivät niiden isännät toruisi ja löisi niitä.

Mutta tämä toinen harakkaa koskeva juttu, josta meille vastaa itse Plutarkhos, on kummallinen. Tämä harakka oli erään parturin liikehuoneessa Roomassa ja teki ihmeitä, matkien äänellään kaikkea, mitä kuuli. Eräänä päivänä sattui, että pysähdyttiin pitkäksi aikaa soittamaan joitakin torvia tuon huoneen edustalla. Siitäpä alkaen ja koko seuraavan päivän tuo harakka oli mietteissään, mykkänä ja surumielisenä. Kaikki ihmiset kummastelivat, ja luultiin, että torvien ääni oli sen noin huumannut ja tyrmistyttänyt, ja että kuulon mukana ääni oli samalla hävinnyt. Mutta lopulta huomattiin, että se oli syvällistä tutkistelua ja itseensä syventymistä, ja että se mielessään harjoitteli ja valmisteli ääntään esittämään noiden torvien säveliä, niin että se ensi kertaa ääntäessään mukaili täydellisesti niiden kerrot, tauot ja sävelkoristeet ja oli tämän uuden oppimansa vuoksi ylenkatsoen hyljännyt kaikki, mitä se ennen oli osannut sanoa.

En tahdo jättää mainitsematta myöskään tätä toista esimerkkiä koirasta, jonka sama Plutarkhos kertoo nähneensä (sillä mitä järjestykseen tulee, niin tunnen kyllä sekoittavana sen; mutta en noudata sitä näiden esimerkkien järjestämisessä enempää kuin koko muussakaan työssäni), ja joka oli eräässä laivassa. Kun tämän koiran oli vaikea saada öljyä, jota oli erään ruukun pohjalla, jonne se ei voinut ulottua kielellään astian suun ahtauden vuoksi, meni se etsimään pikkukiviä ja pani niitä ruukkuun, kunnes sai öljyn nousemaan lähemmäs reunaa, missä se saattoi siihen ulottua. Mitä tuo on muuta kuin sangen terävän älyn vaikutusta? Berberian korppien sanotaan tekevän samoin, kun vesi, jota ne tahtovat juoda, on liian matalalla.

Tämä teko muistuttaa tavallaan sitä, mitä norsuista kertoi eräs sikäläisen kansakunnan kuningas Juba, että kun jokin niistä metsästäjäin viekkaudella on saatu menemään johonkin niistä syvistä kuopista, joita niille kaivetaan ja jotka peitetään hienoilla risuilla niiden pettämiseksi, sen toverit tuovat siihen kiireesti paljon kiviä ja puunpalasia, jotta se niiden avulla pääsisi sieltä ulos. Mutta tämä eläin on niin monessa muussa suhteessa ihmisen vertainen kyvyllään, että jos tahtoisin luetella seikkaperäisesti kaikki, mitä kokemus siitä on opettanut, niin voisin helposti todistaa, mitä tavallisesti väitän, että on monesti suurempi eroitus ihmisen ja ihmisen kuin eläimen ja ihmisen välillä. Erään norsun hoitaja eräässä yksityistalossa Syyriassa varasti joka ateria puolet sille määrätystä ruoka-annoksesta; eräänä päivänä isäntä tahtoi itse ruokkia sitä ja kaatoi sen seimeen oikean sen ruuaksi määräämänsä ohra-annoksen; norsu, joka katsoi karsaasti tuota hoitajaansa, eroitti kärsällään ja pani syrjään puolet, ilmaisten siten vääryyden, jota sille tehtiin. Ja eräs toinen, jonka hoitaja sekoitti sen ruokaan kiviä lisätäkseen sen määrää, lähestyi pataa, jossa hän keitti lihaa päivällisekseen, ja pani sen täyteen tuhkaa.

Nuo ovat yksityisiä tekoja; mutta kaikki ovat nähneet ja tietävät, että kaikissa armeijoissa, jotka marssivat Itämailta, norsut olivat yhtenä päävoimana, ja että niiden tekemä vaikutus oli verrattoman paljon suurempi kuin nykyään tykistömme, joka jotenkin vastaa niitä järjestetyssä taistelussa (se on helppo niiden päättää, jotka tuntevat muinaisaikojen historiaa),

siquidem Tyrio service solebant Annibali, et nostris ducibus regique Molosso horum maiores, et dorso ferre cohortes, partent aliquam belli, et euntem in praelia turrim.[171]

Kaiketi siis oltiin varmoja ja tietoisia näiden eläinten luotettavuudesta ja ymmärryksestä, koska ne uskallettiin asettaa taistelun etunenään, missä pieninkin pysähdys, jonka ne olisivat voineet tehdä, niiden ruumiiden suuruuden ja painon vuoksi, pieninkin säikähdys, joka olisi saanut ne kääntymään päin omaan väkeensä, riitti aikaansaamaan täydellisen tappion. Ja vain harvoin on nähty tapahtuvan, että ne heittäytyivät takaisin omien joukkojensa päälle, kun sitävastoin me itse käännymme toistemme päälle ja murramme rivimme. Niille ei annettu suoritettavaksi vain yhtä yksityistä liikettä, vaan useampia eri tehtäviä taistelussa, samoin kuin Intian uudestaan valloittaessaan espanjalaiset antoivat koirille, joille he maksoivat palkkaa ja jakoivat osan saaliista; ja nuo eläimet osoittivat yhtä suurta taitoa ja älyä viemään perille ja vakiinnuttamaan heidän voittonsa, hyökkäämään ja peräytymään olosuhteiden mukaan, eroittamaan ystävät vihollisista, kuin ne osoittivat intoa ja tuimuutta.

Me ihailemme enemmän ja pidämme suuremmassa arvossa sitä, mikä on ulkomaista, kuin sitä, mikä on meillä tavallista, ja jollei niin olisi laita, en olisi viipynyt tässä pitkässä esimerkkiluettelossa. Sillä jos tarkasti panemme merkille, mitä tavallisesti huomaamme omassa keskuudessamme elävistä eläimistä, voimme luullakseni niistä todeta yhtä ihmeteltäviä seikkoja kuin ne, joita kokoillaan ulkomailta ja toisilta aikakausilta. Yksi ja sama luonto niissä kulkee kulkuaan; ken olisi riittävästi perehtynyt sen nykyiseen tilaan, se voisi siitä varmasti päättää koko sen tulevaisuuden ja koko sen menneisyyden.

Näin ennen aikaan keskuudessamme ihmisiä, jotka oli tuotu tänne meren yli kaukaisista maista, ja kun emme ymmärtäneet lainkaan heidän kieltänsä, ja kun sitäpaitsi heidän käytös- ja esiintymistapansa ja heidän vaatteensa olivat kokonaan toisenlaiset kuin meikäläiset, niin kuka meistä ei pitänyt heitä sekä villeinä että raakoina, kuka ei pitänyt heitä typerinä ja tuhmina nähdessään, kuinka he olivat mykkiä, eivät taitaneet ranskaa, eivät tunteneet meidän kädensuutelujamme ja kiemurtelevia kumarruksiamme, meidän ryhtiämme ja käytöstämme, jonka tietenkin tulee olla ihmisluonnon mallina? Kaiken sen, mikä meistä näyttää oudolta ja mitä emme ymmärrä, me tuomitsemme. Näin käy meidän myöskin muodostaessamme käsityksemme eläimistä. Niillä on useampia ominaisuuksia, jotka lähentelevät meikäläisiä; vertaamalla voimme tehdä jonkinlaisia johtopäätöksiä näistä; mutta siitä, mikä eläimille on erikoista, mitä tiedämme siitä? Hevoset, koirat, härät, lampaat, linnut ja useimmat kotieläimemme tuntevat äänemme ja tottelevat sitä; niin teki kyllä myöskin Crassuksen ankerias ja tuli hänen luokseen, kun hän sitä kutsui; samoin tekevät Arethusan suihkukaivon altaassakin ankeriaat, ja olen nähnyt monta kalalammikkoa, jossa kalat rientävät esille syömään, kuullessaan määrätynlaisen huudon hoitajiltaan,

nomen habent, et ad magistri vocem quisque sui venit citatus.[172]

Me voimme siitä tehdä päätelmiä. Voimme myöskin sanoa, että norsuilla on jonkinlaista uskontoa, koskapa voi nähdä niiden omasta luonnostaan, opettamatta ja käskemättä, useampaan kertaan peseydyttyään ja puhdistauduttuaan nostavan kärsiänsä kuin käsivarsia, ja tiettyinä päivän hetkinä silmät suunnattuina itäänpäin pysähtyvän pitkäksi aikaa mietiskelemään ja tutkistelemaan. Mutta joskaan emme muissa eläimissä näe mitään tuollaista ulkonaista ilmiötä, emme silti voi väittää niiden olevan uskontoa vailla emmekä selittää suuntaan tai toiseen sitä, mikä on meiltä salattu; samoin kuin toiselta puolen näemme jotakin seuraavassa filosofi Kleantheksen huomaamassa toiminnassa, koska se muistuttaa omaamme: hän kertoo nähneensä muurahaisia lähtevän keostaan kantamaan toisen muurahaisen ruumista toiseen kekoon päin, josta useita toisia muurahaisia tuli niitä vastaan, kuin puhumaan niille; ja oltuaan yhdessä jonkin aikaa, jälkimmäiset palasivat neuvottelemaan, nähkääs, kansalaistensa kanssa; ja niin ne kulkivat edestakaisin pariin kolmeen kertaan sopimisen vaikeuden vuoksi; vihdoin viimeksi tulleet toivat ensinmainituille pesästään madon, ikäänkuin lunnaiksi kuolleesta, ja tuon madon ensin mainitut nostivat selkäänsä ja kantoivat kotiinsa, jättäen toisille vainajan ruumiin. Niin selittää asian Kleanthes, todistaen siten, että ne eläimet, joilla ei ole ääntä, eivät silti ole vailla keskinäistä kanssakäymistä ja yhteyttä, jollaista meiltä puuttuu; ja siitä syystä teemme tyhmästi, kun rupeamme siitä mielipiteitä lausumaan.

Mutta ne kykenevät vielä muunkinlaisiin suorituksiin, joihin meidän kykymme eivät läheskään riitä, ja joita mielikuvituksellammekaan emme voi käsittää, puhumattakaan siitä, että voisimme jäljittelemällä ne saavuttaa. Monet ovat sitä mieltä, että siinä suuressa ja ratkaisevassa meritaistelussa, jonka Antonius menetti Augustusta vastaan, hänen päällikkökaleerinsa pysähdytti kesken sen kulkua eräs pikku kala, jolle latinaa puhuvat antavat nimen Remora, koska se voi pysähdyttää vaikka millaisen laivan, johon se tarrautuu kiinni. Ja kun keisari Caligula souti suurine laivastoineen Romanian rannikolle, pysähdytti tuo samainen kala äkkiä vain hänen kaleerinsa; hän otatti kiinni tuon kalan, joka oli tarttuneena hänen laivansa pohjaan, hyvin suutuksissaan siitä, että niin pieni eläin saattoi voittaa meren ja tuulet ja kaikkien hänen airojensa voiman vain tarttumalla nokastaan kiinni hänen kaleeriinsa (se näet on kuoriaiskala), ja hän kummasteli vielä hyvin hyvällä syyllä sitä, että kun se oli tuotu hänelle laivaan, sillä ei enää ollut sitä voimaa, joka sillä oli ollut sen ulkopuolella.

Eräs Kyzikos-kaupungin porvari pääsi muinoin hyvän matemaatikon maineeseen huomattuaan metsäsian elintavan: tällä on pesäänsä käytäviä eri kohdilta ja eri ilmansuunnilta, ja tuntien edeltäpäin, miltä taholta tuuli on tulossa, se menee ja sulkee aukon sen tuulen puolelta; sen huomattuaan tämä porvari toi kaupunkiinsa varmoja ennakkotietoja tuulesta, joka alkaisi puhaltaa.

Kameleontti käy sen paikan väriseksi, missä se on, mutta läkkikala ottaa itse minkä värin se tahtoo, olosuhteiden mukaan, piiloutuakseen siltä, mitä se pelkää, ja siepatakseen kiinni sen, mitä se pyydystää; kameleontin muuttuminen on passiivista, läkkikalan aktiivista laatua. Me muutamme joskus väriä, säikähtäessämme, suuttuessamme, hävetessämme ynnä muiden mielentilojen johdosta, jotka muuttavat kasvojemme väriä; mutta se johtuu vaikutuksen alaisuudesta, kuten kameleontilla; keltatauti kyllä vaikuttaa sen, että ihomme kellastuu, mutta sitä ei vaikuta meidän tahtomme antama määräys. Mutta nuo vaikutukset, jotka toisissa eläimissä huomaamme suuremmiksi kuin omamme ovat, todistavat niissä jotakin etevämpää kykyä, joka meiltä on salattu; samanlaisia ovat todennäköisesti useat muutkin niiden ominaisuudet ja kyvyt, joista eivät mitkään ulkonaiset merkit anna meille tietoja.

Kaikista muinaisajan ennustuksista vanhimmat ja varmimmat olivat ne, jotka perustuivat lintujen lentoon; meillä ei ole mitään sellaista eikä niin ihmeellistä. Tätä niiden siivenliikkeen säännöllisyyttä ja järjestystä, jonka nojalla tehdään johtopäätöksiä tulevista tapahtumista, täytyy kai jonkin erinomaisen voiman olla ohjaamassa niin ylevään toimintaan; sillä pintapuolista on katsoa tätä suurta vaikutusta johtuvaksi jostakin luonnon säädöksestä, ilman sen aikaansaajan ymmärrystä, suostumusta ja järkeä; se on ilmeisesti väärä luulo, että niin on.

Sähkörauskulla on se ominaisuus, ettei se ainoastaan puuduta jäseniä, jotka sitä koskettavat, vaan verkkojen ja nuotan läpikin se lähettää untelon raukeuden niiden käsiin, jotka sitä liikuttelevat ja käsittelevät; vieläpä sanotaan lisäksi, että jos kaataa vettä sen päälle, niin tuntee, kuinka tuo vaikutus nousee käteen asti ja puuduttaa tuntoaistin veden läpi. Tämä voima on ihmeellinen; mutta se ei ole hyödytön sähkörauskulle: se tuntee sen ja käyttää sitä, niin että näkee sen, siepatakseen kiinni saaliin, jota se pyydystää, lymyävän pohjamutaan, jotta toiset kalat, liukuessaan sen ylitse, tämän sen kylmyyden koskettamina ja puuduttamina joutuvat sen valtaan.

Kurjet, pääskyt ja muut muuttolinnut, jotka vaihtavat asuinpaikkaa vuodenaikojen mukaan, osoittavat varsin hyvin tuntevansa ennustuskykynsä ja käyttävät sitä.

Metsästäjät vakuuttavat meille, että valitakseen koiranpentujen joukosta sen, joka tulee jättää eloon parhaana, tarvitsee vain antaa emän itsensä valita se: esimerkiksi, jos vie ne pesästä pois, niin ensimmäinen, jonka se kantaa sinne takaisin, on aina paras; tahi jos on piirittävinään joka taholta niiden makuuksen tulella, niin paras on se pennuista, jonka avuksi emä ensin kiiruhtaa. Tästä näkyy, että niillä on jokin ennakolta tuntemisen taito, jota meillä ei ole, tahi jokin toinen ja tehokkaampi kyky arvostella poikasiaan kuin meillä.

Kun se tapa, millä eläimet syntyvät, sikiävät, liikkuvat, elävät ja kuolevat, on meidän omaamme niin lähellä, niin kaikki, mitä otamme pois niiden vaikuttimista ja lisäämme omaan luontoomme, korottaaksemme sen niiden luonnon yläpuolelle, ei voi mitenkään johtua järkemme vaatimuksesta. Terveytemme ohjeeksi lääkärit asettavat esikuvaksemme eläinten elämän ja tavat; sillä seuraava sananparsi on ammoisista ajoista ollut kansan suussa:

Tenez chaulds les pieds et la teste; au demourant, vivez en beste.[173]

Jos oikeudenmukaisuus on siinä, että antaa kullekin, mitä hänelle tulee, niin eläimet, jotka palvelevat, rakastavat ja puolustavat hyväntekijöitään ja vainoovat ja häpäisevät vieraita ja niitä, jotka tekevät niille pahaa, jäljittelevät siten tavallaan meidän oikeudenmukaisuuttamme; samoin myöskin, noudattamalla hyvin oikeudenmukaista tasapuolisuutta jaellessaan pienokaisilleen omaisuuttaan. Mitä ystävyyteen tulee, niin se on niillä verrattoman paljon elävämpi ja uskollisempi kuin ihmisillä. Hyrcanus, Lysimakhos-kuninkaan koira, pysyi herransa kuoltua itsepintaisesti hänen vuoteensa päällä, juomatta ja syömättä; ja sinä päivänä, jolloin hänen ruumiinsa poltettiin, se lähti juoksemaan ja heittäytyi tuleen, jossa hänet poltettiin; samoin teki myöskin erään Pyrrhos nimisen miehen koira: se näet ei liikahtanut herransa vuoteen päältä hänen kuolemansa jälkeen, ja kun hänet kannettiin pois, antoi se viedä itsensäkin pois samalla ja heittäytyi lopuksi roviolle, jolla sen herran ruumis poltettiin.

On eräänlaisia taipumuksia kiintymykseen, jotka syntyvät meissä joskus ilman järjen neuvoa ja johtuvat satunnaisesta mielenpuuskasta, jota eräät sanovat myötätunnoksi; ne voivat vallata eläimet niinkuin meidätkin: näemme hevosten rupeavan läheisiin tuttavuussuhteisiin määrättyjen toisten kanssa, jopa siihen määrään, että meidän on vaikea saada niitä elämään ja matkustamaan erillään toisistaan; näkee niiden kohdistavan mieltymyksensä johonkin tiettyyn toveriensa väriin, ikäänkuin määrättyihin kasvoihin, ja missä tahansa ne sen tapaavat, liittyvän siihen riemastuneina ja suosionosoituksin ja rupeavan inhoamaan ja vihaamaan mitä tahansa muuta muotoa. Eläimiä johtaa, niinkuin meitäkin, valinta niiden rakkaussuhteissa, ne valikoivat jollakin tavoin naaraansa; ne eivät ole vailla meidän mustasukkaisuudentunteitamme eivätkä äärimmäisen kovia ja leppymättömiä vihantunteita.

Halut ovat joko luonnollisia ja välttämättömiä, kuten juominen ja syöminen, tahi luonnollisia, mutta eivät välttämättömiä, kuten naarasten lähenteleminen, tahi eivät luonnollisia eivätkä välttämättömiä. Tätä viimeksi mainittua laatua ovat melkeinpä kaikki ihmisten halut; ne ovat aivan tarpeettomia ja teennäisiä, sillä ihmeellistä on, kuinka vähän luonto tarvitsee tyytyäksensä, kuinka vähän se on jättänyt meille kaivattavaa. Meidän keittiöittemme valmisteet eivät kuulu sen järjestykseen; stoalaiset sanovat, että ihminen voisi tulla toimeen yhdellä oliivilla päivässä; meidän herkulliset viinimme eivät ole sen neuvomia, eikä se liioittelu, jonka me lisäämme lemmenpyyteisiin:

Neque illa magno prognatum deposcit consule cunnum.[174]

Nämä luonnolle vieraat halut, jotka hyvän tietämättömyys ja väärä luulo ovat meihin valaneet, ovat niin lukuisat, että ne karkoittavat melkein kaikki luonnonmukaiset; ei enempää eikä vähempää kuin jos jossakin kaupungissa olisi niin suuri määrä ulkomaalaisia, että ne ajaisivat sieltä ulos luonnolliset asukkaat tahi tekisivät lopun heidän arvovallastaan ja mahdistaan, anastaen ja vallaten sen kokonaan. Eläimet ovat paljon hillitympiä kuin me, ja pysyttäytyvät kohtuullisempina luonnon meille määräämien rajojen piirissä; eivät kuitenkaan niin tarkasti, ettei niillä tavattaisi myöskin jotakin meidän kohtuuttomuuttamme vastaavaa.

Ja aivan samoin kuin on ollut hurjia himoja, jotka ovat ajaneet ihmisiä rakastamaan eläimiä, samoin eläimetkin joskus on vallannut rakkaus ihmisiin, ja on syntynyt luonnottomia rakkaussuhteita molempien lajien välillä, kuten todistaa tuo norsu, joka oli grammaatikko Aristophaneen kilpailijana erään nuoren, Aleksandrian kaupungissa asuvan kukkastytön rakkaudesta eikä mitenkään ollut häntä huonompi hyvin intohimoisen kosijan toimissa; sillä kävellen torilla, missä myytiin hedelmiä, se otti niitä kärsällään ja kantoi hänelle; se jätti hänet näkyvistään niin vähän kuin mahdollista, ja joskus se pisti kärsänsä hänen poveensa hänen kaulurinsa alitse ja koetteli hänen rintojaan.

Kerrotaan myöskin eräästä lohikäärmeestä, että se rakastui erääseen tyttöön, ja eräästä hanhesta, joka rakastui erääseen lapseen Asopin kaupungissa, ja eräästä pässistä, joka oli viulunsoittajatar Glaucian palvelijana; ja joka päivä näkee apinoita, jotka ovat hurjasti rakastuneet naisiin. Näkee myöskin erästen koiraseläinten antautuvan oman sukunsa koirasten rakastettaviksi. Oppianus ja muut kertovat eräitä esimerkkejä todisteiksi siitä kunnioituksesta, jota eläimet avioliitoissaan osoittavat sukulaisuutta kohtaan, mutta kokemus näyttää meille varsin usein päinvastaista:

Nec habetur turpe juvencae ferre patrem tergo; fit equo sua filia conjux; quasque creavit init pecudes caper, ipsaque cuius semine concepta est, ex illo concipit ales.[175]

Mitä ovelaan sukkeluuteen tulee, niin onko selvempää sellaista kuin filosofi Thaleen muulin osoittama? Kulkiessaan joen poikki suolataakka selässään ja sattumalta kompastuttuaan, niin että sen kantamat säkit aivan kastuivat, ja huomattuaan, että siten sulanut suola oli keventänyt sen kuormaa, se ei koskaan, tavatessaan jonkin puron, jättänyt painautumatta siihen kuormineen, kunnes sen herra huomasi sen juonen ja käski panemaan sen kuormaksi villoja: kun se siten huomasi pettyneensä laskuissaan, lakkasi se enää käyttämästä tuota temppua.

On useita eläimiä, jotka näyttävät kaikessa viattomuudessaan jäljittelevän meidän saituuttamme, sillä niiden näkee äärettömän halukkaasti sieppaavan haltuunsa kaikki mitä voivat, ja huolellisesti piilottavan sen, vaikkeivät sitä ensinkään käytä. Taloudenhoidossa ne eivät vain vie meistä voittoa sillä toimellisuudella, millä ne kokoilevat ja säästävät tulevaa aikaa varten, vaan niillä on myöskin useita sitä varten välttämättömiä taitoja: muurahaiset levittävät luhan ulkopuolelle jyvänsä ja siemenensä, tuulettaakseen, puhdistaakseen ja kuivatakseen ne, peläten niiden pilaantuvan ja mätänevän, kun ne huomaavat niiden alkavan homehtua ja haista härskiltä. Mutta se ehkäisevä varovaisuus, jota ne osoittavat jyrsiessään vehnänjyviä, vie voiton kaikesta kuviteltavasta ihmisten varovaisuudesta: kun vehnä ei pysy aina kuivana ja pilaantumattomana, vaan pehmenee, sulaa ja liukenee ikäänkuin maidoksi, pyrkien itämään ja kasvamaan, niin ne jyrsivät sitä päätä, mistä itu tavallisesti pistää esiin, peläten vehnän muuttuvan siemeneksi ja menettävän luontonsa ja ominaisuutensa, joka sen tekee sopivaksi olemaan niiden ruokavarastona.

Mitä tulee sotaan, joka on suurin ja uhkein ihmisen toiminnoista, niin tahtoisinpa tietää, haluammeko käyttää sitä osoitteena jostakin etevämmyydestä, vai päinvastoin heikkoutemme ja puutteellisuutemme todisteena, koska toistemme voittamisen ja surmaamisen, oman sukumme tuhoamisen ja hävittämisen taito ei totta tosiaan näytä olevan kovinkaan toivottava eläimille, joilla sitä ei ole:

Quando leoni fortior eripuit vitam leo? Quo nemore umquam exspiravit aper maioris dentibus apri?[176]

Mutta ne eivät kuitenkaan ole aivan yleisesti sitä vailla, kuten todistavat mehiläisten raivoisat kahakat ja molempain vastakkaisten armeijain päämiesten hankkeet:

Saepe duobus regibus incessit magno discordia motu; continuoque animos vulgi et trepidantia bello corda licet longe praesciscere.[177]

Joka kerta kun silmäilen tätä jumalaista kuvausta, tuntuu minusta kuin siinä lukisin kuvattuna ihmisten typeryyden ja ylpeyden; sillä nuo sotaisat liikkeet, jotka tempaavat meidät mukaansa kauhullaan ja hirmullaan, tuo äänten ja huutojen myrsky,

fulgur ubi ad coelum se tollit, totaque circum aere renidescit tellus, subterque virum vi excitur pedibus sonitus, clamoreque montes icti rejectant voces ad sidera mundi;[178]

tuo niin monen tuhannen aseistetun miehen peloittava jono, tuo niin kova raivo, into ja rohkeus, on huvittavaa huomata, kuinka joutavista syistä se syttyy, ja kuinka vähäpätöisistä syistä se sammuu:

Paridis propter narratur amorem Oraecia Barbariae diro collisa duello.[179]

Koko Aasia menehtyi ja riutui sodissa Pariksen lemmenvehkeiden vuoksi; yhden ainoan miehen mieliteko, kiukku, huvi, kotoinen mustasukkaisuus, syyt, joiden ei pitäisi saada kahta kalaeukkoa kynsimään toisiansa, siinä koko tämän suuren melskeen sielu ja lähtökohta... Mutta tuo suuri ruumis, niin monine kasvoineen ja liikkeineen, jotka näyttävät uhkaavan taivasta ja maata:

quam multi Libyco volvuntur marmore fluctus, saevus ubi Orion hibernis conditur undis; vel quam sole novo densae torrentur aristae aut Hermi campo aut Lyciae flaventibus arvis; scuta sonant, pulsuque pedum tremit excita tellus;[180]

tuo raivoisa hirviö, niin monikäsivartinen ja -päinen, se on sittenkin ihminen, heikko, surkea ja viheliäinen; se on vain levoton ja kiihtynyt muurahaiskeko;

it nigrum campis agmen;[181]

vastatuulen henkäys, korppiparven vaakkuminen, hevosen kompastuminen, kotkan satunnainen ohilentäminen, jokin uni, ääni, merkki, aamuinen usva riittää lyömään sen nurin ja kaatamaan sen maahan. Pistäkää sitä vain auringon säteellä kasvoihin, niin se heti sulaa ja raukeaa tyhjiin; viuhtokaa sille vain vähän pölyä silmiin, kuten runoilijamme mehiläisille, niin kaikki meidän komppaniamme, legionamme ja tuo suuri Pompeiuskin niiden etunenässä ovat lyötyinä murskaksi; sillä hänethän muistaakseni Sertorius voitti Espanjassa näillä kauneilla aseilla, joita myöskin Eumenes käytti Antigonusta ja Surena Crassusta vastaan:

Hi motus animorum, atque haec certamina tanta pulveris exigui jactu compressa quiescent.[182]

Usutettakoon vain meidänkin mehiläisiämme sen kimppuun, niillä kyllä on voimaa ja rohkeutta lyödä se hajalle.

Vielä on tuoreessa muistissa, kuinka portugalilaisten piirittäessä Tamlyn kaupunkia Xiatinen alueella tämän asukkaat kantoivat muurille suuren joukon mehiläispesiä, joita heillä on runsaasti, ja ajoivat tulella mehiläiset niin kiivaasti vihollistensa kimppuun, että nämä luopuivat yrityksestään, kun eivät voineet kestää niiden hyökkäyksiä ja pistoja; niin jäi voitto ja heidän kaupunkinsa vapaus tälle uudelle apujoukolle, vieläpä niin onnellisesti, että taistelusta palattaessa niistä ei puuttunut ainoatakaan.

Keisarien ja rajasuutarien sielut ovat valetut samaan kaavaan. Ajatellessamme ruhtinasten tekojen tärkeyttä ja painavaa merkitystä, me luulemme varmasti, että ne ovat yhtä painavista ja tärkeistä syistä johtuneet; me erehdymme; heitä ajavat eteen- ja taaksepäin heidän liikkeissään samat pontimet kuin meitäkin omissamme; sama syy, joka saa meidät torailemaan naapurimme kanssa, sytyttää ruhtinasten välille sodan; sama syy, joka panee meidät pieksämään lakeijaamme, saa, sattuessaan ruhtinaalle, hänet hävittämään kokonaisen maakunnan; heidän tahtonsa on yhtä kevytmielinen kuin meidän, mutta heidän mahtinsa on suurempi; samat pyyteet ajavat liikkeelle juustopunkin ja norsun.

Mitä uskollisuuteen tulee, niin ei ole maailmassa eläintä, joka olisi niin petollinen kuin ihminen. Historiamme kertovat, kuinka innokkaasti eräät koirat ovat valvoneet herrainsa kuoleman kostetuksi tulemista. Kun Pyrrhos kuningas kerran oli tavannut koiran vartioimassa miehen ruumista ja kuullut, että se oli jo kolme päivää niin tehnyt, käski hän haudata ruumiin ja otti koiran mukaansa. Eräänä päivänä, hänen ollessaan sotaväkensä yleiskatselmuksessa, tämä koira huomasi herransa murhaajat ja hyökkäsi niiden kimppuun kovasti haukkuen ja ankaran vihaisena, pannen tällä ensimmäisellä ilmiannolla alkuun tuon murhan koston, joka pian senjälkeen saatiin laillista tietä toimeen.

Samoin teki viisaan Hesiodoksen koira, joka sai naupaktolaisen Ganyktorin lapset todistettua syypäiksi herransa murhaan. Eräs toinen koira, joka oli vartioimassa erästä temppeliä Athenassa ja huomasi kirkonvarkaan vievän mennessään kauneimmat kalleudet, rupesi tätä haukkumaan minkä jaksoi; mutta kirkonisännät kun eivät siitä heränneet, niin se alkoi seurata häntä, ja kun tuli päivä, pysytteli vähän etäämmällä hänestä, päästämättä häntä koskaan näkyvistään; jos hän tarjosi sille syötävää, niin se ei siitä huolinut, mutta toisille kulkijoille, jotka tulivat sitä tiellä vastaan, se heilutti iloisesti häntäänsä ja otti heidän käsistään, mitä he antoivat sille syödä; jos sen varas pysähtyi nukkumaan, pysähtyi sekin samalla ja samaan paikkaan. Kun tieto tuosta koirasta oli tullut kirkon isännille, alkoivat he seurata sen jälkiä, tiedustellen senkarvaista koiraa, ja tapasivatkin sen vihdoin Kromyonin kaupungissa ja myöskin varkaan, jonka he toivat takaisin Athenaan, missä hän sai rangaistuksensa. Ja kiitollisuuden osoitteeksi tästä hyvästä palveluksesta tuomarit määräsivät yleisestä varastosta tietyn määrän viljaa eläkkeeksi koiralle ja papit pitämään siitä huolta. Plutarkhos todistaa tämän kertomuksen hyvin uskottavaksi ja hänen aikanaan tapahtuneeksi asiaksi.

Mitä kiitollisuuteen tulee (sillä minusta tuntuu, että meidän on syytä nostaa tämä sana arvoon), riittäköön tämä ainoa esimerkki, jonka Apion kertoo omin silmin näkemänään. Eräänä päivänä, sanoo hän, kun Roomassa annettiin kansan huvikseen katsella useiden ulkomaisten eläinten ja erittäinkin harvinaisen suurten leijonain taistelua, oli niiden joukossa eräs, joka raivoisalla käytöksellään, jäsentensä voimalla ja koolla ja ylpeällä ja peloittavalla kiljunnallaan veti kaikkien läsnäolijain huomion puoleensa. Orjain joukossa, jotka esitettiin kansalle tässä eläintaistelussa, oli eräs dakialainen Androdus, jonka omisti ylhäinen roomalainen, arvoltaan konsuli. Kun tuo leijona huomasi hänet kaukaa, pysähtyi se ensin äkkiä, kuin ihmeissään, ja lähestyi sitten aivan hiljaa, lempeästi ja rauhallisesti, ikäänkuin tunnustellakseen häntä. Sen tehtyään, ja saatuaan varmuuden siitä, mitä se tahtoi tietää, se alkoi heiluttaa häntäänsä, niinkuin koirat liehitellessään isäntäänsä, ja nuolla ja suudella tuon kurjan raukan käsiä ja reisiä, joka oli tyrmistyneenä kauhusta ja aivan suunniltaan. Kun leijonan hyvänsävyisyys oli saanut Androduksen toipumaan pelostaan ja hänen näkönsä oli siksi rauhoittunut, että hän saattoi katsella sitä ja tuntea sen, niin oli omituinen nautinto nähdä, kuinka nämä molemmat hyväilivät toisiaan ja osoittivat toisilleen iloaan.

Kun kansa sen johdosta päästi ilohuutoja, kutsutti keisari orjan eteensä, kuullakseen häneltä, kuinka niin outo tapahtuma oli mahdollinen. Tämä kertoi hänelle uuden ja ihmeellisen tarinan. "Herrani ollessa prokonsulina Afrikassa", sanoi hän, "pakotti se julmuus ja ankaruus, jolla hän minua kohteli, pieksättäen minua joka päivä, minut karkaamaan hänen luotaan ja pakenemaan; ja piiloutuakseni varmasti henkilöltä, jolla oli niin suuri valta maakunnassa, pidin parhaana mennä tuon maan erämaihin ja hiekkaisiin ja asumattomiin seutuihin, päätettyäni jollakin tavalla surmata itseni, jos minulle ei kävisi mahdolliseksi löytää ravintoa. Auringonpaahde kun oli äärettömän ankara keskipäivällä ja kuumuus sietämätön, niin lyyhistyin erääseen näkymättömään ja luoksepääsemättömään luolaan ja heittäydyin siihen sisälle. Vähää myöhemmin tuli sinne tuo leijona, yksi käpälä verissä ja haavoitettuna, aivan vaikeroiden ja vinkuen tuskista, joita se tunsi siinä. Sen saapuessa pelästyin kovin, mutta nähdessään minut piiloutuneena pesänsä nurkkaan, se lähestyi aivan hiljaa minua, ojentaen minulle loukkautuneen käpälänsä ja näyttäen sitä minulle, kuin apua pyytääkseen. Otin silloin siitä pois suuren tikun, joka oli tunkeutuneena siihen, ja totuttuani leijonaan jonkin verran, pusertelin sen haavaa ja sain siitä lähtemään pois lian, jota oli siihen kokoontunut, pyyhin ja puhdistin sen niin siistiksi kuin vain saatoin. Tuntien päässeensä vammastaan ja saaneensa lievitystä tuskaansa, leijona rupesi lepäämään ja nukkumaan, pitäen yhä käpäläänsä käsissäni. Siitä lähtien se ja minä elimme yhdessä tuossa luolassa kolme kokonaista vuotta samoista ruokavaroista, sillä pyydystysretkillään tappamistaan eläimistä se toi minulle parhaat palaset, jotka minä tulen puutteessa paahdatin auringolla ja käytin ravinnokseni. Ajan oloon ikävystyttyäni tähän petomaiseen ja villiin elämään, lähdin pois eräänä päivänä, kun leijona oli mennyt tavalliselle pyydystysretkelleen; ja kolmannella päivämatkallani minut yllättivät sotilaat, jotka toivat minut Afrikasta tähän kaupunkiin herralleni, joka äkkiä tuomitsi minut kuolemaan ja petojen raadeltavaksi. Mutta nähtävästi tuo leijona joutui myöskin kiinni pian senjälkeen ja tahtoi nyt palkita minulle sen hyväntyön ja lääkärinavun, jonka se oli minulta saanut."

Siinä tarina, jonka Androdus kertoi keisarille ja jonka hän pani kulkemaan suusta suuhun kansan keskuudessa; sen johdosta hänet kaikkien yhteisestä anomuksesta päästettiin vapaaksi ja vapautettiin tuosta tuomiosta; ja kansan määräyksestä lahjoitettiin hänelle tuo leijona. Siitä lähtien näimme, sanoo Apion, Androduksen kävelevän ravintolasta toiseen Roomassa, taluttaen tuota leijonaa aivan pienestä talutusnuorasta ja ottaen vastaan rahaa, jota hänelle annettiin, leijonan antavan peittää itsensä kukilla, joita sille heitettiin; ja jokainen sanoi tavatessaan heidät: "Kas tuossa on leijona, jonka luona ihminen asui; kas tuossa on mies, joka oli leijonan lääkärinä."

Itkemme usein rakastamiemme eläinten kuolemaa; samoin ne surevat meidän kuolemaamme:

Post bellator equus, positis insignibus, Aethon it lacrymans, guttisque humectat grandibus ora.[183]

Niinkuin toiset kansakunnistamme pitävät vaimoja yhteisinä, toisten keskuudessa taas kukin mies pitää omaansa, niin eikö eläinten keskuudessa myöskin näe sellaista ja avioliittoja pidettävän pyhempinä kuin meidän? Mitä tulee seuroihin ja yhdistyksiin, joita ne muodostavat liittyäkseen yhteen ja auttaakseen toisiaan, niin huomaa häristä, sioista ja muista eläimistä, että kun se, jolle teette pahaa, päästää huutoja, niin koko joukko rientää sen avuksi ja yhtyy sitä puolustamaan.

Kun kiiski on niellyt kalastajan koukun, niin sen toverit kokoontuvat joukoittain sen ympärille ja jyrsivät siimaa, ja jos joku niistä on sattunut joutumaan rysään, niin toiset ulkoapäin pistävät sille pyrstönsä, ja se puree sitä hampaillaan minkä jaksaa; siten ne vetävät sen ulos ja vievät mukanaan. Kun joku partakalain tovereista on tarttunut koukkuun, niin ne panevat siiman selkäänsä vastaan ja pistävät siitä ulos piikin, joka on hammaslaitainen kuin saha, ja sillä ne sahaavat poikki siiman.

Mitä tulee erikoisiin palveluksiin, joita me saamme toisiltamme elämän tarpeissa, niin näkee eläinten keskuudessa useita esimerkkejä sellaisista. Väitetään, että valaskala ei liiku koskaan, ellei sillä ole edessään eräs pieni kivikalan näköinen kala, jota senvuoksi sanotaan Oppaaksi; valaskala seuraa sitä, antaen ohjata ja kääntää kulkuansa yhtä helposti kuin peräsin kääntää laivaa; ja palkinnoksi sitten myöskin, — sen sijaan että kaikki muu, olkoonpa eläin tahi laiva, mikä joutuu tuon hirviön kidan kauheaan rotkoon, heti on hukassa ja nielaistaan, — tuo pikku kala vetäytyy sinne vahvaan rauhaan ja nukkuu siellä; ja sen nukkuessa valas ei liikahda; mutta kohta kun se lähtee ulos, alkaa valas seurata sitä lakkaamatta; ja jos se sattuu eksymään siitä, niin se harhailee sinne tänne ja usein ruhjoo itseään kallioihin, niinkuin laiva, joka on menettänyt peräsimensä; sen Plutarkhos todistaa nähneensä Antikyran saarella.

Samanlainen yhdyselämä on olemassa hippikerttu nimisen pikkulinnun ja krokotiilin välillä; hippikerttunen tekee vahtipalvelusta tuolle suurelle eläimelle; ja jos faaraokissa, sen vihollinen, lähestyy taistellakseen sen kanssa, niin tuo pikku lintu, peläten, että se yllättää krokotiilin nukkumasta, menee ja herättää sen ja ilmoittaa sille vaaran laulullaan ja nokkimalla sitä; se elää tuon pedon jätteistä, joka päästää sen ystävällisesti suuhunsa ja sallii sen nokkia leukaperissään ja hampaittensa välissä, poimiakseen sieltä sinne jääneitä lihanpalasia; ja jos krokotiili tahtoo sulkea suunsa, niin se ensin käskee sitä lähtemään sieltä pois sulkemalla sitä vähitellen, pusertamatta ja loukkaamatta lintua.

Se simpukka, jota sanotaan helmiäiseksi, elää myöskin siten yhdessä pinnoterin kanssa, joka on pieni ravunsukuinen eläin ja palvelee sen oven- ja portinvartijana, istuen tuon simpukan suussa, jota se pitää alati raollaan, kunnes se näkee jonkin niiden saaliiksi sopivan pikkukalan tulevan sinne sisään; sillä silloin se menee tuon simpukan sisään ja nipistää sen lihaa ja pakottaa sen sulkemaan kuorensa; silloin ne molemmat yhdessä syövät linnaansa suljetun saaliin. Tonnokalojen elintavassa huomaa matematiikan kolmen osan erinomaista tuntemista: mitä astrologiaan tulee, niin ne opettavat sitä ihmiselle, sillä ne pysähtyvät siihen paikkaan, missä talvi-päivänseisahdus ne yllättää, eivätkä liiku siitä seuraavaan päiväntasaukseen saakka; siitäpä syystä Aristoteleskin kernaasti myöntää niiden tuntevan tuon tieteen; mitä taas geometriaan ja aritmetiikkaan tulee, niin ne aina muodostavat joukkueensa kuution muotoiseksi, neliömäiseksi joka suuntaan, ja rakentavat sen vankaksi pataljoonaksi, joka on yltyleensä suljettu ja ympäröity ja jossa on kuusi aivan yhtä suurta pintaa; sitten ne uivat tässä neliömäisessä järjestyksessä, joka on yhtä leveä takaa kuin edestä, niin että jos näkee ja laskee siitä yhden rivin, voi helposti laskea koko joukkueen, koskapa lukumäärä on syvyydelleen sama kuin leveydelleen ja leveydelleen sama kuin pituudelleen.

Mitä mielen uljuuteen tulee, niin ei ole helppo osoittaa sitä ilmeisemmin kuin tuo suuri koira, joka lähetettiin Intiasta kuningas Aleksanterille: sille tarjottiin vastustajaksi taistelussa ensin hirvi, sitten metsäkarju ja sitten karhu; se ei niistä välittänyt eikä viitsinyt liikkua paikaltaan; mutta nähdessään leijonan se nousi heti, osoittaen ilmeisesti julistavansa vain tämän arvokkaaksi ryhtymään taisteluun kanssansa. Katumukseen ja vikojensa tuntoon nähden kerrotaan eräästä norsusta, että se, vihan vimmassa surmattuaan ohjaajansa, rupesi sitä niin äärettömästi suremaan, ettei se enää koskaan tahtonut syödä, vaan heitti henkensä. Mitä armahtavaisuuteen tulee, niin kerrotaan eräästä tiikeristä, kaikkein julmimmasta pedosta, että kun sille oli luovutettu vuohen karitsa, niin se kärsi kaksi päivää nälkää, ennenkuin tahtoi tehdä sille pahaa, ja kolmantena päivänä se särki häkin, johon se oli suljettuna, mennäkseen etsimään muuta syötävää, se kun ei tahtonut käydä karitsan, ystävänsä ja vieraansa, kimppuun. Ja mitä yhdyselämän luoman tuttavallisuuden ja sovinnaisuuden oikeuksiin tulee, niin eihän ole mitään tavatonta, että kasvatamme yhdessä kissoja, koiria ja jäniksiä.

Mutta mitä kokemus opettaa niille, jotka matkustavat merillä, erittäinkin Sisilian merellä, jäälintujen elämästä, se voittaa kaikki, mitä ihminen voi ajatella. Minkä eläinlajin lapsivuodetta, syntymistä ja sikiönsaamista luonto on koskaan pitänyt niin suuressa kunniassa? Sillä runoilijat tosin kertovat, että yksi ainoa saari, Delos, joka ennen oli liikkuva, pysähtyi liikkumattomaksi Latonan synnytystä varten, mutta Jumala on tahtonut, että koko meri seisahtuu, tyyntyy ja tasoittuu laineettomaksi, tuulettomaksi ja sateettomaksi siksi aikaa kuin jäälintu tekee poikasensa, mikä tapahtuu juuri päivänseisahduksen, vuoden lyhyimmän päivän aikana; ja sen nauttiman etuoikeuden nojalla meillä on talvisydännä seitsemän päivää ja seitsemän yötä, joina voimme vaaratta kulkea merillä.

Niiden naaraat eivät tunne muuta koirasta kuin kukin omansa; sen seurassa ne elävät koko elämänsä, koskaan sitä hylkäämättä; jos se käy heikoksi ja raihnaaksi, niin ne ottavat sen hartioilleen, kantavat sitä kaikkialle ja palvelevat sitä sen kuolemaan saakka. Mutta mikään kyky ei ole vielä voinut saada tietoonsa sitä ihmeellistä tekotapaa, millä jäälintu rakentaa pesän poikasilleen, eikä arvata sen rakennusainetta. Plutarkhos, joka oli niitä nähnyt ja käsitellyt useampia, arvelee, että ne ovat jonkin kalan ruodoista, joita se liittää ja sitoo yhteen, punoen ne toisiinsa, toiset pitkin-, toiset poikkipäin, ja käyristäen ja pyöristäen niitä niin, että se lopulta muodostaa niistä pyöreän aluksen, joka voi pysyä veden päällä. Kun se sitten on rakentanut sen valmiiksi, niin se kantaa sen meren aallokkoon, sellaiseen paikkaan, missä meri, tuuditellen sitä aivan hiljaa, opettaa linnun korjaamaan sen, mikä ei ole hyvin saumattua, ja paremmin vahvistamaan niitä kohtia, joissa se huomaa meren aaltojen saavan sen rakennuksen pettämään ja höltymään; ja päinvastoin ne kohdat, jotka ovat liittyneet lujiksi, ne meren aallokko nivoo ja pusertaa kireälle, niin ettei niitä voi särkeä eikä hajoittaa eikä runnella kivittämällä eikä rauta-aseilla muutoin kuin suurin vaivoin.

Ja mikä on vielä ihmeteltävämpää, se on sen sisäisen ontelon koko ja muoto; se näet on rakennettu ja soviteltu sellaiseksi, ettei siihen mahdu eikä sovi muuta kuin lintu, joka sen on rakentanut, sillä kaikelle muulle se on pääsemätön, salvattu ja suljettu, niin ettei siihen pääse mikään, ei edes meren vesi. Kas siinä varsin selvä ja hyvästä lähteestä saatu kuva tuosta rakennuksesta; kuitenkin minusta tuntuu, ettei se vielä riittävästi selvitä meille tuon rakennustavan vaikeutta. Mutta kuinka itserakkaita olemmekaan sijoittaessamme alapuolellemme ja arvostellessamme halveksivasti sellaista, mitä emme voi jäljitellä emmekä ymmärtää!

Seuratakseni vielä vähän pitemmälle tätä meidän ja eläinten välistä yhtäläisyyttä ja vastaavaisuutta, niin se etuoikeus, josta meidän sielumme ylpeilee, että se mukauttaa oman luontonsa mukaiseksi kaikki, mistä se muodostaa itselleen mielikuvan, että se riisuu pois katoovaiset ja aineelliset ominaisuudet kaikesta, mitä se ottaa vastaan, että se pakottaa esineet, jotka se katsoo tutustumisen arvoisiksi, riisumaan ja jättämään häviäväiset ominaisuutensa ja heittämään pois, niinkuin tarpeettomat ja arvottomat vaatteet, paksuuden, pituuden, syvyyden, painon, värin, hajun, karheuden, sileyden, kovuuden, pehmeyden ja kaikki aisteilla havaittavat satunnaiset olomuodot, sovittaakseen ne kuolemattoman ja henkisen luontonsa mukaisiksi, niin että se Rooma ja Parisi, joka minulla on sielussani, se Parisi, jonka kuvailen mielessäni, sen kuvailen ja tajuan vailla suuruutta ja paikallisuutta, vailla kiviä, katukivitystä ja puistoja: tämä sama etuoikeus, sanon minä, näyttää aivan ilmeisesti olevan eläimilläkin. Sillä torven toitotuksiin, pyssyjen paukkeeseen ja taisteluihin tottunut hevonen, jonka näemme nukkuessaan, loikoessaan pahnoillaan vavahtelevan ja värähtelevän, kuin jos se olisi taistelun temmellyksessä, varmaa on, että se kuvailee mielessään äänettömän rummunsävelen, aseettoman ja ruumiittoman armeijan:

Quippe videbis equos fortes, quum membra jacebunt in somnis, sudare tamen spirareque saepe, et quasi de palma summas contendere vires.[184]

Se jänis, jonka jäniskoira näkee unissaan, jonka jäljessä näemme sen läähättävän nukkuessaan, ojentaen häntänsä, ravistellen polvitaipeitaan ja jäljitellen täydellisesti juoksunsa liikkeitä, se jänis on karvaton ja luuton:

venantumque canes in molli saepe quiete jactant crura tamen subito, vocesque repente mittunt, et crebras reducunt naribus auras, ut vestigia si teneant inventa ferarum; expergefactique sequuntur inania saepe cervorum simulacra, fugae quasi dedita cernant, donec discussis redeant erroribus ad se.[185]

Kun usein näemme talonkoirien unissaan murisevan ja sitten oikein haukkuvan ja kavahtavan hereille, kuin huomaisivat jonkun vieraan tulevan, niin tuo vieras, jonka niiden sielu näkee, on henkinen ja aisteilla havaitsematon ihminen, vailla ulottuvaisuutta, väriä ja tosioloisuutta:

Consueta domi catulorum blanda propago degere, saepe levem ex oculis volucremque soporem discutere et corpus de terra corripere instant, proinde quasi ignotas facies atque ora tuantur.[186]

Mitä ruumiin kauneuteen tulee, niin pitäisi minun, ennenkuin jatkan, tietää, olemmeko yksimielisiä sen määritelmästä. On todennäköistä, että tuskin tiedämme, mitä kauneus itsessään ja yleisesti on, koskapa annamme niin monta eri muotoa ihmisen kauneudelle, omalle kauneudellemme; jos siitä olisi olemassa jokin luonnollinen määritelmä, niin tajuaisimme, mitä se yleensä on, niinkuin tajuamme tulen lämmön. Me kuvittelemme sen muodot millaisiksi mielemme tekee:

turpis romano belgicus ore color;[187]

intialaiset kuvaavat sen tummaksi ja ruskettuneeksi, paksu- ja pöhöhuuliseksi, litteä- ja leveänenäiseksi, ja ripustavat suuria kultarenkaita sierainten väliseen rustoon, antaen niiden riippua suuhun asti; samoin myöskin huuliin paksuja jalokivillä koristettuja renkaita, jotka riippuvat heidän leuallaan; ja heistä on kaunista näyttää hampaitaan juurien alapuolelle asti. Perussa pidetään korvia sitä kauniimpina, mitä suuremmat ne ovat, ja niitä venytetään keinotekoisesti niin paljon kuin mahdollista; ja eräs aikalaisemme kertoo nähneensä erään itämaisen kansan keskuudessa tuota tapaa suurentaa korvat ja ripustaa niihin raskaita koristeita pidettävän niin suuressa arvossa, että hän milloin tahansa saattoi pistää käsivartensa hihoineen korvalehteen tehdyn reiän läpi.

Toisaalla on kansakuntia, jotka mustaavat hampaansa hyvin huolellisesti ja halveksien katselevat niitä, jos ne ovat valkeat; toisaalla värjätään ne punaisen värisiksi. Eivät vain baskien maassa naiset pidä itseään kauniimpina, jos heidän hiuksensa on ajeltu, vaan useissa muissakin ja, mikä on merkillisempää, eräissä kylmissäkin maissa, kuten Plinius kertoo. Meksikon naiset pitävät kauniina otsan kapeutta, ja kun he ajavat karvat kaikkialta muualta ruumiistaan, kasvattavat he niitä otsaansa ja tuuhentavat niitä keinotekoisesti; ja rintojen suuruutta he pitävät niin suuressa arvossa, että toivovat voivansa antaa rintaa lapsilleen olkapäänsä ylitse; me pitäisimme sellaista muotoa rumana. Italialaisten mielestä tulee kaunottaren olla kookas ja roteva, espanjalaisten mielestä hoikka ja hento, ja meillä toinen pitää kauniina vaaleaveristä, toinen tummaveristä, toinen pehmeätä ja hentoa, toinen tanakkaa ja rotevaa; ken vaatii kaunottarelta herttaisuutta ja suloa, ken taas ylvästä ryhtiä ja majesteettisuutta.

Aivan saman etusijan kauneuden puolesta, jonka Platon antaa pallon muodolle, antavat epikurolaiset pikemminkin pyramidin tahi neliön muodolle eivätkä voi suvaita pallonmuotoista jumalaa. Mutta oli miten oli, luonto ei ole antanut meille tässä suhteessa suurempia etuoikeuksia kuin muutoinkaan yleisiin lakeihinsa nähden, ja jos arvostelemme itseämme oikein, niin huomaamme, että jos on eräitä eläimiä, jotka tässä suhteessa ovat vähemmin suosittuja kuin me, niin on taas toisia ja sangen lukuisia, jotka ovat suositumpia, a multis animalibus decore vincimur,[188] vieläpä maaeläimiäkin, meidän maalaisiamme; sillä mitä merieläimiin tulee, niin olemme paljon niistä jäljessä, jos emme puhu ruumiinmuodosta, jota ei voi verrata, niin toisenlainen se on, värin, puhtauden, kiillon ja näppäryyden puolesta; ja yhtä paljon olemme kaikissa suhteissa jäljessä ilman eläimistä. Ja tuo etuisuus, jota runoilijat niin painokkaasti huomauttavat, että ruumiimme asento on pysty ja katselee taivasta, alkuperäänsä, kohti,

pronaque quum spectent animalia cetera terram, os homini sublime dedit caelumque tueri jussit et erectos ad sidera tollere vultus,[189]

se on tosiaankin pelkkää runoutta; sillä on useita pikku elukoita, joiden silmät ovat kokonaan käännetyt taivasta kohti, ja kamelien ja kamelikurkien kaulan asento näyttää minusta vielä pystymmältä ja suoremmalta kuin meidän. Millä eläimillä ei ole kasvot ylhäällä ja edessä, mitkä eivät katso suoraan eteensä ja näe, oikeassa asennossaan, yhtä paljon taivasta ja maata kuin ihminen? Ja mitkä Platonin tahi Ciceron mainitsemat ruumiimme rakenteen ominaisuudet eivät ole lukemattomien eläinten käytettävissä? Ne eläimet, jotka ovat eniten näköisiämme, ovat rumimmat ja halveksittavimmat koko joukosta, sillä ulkonäköön ja kasvojen muotoon nähden ne ovat marakatit:

simia quam similis, turpissima bestia, nobis![190]

sisäisiin ja jaloimpiin elimiin nähden sika. Totta tosiaan, kun ajattelen ihmistä aivan alastomana (niin, sitäkin sukupuolta, joka näyttää saaneen osakseen enemmän kauneutta), hänen vikojaan, hänen luontaista avuttomuuttaan ja hänen puutteellisuuksiaan, niin tuntuu minusta siltä, että meillä on ollut enemmän syytä verhota itseämme kuin millään muulla eläimellä. On ollut anteeksi annettavaa, että olemme ottaneet avuksemme ne eläimet, joita luonto siinä suhteessa oli suosinut enemmän kuin meitä, koristaaksemme itseämme niiden kauneudella ja piiloutuaksemme niiltä riistämiemme villojen, höyhenten, karvojen, silkin suojaan. Huomatkaamme sitäpaitsi, että me olemme ainoa eläin, jonka puutteellisuus loukkaa omia tovereitamme, ja ainoat, joiden täytyy luonnollisissa toimituksissaan piilottautua omalta lajiltaan. Huomiota ansaitseva seikka on todella myöskin, että ammatin mestarit määräävät lääkkeeksi rakkauden intohimoille sen ruumiin täydellisen ja vapaan näkemisen, jota himoitsee, ja että rakkauden jäähdyttämiseksi tarvitsee vain vapaasti nähdä se, mitä rakastaa:

llle quod obscaenas in aperto corpore partes viderat, in cursu qui fuit, haesit amor.[191]

Mutta vaikkapa tuo lääkemääräys saattaakin ehkä johtua jonkin verran vaateliaasta ja kylmenneestä mielestä, niin on kuitenkin ihmeellinen heikkoutemme merkki se, että tottumus ja tuntemus kyllästyttävät meidät toisiimme. Ei niinkään häveliäisyys kuin oveluus ja varovaisuus saa naisemme niin arasti kieltämään meiltä pääsyn heidän pukuhuoneisiinsa, ennenkuin he ovat maalatut ja koristetut näyttäytyäkseen julkisesti:

nec Veneres nostras hoc fallit; quo magis ipsae omnia summopere nos vitae postscenia celant, quos retinere volunt, aôstrictoque esse in amore;[192]

kun sitävastoin useissa eläimissä ei ole mitään, mistä emme pitäisi ja mikä ei miellyttäisi aistejamme, niin että me niiden jätteistäkin ja ulostuksista saamme emme vain herkullista syötävää, vaan myöskin uhkeimmat koristeemme ja hyväthajumme. Se, mitä tässä olen sanonut, koskee ainoastaan tavallista keskitasoamme eikä pyri siihen määrään herjaamaan sitä, mikä on pyhää, että se tahtoisi lukea tuohon keskitasoon kuuluviksi ne jumalalliset, yliluonnolliset ja harvinaiset kaunottaret, joiden joskus näkee loistavan keskuudessamme kuin tähtien, ruumiillisessa ja maallisessa verhossa.

Muuten se osuus, jonka eläimille vapaaehtoisesti myönnämme luonnon suosionosoituksista, on niille sangen edullinen: me omaksumme itsellemme epätodellisia ja kuviteltuja avuja, tulevia ja olemattomia avuja, joista ihmiskyky ei itsestään voi itselleen vastata, tahi avuja, jotka omaksumme vääryydellä, vallattomassa luulottelussamme, kuten järjen, tiedon ja kunnian, ja niiden osaksi jätämme tosioloisia, käsin koeteltavia ja kouraantuntuvia etuja, rauhan, levon, turvallisuuden, viattomuuden ja terveyden, sanon, kauneimman ja runsaimman lahjan, minkä luonto saattaa meille antaa. Niin että filosofit, vieläpä stoalaisetkin, uskaltavat hyvinkin sanoa, että jos Herakleitos ja Pherekydes olisivat voineet vaihtaa viisautensa terveyteen ja tällä kaupalla päästä toinen vesitaudista, toinen täitaudista, joka häntä vaivasi, niin he olisivat tehneet hyvän kaupan.

Tässä he kuitenkin vielä antavat suuremman arvon viisaudelle, verraten sitä terveyteen ja pannen sen tälle vastapainoksi, kuin seuraavassa toisessa myöskin heidän esittämässään väitteessä: he sanovat, että jos Kirke olisi tarjonnut Odysseukselle kaksi juomaa, joista toinen olisi muuttanut ihmisen hupsusta viisaaksi, toinen viisaasta hupsuksi, niin Odysseuksen olisi pitänyt mieluummin valita hupsuksi tekevä juoma kuin antaa Kirken muuttaa hänen ihmismuotonsa eläimen muodoksi, ja väittävät, että viisaus itse olisi puhunut hänelle tähän tapaan: "Heitä minut, jätä minut mieluummin kuin sijoitat minut asumaan aasin muodossa ja ruumiissa." Mitä! Tuon suuren ja jumalaisen viisaudenko siis filosofit heittävät tämän ruumiillisen ja maallisen verhon vuoksi? Emme siis enää olekaan eläimiä etevämmät järkemme, ymmärryksemme ja sielumme puolesta, vaan kauneutemme, kauniin hipiämme ja jäsentemme kauniin sijoituksen puolesta, jonka vuoksi meidän tulee luopua älystämme, järkevyydestämme ja kaikesta muusta. Mutta minä hyväksyn tuon suoran ja avomielisen tunnustuksen; varmaankin he ovat havainneet, että nuo avut, joista me niin iloitsemme, ovat vain tyhjää luulottelua. Vaikka eläimillä siis olisi kaikki stoalainen hyve, tieto, viisaus ja kyky, niin ne olisivat kuitenkin eläimiä, eivätkä silti olisi verrattavissa kurjaan, häijyyn ja mielettömään ihmiseen. Sillä lyhyesti sanoen, kaikki mikä ei ole niinkuin me, ei ole minkään arvoista, ja Jumalankin, päästäkseen arvoon, täytyy olla meidän kaltaisemme, kuten kohta osoitamme. Tästä näkyy, ettei todellinen ymmärrys saa meitä pitämään itseämme eläimiä parempina ja eroittamaan itseämme niiden tilasta ja yhteydestä, vaan mieletön ylpeys ja itsepäisyys.

Mutta palatakseni aineeseeni, meillä on osanamme epävakaisuus, neuvottomuus, epävarmuus, suru, taikausko, tulevaisuuden, vieläpä elämämme jälkeisenkin pelko, kunnianhimo, saituus, mustasukkaisuus, kateus, hurjat, raivoisat ja hillittömät himot, sota, valhe, epärehellisyys, parjaus ja uteliaisuus. Totta tosiaan, olemmepa maksaneet kumman paljon liikoja tuosta kauniista järjestä, josta ylpeilemme, ja tuosta arvostelu- ja havaintokyvystä, jos olemme sen ostaneet tuon äärettömän intohimojen paljouden hinnasta, joiden vallassa lakkaamatta olemme; ellemme halua vielä alleviivata, kuten Sokrates kyllä tekee, sitä huomattavaa etuoikeuttamme muiden eläinten rinnalla, että kun luonto niille on määrännyt vissit syyt ja rajat lihalliselle hekumalle, niin se sitävastoin meille on siinä suhteessa antanut vapaat ohjat joka hetki ja missä tilaisuudessa tahansa. Ut vinum aegrotis, quia prodest raro, nocet saepissime, melius est non adhibere omnino, quam, spe dubiae salutis, in apertam perniciem incurrere: sic haud scio, an melius fuerit, humano generi motum istum celerem cogitationis, acumen, solertiam, quam rationem vocamus, quoniam pestifera sint multis, admodum paucis salutaria, non dari omnino, quam tam munifice et tam large dari.[193] Mitä hyötyä voimme katsoa olleen Varrolla ja Aristoteleella niin monien asiain ymmärtämisestä? Onko se vapauttanut heidät ihmiselämän vaivaloisuuksista? Onko se pelastanut heidät onnettomuuksista, jotka ahdistavat kuormain kantajaa? Ovatko he logiikasta saaneet jotakin lievitystä leinille? Ovatko he sitä tunteneet vähemmin siksi, että tiesivät, kuinka tuon taudin neste kokoontuu niveliin? Ovatko he tyytyneet kuolemaan siksi, että tiesivät erästen kansakuntain siitä iloitsevan, tahi aviopetokseen siksi, että tiesivät vaimojen muutamin seuduin olevan yhteisiä? Päinvastoin, vaikka he olivat tiedoissa ensi sijalla, toinen roomalaisten, toinen kreikkalaisten keskuudessa, vieläpä aikana, jolloin tieteen kukoistus oli kauneimmillaan, niin emme ole kuitenkaan kuulleet, että heidän elämänsä olisi millään tavoin ollut erikoisen erinomaista; onpa kreikkalaisella päinvastoin täysi tekeminen puhdistautuessaan eräistä merkittävistä tahroista omassa elämässään. Onko huomattu, että aistien nautinto ja terveys ovat maukkaampia sille, joka osaa astrologiaa ja kielioppia ... ja häpeä ja köyhyys vähemmän kiusallisia?

Scilicet et morbis et debilitate carebis, et luctum et curam effugies, et tempora vitae longa tibi post haec fato meliore dabuntur.[194]

Olen nähnyt aikanani lukemattomia käsityöläisiä, lukemattomia maanviljelijöitä, jotka ovat olleet viisaampia ja onnellisempia kuin yliopiston rehtorit, ja joiden kaltainen mieluummin tahtoisin olla. Oppineisuudella, niin minusta tuntuu, on paikkansa elämälle tarpeellisten asiain joukossa, sellaisten kuin kunnia, aateluus, arvokkuus, tahi korkeintaan kauneus, rikkaus ynnä muut sellaiset ominaisuudet, jotka siinä tosin ovat hyödylliset, mutta eivät välittömästi, ja pikemmin meidän käsitystapamme vuoksi kuin luonnon säädöksestä. Me tuskin tarvitsemme enemmän velvollisuuksia, sääntöjä ja lakeja elääksemme yhdyskunnassamme kuin kurjet ja muurahaiset omassaan; ja siitä huolimatta näemme, että ne käyttäytyvät siinä sangen järjestyksenmukaisesti ilman oppineisuutta. Jos ihminen olisi viisas, niin hän määräisi jokaiselle asialle sen tosiarvon sen mukaan, kuinka hyödyllinen ja omansa se on hänen elämälleen. Ken meitä arvostelee tekojemme ja huonojen tekojemme mukaan, se tapaa suuremman joukon erinomaisia oppimattomien kuin oppineiden keskuudessa: tarkoitan kaikenlaisiin hyveisiin nähden. Vanhalla Roomalla näyttää minusta olleen niitä arvokkaampia sekä rauhan että sodan toimissa kuin tuolla oppineella Roomalla, joka itse tuhosi itsensä. Vaikka kaikki muu olisikin samanarvoista, niin jäisi kuitenkin rehellisyys ja viattomuus vanhan puolelle, sillä se viihtyy erinomaisen hyvin yhdessä yksinkertaisuuden kanssa. Mutta jätän tämän aiheen, joka veisi minut pitemmälle kuin tahtoisin mennä. Sanon vain vielä sen, että ainoastaan vaatimattomuus ja nöyryys saattaa luoda kunnon miehen. Ei tule jättää jokaisen itsensä arvosteltavaksi, mikä hänen velvollisuutensa on; se pitää hänelle määrätä, eikä antaa hänen valita sitä ymmärryksensä mukaan; muutoin me, niin äärettömän heikkoja ja vaihtelevia kuin järkisyymme ja mielipiteemme ovat, lopulta keksimme itsellemme velvollisuuksia, jotka panisivat meidät syömään toinen toisemme, kuten Epikuros sanoo.

Ensimmäinen laki, minkä Jumala koskaan antoi ihmiselle, se oli puhtaan tottelemisen laki; se oli yksinkertaisesti vain käsky, johon nähden ihmisellä ei ollut mitään päätösvaltaa eikä sanomista, koska totteleminen on luonnollinen velvollisuus järkevälle mielelle, joka tunnustaa taivaallisen korkeamman ja hyvää tekevän olennon. Tottelemisesta ja taipumisesta syntyvät kaikki muut hyveet, niinkuin mielen ylpeydestä kaikki synti. Ja päinvastoin, ensimmäinen viettelys, joka kohtasi ihmisluontoa paholaisen taholta, hänen ensimmäinen myrkkynsä, hiipi meihin niistä tiedon ja tuntemuksen lupauksista, jotka hän meille antoi: Eritis sicut dii, scientes bonum et malum.[195] Ja vietelläkseen Odysseuksen ja houkutellakseen hänet vaarallisiin ja tuhoisiin pauloihinsa, tarjoavat sireenit Homeroksen runoissa hänelle lahjaksi tiedon. Ihmisen turmio on siinä, että hän luulee tietävänsä. Siitähän syystä uskontomme meille niin suosittelee tietämättömyyttä, että se on uskon ja tottelevaisuuden olennainen osa. Cavete ne quis vos decipiat per philosophiam et inanes seductiones, secundum elementa mundi.[196] Siitä ovat kaikki kaikkien oppisuuntien filosofit yhtä mieltä, että korkein hyvä on sielun ja ruumiin rauha; mutta mistä sen saamme?

Ad summum, sapiens uno minor est Jove, dives, liber, honoratus, pulcher, rex denique regum, praecipue sanus, nisi quum pituita molesta est.[197]

Näyttää todellakin siltä, kuin luonto ei olisi antanut meille lohdutukseksi viheliäisessä ja surkeassa tilassamme muuta kuin itseviisautemme. Sitähän sanoo Epiktetoskin, että "ihmisellä ei ole mitään varsinaisesti omaansa muuta kuin luulojensa käyttö". Meillä ei ole osanamme muuta kuin tyhjää ilmaa ja savua. Jumalilla on terveys olemuksenaan ja sairaus vain ajateltavissa, ihmisellä päinvastoin on onnensa vain mielikuvituksessaan, kärsimykset tosiolemuksenaan. Olemme olleet oikeassa kehuessamme mielikuvituksemme voimaa, sillä kaikki, mitä meillä on hyvää, on olemassa vain unelmissamme. Kuulkaapa, kuinka tuo viheliäinen eläinparka uhmailee. "Ei ole mitään niin suloista", sanoo Cicero, "kuin työskentely tieteiden alalla, noiden tieteiden, sanon, joiden avulla kaiken olevaisen äärettömyys, luonnon mittaamaton suuruus, taivas jo tässä maailmassa ja maat ja meret meille avautuvat; ne ne ovat opettaneet meille uskonnon, itsemme hillinnän, mielen uljuuden ja nostaneet sielumme pimeydestä, näyttääkseen sille kaikki, mikä on ylhäistä, alhaista, ensimmäistä, viimeistä ja keskimmäistä; ne ne tekevät meille mahdolliseksi elää hyvin ja onnellisesti, ja opastavat meitä viettämään elämämme päivät ilman mielipahaa ja ilman vääryyttä". Eikö tämä mies näytä puhuvan elävän ja kaikkivaltiaan Jumalan tilasta? Ja mitä todellisuuteen tulee, niin tuhannet pikku naiset maakylissä ovat eläneet tasaisempaa, suloisempaa ja varmempaa elämää kuin hänen elämänsä oli:

Deus ille fuit, deus, inclute Memmi, qui princeps vitae vationem invenit eam, quae nunc appellatur Sapientia, quique per artem fluctibus e tantis vitam, tantisque tenebris, in tam tranquilla et tam clara luce locavit.[198]

Kas siinä sangen komeita ja kauniita sanoja; mutta varsin vähäpätöinen sattuma pani tuon miehen ymmärryksen huonompaan kuntoon kuin mitättömimmän paimenen ymmärryksen, huolimatta tuosta opettavasta jumalasta ja jumalaisesta viisaudesta. Yhtä julkea on tämä Demokritoksen kirjan lupaus: "Tulen puhumaan kaikista asioista", ja tuo typerä nimikirjoitus "Kuolevaisista jumalista", jonka tapaamme Aristoteleella, ja tuo Krysippoksen arvostelma, että "Dion oli yhtä hyveellinen kuin Jumala"; ja minun Senecani sanoo tunnustavansa, että Jumala on antanut hänelle elämän, mutta väittää, että elämisen taito on hänen omansa; samoin kuin tämä toinen: In virtute vere gloriamur; quod non contingeret, si id donum a deo, non a nobis haberemus.[199] Seuraava väite on myös Senecan: että viisaan uljuus on yhtä suuri kuin Jumalan, mutta inhimillisessä heikkoudessa, joten se on hänellä suurempi kuin Jumalalla. Ei mikään ole tavallisempaa kuin että tapaa moisia yltiöpäisyyden piirteitä. Ei kukaan meistä loukkaudu niin suuresti nähdessään itsensä korotetuksi Jumalan vertaiseksi kuin nähdessään itsensä alennetuksi toisten eläinten tasolle; niin paljon arempia olemme omasta arvostamme kuin luojamme arvosta.

Mutta täytyy polkea maahan tämä typerä itserakkaus ja järkyttää voimakkaasti ja rohkeasti niitä naurettavia perustuksia, joille nämä väärät luulot rakentuvat. Niin kauan kuin ihminen luulee itsellään olevan jotakin kykyä ja voimaa itsestään, niin kauan hän ei koskaan ole tunnustava, mitä hän on velkaa herrallensa; hän on aina tekevä kärpäsistä härkäsiä, kuten sanotaan; hänet täytyy panna puille paljaille. Katsokaamme eräitä huomattavia esimerkkejä hänen filosofiansa vaikutuksesta.

Kun Posidoniusta vaivasi niin tuskallinen tauti, että se pani hänet vääntelemään käsivarsiaan ja kiristämään hampaitaan, luuli hän oikein näyttävänsä pitkää nenää tuskalle, huutaessaan sille: "Turhaan itseäsi vaivaat; en kuitenkaan sano sinua pahaksi." Hän tuntee samoja tuskia kuin minun lakeijani, mutta uhmailee sillä, että pitää ainakin kielensä koulukuntainsa lakien alaisena: re succumbere non oportebat, verbis gloriantem.[200] Kun Arkesilaos poti leiniä, niin Karneades, joka tuli häntä tervehtimään, palasi hänen luotaan aivan pahoillaan. Arkesilaos kutsui hänet takaisin ja sanoi hänelle, osoittaen jalkojaan ja rintaansa: "Tuolta ei ole mitään päässyt tänne." Tämä jälkimmäinen on jonkin verran miellyttävämpi, sillä hän tuntee tuskaa ja tahtoisi siitä päästä, mutta tämä tuska ei kuitenkaan masenna eikä lannista hänen mieltään; edellinen pysyy jäykkänä enemmän sanoissa, pelkään mä, kuin tositeossa. Ja Dionysius Herakleoteen, jota rasitti ankara silmien polte, oli pakko luopua stoalaisista periaatteistansa.

Mutta jos tietäminen todella vaikuttaisikin sen, mitä he sanovat, nimittäin vaimentaisi ja lieventäisi meitä vaivaavien onnettomuuksien katkeruutta, niin mitä se tekisi muuta kuin samaa, mitä tietämättömyys tekee paljoa puhtaammin ja ilmeisemmin? Satuttuaan merellä joutumaan kovaan myrskynpuuskaan, ei filosofi Pyrrholla ollut parempaa esikuvaa tarjottavana seuralaistensa noudatettavaksi kuin se levollisuus, jota osoitti eräs sika, joka matkusti heidän mukanaan ja katseli tuota myrskyä pelkäämättä.

Notes in this chapter

Note 1 · Maisteri Raimundus Sebondilaisen Luonnollinen jumaluusoppi eli Luontokappalten kirja.Note 2 · Sillä halusta poljetaan jalkoihin se, mitä ennen on liiaksi pelätty. Lucr. V, 1139.Note 3 · Humanisti, opettajana Collège de Francessa.Note 4 · Niinkuin aimo kallio jykevänä työntää takaisin sitä vastaan lyövät aallot ja hajoittaa sen ympärillä ärjyvät läikkyvät laineet. Verg., Aen. Note 5 · Pian opit kunniallisesti ja autuaallisesti elämään, jos vain uskot. Quint. XII, 11.Note 6 · S.o. pitää narrinaan Jumalaa.Note 7 · Kuoleva ei enää valittelisi ruumiinsa maatumista, vaan pikemminkin iloitsisi päästessään pois ja saadessaan luoda verhonsa, niinkuin käärme Note 8 · Eipä Jumalakaan peitä maanpiiriltä taivaan kasvoja, vaan avaa katseillemme kasvonsa ja ruumiinsa ainaisessa kiertoliikkeessä ja teroittaa jaNote 9 · Jos sinulla on jotakin parempaa, niin esitä se, muutoin alistu. Hor., Epist. I, 5, 6.Note 10 · Sillä Jumala ei salli kenenkään muun ylpeillä kuin itsensä. Herod. VII, 10.Note 11 · Jumala vastustaa ylpeitä, mutta nöyrille hän antaa armonsa. Piet. Ep. I, 5, 5.Note 12 · Kenen vuoksi voisi siis sanoa maailman olevan luodun? Tietysti niiden olentojen vuoksi, joilla on järki; nämä ovat Jumalat ja ihmiset, joitaNote 13 · Kun katselemme avaran maailman taivahisia temppeleitä tuolla ylhäällä ja tuikkavia tähtiä täyteen pantuja yläilmoja, ja kun ajattelemme kuunNote 14 · Sillä ihmisten teot ja elämän hän asetti riippuvaisiksi taivaankappaleista. Manil. III, 58.Note 15 · Se huomaa kaukaa katselemiemme tähtien vallitsevan meitä mykillä laeillaan, ja koko maailman liikkuvan aikakausittain määrätyn järjestyksen Note 16 · Ja kuinka suuria muutoksia vaikuttavat niin pienet liikkeet... Niin mahtava on tämä valta, joka hallitsee kuninkaitakin. Manil. I, 55; IV, 9Note 17 · Toinen, raivoisana rakkaudesta jaksaa uida meren poikki ja hävittää Troian; toisen kohtalona on lakien laatiminen. Kas tuolla pojat surmaavaNote 18 · Millainen onkaan ollut niin suuren rakennuksen alkuunpano, millaiset siinä käytetyt työaseet, vivut, koneet, työmiehet? Cic., De nat. deor.,Note 19 · Mitä sielun ahtautta se on? Cic., De nat. deor. 1, 31.Note 20 · Ihmisluonnon muiden puutteiden joukossa on järjen pimeyskin, eikä vain erehtymisen pakko, vaan erehdysten rakkaus. Sen., De ira, II, 9. KatoNote 21 · Ilman, maan ja veden eläimet.Note 22 · Mykät eläimetkin, vieläpä pedotkin päästävät tavallisesti erilaisia ääniä, kun ovat peloissaan tahi tuskissaan, tahi kun ilo heidät valtaa. Note 23 · Jotenkin samalla tavalla kuin kykenemättömyys puhumaan näyttää houkuttelevan lapset käyttämään eleitä. Lucr. V, 1029.Note 24 · Myöskin vaitiolo saattaa rukoilla ja puhua. Tasso, Aminta, II, 34.Note 25 · Näistä merkeistä päättäen ja näiden esimerkkien mukaan ovat eräät sanoneet mehiläisillä olevan jumalallista järkeä ja taivaista henkeä. VergNote 26 · Siitä kukin tuntee voimansa, joka hänellä on käytettävissä. Lucr. V. 1032.Note 27 · Ja maa itse loi alussa vapaasta tahdostaan kuolevaisille koreita hedelmiä ja reheviä viinitarhoja, antoi itsestään suloisia antimiaan ja rehNote 28 · Ja monet linnut ... päästävät eri aikoina aivan erilaisia ääniä ... ja osittain muuttavat käheä-äänisiä laulujaan sääsuhteiden mukaan. Lucr.Note 29 · Kaikki on kiedottu omiin salliman määräämiin kahleisiinsa. Lucr. V, 874.Note 30 · Kukin olio kehittyy omalla tavallaan, ja kaikki pysyvät erilaisina luonnon varman säädöksen nojalla. Lucr. V, 921.Note 31 · Polta, jos tahdot, pääni tulella, ja lävistä ruumiini miekalla, ja viillä selkääni punotun raipan lyönneillä. Tibull. I, 9, 21.Note 32 · Haikara ruokkii poikasiaan käärmeillä ja syrjäisiltä kedoilta löytämillään sisiliskoilla... Ja Jupiterin palvelijat, jalot kotkat, ajavat jäNote 33 · Koskapa näiden (norsujen) esi-isät palvelivat karthagolaista Hannibalia ja meidän päälliköitämme ja molossien kuningasta, ja kantoivat seläsNote 34 · Niillä on nimensä, ja kukin tulee opettajansa äänen kutsumana. Martial. IV, 30, 6.Note 35 · Pidä lämpiminä jalkasi ja pääsi, muutoin elä eläimen tavoin.Note 36 · Eikä se vaadi suuren konsulin tytärtä rakastajattareksensa. Hor., Sat. I, 2, 69.Note 37 · Eikä pidetä häpeänä lehmälle suvaita selässään isäänsä; hevosen oma tytär rupeaa sille puolisoksi, ja pukki astuu omat siittämänsä eläimet, Note 38 · Milloin on leijonalta riistänyt hengen voimakkaampi leijona? Missä metsässä koskaan on metsäkarju saanut surmansa toisen suuremman hampaistaNote 39 · Usein on kahden kuninkaan välillä syntynyt suurimelskeinen eripuraisuus, ja heti saattaa jo kauan ennakolta huomata kansan kiihkon ja sen syNote 40 · Josta salama singahtaa taivaalle, ja koko maa yltympäri kiiltää vasken välkkeestä, ja miesten jalkojen alta nousee valtava töminä, ja huudonNote 41 · Kerrotaan, että Kreikka Pariksen rakkauden vuoksi iski yhteen barbaarimaailman kanssa kamalassa kaksintaistelussa. Hor., Ep. I, 2, 6.Note 42 · Niin lukuisina kuin laineet vyöryvät Libyan merellä, kun riehuva Orion laskee talvisiin aaltoihin, tahi niin taajoina kuin tähkäpäät, joita Note 43 · Synkkä jono marssii kentillä. Verg., Aen. IV, 404.Note 44 · Tämä mielten kuohu ja nämä niin kiivaat taistelut talttuvat ja rauhoittuvat heittämällä hiukan pölyä päälle. Verg. Georg. IV, 86.Note 45 · Jäljessä astuu itkien sotaratsu Aethon, kaikki koristeet riisuttuina, ja kostuttaa kasvojaan suurilla kyynelillä. Verg., Aen. XI, 89.Note 46 · Näkeehän vankkojen hevosten loikoessaan unissaan kuitenkin hikoilevan ja huohottavan ja ponnistavan voimansa äärimmilleen, kuin voitonpalmusNote 47 · Ja metsästäjäin koirat usein makeassa unessa liikuttelevat sääriään äkkiä ja äännähtelevät ja hengittävät taajaan, niinkuin seuraisivat löytNote 48 · Mairemieliset kotikissamme pyrkivät usein ravistamaan silmistään kepeän ja haihtuvan unen ja hypähtämään pystyyn maasta, ikäänkuin näkisivätNote 49 · Ruma on roomalaiselle belgialainen kasvojen väri. Propert. II, 77, 26.Note 50 · Monet eläimet vievät meistä voiton kauneudessa. Sen., Epist. 124.Note 51 · Ja kun muut eläimet eteenpäin kumarassa katselevat maahan, antoi hän ihmiselle ylöspäin suunnatut kasvot ja käski katselemaan taivaaseen ja Note 52 · Kuinka meidän näköisemme onkaan apina, eläimistä rumin Ennius, De nat. deor. I, 35.Note 53 · Tuo vauhdissaan ollut rakkaus pysähtyi nähtyään ruumiin häpyosat alastomina. Ovid., De remed. amor. 429.Note 54 · Eikä tämä jää huomaamatta meidän Lemmettäriltämme; sitä enemmän he mitä huolellisimmin salaavat kaikki, mitä elämän näyttämön takana tapahtuNote 55 · Niinkuin on parempi olla kokonaan antamatta viiniä sairaille, se kun harvoin hyödyttää, mutta sangen usein vahingoittaa, kuin epävarman paraNote 56 · Tietysti sinulla ei myöskään ole tauteja eikä heikkoutta, eikä surua eikä huolta, ja sinulle annetaan tämän jälkeen pitkät onnellisemmat eläNote 57 · Tulette olemaan niinkuin jumalat ja tietämään hyvän ja pahan. Genes. III, 5.Note 58 · Varokaa, ettei kukaan teitä petä filosofialla ja tyhjillä houkutuksilla maailman oppien mukaan. Paav. Ep. Koloss. II, 8.Note 59 · Viisas on korkeintaan vain Jupiteria huonompi, rikas, vapaa, arvossa pidetty, kaunis, lyhyesti kuningasten kuningas, ennen kaikkea terve, paNote 60 · Hän oli jumala, oi kuulu Memmius, niin, jumala, joka ensin keksi sen elämäntaidon, jota nyt sanotaan viisaudeksi, ja joka tuolla taidolla siNote 61 · Hyveestämme me syystä ylpeilemme; mutta niin ei olisi laita, jos olisimme saaneet sen lahjan joltakin jumalalta emmekä itseltämme. Cic., De Note 62 · Kun hän oli ylpeä puheissaan, niin hänen ei olisi pitänyt lannistua tositeossa. Cic., Tusc. quaest. II, 13.
Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings