23 RAIMOND DE SEBONDIN PUOLUSTUS (II, 12) (continued 3)

Ja mitä tulee noihin vastauksiin, joista muinaisaikaisissa tarinoissa kerrotaan, esimerkiksi että sille, joka epäili lämpöä, sanottiin, että hän heittäytyisi tuleen, sille, joka kielsi jään kylmyyden, että hän panisi sitä povelleen, niin ne eivät ensinkään ole varsinaisten filosofien arvolle sopivia. Jos he olisivat jättäneet meidät luonnolliseen tilaamme, vastaanottamaan ulkonaiset ilmiöt, mikäli ne meille esiintyvät aistiemme välityksellä, ja jos he olisivat antaneet meidän noudattaa yksinkertaisia ja syntymme laadun määräämiä vaistojamme, niin he tekisivät oikein puhuessaan noin; mutta juuri heiltä me olemme oppineet rupeamaan maailman tuomareiksi, juuri he ovat meille luulotelleet, että "ihmisjärki on kaiken sen ylin tarkastaja, mitä on taivaan kannen ulko- ja sisäpuolella, että se sulkee piiriinsä kaikki, että se on kaikkivoipa, että sen avulla saadaan tietää ja opitaan tuntemaan kaikki". Tuo vastaus olisi käypä ihmissyöjäin keskuudessa, jotka nauttivat pitkän, levollisen ja rauhallisen elämän onnea, vailla Aristoteleen oppeja ja tuntematta fysiikan nimeäkään; tuo vastaus olisi ehkä parempi ja varmempi kuin kaikki ne, mitkä heille antaa heidän järkensä ja kekseliäisyytensä; tämän vastauksen voisivat antaa meidän kanssamme kaikki eläimet ja kaikki se, missä luonnonlain käsky on vielä puhdas ja yksinkertainen; mutta he, he ovat siitä luopuneet. Heidän ei pidä sanoa minulle: "se on totta, sillä te näette ja tunnette, että niin on"; heidän tulee sanoa minulle, tunnenko todellakin sen, mitä luulen tuntevani; ja jos sen tunnen, niin sanokoot minulle sitten, miksi sen tunnen, ja kuinka, ja mitä; sanokoot minulle lämmön, kylmän nimen, alkuperän, sitä koskevat erikoisseikat, sen ominaisuudet, joka toimii, ja sen, joka on toiminnan esineenä; tahi luopukoot sitten ammatistaan, joka on se, että he eivät omaksu eivätkä hyväksy mitään muutoin kuin järjen tietä; se on heidän tunnuksensa kaikissa koetuksissa; mutta totisesti, se on aivan väärä, erehdyttävä, heikko ja voimaton tunnus.

Millä mielimme sitä koetella paremmin kuin sillä itsellään? Jos sitä ei voi uskoa, kun se puhuu itsestään, niin se tuskin on omansa arvostelemaan muita asioita; jos se tuntee jotakin, niin kai se ainakin tuntee oman olemuksensa ja asuntonsa; se on sielussa ja tämän osa tahi tuote; sillä todellinen ja varsinainen järki, jonka nimen me otamme väärillä perusteilla, se asuu Jumalan helmassa; siellä on sen tyyssija ja turvapaikka; sieltä se lähtee, kun Jumala suvaitsee antaa meidän nähdä välähdyksen siitä, niinkuin Pallas hypähti esiin isänsä päästä ruvetakseen yhteyteen maailman kanssa.

Mutta katsokaamme, mitä ihmisjärki on opettanut meille itsestään ja sielusta, ei sielusta yleisesti, josta melkein koko filosofia tekee taivaankappaleet ja alkukappaleet osallisiksi, eikä siitä, jonka Thales, magneetin huomioitsemisesta joutuneena tähän otaksumaan, arveli olevan niinsanotuilla elottomilla esineilläkin, vaan siitä, joka on meille ominainen ja joka meidän tulee paremmin tuntea:

Krateelle ja Dikaiarkhokselle se opetti, ettei sitä ollut ollenkaan, vaan että ruumis liikkui niin luontaisella liikkeellään; Platonille, että se oli itsestään liikkuva aine; Thaleelle, että se oli luonnon-olio, joka ei levännyt; Asklepiadeelle, että se oli aistien toimintaa; Hesiodokselle ja Anaksimanderille, että se oli jotakin maasta ja vedestä kokoonpantua, Parmenideelle maasta ja tulesta, Empedokleelle verestä;

Posidoniukselle, Kleantheelle ja Galenukselle, että se on jonkinlaista lämpöä tahi lämpöinen rakennelma,

Hippokrateelle, että se on läpi ruumiin levinnyt henki; Varrolle, että se on ilmaa, joka vedetään sisään suun kautta, lämpenee keuhkoissa, miedontuu sydämessä ja leviää kautta koko ruumiin; Zenonille, että se oli neljän elementin hienoin ydin; Herakleides Ponticukselle, että se oli valo; Ksenokrateelle ja egyptiläisille, että se oli vaihteleva luku; khaldealaisille, että se oli eräänlainen kyky, vailla määrättyä muotoa;

Älkäämme unohtako Aristotelesta; hänestä on sielu se, mikä luonnonmukaisesti panee ruumiin liikkumaan, mitä hän nimittää Entelekheiaksi, joka on nerottomampi keksintö kuin mikään muu; sillä hän ei puhu sielun olemuksesta, eikä alkuperästä, eikä luonnosta, vaan huomauttaa vain sen toimintaa. Lactantius, Seneca ja paras osa dogmaattisista filosofeista ovat tunnustaneet, että sielu on jotakin, jota he eivät ymmärtäneet. Ja koko tämän mielipiteiden luettelon lopuksi sanoo Cicero: harum sententiarum quae vera sit, deus aliquis viderit.[306] Tunnen itsestäni, sanoo pyhä Bernhard, kuinka käsittämätön Jumala on, koska en voi ymmärtää oman olemukseni osia. Herakleitos, joka arveli kaiken olevan täynnä sieluja ja henkiä, väitti kuitenkin, ettei voinut päästä niin pitkälle sielun tuntemisessa, että sen voisi täysin saavuttaa; niin syvällisen sanoi hän sen olemuksen olevan.

Yhtä paljon erimielisyyttä ja kiistaa on sen sijoittamisesta. Hippokrates ja Hermophilos sijoittavat sen aivokammioon, Demokritos ja Aristoteles kautta koko ruumiin,

Epikuros vatsaan,

stoalaiset sydämen ympärille ja sisään, Erasistratos pääkamaran kalvon viereen, Empedokles vereen samoin kuin Mooseskin, ja se oli syynä, miksi hän kielsi syömästä eläinten verta, johon niiden sielu on yhtynyt. Galenus ajatteli, että jokaisella ruumiin osalla on sielunsa. Straton sijoitti sen molempien kulmakarvojen väliin. Qua facie quidem sit animus, aut ubi habitet, ne quaerendum quidem est,[309] sanoo Cicero (jätän tälle miehelle kernaasti hänen omat sanansa; ryhtyisinkö pilaamaan itse kaunopuheisuuden puhetta? sitäpaitsi ei ole suurtakaan voittoa hänen ajatustensa sisällyksen lainaamisesta; niitä ei ole monta, eivätkä ne ole eteviä, eivätkä tuntemattomia). Mutta syytä, minkä vuoksi Khrysippos ja muut hänen koulukuntalaisensa todistelevat sielun olevan sydämen ympärillä, ei ole jätettävä mainitsematta. Sen he tekevät siitä syystä, sanoo hän, että kun tahdomme vakuuttaa jotakin, niin panemme käden vatsallemme, ja kun tahdomme lausua sanan Εγω, joka merkitsee minä, niin painamme alaleuan alas vatsaa kohti. Tätä kohtaa ei sovi sivuuttaa huomauttamatta sellaisen merkkihenkilön tyhjänpäiväisyyttä; sillä paitsi sitä, että nuo ajatukset ovat itsessään äärettömän pintapuolisia, niin viimeksi mainittu todistaa vain kreikkalaisille, että heillä on sielu tuossa mainitussa paikassa; ei ole niin vireätä ihmisälyä, ettei se joskus nukahtaisi. Miksemme uskaltaisi sitä sanoa? Arvelevathan stoalaiset, inhimillisen järkevyyden isät, että raunioiden alle hautautuneen miehen sielu saa ryömiä ja rehkiä kauan, ennenkuin se pääsee ulos, se kun ei voi selviytyä taakan alta enempää kuin pyydyskuoppaan joutunut hiiri. Eräät ovat sitä mieltä, että maailma luotiin, jotta annettaisiin ruumiit rangaistukseksi niille hengille, jotka omasta syystään olivat langenneet siitä puhtaudesta, johon ne olivat luodut, ensimmäinen luominen kun oli ollut vain epäaineellinen, ja että, mikäli ne ovat enemmän tahi vähemmän vieraantuneet henkisyydestään, sikäli ne sijoitetaan vilkkaampiin tahi kömpelömpiin ruumiisiin; siitä johtuu niin paljon luodun aineen erilaisuus. Mutta se henki, joka rangaistuksekseen sai verhoksensa auringon ruumiin, se mahtoi olla sangen harvinaisessa ja erikoisessa määrässä turmeltunut.

Meidän tiedonetsintämme äärimmäiset päät kaikki sokaistuvat, kuten Plutarkhos sanoo historian alkupäästä, että karttojen mittakaavan mukaan tunnettujen maiden äärissä alkavat suot, synkät metsät, erämaat ja asumattomat seudut; siitäpä syystä karkeimmat ja lapsellisimmat houreet tavataan pikemmin niillä, jotka käsittelevät ylevimpiä ja syvällisimpiä asioita, syventyen uteliaisuuteensa ja itseviisauteensa. Tieteen loppu ja alku pysyttelevät samassa typeryydessä. Katsokaa, kuinka Platon lähtee lentämään ylös päin runollisiin pilviinsä; katsokaa, kuinka hän puhuu jumalten kielellä; mutta mitä hän ajatteli silloin, kun hän määritteli ihmisen kaksijalkaiseksi eläimeksi, jolla ei ole höyheniä? tarjoten niille, joitten teki mieli häntä pilkata, lystikkään tilaisuuden siihen; he näet höyhensivät elävän syöttökukon ja kulkivat sitten ympäri nimittäen sitä Platonin ihmiseksi.

Entäs epikurolaiset? Mikä yksinkertaisuus pani heidät ensiksi ajattelemaan, että heidän atominsa, joiden he sanoivat olevan kappaleita, joilla oli jonkinlainen paino ja jotka luonnostaan liikkuivat alaspäin, olivat rakentaneet maailman, kunnes heidän vastustajansa huomauttivat heille, että tuon kuvauksen mukaan ei ollut mahdollista, että ne liittyivät ja tarttuivat toisiinsa, koskapa ne sen mukaan putosivat alas kohtisuoraan ja synnyttivät kaikkialla yhtäsuuntaisia viivoja? Senvuoksi oli heidän pakko sittemmin antaa niille lisäksi satunnainen sivullepäin käyvä liike ja varustaa atominsa vielä käyrillä ja koukkuisilla pyrstöillä, tehdäkseen ne kykeneviksi tarttumaan ja liittymään toisiinsa. Ja eivätkö sittenkin ne, jotka väittävät tätä heidän toista ajatustaan vastaan, pane heitä ahtaalle? "Jos atomit ovat sattumalta muodostaneet niin monenmuotoisia kuvia, niin miksi ne eivät koskaan ole sattuneet muodostamaan taloa tahi kenkää? Miksi ei yhtä hyvin uskota, että lukematon joukko kreikkalaisia kirjaimia, jotka kaadettaisiin keskelle toria, saattaisivat muodostaa Iliadin tekstin?"

"Mikä on järjellä varustettua", sanoo Zenon, "on parempaa kuin se, mikä ei ole sillä varustettua; ei ole mitään parempaa kuin tämä maailma; se on siis järjellä varustettu". Tämän saman todistelun nojalla Cotta väittää, että maailma on matemaatikko; väittääpä hän, että se on musiikkitaiteilija ja urkuri, seuraavan toisen todistelun nojalla, joka myöskin on Zenonin laatima: "Kokonainen on suurempi osaansa; me olemme kykenevät viisauteen ja olemme maailman osia; se on siis viisas." Niissä moitteissa, joita filosofit lausuvat toisillensa mielipiteittensä ja koulukuntiensa riitaisuuksien johdosta, tapaa lukemattomia tällaisia esimerkkejä todisteluista, jotka eivät ole vain vääriä, vaan myös typeriä, jotka eivät pysy koossa, ja jotka eivät syytä tekijöitänsä niinkään tietämättömyydestä kuin ajattelemattomuudesta.

Ken haalisi kokoon riittävän joukon ihmisviisauden hölmömäisyyksiä, se voisi kertoa ihmeitä. Minä keräilen niitä kernaasti näytekokoelmana, joka tavallaan on yhtä hyödyllinen kuin vähemmän räikeät opetukset. Päättäkäämme niistä, mitä meidän on ajateltava ihmisestä, hänen ymmärryksestään ja järjestään, kun kerran noissa merkkihenkilöissä, jotka ovat kehittäneet ihmiskyvyn niin korkealle, tapaamme niin ilmeisiä ja niin törkeitä puutteellisuuksia.

Minä puolestani uskon mieluummin, että he ovat käsitelleet tiedettä umpimähkäisesti, kuin kaikkeen sopivaa leikkikalua, ja leikitelleet järjellä kuin joutavanpäiväisellä ja arvottomalla kapineella, esittäen kaikenlaisia keksintöjä ja päähänpälkähtämiä, milloin ponnistaen parhaansa, milloin väsähtäen veltoiksi. Se sama Platon, joka määrittelee ihmisen niin kuin kanan, sanoo toisessa paikassa Sokrateen mukaan, ettei hän totta puhuen tiedä, mitä ihminen on, ja ettei ole toista maailman osaa, josta olisi yhtä vaikea saavuttaa tietoa. Tämä heidän mielipiteittensä vaihtelevaisuus ja horjuvaisuus johtaa meidät kuin kädestä pitäen, sanattomasti, käsittämään äsken mainitulla tavalla heidän epävarmuutensa. He tunnustavat julkisesti, etteivät aina esitä mielipidettään avoimesti ja peittelemättä; he ovat kätkeneet sen milloin runouden tarunomaisiin hämäriin, milloin jonkin muun naamarin taakse, sillä meidän puutteellisuutemme tekee vielä sen, että raaka liha ei ole aina omiaan meidän vatsallemme; täytyy antaa sen kuivaa, huonontua ja pilaantua; he tekevät samoin; he pukevat joskus vilpittömät ajatuksensa ja mielipiteensä hämärään muotoon ja väärentävät ne, mukautuakseen yleisen tavan mukaan. He eivät tahdo suoraan tunnustaa ihmisjärjen tietämättömyyttä ja heikkoutta, jotteivät peloittaisi lapsia; mutta he paljastavat sen meille riittävästi, ilmeisesti sekavan ja vaihemielisen tieteensä alta.

Annoin kerran Italiassa eräälle henkilölle, jolle italiankielen puhuminen teki vaikeuksia, sen neuvon, että jos hän ei muuta pyytänyt kuin tehdä itsensä ymmärretyksi, tahtomatta muutoin siinä kunnostautua, niin hän voisi käyttää mitä sanoja vain tulisi hänen kielelleen, latinalaisia, ranskalaisia, espanjalaisia tahi gascognelaisia, ja liittämällä niihin italiankielisen päätteen hänen aina varmasti onnistuisi osua johonkin maan murteeseen, Toscanan, Rooman, Venetsian, Piemontin tahi Napolin, ja sopeutua yhteen jonkin kanssa niin monista muodoista. Samaa sanon filosofiasta: siitä on niin monta muodostumaa ja muunnosta, ja se on sanonut niin paljon, että kaikki meidän haaveemme ja houreemme löytyvät siinä; ihmisen mielikuvitus ei voi keksiä mitään, ei hyvää eikä pahaa, jota siinä ei olisi; nihil tam absurde dici potest, quod non dicatur ab aliquo philosophorum.[310]

Ja sitä vapaammin lasken päähänpistoni julkisuuteen, varsinkin kun tiedän, että vaikka ne ovat syntyneet omassa päässäni ja ilman vierasta mallia, ne kuitenkin sopeutuvat yhteen jonkun muinaisajan miehen tuumiskelujen kanssa, ja että varmaan on oleva joku, joka sanoo: "Kas sen hän on lainannut sieltä." Elämänkatsomukseni on luonnonomainen; en ole kutsunut mitään tieteellistä järjestelmää avuksi sitä muodostamaan; mutta niin tyhmä kuin se onkin, kun minussa heräsi halu esittää se julkisesti, ja kun, päästääkseni sen julkisuuteen hiukan säädyllisemmässä asussa, ryhdyin sitä tukemaan järkisyillä ja esimerkeillä, niin on itsestänikin ollut ihmeellistä huomata se aivan sattumalta yhtäpitäväksi niin monien filosofisten esimerkkien ja esitysten kanssa. Miten elämäni olin ohjannut, sen huomasin vasta kun se jo on suoritettu ja käytetty; olen siis uusi ilmiö: epätahallinen ja satunnainen filosofi.

Palatakseni puhumaan sielustamme: on luultavampaa, että Platon, sijoittaessaan järjen aivoihin, vihan sydämeen ja himon maksaan, on pikemmin tahtonut selittää sielun liikkeitä kuin jakaa ja eroitella sen, kuten jonkin kappaleen, useampiin osiin. Ja todennäköisin filosofien mielipiteistä on se, että yhä yksi ja sama sielu kyvyllään päättelee, muistaa, ymmärtää, arvostelee, himoitsee ja suorittaa kaikki muut toimintansa ruumiin eri välineiden avulla, samoin kuin perämies ohjaa alustansa, sen kokemuksen mukaan, mikä hänellä siitä on, milloin kiristämällä tahi höllittämällä jotakin köyttä, milloin kohottamalla raakapuuta tahi liikuttamalla peräsintä, ohjaten yhdellä ainoalla voimalla eri tekoja; ja että sielu sijaitsee aivoissa, mikä näkyy siitä, että tähän elimeen koskevat haavat ja tapaturmat hetikohta vikuuttavat sielun kykyjä. Sopii otaksua, että se sieltä leviää kautta muun ruumiin,

niinkuin aurinko levittää taivaasta ulos valonsa ja voimansa, ja täyttää sillä maailman:

Eräät ovat sanoneet, että oli olemassa yleissielu, ikäänkuin suuri ainemassa, josta kaikki yksityissielut olivat peräisin ja johon ne palasivat, sekaantuen aina jälleen tähän yleisaineeseen:

toiset ovat väittäneet, että ne vain jälleen liittyivät ja kiintyivät siihen; toiset, että ne luotiin jumalallisesta aineesta; toiset, että enkelit loivat ne tulesta ja ilmasta; toiset, että se tapahtui ikimuistoisina aikoina, toiset itse tarpeen hetkellä. Eräät väittävät niiden astuvan alas kuun kehältä ja palaavan sinne. Enimmät muinaisajan filosofit uskoivat, että ne syntyvät isästä poikaan samalla synnytystavalla kuin kaikki muutkin luonnolliset oliot, ja he päättelivät tämän lasten ja isien yhdennäköisyydestä:

ja siitä, että nähdään siirtyvän isästä lapsiin ei vain ruumiillisia merkkejä, vaan myöskin yhtäläisyyttä luonnon- ja mielenlaatuun ja sielun taipumuksiin nähden:

päätellen, että siihen perustuu jumalan vanhurskaus, joka rankaisee lapsissa isäin pahat teot, koskapa isäin paheiden tahra on tavallaan tarttuneena lasten sieluun, ja heidän tahtonsa vallattomuus on yhteinen näillekin; ja päätellen vielä lisäksi, että jos sielut olisivat peräisin jostakin muualta, kuin luonnollisesta jälkeläisyydestä, ja jos ne olisivat olleet jotakin muuta ruumiin ulkopuolella, niin niillä olisi muisto ensimmäisestä olotilastaan, koskapa niille on ominaista luontainen kyky päätellä, järkeillä ja muistaa.

Sillä tehdäksemme selväksi sielujemme tilan, niinkuin tahdomme, täytyy otaksua ne täysin tiedolla varustetuiksi, silloin kun ne ovat luonnollisessa yksinkertaisuudessaan ja puhtaudessaan, niin ollen ne olisivat olleet sellaiset, ollen vapaat ruumiin vankeudesta, yhtä hyvin ennenkuin ne joutuivat siihen, kuin toivomme, että ne tulevat olemaan sellaiset sen jälkeen kuin ne ovat siitä päässeet; ja tämä tietonsa niiden pitäisi muistaa vielä ollessaan ruumiissa, kuten Platon sanoi, että se, mitä opimme, ei ollut muuta kuin muisto siitä, mitä olimme tietäneet, jonka seikan jokainen voi oman kokemuksensa nojalla väittää olevan väärän, ensiksikin koska me emme oikein muista muuta kuin mitä meille opetetaan, ja koska, jos muisti tekisi moitteettomasti tehtävänsä, se palauttaisi mieleemme ainakin jonkin piirteen oppimamme ulkopuolelta; toiseksi, mitä se tiesi ollessaan puhtautensa tilassa, se oli tosi tietoa, ja se tunsi jumalallisella älyllään asiat semmoisina kuin ne ovat, kun sitävastoin täällä siihen istutetaan valhe ja pahe, jos sille annetaan tietoja niistä, ja siinä se ei voi käyttää muistiansa, koska tämä kuva ja käsitys ei koskaan ole siinä asunut. Kun sanotaan, että ruumiin vankina oleminen tukahduttaa sen luontaiset kyvyt, niin että ne kaikki siinä sammuvat, niin se on ensiksikin ristiriidassa tuon toisen uskon kanssa, joka pitää sen voimia niin suurina ja niitä sen toimia, jotka ihmiset huomaavat tässä elämässä, niin ihmeteltävinä, että niistä on päätetty sen olleen menneisyydessä jumalallisen ja iankaikkisen ja sen olevan tulevaisuudessa kuolemattoman:

Sitäpaitsi sielun voimia ja vaikutuksia tulee tarkastaa juuri tässä elämässä, meidän keskuudessamme, eikä muualla; kaikki sen muut erinomaiset avut ovat sille turhia ja hyödyttömiä; juuri sen nykyisen tilan tulee vastata ja ilmaista koko sen kuolemattomuutta, ja ainoastaan ihmisen elämästä se on vastuuvelvollinen. Olisi tehty väärin, jos olisi niukennettu sen kykyjä ja voimia, jos siltä olisi riistetty aseet, ja sitten sen vankeuden, sen heikkouden ja sairauden aika, aika, jolloin se olisi ollut pakonalaisessa tilassa, pantaisiin perustukseksi tuomiolle ja iankaikkiselle ja ainaiselle kadotukselle, ja jos tyydyttäisiin ottamaan huomioon niin lyhyt aika, joka kestää ehkä tunnin tahi pari, tahi pahimmassa tapauksessa vuosisadan, jotka iankaikkisuuteen verraten eivät ole muuta kuin silmänräpäys, ja tämän ajanhetken nojalla määrättäisiin ja säädettäisiin lopullisesti koko sen oleminen; olisi myöskin kohtuuton epäsuhde antaa iankaikkisen palkan olla seurauksena niin lyhyestä elämästä. Päästäkseen tästä vaikeudesta ajattelee Platon, että tulevassa elämässä saatavat palkat eivät kestä kauempaa kuin sata vuotta, ollen suhteelliset ihmiselämän pituuteen, ja meikäläisistä filosofeista useat myöskin ovat määränneet niille ajalliset rajat; niin ollen he arvelivat, että sen synty oli inhimillisten olosuhteiden yleisen luonteen mukainen, niinkuin sen elämäkin, Epikuroksen ja Demokritoksen mielipiteen mukaan, joka on yleisimmin hyväksytty seuraavain selväin ilmiöiden nojalla: Että nähtiin sen syntyvän samalla tavalla, mikä ruumiillekin oli mahdollinen; nähtiin sen voimien karttuvan niinkuin ruumiillistenkin; siinä huomattiin lapsuuden heikkous ja ajan oloon miehuuden voima ja kypsyys ja sitten heikkeneminen ja vanhuus ja vihdoin vanhuuden raihnaus:

he huomasivat, että se oli altis erilaisille intohimoille, ja että monet rasittavat liikutukset sitä kuohuttivat, joista se vaipui väsymykseen ja tuskaan; että se oli altis muutoksille ja vaihdoksille, hilpeydelle, uneliaisuudelle ja raukeudelle; että se oli herkkä taudeille ja vammoille samoin kuin vatsa tahi jalka:

että viinin väkevyys sitä huimasi ja kiihoitti; että polttavan kuumeen huurut järkyttivät sen tasapainoa; että sen saattoi uinuttaa uneen käyttämällä eräänlaisia lääkkeitä ja herättää käyttämällä toisia:

huomattiin, että raivoisan koiran pelkkä purema saattoi halvata ja lyödä maahan kaikki sen kyvyt, ja ettei mikään, jos kuinkakin horjumaton järki, ei mikään kyvykkäisyys, ei mikään hyve, ei mikään filosofinen lujatuumaisuus, ei mikään voimain ponnistus voinut vapauttaa sitä tällaisten onnettomuuksien alaisuudesta; että viheliäisen kahlekoiran kuola, jota valui Sokrateen kädelle, järkytti koko hänen viisautensa ja kaikki hänen suuret ja niin järjestetyt aatteensa, tuhosi ne niin perinpohjin, ettei jäänyt jälkeäkään hänen alkuperäisistä tiedoistaan,

ja että tuo myrkky ei kohdannut tuossa sielussa kovempaa vastarintaa kuin nelivuotiaan lapsen sielussa, myrkky, joka saattoi tehdä koko filosofian, jos se pukeutuisi ihmismuotoon, raivoisaksi ja mielettömäksi, niin että Cato, joka väänsi niskat nurin kuolemaltakin ja kohtalolta, ei olisi saattanut sietää peilin eikä veden näkemistä, vaan joutunut kauhun ja pelon valtaan, kun hän olisi saanut raivoisan koiran tartunnasta taudin, jota lääkärit sanovat vesikauhuksi:

Mutta mitä tähän kohtaan tulee, niin filosofia on kyllä varustanut ihmisen, jotta hän voisi kärsiä kaikkia muita onnettomuuksia, joko kärsivällisyydellä tahi, jos se on liian vaikea saavuttaa, pettämättömällä pelastuskeinolla, riistämällä itseltään kokonaan tunteen; mutta ne ovat keinoja, jotka ovat omiaan sielulle, jos se on omassa vapaudessaan ja voimissaan ja kykenee käyttämään järkeänsä ja harkintaansa, eivätkä tällaiseen vaikeaan tilaan, jossa filosofilla sielu muuttuu mielettömän sieluksi, menee sekaisin, menettää tasapainonsa ja harhautuu; ja sellainen tila voi johtua monesta syystä, esimerkiksi liian rajusta liikutuksesta, jonka sielu jollakin voimakkaalla intohimolla voi synnyttää itsessään, tahi haavasta jossakin ruumiin kohdassa, tahi vatsasta nousevasta höngästä, joka huimaa meidät ja pyörryttää päätämme.

Minusta näyttää, että filosofit tuskin ovat koskettaneet tätä kieltä enempää kuin erästä toistakaan yhtä tärkeätä. Heillä on aina huulillaan, lohduttaakseen meitä kuolevaisia kohtalossamme, seuraava vaihtoehto: "Sielu on joko kuolevainen tahi kuolematon; jos se on kuolevainen, niin se on oleva vailla kärsimyksiä; jos se on kuolematon, niin se parantuu parantumistaan." He eivät milloinkaan kosketa toista haaraa: "Entä jos se pahentuu pahentumistaan?" ja jättävät runoilijain tehtäväksi tulevilla rangaistuksilla uhkaamisen; mutta siten käy heille pelaaminen helpoksi. He jättävät huomioon ottamatta kaksi seikkaa, jotka usein johtuvat mieleeni heidän esityksissään. Palaan ensinmainittuun. Tuolle sielulle käy mahdottomaksi noudattaa stoalaisten korkeinta hyvää, joka on niin vakava ja luja; meidän oivan viisautemme täytyy tässä kohdin antautua ja luopua aseistaan. Sitäpaitsi he katsoivat myöskin, ihmisjärjen itserakkauden johdosta, että kahden niin erilaisen osan kuin kuolevaisen ja kuolemattoman yhtyminen ja yhdessäolo oli mahdoton ajatella:

Edelleen he tunsivat sielun vaipuvan kuolemaan, niinkuin tekee ruumiskin:

minkä seikan Zenonin mielestä unen vertauskuva kyllin selvästi meille todistaa; hän näet katsoo, että "se on sielun tainnostila ja voipumus yhtä hyvin kuin ruumiin", contrahi animum et quasi labi putat atque decidere:[327] Ja mitä tulee siihen ilmiöön, joka eräissä henkilöissä huomattiin, että sen voima ja virkeys säilyi elämän loppuun, niin he arvelivat sen johtuvan tautien erilaisuudesta, samoin kuin nähdään, että ihmiset tällä viimeisellä hetkellään säilyttävät mikä minkin aistin, mikä kuulon, mikä haistin vikaantumattomana, eikä tavata niin täydellistä heikkenemistä, ettei joitakin osia jäisi koskemattomiksi ja elinvoimaisiksi:

Meidän älymme näkökyky suhtautuu totuuteen niinkuin tarhapöllön silmä auringon kirkkauteen, kuten Aristoteles sanoo. Millä me paremmin voisimme saada sen siitä vakuutetuksi kuin niin törkeällä sokaistuksella niin ilmeisessä valossa? Sillä päinvastainen mielipide, että sielu on kuolematon, josta Cicero sanoo, että sen, ainakin kirjallisten todistusten mukaan, ensimmäisenä esitti Pherekydes Syrius, joka eli Tullus-kuninkaan aikana (toiset pitävät sitä Thaleen, toiset toisten keksimänä), on se inhimillisen tieteen osa, jota on käsitelty suurimmalla varovaisuudella ja epäilyllä. Jyrkimpienkin dogmaatikkojen on pakko erittäinkin tässä kohdin heittäytyä Akatemian hämärien oppien turviin. Ei kukaan tiedä, mitä Aristoteles on väittänyt tästä asiasta, enempää kuin mitä kaikki vanhat filosofit yleensä, jotka käsittelevät sitä horjuvalla uskolla; rem gratissimam promittentium magis quam probantium,[329] hän on kätkenyt ajatuksensa vaikeatajuisten ja käsittämättömäin sanojen ja merkitysten pilviin ja jättänyt kannattajansa kiistelemään yhtä paljon mielipiteestään kuin itse asiasta.

Kaksi seikkaa teki heille tämän mielipiteen uskottavaksi, toinen, että ilman sielujen kuolemattomuutta ei olisi enää mihin perustaa turhamaiset toiveet kunniasta, joka on maailmassa ihmeteltävän vaikutusvoimainen näkökohta; toinen, että, kuten Platon sanoo, on sangen hyödyllinen usko, että paheet, vaikkakin saavat vältetyksi inhimillisen oikeuden silmän ja tiedon, kuitenkin aina jäävät alttiiksi jumalalliselle oikeudelle, joka niitä vainoaa vieläpä syyllisten kuolemankin jälkeen. Ihmisessä asuu äärimmäisen voimakas pyrkimys pitentämään olemassaoloaan; hän on pitänyt siitä huolen kaikin keinoin; ja ruumiin säilyttämistä varten ovat hautaukset, nimen säilyttämistä varten kunnia; hän on käyttänyt kaiken uskonsa itsensä jälleenrakentamiseen, kiihkeästi tavoitellen onneansa, ja itsensä tukemiseen keksinnöillään. Kun sielu levottomuudessaan ja heikkoudessaan ei voi seistä omin jaloin, niin se yhäti etsiskelee joka taholta lohdutuksia, toiveita ja perustuksia ja ulkonaisia esineitä, mihin tarttua kiinni ja mistä saada vakava pohja; ja niin heikoiksi ja haaveellisiksi kuin sen mielikuvitus ne sille tekeekin, niin se luottaa niihin turvallisemmin ja kernaammin kuin itseensä. Mutta ihmeellistä on, kuinka ne, jotka itsepäisimmin ovat pitäneet kiinni tästä niin oikeutetusta ja selvästä uskosta sielujemme kuolemattomuuteen, ovat olleet vähäväkisiä ja kykenemättömiä perustelemaan sitä ihmisvoimillaan: somnia sunt non docentis, sed optantis,[330] sanoi eräs vanha kirjailija. Ihminen voi tämän todistuksen nojalla huomata, että hän saa kiittää onnea ja sattumaa, jos hän itsestään löytää jonkin totuuden, koskapa silloinkaan, kun se on sattunut joutumaan hänen käsiinsä, hänellä ei ole millä tarttua siihen ja pitää se hallussaan, eikä hänen järjellään voimaa käyttää sitä hyväkseen. Kaikki, mitä meidän oma järkemme ja kykymme luo, olkoonpa se totta tahi väärää, on epävarmaa ja kiistanalaista. Rangaistakseen meidän ylpeytemme ja osoittaakseen meidän viheliäisyytemme ja kyvyttömyytemme Jumala pani toimeen muinaisen Baabelin tornin sekasorron ja hämmingin; kaikki, mitä yritämme ilman hänen apuansa, kaikki, mitä näemme ilman hänen armonsa valoa, se on vain tyhjää ja hulluutta; totuuden olemuksenkin, joka on yksi ja muuttumaton, me turmelemme ja pilaamme heikkoudellamme, kun onni antaa sen omaksemme. Mihin suuntaan ihminen yrittäneekin itsestään, niin Jumala sallii aina, että hän joutuu siihen samaan sekasortoon, josta hän antaa meille niin elävän kuvan sillä ansaitulla rangaistuksella, jolla hän löi Nimrodin ylpeyden ja tuhosi hänen pyramidinsa tyhjät rakentamishankkeet. Perdam sapientiam sapientium, et prudentiam prudentium reprobabo.[331] Se murteiden ja kielten erilaisuus, jolla hän hämmensi tuon työn, mitä se on muuta kuin se mielipiteiden ja perusteiden loppumaton kiista ja ristiriita, joka on eroittamaton inhimillisen tieteen joutavasta rakentamisesta ja sotkee sen sekaisin. Ja tarpeellista kyllä onkin, että se sen sotkee. Mikä meitä pitäisi aisoissa, jos meillä olisi hitunenkaan tietoa? Se pyhä mies on minua suuresti ilahduttanut, joka sanoo: Ipsa veritatis occultatio aut humilitatis exercitatio est, aut elationis attritio.[332] Mihin itseviisauden ja röyhkeyden määrään korotammekaan sokeutemme ja typeryytemme?

Mutta palatakseni jatkamaan esitystäni, se oli todellakin aivan oikein, että meidät pakotettiin turvautumaan yksin Jumalaan ja hänen armoonsa ja laupeuteensa niin jalon uskon totuuteen nähden, koskapa me vain hänen jalomielisyydestään saamme vastaanottaa kuolemattomuuden hedelmän, joka on iankaikkisen autuuden nauttiminen. Tunnustakaamme vilpittömästi, että Jumala yksin ja usko on sen meille sanonut; sillä luonnon ja järkemme opettamaa se ei ole; ja ken uudestaan tunnustelee luontoansa ja voimiansa, sekä sisäisiä että ulkonaisia, ilman tuota jumalallista etuoikeutta, ken tarkkaa ihmistä imartelematta häntä, se ei ole siinä näkevä sitä voimaa eikä kykyä, joka muistuttaisi muuta kuin kuolemaa ja maan multaa. Kuta enemmän me annamme ja olemme velkaa ja maksamme takaisin Jumalalle, sitä kristillisemmin menettelemme. Mitä entinen stoalainen filosofi sanoo saaneensa satunnaisesti hänen kanssaan yhtä mieltä olevilta ihmisiltä, eikö olisi parempi, että hän olisi saanut sen Jumalalta? Quum de animorum aeternitate disserimus, non leve momentum apud nos habet consensus hominum aut timentium inferos, aut colentium. Utor hac publica persuasione.[333]

Mutta nyt huomaa inhimillisten todisteiden heikkouden tässä asiassa erinomaisen hyvin niistä tarumaisista seikoista, joita he ovat liittäneet tähän mielipiteeseen saadakseen selville, mitä laatua oli tämä meidän kuolemattomuutemme. Jättäkäämme syrjään stoalaiset (usuram nobis largiuntur tamquam cornicibus: diu mansuros aiunt animos; semper, negant),[334] jotka myöntävät sieluille tämän elämän jälkeisen elämän, mutta rajoitetun. Levinnein ja yleisimmin omaksuttu käsitystapa, joka paikoitellen pysyy voimassa meidän päiviimme saakka, on ollut se, jonka perustajana pidetään Pythagorasta, ei siksi, että hän olisi sen ensimmäisenä keksinyt, vaan koska se sai suuren merkityksen ja saavutti paljon luottamusta senvuoksi, että hänenlaisensa arvohenkilö sen hyväksyi, nimittäin että sielut meidän ruumiistamme lähtiessään vain siirtyivät ruumiista toiseen, leijonasta hevoseen, hevosesta kuninkaaseen, vaeltaen siten lakkaamatta talosta taloon; ja hän itse sanoi muistavansa olleensa Aethalibes, sitten Euphorbos, senjälkeen Hermotimos, ja vihdoin Pyrrhoksesta siirtyneensä Pythagorakseen ja muistavansa itsensä kahdensadan kuuden vuoden ajalta. Eräät lisäsivät, että nämä samat sielut joskus nousevat taivaaseen ja sitten laskeutuvat sieltä vielä alas:

Origenes väittää niiden menevän ja tulevan iankaikkisesti hyvästä pahaan tilaan. Se mielipide, jonka Varro mainitsee, on että ne neljän sadan neljän kymmenen vuoden kuluttua palaavat jälleen ensimmäiseen ruumiiseensa; Khrysippos arvelee, että se tapahtuu jonkin tuntemattoman ja rajoittamattoman ajanjakson kuluttua. Platon (joka sanoo saaneensa Pindarokselta ja muinaisesta runoudesta tuon uskon loppumattomiin vaihteleviin muutoksiin, jotka sielua odottavat, sekä sen rangaistukset että sen palkinnot kun toisessa maailmassa ovat vain ajallisesti rajoitettuja, samoin kuin sen elämä tässä maailmassa on vain ajallista) päättää sillä olevan erinomaisen tiedon kaikesta taivaassa, manalassa ja täällä maan päällä, missä se on liikkunut edes takaisin ja oleskellut monilla matkoilla; tämän kaiken se muistaa. Sen kulku on muutoin seuraavanlainen: "Ken on elänyt hyvin, se pääsee siihen taivaankappaleeseen, johon hän on määrätty; ken on elänyt pahasti, se muuttuu vaimoksi, ja jos hän ei sittenkään paranna itseänsä, niin hän muuttuu eläimeksi, jonka luonto soveltuu hänen paheellisiin elämäntapoihinsa, eikä näe rangaistustensa loppua, ennenkuin hän on palannut synnynnäiseen luontoonsa, puhdistuttuaan järjen voimalla hänessä olleista törkeistä, typeristä ja alkeellisista ominaisuuksista." Mutta enpä tahdo jättää mainitsematta sitä vastaväitettä, jonka epikurolaiset esittävät tähän muuttamiseen ruumiista toiseen; se on lystikäs; he kysyvät: "Mikä järjestys vallitsisi, jos kuolevien joukko sattuisi olemaan suurempi kuin syntyvien? Olinpaikastaan pois siirtyneet sieluthan näet joutuisivat survomaan toisiansa kilpaillessaan siitä, kuka ensiksi pääsisi sijoittumaan siihen ja siihen uuteen koteloon." Ja he kysyvät myöskin: "Miten ne kuluttaisivat aikansa odottaessaan, että niille valmistettaisiin asuinsija?" Tahi jos päinvastoin syntyisi enemmän eläimiä kuin kuolisi, niin he sanovat, että "ruumiit olisivat pahassa pälkähässä odottaessaan, että niihin puhallettaisiin niiden sielu; ja siten kävisi niin, että eräät niistä kuolisivat, ennenkuin ovat olleet hengissä".

Toiset ovat ajatelleet sielun pysähtyvän kuolleiden ruumiiseen ja elähdyttävän käärmeet, madot ja muut eläimet, joiden sanotaan syntyvän meidän maatuneista jäsenistämme, jopa tuhkastammekin. Toiset jakavat sen kuolevaiseen ja kuolemattomaan osaan; toiset kuvittelevat sen ruumiilliseksi ja siitä huolimatta kuolemattomaksi; eräät otaksuvat, että se on kuolematon, mutta vailla tietoa ja tuntemista. On niitäkin, jotka ovat arvelleet, että kadotukseen tuomittujen sieluista tulee paholaisia, ja eräät meikäläisistäkin ovat sitä mieltä, samoin kuin Plutarkhos ajattelee pelastetuista sieluista tulevan jumalia; on näet harvoja asioita, jotka tämä kirjailija esittää niin varmoin sanoin kuin tämän, kun hän sitävastoin muutoin kaikkialla pysyy epäilevällä kannalla ja kahden vaiheilla. "Täytyy olla sitä mieltä", sanoo hän, "ja lujasti uskoa, että hyveellisten ihmisten sielut luonnon ja jumalallisen oikeuden mukaan muuttuvat ihmisistä pyhimyksiksi ja pyhimyksistä puolijumaliksi; ja puolijumalista, puhdistuttuaan ja kirkastuttuaan täydellisesti, kuten puhdistusuhreissa, ja vapauduttuaan kaikesta kärsimysten alaisuudesta ja kuolevaisuudesta, ne muuttuvat, eivät minkään kansalaistensa säädöksen nojalla, vaan todellisuudessa ja järjellisen todennäköisyyden mukaisesti, kokonaan ja täydellisesti jumaliksi, saaden siten sangen onnellisen ja kunniakkaan lopun". Mutta ken tahtoo nähdä hänen, joka kuitenkin on hillityimpiä ja maltillisimpia joukossa, kiistelevän rohkeammin ja kertovan meille ihmeitään tästä asiasta, sitä neuvon lukemaan hänen puheensa Kuusta ja Sokrateen Haltijahengestä, joissa ilmeisemmin kuin missään muualla saattaa todeta, että filosofian mysteerioilla on paljon kummallista yhteistä runouden mysteeriain kanssa, kun ihmisymmärrys eksyy yrittämään tutkistella ja tarkastella kaikkea loppuun asti; aivan samoin kuin me väsyneinä ja vaivautuneina elämämme pitkästä juoksusta vaivumme takaisin lapsuuden tilaan. Kas siinä nyt ovat ne oivat ja varmat opetukset, jotka saamme inhimilliseltä tieteeltä kysymyksessä sielustamme!

Yhtä huimapäistä on se, mitä se meille opettaa ruumiin osista. Valitkaamme siitä vain esimerkki tahi pari, sillä muutoin eksyisimme tuolle myrskyiselle ja aavalle lääketieteellisten erehdysten merelle. Katsokaamme, ollaanko yksimielisiä edes siitä, mistä aineesta ihmiset synnyttävät toinen toisensa; sillä mitä tulee heidän ensimmäiseen luomiseensa, niin ei ole ihme, jos niin ylevässä ja kauan sitten tapahtuneessa asiassa ihmisymmärrys hämmentyy ja häipyy tyhjiin. Fysiikan tutkija Arkhelaos, jonka oppilas ja lemmikki Sokrates Aristoksenoksen mukaan oli, sanoi, että sekä ihmiset että eläimet oli luotu maitomaisesta liejusta, jonka lämpö pusersi esiin maasta. Pythagoras sanoo siemenemme olevan parhaan veremme vaahtoa; Platon, selkäytimen vuotoa, minkä hän päättää siitä, että tämä kohta ensimmäisenä tuntee väsymystä siitostyöstä; Alkmaion pitää sitä osana aivojen aineesta, ja että niin on, sanoo hän, näkyy siitä, että silmät samenevat niiltä, jotka rasittavat itseänsä ylenmäärin harjoittamalla lihallista yhteyttä; Demokritos katsoo sitä aineeksi, joka pusertuu ulos koko ruumiin massasta, Epikuros aineeksi, joka pusertuu ulos sielusta ja ruumiista; Aristoteles päättelee sen olevan eritettä, joka muodostuu veren ravintoaineesta ja viimeisenä leviää jäseniimme, toiset verta, jonka siitinelinten lämpö on kypsyttänyt ja sulattanut, minkä he päättävät siitä, että äärimmäisissä siitosponnistuksissa juoksee muutamia pisaroita puhdasta verta; ja tämä tuntuu olevan todennäköisintä, jos voi saada esiin mitään todennäköistä niin äärettömästä sekasotkusta. Entä kuinka monta ristiriitaista mielipidettä he muodostavatkaan saadakseen tuon siemenen tekemään vaikutuksensa! Aristoteles ja Demokritos ovat sitä mieltä, että naisilla ei ole siementä, ja että he nautinnon ja liikkeen kiihkossa päästävät vain eräänlaista hikeä, jolla ei ole mitään tehtävää siitoksessa; Galenus ja hänen kannattajansa väittävät päinvastoin, että siitos ei voi tapahtua, jolleivät siemenet yhdy. Kas tuolla lääkärit, filosofit, oikeustieteilijät ja jumaluusoppineet torailemassa sekaisin naistemme kanssa riitakysymyksestä: "Minkä määräajan kuluttua naiset kantavat hedelmänsä"; ja minä kannatan oman kokemukseni nojalla niitä heistä, jotka väittävät raskauden kestävän yksitoista kuukautta. Maailma on rakennettu tämän kokemuksen pohjalle; ei ole niin yksinkertaista naikkosta, joka ei voisi sanoa mielipidettään kaikista näistä riitakysymyksistä, ja kuitenkaan emme voi päästä niistä yksimielisiksi.

Tämä riittäköön todistamaan, että ihminen ei tunne itseään paremmin ruumiilliselta kuin henkiseltä puolelta. Olemme asettaneet hänet hänen itsensä tarkastettavaksi ja hänen järkensä hänen oman järkensä arvosteltavaksi, nähdäksemme, mitä se meille siitä sanoisi. Luulen kylliksi osoittaneeni, kuinka vähän se ymmärtää itseään; ja ken ei ymmärrä itseään, mitä se saattaa ymmärtää? Quasi vero mensuram ullius rei possitagere, qui sui nesciat.[337] Totta tosiaan, Protagoras lasketteli meille somia juttuja väittäessään, että ihminen on kaiken olevaisen mitta, hän, joka ei koskaan ole tuntenut edes omaa mittaansa; jos hän sitä ei ole, niin hänen arvonsa ei salli, että jollakin toisella luontokappaleella olisi tuo etuoikeus; mutta kun hän itsestään puhuessaan oli niin ristiriitainen, ja kun toinen mielipide lakkaamatta kumosi toisen, niin tuo hänelle edullinen lausunto ei ollut muuta kuin pilaa, joka vei meidät ehdottomasti siihen johtopäätökseen, ettei mittapuu eikä mittaaja kelvannut mihinkään. Kun Thales arvelee ihmisen tuntemisen olevan ihmiselle hyvin vaikeaa, huomauttaa hän hänelle, että kaiken muun tunteminen on hänelle mahdotonta.

Te, jota varten olen vastoin tapaani ottanut laatiakseni niin laajan yhtäjaksoisen esityksen, ette kai jätä tukematta Sebondianne tuolla tavallisella todistelutavalla, johon teitä joka päivä opetetaan, ja harjoitatte siinä älyänne ja oppineisuuttanne; sillä tätä viimeistä miekkailutemppua tulee käyttää vain äärimmäisenä apuneuvona; se on epätoivoinen yritys, joka teidän tulee sallia aseillenne vain riistääksenne vastustajaltanne hänen aseensa, ja salainen juoni, jota tulee käyttää vain harvoin ja varovasti. On suurta hurjapäisyyttä tuhota itsensä, tuhotakseen toisen; ei pidä tahtoa kuolla kostaaksensa, kuten Gobrias teki; kun näet hän oli sangen tiukassa käsikähmässä erään persialaisen ylimyksen kanssa, ja Darius tuli paikalle miekka kädessä eikä uskaltanut iskeä, peläten lyövänsä Gobriasta, niin tämä huusi hänelle, että hän iskisi pelkäämättä, vaikka lävistäisi heidät molemmat. Olen nähnyt hyljättävän kohtuuttomina kaksintaistelu-aseet ja -ehdot, jotka olivat epätoivoiset, ja joilla niiden tarjooja saattoi itsensä ja toverinsa asemaan, missä kuolema oli molemmille mahdoton välttää. Portugalilaiset ottivat Intian merellä vangiksi eräitä turkkilaisia, jotka tuskastuneina vankeuteensa päättivät polttaa poroksi sekä itsensä että herransa ja laivan, mikä heille onnistuikin hieromalla kahta laivannaulaa vastakkain, kunnes tulenkipinä putosi ruutitynnyreihin, joita oli siinä paikassa, missä heitä vartioitiin. Me käsittelemme tässä tieteiden loppuääriä ja kaukaisimpia ulkopalstoja, ja tieteissä samoin kuin hyveessä on liioittelu epätervettä. Pysytelkää te valtatiellä; ei ole hyvä olla niin rikkiviisas ja saivarteleva. Muistakaa mitä sanoo toskanalainen sananparsi:

Kehoitan teitä mielipiteissänne ja puheissanne yhtä hyvin kuin elintavoissanne ja kaikessa muussa maltillisuuteen ja kohtuullisuuteen ja karttamaan kaikkea mullistavaa ja eriskummallista; kaikki liioittelut ovat minulle vastenmielisiä. Teidän, joka sillä arvovallalla, minkä ylhäinen asemanne teille antaa, ja vielä enemmän niiden etuoikeuksien vuoksi, joita teille antavat persoonallisemmat ominaisuutenne, voitte vain pelkällä katseellanne käskeä ketä tahdotte, olisi pitänyt antaa tämä tehtävä jollekulle ammattimiehelle tieteiden alalla, joka olisi aivan toisella tavalla tukenut tätä esitystä ja muodostanut sen paljoa rikkaammaksi. Kuitenkin tämä riittää teidän tarkoitustanne varten.

Epikuros sanoi laeista, että huonoimmatkin olivat meille niin välttämättömät, että ilman niitä ihmiset söisivät toinen toisensa; ja Platon näyttää toteen, että ilman lakeja me eläisimme kuin eläimet. Meidän järkemme on vallaton, vaarallinen ja hurjapäinen työase; ei ole helppoa yhdistää siihen järjestystä ja malttia; ja minun aikanani huomaamme, kuinka melkeinpä kaikki ne, joissa on jotakin harvinaista, yli muiden kohoavaa etevyyttä ja tavatonta henkistä vireyttä, ovat hillittömän vallattomia mielipiteissään ja tavoissaan; ihan ihmeekseen tapaa joukosta jonkun vakaantuneen ja tavalliseen seuraan sopivan. On täysi syy määrätä ihmisjärjelle niin ahtaat rajat kuin suinkin voi; tutkimuksissa kuten muussakin tulee laskea ja säännöstellä sen askeleet; täytyy taidokkaasti vetää sille sen temmellystanhuan rajat. Sitä koetetaan sitoa ja kahlehtia uskonnoilla, laeilla, tavoilla, tieteellä, opetuksilla, ajallisilla ja iankaikkisilla rangaistuksilla ja palkinnoilla; kuitenkin nähdään, että se liikkuvaisuudellaan ja vallattomuudellaan pääsee irti kaikista näistä siteistä; se on tyhjää täynnä oleva kappale, johon ei pääse mistään käsiksi ja jota ei voi ohjata; vaihteleva ja monimuotoinen kapine, jota ei saa solmituksi eikä kiinni pidetyksi.

Totta tosiaan, on harvoja niin vakaantuneita, voimakkaita ja jaloluontoisia sieluja, että niiden käytöksen luottamuksella voi uskoa niiden omaan huostaan, ja että ne voivat maltillisesti ja ilman yltiöpäisyyttä liikkua arvostelujensa vapaudessa, tavallisten mielipiteiden ulkopuolella: on parempi panna ne holhouksen alaisiksi. Järki on tuhoisa miekka omistajalleenkin, jos hän ei osaa tarttua siihen maltillisesti ja varovasti; eikä ole sitä eläintä, jonka päähän suuremmalla syyllä pitäisi panna silmänkaihtimet, pitämään sen katseet kiinnitettyinä ja pakotettuina eteenpäin ja estämään sitä poikkeamasta tolalta puolelle tahi toiselle, pois niiltä pyöränraiteilta, jotka tapa ja lait sille uurtavat. Siitä syystä teidän sopii paremmin pysytellä totutulla ladulla, olkoonpa se mikä tahansa, kuin päästää lentonne tuohon hillittömään vallattomuuteen. Mutta jos joku näistä uusista opettajista yrittää tekeytyä nerokkaaksi edessänne omansa ja teidän sielunne autuuden vahingoksi, niin suojellakseen teidät tuolta vaaralliselta rutolta, joka leviää joka päivä hoveissanne, tämä varjeluslääke äärimmäisessä hätätilassa on estävä tuon myrkyn tartunnan saastuttamasta teitä ja seuraanne.

Noiden muinaisaikaisten henkien vapaus siis ja vallattomuus synnytti filosofiassa ja inhimillisissä tieteissä useita erimielisiä koulukuntia, kun kukin ryhtyi arvostelemaan ja valikoimaan, määrätäkseen kantansa. Mutta nykyään, kun ihmiset kulkevat kaikki samaa latua, qui certis quibusdam destinatisque sententiis addicti et consecrati sunt, ut etiam quae non probant, cogantur defendere,[339] ja kun omaksumme tieteet yhteiskunnan käskystä ja määräyksestä, niin että koulut ovat kaikki samanlaisia ja niillä on samanlainen säännöstelty järjestelmänsä ja oppisuunnitelmansa, ei enää katsota, mitä rahat painavat ja minkä arvoisia ne ovat, vaan kukin vuorostaan ottaa ne vastaan sen arvoisina, miksi yleinen hyväksymys ja kurssi ne määrää; ei riidellä enää arvosta, vaan käytännöstä. Näin ollen kaikki on yhtä hyväksyttävää; hyväksytään lääketiede samoin kuin geometria ja silmäinkääntäjäin temput, noituudet, yhdyssiteet ja seurustelu vainajain henkien kanssa, ennustukset, tähtientähystelyt ja vieläpä tuo naurettava viisasten kiven etsintäkin, kaikki uskotaan vastaanväittelemättä. Tarvitsee vain tietää, että Marsin paikka sijaitsee keskellä käden kolmiota, Venuksen peukalossa ja Merkuriuksen pikkusormessa, ja että kun pöytäviiva leikkaa etusormen nystyrää, niin se on julmuuden merkki; kun se puuttuu keskiviivan alta, ja kun luonnollinen väliviiva tekee kulman elämänviivan kanssa samassa paikassa, niin se tietää onnetonta kuolemaa; että jos naisella luonnonviiva on avoin, eikä sulje kulmaa elämänviivan kanssa, niin se merkitsee, että hänestä tulee epäsiveä. Kutsun teidät itsenne todistamaan, eikö sellaisine tieteineen mies voi mainehikkaana ja suosittuna käydä täydestä kaikissa seuroissa.

Theophrastos sanoi, että ihmisen tieto, aistien kehittämänä, saattoi päättää ilmiöiden syyt jossakin määrin, mutta päästyään äärimmäisiin ja perussyihin sen täytyi pysähtyä ja kilpistyä takaisin joko oman heikkoutensa tahi asiain vaikeuden vuoksi. Se on välittävä ja maltillinen mielipide, että meidän kykymme voi viedä meidät erästen asiain tietämiseen, ja että sillä on jokin määrä voimaa, jonka rajain ulkopuolella on liian rohkeata sitä käyttää; tämä mielipide tuntuu hyväksyttävältä ja on sovinnollisten ihmisten julistama. Mutta on vaikea määrätä rajoja meidän järjellemme; se on utelias ja ahnas, eikä sillä ole syytä pysähtyä pikemmin tuhannen askeleen päähän kuin viidenkymmenenkään, se kun tietää kokemuksesta, että mikä yhdeltä on epäonnistunut, se on toiselle onnistunut, ja mikä yhdelle vuosisadalle oli tuntematonta, sen on seuraava selvittänyt, ja että tieteet ja taiteet eivät synny yhdellä kertaa valamalla, vaan kehittyvät ja muodostuvat vähitellen, käsittelemällä ja hiomalla niitä useampaan kertaan, niinkuin karhut muodostelevat pentujaan nuoleskelemalla niitä kiirettä pitämättä; mitä kykyni ei riitä selville saamaan, sitä en lakkaa tutkistelemasta ja koettelemasta, ja hypistellessäni ja muokkaillessani tuota uutta ainetta, liikutellessani ja lämmitellessäni sitä, avaan seuraajalleni jonkin mahdollisuuden nauttia siitä mukavammin, ja teen sen hänelle taipuisammaksi ja kuontuvammaksi,

samoin tekee toinen kolmannelle, ja senvuoksi vaikeus ei saa tehdä minua epätoivoiseksi enempää kuin kykenemättömyytenikään, sillä se on vain minun.

Ihminen on kykenevä kaikkeen yhtä hyvin kuin moniaaseen, ja jos hän myöntää, kuten Theophrastos sanoo, tietämättömyytensä alkusyistä ja perustotuuksista, niin heittäköön sitten huoletta sikseen koko muunkin tieteensä; jos perustus hänellä pettää, niin koko hänen päätelmänsä on kumossa; tieteellisellä pohdinnalla ja tiedon etsinnällä ei ole muuta tarkoitusperää eikä loppumaalia kuin perustotuudet; jos tämä loppumaali ei pysähdytä sen kulkua, niin se heittäytyy loputtomaan epävarmuuteen. Non potest aliud alio magis minusve comprehendi, quoniam omnium rerum una est definitio comprehendendi.[341] Mutta nyt on todennäköistä, että jos sielu tuntisi jotakin, niin se tuntisi ennen kaikkea itsensä, ja jos se tuntisi jonkin itsensä ulkopuolella olevan, niin se tuntisi ennen kaikkea ruumiinsa, oman kotelonsa: kun näkee lääketieteen suurmiesten tähän päivään asti kiistelevän keskenään ruumiimme rakenteesta,

niin milloin voimme odottaa heidän pääsevän siitä yksimielisiksi? Me olemme lähempänä itseämme kuin lumen valkeus tahi kiven painavuus on meitä; jos ihminen ei tunne itseänsä, niin kuinka hän tuntee toimintansa ja voimansa? Asia kylläkään ei ole niin, ettei meillä olisi mitään todellista tietoa; mutta se on satunnaista, ja kun erehdykset pääsevät sieluumme samaa tietä, samalla tavoin ja samoin menetelmin, niin se ei pysty niitä huomaamaan, eikä eroittamaan totuutta valheesta.

Akatemian filosofit myönsivät jonkinlaisen arvostelun kallistumisen, ja pitivät liian jyrkkänä sanoa, ettei ollut todennäköisempää, että lumi oli valkeata kuin että se oli mustaa, ja että emme ole varmempia kädestämme putoavan kiven kuin kahdeksannen taivaan liikkeestä. Ja välttääkseen tätä vaikeutta ja eriskummaisuutta, jonka todella onkin vaikea mahtua päähämme, he, vaikkakin pitivät varmana, ettemme mitenkään olleet kykeneviä saavuttamaan tietoa, ja että totuus on upotettuna pohjattomiin syvyyksiin, jonne ihmissilmä ei voi tunkea, kuitenkin myönsivät toisten asiain olevan todennäköisempiä kuin toiset ovat, ja uskoivat järjellään olevan kyvyn kallistua pikemmin toisen mahdollisuuden puolelle kuin toisen; he sallivat sille tämän kallistumisen, mutta kielsivät siltä kaiken ratkaisun.

Pyrrholaisten mielipide on rohkeampi ja samalla todennäköisempi; sillä tuo akateemikkojen kallistuminen ja taipuminen pikemmin toisen väitteen puolelle kuin toisen, mitä se on muuta kuin myöntämistä, että toinen sisältää jonkin ilmeisemmän totuuden kuin toinen? Jos kykenemme käsittämään totuuden muodon, ääriviivat, asennon ja kasvot, niin kykenisimme näkemään sen kokonaan yhtä hyvin kuin puolinaisena, vasta syntyvänä ja epätäydellisenä. Lisätkää tuota näennäistä todenmukaisuutta, joka panee heidät kääntymään pikemmin vasemmalle kuin oikealle, monistakaa sadan-, tuhannen kertaiseksi tuo todennäköisyyden hiukkanen, joka panee vaa'an kallistumaan, silloin käy lopulta niin, että vaaka ratkaisee asian täydellisesti ja vie johonkin lopulliseen valintaan ja täyteen totuuteen. Mutta mikä saa heidät kallistumaan todennäköisyyden puolelle, jos he eivät tunne totuutta? Kuinka he tuntevat sen näköisyyden, jonka tosi olemusta he eivät tunne? Joko me voimme ratkaista asiat täydellisesti, tahi emme voi ensinkään. Jos älylliset ja havaintokykymme ovat perustusta ja pohjaa vailla, jos ne vain häilyvät kuin tuulessa, niin turhaan annamme minkään niiden toiminnan osan, näyttipä se tarjoavan meille minkä todennäköisyyden tahansa, temmata puoleensa järkemme, ja turvallisin ja onnellisin älymme tila olisi se, että se pysyisi asemillaan, suorana, kallistumatta, huojumatta ja liikkumatta: inter visa, vera aut falsa, ad animi assensum, nihil interest.[343] Että oliot eivät ole tajunnassamme omassa muodossaan ja semmoisinaan, eivätkä tule siihen omasta voimastaan ja mahdistaan, sen näemme kyllin selvästi; sillä jos niin olisi, niin me kaikki käsittäisimme ne samalla lailla; viini maistuisi samalta sairaan kuin terveen suussa; se, jonka sormet ovat sierettymissä tahi turtina, pitäisi käsittelemäänsä puuta tahi rautaa yhtä kovana kuin toinenkin; ulkonaiset oliot siis antautuvat meidän armoillemme; ne ovat tajunnassamme sellaisina kuin me tahdomme. Mutta jos me puolestamme tajuaisimme jotakin muuttamatta sitä, jos ihmisen hyppyset olisivat kylliksi voimakkaat ja lujat, jotta me omin neuvoin voisimme siepata kiinni totuuden, niin tämä totuus, koska nuo apuneuvot ovat kaikille ihmisille yhteiset, siirtyisi kädestä käteen toiselta toiselle, ja ainakin löytyisi yksi asia maailmassa niin monista siinä olevista, jonka ihmiset yksimielisesti uskoisivat; mutta se seikka, ettei ole ainoatakaan väitettä, joka ei olisi kiistan- ja riidanalainen keskuudessamme, tahi ei voisi sitä olla, todistaa kylliksi, että meidän luontainen älymme ei käsitä oikein selvästi sitä, minkä se käsittää; sillä minun älyni ei voi saada toverini älyä sitä hyväksymään, ja se on merkkinä siitä, että olen sen käsittänyt jollakin toisella välineellä kuin minussa ja kaikissa ihmisissä olevalla luontaisella kyvyllä.

Jättäkäämme sikseen tuo ääretön mielipiteiden sekasorto, joka huomataan filosofienkin keskuudessa, ja tuo alituinen ja yleinen kiista tietämisestä: sillä ennakolta saattaa otaksua sangen varmaksi sen, että ihmiset, tarkoitan lahjakkaimmat ja kykenevimmätkin oppineet, eivät ole mistään asiasta yhtä mieltä, eivät edes siitä, että taivas on meidän päämme päällä; sillä ne, jotka epäilevät kaikkea, epäilevät sitäkin; ja ne, jotka eivät sano meidän voivan mitään ymmärtää, väittävät, ettemme ole ymmärtäneet, että taivas on päämme päällä; ja nämä kaksi mielipidettä ovat kannattajainsa lukumäärään nähden verrattomasti voimakkaimmat.

Paitsi tuota ääretöntä erimielisyyttä ja hajaannusta, joka johtuu siitä sekavuudesta, jonka ymmärryksemme meissä itsessämme aiheuttaa, ja siitä epävarmuudesta, jonka jokainen tuntee itsessään, on helppo nähdä, että sen kanta on sangen epävakava. Kuinka eri lailla arvostelemmekaan asioita! Kuinka monesti vaihdammekaan ajatustapojamme! Mitä mieltä olen tänään, ja mitä uskon, sitä mieltä olen ja sen uskon täydellä uskollani; kaikin neuvoin ja keinoin pidän kiinni tästä mielipiteestä ja vastaan siitä kaikella, mihin ne kykenevät; en voisi omaksua mitään totuutta enkä pitää sitä omanani vahvemmalla vakaumuksella kuin pidän tämän; olen kokonaan, olen täydellä todella sen valtaamana; mutta eikö minulle ole sattunut, ei vain kerran, vaan sata, tuhat kertaa, ja joka päivä, että olen omaksunut aivan näillä samoilla välineillä, tässä samassa tilassa jonkin toisen totuuden, jonka sittemmin olen huomannut vääräksi? Täytyy viisastua ainakin omasta vahingostaan; jos olen huomannut usein pettyneeni, tätä määrättyä väriä tunnustaessani, jos koetinkiveni osoittaa tavallisesti erehtyvänsä ja vaakani olevansa epärehellinen ja väärä, niin miten voin tällä kertaa luottaa niihin enemmän kuin muulloin? Eikö ole typerää antaa saman oppaan viedä minut niin monta kertaa harhaan? Mutta vaikka sattuma siirtäisi meidät viisisataa kertaa paikaltamme, vaikkei se muuta tekisi kuin tyhjentäisi ja täyttäisi uskomme, kuin astian, toisilla ja yhä toisilla mielipiteillä, niin kuitenkin tämä nykyinen ja viimeinen on muka aina se varma ja pettämätön: sen puolesta muka täytyy luopua omaisuudestaan, kunniastaan, hengestään ja autuudestaan ja kaikesta;

Mitä meille saarnattaneenkin, mitä oppinemmekin, niin pitäisi aina muistaa, että ihminen se antaa ja ihminen ottaa vastaan, kuolevainen käsi sen meille ojentaa, kuolevainen käsi sen ottaa vastaan. Yksin sillä, mikä meille tulee taivaasta, on oikeus ja valta saada meidät vakuutetuiksi, siinä yksin on totuuden leima; ja sitä me myöskään emme näe omin silmin, emmekä ota vastaan omin neuvoin; tämä pyhä ja suuri kuva ei voisi pysyä niin heikossa säiliössä, jollei Jumala tätä valmista sitä tarkoitusta varten, jollei Jumala sitä uudista ja vahvista erikoisella ja yliluonnollisella armollaan ja suosiollaan. Ainakin pitäisi meidän erehtyväisen luontomme saada meidät käyttäytymään hillitymmin ja varovaisemmin muuttaessamme kantaa; meidän tulisi muistaa, että mitä saammekin mieleemme, niin saamme usein sellaista, mikä on väärää, ja saamme sen näillä samoilla välineillä, jotka usein erehtyvät ja pettävät.

Eikä nyt olekaan kumma, jos ne pettävät, ne kun ovat niin helpot vähäpätöisenkin asianhaaran taivuttaa ja vääntää kieroon. On varmaa, että käsityksemme, älymme ja sielumme kyvyt yleensä kärsivät ruumiin liikutusten ja muutosten mukaisesti, joita muutoksia tapahtuu lakkaamatta. Eikö henkemme ole valppaampi, muistimme herkempi ja puheemme vilkkaampi terveinä kuin sairaina ollessamme? Eikö ilo ja hilpeys saa meitä vastaanottamaan sielullemme näyttäytyviä ilmiöitä aivan toisin ilmein kuin mieliharmi ja alakuloisuus? Luuletteko Catulluksen tahi Sapphon runojen viehättävän saitaa ja juroa vanhusta samoin kuin rotevaa ja intomielistä nuorta miestä? Kun Kleomenes, Anaksandridaan poika, oli sairaana, moittivat hänen ystävänsä häntä siitä, että hänellä oli outoja ja tavattomia oikkuja ja päähänpistoja: "Sen kyllä uskon", vastasi hän; "en olekaan sama kuin terveenä ollessani; koska olen toinen, niin myöskin mielipiteeni ja ajatukseni ovat toiset". Oikeuspalatsimme käräjätempuissa on tavallinen seuraava sanantapa, jota käytetään rikollisista, joiden tuomarit jollakin tavoin sattuvat olemaan hyvällä, lempeällä ja sävyisällä tuulella: Gaudeat de bona fortuna,[345] sillä varmaa on, että tuomiot sattuvat tulemaan milloin langettavampia, äkeämpiä ja ankarampia, milloin lievempiä, säyseämpiä ja taipuvaisempia vapauttamaan; jos joku tuo mukanaan kotoansa leinin tuskat, mustasukkaisuuden tahi harmin lakeijansa tekemän varkauden johdosta, jos hänen sielunsa on kokonaan vihan valtaama ja täyttämä, niin ei ole epäilemistäkään, etteikö hänen langettamansa tuomio siitä saa vaikutusta tällaiseen suuntaan. Tuo kunnianarvoisa Areiopagin senaatti langetti tuomionsa yön aikana, peläten että kantajain näkeminen vaikuttaisi turmiollisesti sen oikeudenmukaisuuteen. Sääkin ja taivaan kirkkaus vaikuttaa meissä jonkinlaisen muutoksen, kuten sanoo seuraava Ciceron mainitsema kreikkalainen säepari:

Eivät ainoastaan kuumeet, lemmenjuomat ja suuret onnettomuudet vaikuta mullistavasti arvosteluumme; mitättömimmät seikat maailmassa tanssittavat sitä pillinsä mukaan; ja epäilemätöntä on, vaikkemme sitä huomaisikaan, että jos pysyväinen kuume voi kokonaan lamauttaa sielumme voimat, niin vuoropäiväinenkin omassa määrässään ja suhteellisesti vaikuttaa siinä jonkinlaisen muutoksen; jos halvaus kokonaan pimittää ja sammuttaa järkemme valon, niin on varmaa, että nuhakin sitä himmentää; ja siten tuskin voidaan tavata ainoatakaan tuntia elämässä, jolloin järkemme olisi asianmukaisessa tilassa, ruumiimme kun on niin monien alituisten muutosten alainen ja niin monenmoisilla kojeilla varustettu, että uskon lääkäreitä, kun he huomauttavat, kuinka harvinaista on, ettei ainakin joku niistä ole epäkunnossa.

Muutoin tätä tautia ei huomaa niin helposti, ellei se ole aivan tavattoman kova ja parantumaton, koska järki aina menee menoaan, kierossakin, untuvanakin ja rampana, tekemisissään niin valheen kuin totuudenkin kanssa; niin ollen on vaikea huomata sen erehdystä ja epäkuntoon joutumista. Kutsun yhä järjeksi tuota näennäistä ymmärryskykyä, jonka jokainen kehittää itsessään; tämä järki, jollaisia voi olla sata erilaista samasta asiasta, se on lyijystä ja vahasta tehty ase, venyväinen, taipuvainen, kaikkiin katsantotapoihin ja mittoihin mukautuva; tarvitsee vain osata käännellä sitä. Niin hyvä aikomus kuin tuomarilla lieneekin, niin voi, jollei hän visusti tarkkaa itseänsä, jota harvat viitsivät tehdä, puolueellisuus ystävää, sukulaista, kauneutta kohtaan ja kostonhalu, eivätkä vain niin painavat seikat, vaan myös tuo satunnainen vaisto, joka saa meidät suosimaan toista enemmän kuin toista ja järjeltä lupaa kysymättä ratkaisee, minkä kahdesta samanlaisesta esineestä valitsemme, tahi jokin muu yhtä joutavanpäiväinen hämärä vaikutin huomaamatta aiheuttaa hänen arvostelussaan suosiollisuutta tahi epäsuosiota jotakin oikeusasiaa kohtaan ja panna vaa'an kallistumaan.

Minä, joka pidän itseäni tarkemmin silmällä ja katseeni lakkaamatta suunnattuina itseeni, niinkuin mies, jolla ei ole suurin tekemistä muualla,

tuskin uskaltaisin kertoa, kuinka paljon häilyväisyyttä ja heikkoutta huomaan itsessäni: kantani on niin epävakava ja huonosti perusteltu, huomaan sen niin helpoksi kumota ja niin valmiiksi horjumaan, ja mielipiteeni niin vakaantumattomaksi, että syömättömänä tunnen olevani toinen mies kuin aterian jälkeen. Jos terveyteni ja kaunis, kirkas päivä mieltäni hivelevät, niin olen rakastettava mies; jos minulla on liikavarvas painamassa jalkaani, niin olen ärtyisä, epämiellyttävä ja juro; sama hevosen juoksutapa tuntuu minusta milloin rasittavalta, milloin helpolta, sama tie nyt lyhyemmältä, toisen kerran pitemmältä, sama muoto milloin enemmän, milloin vähemmän miellyttävältä; milloin kykenen kaikkeen, milloin en kykene mihinkään; mikä minua nykyhetkellä ilahduttaa, se minua kerran surettaa. Mieltäni myllertävät lukemattomat sokeat ja satunnaiset liikutukset: joko olen melankoolisella tahi koleerisella tuulella, ja omalla luvallaan vallitsee minussa milloin mieliharmi, milloin hilpeys.

Kun avaan kirjoja, olen ehkä huomannut jossakin kohdassa erinomaista kauneutta, joka on tenhonnut mieleni; jos joskus toiste satun palaamaan samalle kohdalle, niin turhaan sitä kääntelen puolelle ja toiselle, turhaan sitä taivuttelen ja käsittelen, se on outo ja muodoton möhkäle minulle. Kirjoitelmissanikaan en aina tunne ensimmäisen ajatukseni sävyä, nähdessäni sen jälleen; en tiedä, mitä olen tahtonut sanoa, ja pilaan usein asiani korjailemalla ja panemalla niihin uuden ajatuksen, kun en enää ymmärrä alkuperäistä, joka oli parempi. Minä vain horjun edes takaisin: älyni ei aina kulje eteenpäin, se häilyy, se harhailee

Useasti, kun harjoituksen vuoksi ja huvikseni olen ottanut puolustaakseni omalle kannalleni päinvastaista mielipidettä, niinkuin usein kernaasti teen, järkeni, kääntäen huomionsa sille taholle, sitoo minut siihen niin lujasti, etten enää huomaa ensimmäisen mielipiteeni oikeutusta, vaan luovun siitä. Minä ikäänkuin vedän itseni mukaani sinne, minne päin kallistan itseäni, olkoonpa se mille puolelle tahansa, ja menen mennessäni omasta painostani.

Jokainen voisi kai sanoa itsestään jotenkin samaa, jos hän tarkkaisi itseään niin kuin minä; saarnaajat tietävät, että mielenliikutus, joka heidät valtaa puhuessa, yllyttää heidän uskoansa; ja että suuttuessamme äidymme kovemmin puolustamaan väitettämme, juurrutamme sen itseemme ja pidämme siitä kiinni ankarammin ja jyrkemmin kuin kiihkottomalla ja levollisella mielellä ollessamme. Te selostatte yksinkertaisesti jonkin asian asianajajalle; hän vastaa horjuen ja epäröiden; te tunnette, että hänelle on yhdentekevää, kumpaa riitapuolta hän ottaa puolustaaksensa; mutta, jos olette antaneet hänelle hyvän maksun, jotta hän tarttuisi asiaan ja asettuisi siinä määrätylle kannalle, jos se alkaa kiinnittää hänen mieltänsä, jos hänen harrastuksensa siihen on lämminnyt, niin hänen järkensä ja tietonsa lämpiää samalla; kas silloin hänen ymmärrykselleen näyttäytyy ilmeinen ja epäilemätön totuus, hänelle koittaa siinä aivan uusi valo, hän uskoo sen täydellä todella ja on vakuutettu, että se on niin. Vieläpä melkein luulen, että kiihko, joka syntyy harmista ja itsepäisyydestä esivallan ja vaaran painostusta ja ankaruutta vastaan tahi maineen halu on ajanut monenkin miehen pitämään kiinni aina polttoroviolle asti mielipiteestä, jonka puolesta hän ystäviensä kesken ja vapaudessaan ei olisi halunnut polttaa sormensa päätäkään.

Ruumiillisien intohimojen sielullemme antamat työnnit ja sysäykset vaikuttavat siihen suuresti; mutta vielä voimakkaammin sen omat intohimot, joiden vallassa se on niin kovin, että ehkä voi väittää, ettei sitä mikään muu aja liikkeelle, kuin sen omien tuulten henki, ja että, jos ne eivät sitä liikuttaisi, se pysyisi toimimatta, kuten aavalla merellä laiva, jonka tuulet jättävät apuansa vaille; ja ken niin väittäisi, asettuen peripateetikkojen kannalle, se ei tekisi meille suurta vääryyttä, koska on tunnettua, että useimmat sielun kauneimmista toiminnoista lähtevät tästä intohimojen antamasta sysäyksestä ja tarvitsevat sitä. Urhoollisuus, sanovat he, ei voi kehittyä täydelliseksi ilman vihanpuuskan avustusta; semper Aiax fortis, fortissimus tamen in furore;[349] eikä ilkiöiden ja vihollisten kimppuun käy kyllin tarmokkaasti se, joka ei ole vihoissaan; ja he vaativat, että asianajajan tulee nostattaa suuttumusta tuomareissa, saadakseen heiltä oikeutta.

Intohimot yllyttivät toimimaan Themistokleen, yllyttivät Demostheneen, ja ovat ajaneet filosofit tekemään tutkimuksia, valvomaan öitä ja matkustamaan vieraille maille, ne kannustavat meitä kunniaan, oppiin ja terveyteen, jotka ovat hyödyllisiä tarkoitusperiä; ja tuo haluttomuus kärsimään surua ja mielipahaa on omiaan pitämään omassatunnossa vireillä synnintuntoa ja katumusta, ja saa meidät tuntemaan Jumalan vitsaukset meidän parannukseksemme ja esivallan määräämän kurituksen vitsaukset; myötätunto on kannustimena armahtavaisuuteen; ja pelkomme tekee meidät viisaiksi varjelemaan ja hoitamaan itsemme; ja kuinka monta jaloa tekoa aiheuttaakaan kunnianhimo, kuinka monta ylpeys! Lyhyesti, ei mitään erinomaista ja toimitarmoista hyvettä ole ilman jonkinlaista tavallista voimakkaampaa mielenliikutusta. Eikö tämä ehkä ole yksi syy, joka on saanut epikurolaiset vapauttamaan Jumalan kaikesta huolenpidosta ja murheesta meidän asioistamme, koskapa hän ei voinut osoittaa hyvyyttänsäkään meitä kohtaan järkyttämättä levollisuuttaan intohimoilla, jotka ovat kuin kannustimina ja kiihoittimina ajamassa sielua hyveellisiin tekoihin? Vai uskoivatko he toisin ja pitivät niitä ikäänkuin myrskyinä, jotka viekoittelevat sielun häpeällisellä tavalla pois sen rauhallisuudesta? Ut maris tranquillitas intelligitur, nulla, ne minima quidem, aura fluctus commovente; sic animi quietus et placatus status cernitur, quum perturbatio nulla est, qua moveri queat.[350]

Mitä ymmärryksen ja järjen eri tiloja, mitä ristiriitaisia ajatustapoja tarjoovatkaan nähtäviksemme erilaiset intohimomme! Mitä luottamusta meillä siis voi olla sellaiseen, joka on niin epävakava ja vaihteleva, joka luonnostaan on kiihkon herruuden alainen, ja toimii aina vain pakonalaisena, eikä omassa vapaudessaan? Jos järkemme on itse sairaudesta ja sekasorrosta riippuvainen, jos sen on pakko vastaanottaa intohimolta ja yltiöllisyydeltä vaikutelmansa asioista, niin mitä luotettavuutta me voimme siltä odottaa?

Eikö filosofia ole liian rohkea arvellessaan, että ihmiset suorittavat suurimmat ja eniten jumaluutta lähentelevät tekonsa ollessaan suunniltaan, raivoissaan ja mielettöminä? Me tulemme paremmiksi, kun menetämme järkemme ja se joutuu huumaustilaan; ne molemmat luonnolliset tiet, joita myöten voimme päästä jumalten työhuoneeseen ja siellä nähdä edeltäpäin kohtaloiden kulun, ovat raivo ja uni. Tämä on lystikästä ajatella: kun intohimot vääntävät sijoiltaan järkemme, niin meistä tulee hyveellisiä; kun raivo tahi kuoleman kuva riistää sen meiltä kokonaan, niin meistä tulee profeettoja ja tietäjiä. En koskaan ole kernaammin uskonut filosofian puheita. Puhdas innoitus, jonka pyhä Totuus on puhaltanut filosofian mieleen, se pakottaa sen vastoin omaa väitettänsä tunnustamaan, että sielumme rauhallinen tila, sen vakava tila, tervein tila, minkä filosofia sille voi luoda, ei ole sen paras tila; valvova tilamme on untelompi kuin uni; viisautemme ei ole niin viisas kuin mielettömyys; unemme ovat arvokkaampia kuin järkipuheemme; huonoin tila, minkä voimme valita, on se, että emme ole suunniltamme. Mutta eikö filosofia luule meillä olevan kylliksi älyä huomataksemme, että se ääni, joka sanoo sielun ruumiista vapaana ollessaan olevan niin selvänäköisen, niin suuren niin täydellisen, ja ruumiissa ollessaan niin maallisen, tietämättömän ja sokean, se on ääni, joka lähtee tuossa maallisessa, tietämättömässä ja sokeassa ihmisessä olevasta sielusta, ja siitä syystä ääni, johon ei voi luottaa, ja jota ei voi uskoa?

Luonnonlaatuni kun on tarmoton ja hidas, niin minulla ei ole suurta kokemusta noista ankarista mielenkuohuista, joista enimmät äkkiä yllättävät sielumme, antamatta sille aikaa malttaa mieltänsä. Mutta vaikka se intohimo, jonka sanotaan syntyvän nuorten miesten sydämessä joutilaisuudesta, kehittyykin aikaa myöten ja asteittain kasvaen, niin se aivan ilmeisesti niille, jotka ovat koettaneet asettua sen mahtia vastustamaan, kuvaa sitä voimakasta kääntymystä ja muutosta, joka järjessämme tapahtuu. Olen ennen aikaan koettanut panna parastani kestääkseni ja lannistaakseni sen, sillä kaukana siitä, että olisin niitä, jotka kutsuvat luokseen paheita, en lähde niiden seuraan, elleivät ne tempaa minua mukaansa; tunsin sen syntyvän, kasvavan ja karttuvan vastustuksestani huolimatta, ja vihdoin tarttuvan minuun ja valtaavan minut aivan näkevänä ja elävänä siihen määrään, että kaikki ikäänkuin huumeessa alkoi minusta näyttää toiselta kuin tavallisesti; näin himoitsemani esineen avujen ilmeisesti suurenevan ja kasvavan ja tunsin mielikuvitukseni tuulen niitä pullistavan ja paisuttavan, yritykseni vaikeuksien helpponevan ja tasoittuvan, järkeni ja omantuntoni väistyvän takaisin; mutta tuon hehkun hälvettyä sieluni yhdessä silmänräpäyksessä kuin salaman kirkkaassa valossa näkevän jälleen kaikki toisin, muuttavan tilaa ja arvostelutapaa, peräytymisen vaikeuksien minusta näyttävän suurilta ja voittamattomilta ja samojen esineiden aivan toisen tuntuisilta ja näköisiltä kuin miltä himon hehku oli saanut ne minusta näyttämään. Kumpi oli totuudenmukaisempaa? Pyrrho ei sitä tiedä. Me emme ole koskaan tautia vailla; kuumeissa meitä milloin polttaa, milloin vilustaa; polttavan intohimon tilasta vaivumme taas viluttavan intohimon tilaan; minkä verran olin heittäytynyt eteenpäin, saman verran paiskaudun jälleen taaksepäin:

Mutta nyt tämän vaihemielisyyteni tunnosta on minussa syrjäseurauksena kehittynyt jonkinlainen katsantokannan vakavuus, enkä ole paljoakaan muuttanut ensimmäisiä ja luontaisia mielipiteitäni; sillä niin todennäköiseltä kuin uutuus tuntuukin, niin en helposti vaihda, koska pelkään menettäväni siinä kaupassa; ja koska kerran en kykene valitsemaan, niin hyväksyn toisten suorittaman valinnan ja pysyn sillä kannalla, mille Jumala on minut asettanut; muutoin en voisi varjella itseäni pyörimästä lakkaamatta. Siten olen, Jumalan armon avulla, säilyttänyt itseni ehjänä, vapaana omantunnon myrskyistä ja levottomuuksista, uskontomme vanhoissa uskoissa, huolimatta niin monista aikamme synnyttämistä lahkoista ja eriseuroista. Muinaisajan kirjailijain teokset, tarkoitan hyvät teokset, runsassisältöiset ja luotettavat, houkuttelevat minut puoleensa ja saavat minut taipumaan melkeinpä mihin tahtovat. Se, mikä minulla on kädessäni, näyttää minusta aina etevimmältä; minusta ne ovat oikeassa kukin vuoroonsa, vaikka ne ovat ristiriidassa keskenään; se helppous, jolla älykkäät henget tekevät todennäköiseksi minkä tahtovat, ja jonka vuoksi ei ole mitään niin eriskummaista, etteivät he yrittäisi antaa sille kylliksi väriä pettääkseen minunlaiseni yksinkertaisen miehen, se osoittaa ilmeisesti heidän todistuksensa heikkouden. Taivas ja tähdet ovat liikkuneet kolme tuhatta vuotta; niin olivat kaikki ihmiset uskoneet, kunnes Kleanthes Samoslainen, tahi Theophrastoksen mukaan Niketas Syrakusalainen, keksi väitteen, että maa liikkuu, kiertäen akselinsa ympäri pitkin eläinradan kaltevaa kehää; ja meidän aikanamme on Kopernikus niin hyvin perustellut tuon opin, että hän johtaa siitä sangen säännöllisesti kaikki astrologiset seuraukset. Mitä päätämme tästä muuta kuin että meidän ei tule välittää siitä, kumpiko on asian laita? Ja kuka tietää, eikö kolmas mielipide tuhannen vuoden kuluttua kumoa molempia edellisiä?

Siis, kun meille julistetaan jotakin uutta oppia, niin meillä on täysi syy epäillä sitä ja muistaa, että ennenkuin se oli keksitty, sen vastakohta oli huudossa, ja samoin kuin ensinmainittu on kumonnut tämän, niin saattaa vastaisuudessa ilmestyä kolmas keksintö, joka samoin sotii toista vastaan. Ennenkuin Aristoteleen julistamat perustotuudet pääsivät arvoon, tyydyttivät toiset perustotuudet ihmisjärjen, niinkuin nämä nyt tyydyttävät meidät. Mikä valtakirja näillä on, mikä erikoisoikeus siihen, että meidän kekseliäisyytemme kulun pitäisi pysähtyä niihin, ja että niiden tulisi kaikkina tulevina aikoina vallita meidän uskoamme? Ne eivät ole mahdottomammat syrjäyttää kuin niiden edeltäjät olivat. Kun minua ahdistetaan uudella todistelulla, niin tulee minun ajatella, että mitä minä en voi tyydyttää, sen on joku toinen tyydyttävä; sillä on perin typerää uskoa kaikki se näennäinen, josta emme voi irtautua; siten kävisi niin, että koko suuren yleisön (ja me kuulumme kaikki suureen yleisöön) usko voisi kieppua ympäri kuin tuuliviiri; sillä sen sielun, se kun on pehmeä ja vastustuskykyä vailla, olisi pakko ottaa vastaan lakkaamatta toisia ja taas toisia vaikutelmia, jälkimmäinen kun aina pyyhkisi pois edellisen jättämän jäljen. Ken pitää itseään heikkona, sen tulee vastata, niinkuin oikeuden edessä, puhuvansa asiasta neuvonantajalleen, tahi turvautua viisaampiin, joilta on saanut opetuksensa.

Kuinka kauan aikaa on lääketiede ollut maailmassa? Kerrotaan, että eräs uusi tulokas, jonka nimi on Paracelsus, muuttaa ja mullistaa vanhojen sääntöjen koko järjestelmän, ja väittää, että tähän hetkeen asti se ei ole tehnyt muuta kuin vienyt ihmisiä surman suuhun. Uskon, että hän helposti näyttää sen toteen; mutta ei olisi mielestäni kovin viisasta uskoa henkeäni hänen uuden kokemuksensa todistusvälineeksi. Ei pidä uskoa ketä tahansa, sanoo sääntö, sillä kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa. Eräs ammattimies näiden luonnonopillisten uutuuksien ja parannusten alalla sanoi minulle jonkin aikaa sitten, että kaikki vanhan ajan ihmiset olivat ilmeisesti erehtyneet laskuissaan tuulien luonnosta ja liikkeistä, minkä hän lupasi tehdä minulle aivan silminnähtäväksi ja kouraantuntuvaksi, jos tahdoin kuunnella häntä. Kun olin vähän aikaa kärsivällisesti kuunnellut hänen todistelujaan, jotka olivat varsin todennäköisiä, sanoin hänelle: "Kuinka siis! Ne jotka harjoittivat merenkulkua Theophrastoksen lakien mukaan, kulkivatko ne länteenpäin, suunnatessaan matkansa itään? Kulkivatko ne sivullepäin, tahi taaksepäin?" — "Se oli onnen kauppa", vastasi hän; "joka tapauksessa he erehtyivät". Sanoin hänelle siihen, että mieluummin uskoin tosiasioita kuin järkipuheita. Mutta nepä sotivatkin usein toisiaan vastaan, ja minulle on sanottu, että geometriassa (joka luulee saavuttaneensa korkeimman varmuudenasteen tieteiden joukossa) on ehdottoman sitovia todistuksia, jotka kumoavat kokemuksen osoittaman totuuden, niinkuin Jacques Peletier sanoi minulle kotonani löytäneensä kaksi viivaa, jotka lähenivät toisiaan yhtyäkseen, ja joista hän kuitenkin todisti, etteivät ne koskaan ikipäivinä voisi päästä koskettamaan toisiaan. Ja pyrrholaiset eivät käytä todistuksiaan ja järkeään muuhun kuin kumotakseen minkä kokemus on osoittanut ilmeiseksi; ja ihmeellistä on, mihin määrään saakka meidän notkea järkemme on heitä totellut tuossa tarkoituksessa kumota ilmeisiä tosiasioita; he näet todistavat yhtä sitovasti, että me emme liiku, että emme puhu, ettei ole mitään painavaa eikä lämmintä, kuin me todistamme mitä todennäköisimmät asiat.

Ptolemaios, joka oli suuri merkkimies, oli määrännyt meidän maailmamme rajat; kaikki muinaiset filosofit luulivat tuntevansa sen koon, paitsi eräitä syrjäisiä saaria, jotka saattoivat jäädä heidän tietopiirinsä ulkopuolelle; tuhat vuotta sitten olisi ollut pyrrholaisuutta epäillä kosmografiatiedettä ja sen väitteitä, jotka jokainen hyväksyi; oli kerettiläisyyttä uskoa antipodeja olevan olemassa; ja nyt meidän aikanamme on vasta löydetty ääretön ala mannermaata, ei yksityinen saari eikä seutu, vaan melkein yhtä laaja alue kuin se, minkä ennen tunsimme. Nykyajan maantieteilijät tietysti vakuuttavat, että nyt on kaikki löydetty ja kaikki nähty;

Mutta tahtoisinpa tietää, eikö olisi typerää, jos kerran Ptolemaios on muinoin erehtynyt asiasta järkensä esittämiin perustuksiin nojaten, nyt luottaa siihen, mitä nämä siitä sanovat, ja eikö ole luultavampaa, että se suuri kappale, jota me sanomme Maailmaksi, on jotakin kokolailla toista, kuin mitä me päättelemme sen olevan.

Platon sanoo, että se muuttaa ulkomuotoa joka suuntaan, että taivas, tähdet ja aurinko joskus kääntävät päin vastoin sen liikkeen, jonka näemme niillä olevan, muuttaen idän länneksi. Egyptin papit sanoivat Herodotokselle, että heidän ensimmäisestä kuninkaastaan lukien, josta ajasta oli vähän päälle yksitoista tuhatta vuotta (ja he näyttivät hänelle kaikkien kuningastensa luonnon mukaan veistetyt kuvapatsaat), aurinko oli muuttanut rataa neljä kertaa; että meri ja maa vaihtuvat vuorotellen toinen toiseksensa; että maailman synty on rajoittamaton. Aristoteles ja Cicero sanovat samoin, ja eräs meikäläisistä väittää, kutsuen todistajikseen Salomon ja Esaian, että se on ikivanha, kuolevainen, ja syntyy uudestaan monin vuoroin; välttääkseen näitä vastakohtia, että Jumala on ollut joskus luoja ilman luontokappaletta; että hän on ollut toimetonna; että hän on luopunut toimettomuudestaan, ryhtyen tähän työhön, ja että hän siis on muutoksen alainen. Kuuluimmassa kreikkalaisista koulukunnista maailmaa pidetään jumalana, toisen suuremman jumalan luomana, ja se on kokoonpantu ruumiista ja sielusta, joka sijaitsee sen keskustassa, leviten musikaalisissa rytmeissä sen kehälle; se on jumalallinen, sangen onnellinen, sangen suuri, sangen viisas, iankaikkinen; siinä on toisia jumalia, maa, meri, tähdet, jotka pitävät toisiaan sopusuhtaisessa ja lakkaamattomassa liikkeessä ja jumalaisessa tanssissa, milloin kohdaten toisensa, milloin loitoten toisistaan, piiloutuen, näyttäytyen, vaihtaen järjestystä milloin eteen-, milloin taaksepäin. Herakleitos väitti maailman olevan kokoonpannun tulesta, ja kohtaloiden määräyksestä sen piti kerran syttyä ja purkautua tuleksi, ja syntyä vielä kerran uudelleen. Ja ihmisistä sanoo Apuleius: singillatim mortales, cunctim perpetui.[354]

Aleksanteri kirjoitti äidilleen erään egyptiläisen papin kertomuksen, joka perustui heidän muistomerkkeihinsä ja todisti tämän kansakunnan vanhuuden äärettömäksi ja käsitti toisten maiden synnyn ja edistyksen totuuden mukaisesti. Cicero ja Diodorus sanovat aikanaan, että khaldealaiset pitivät luetteloa yli neljästä sadasta tuhannesta vuodesta; Aristoteles, Plinius ja muut, että Zoroaster eli kuusi tuhatta vuotta ennen Platonin aikaa. Platon sanoo, että Saïs-kaupungin asukkailla on kirjallisia muistomerkkejä kahdeksan tuhannen vuoden ajalta, ja että Athenan kaupunki rakennettiin tuhat vuotta ennen mainittua Saïs-kaupunkia. Epikuros sanoo, että samalla kuin oliot ovat täällä sellaisina kuin ne näemme, ne ovat aivan samanlaisina ja samassa muodossa monissa toisissa maailmoissa; ja sen hän olisi sanonut vielä suuremmalla varmuudella, jos hän olisi nähnyt niin eriskummaisissa esimerkeissä tuon uuden Länsi-Intian maailman ja meidän nykyisen ja entisen maailmamme yhtäläisyydet ja yhdenmukaisuudet.

Itse asiassa olen usein, tarkastellessani sitä, mitä on tullut tietoomme tämän maallisen yhteiskuntajärjestyksen kehityksestä, ihmetellen huomannut, kuinka yhtäpitäviä ovat niin lukuisat paikassa ja ajassa sangen kaukana toisistaan olevat kansanomaiset eriskummaiset luulot ja villit tavat ja uskot, jotka eivät miltään kannalta katsoen näytä riippuvan meidän luontaisesta ymmärryksestämme. Ihmishenki on suuri ihmeitten tekijä! Mutta tuossa yhtäpitäväisyydessä on jotakin vielä oudomman näköistä; se tavataan myöskin nimissä ja lukemattomissa muissa seikoissa: niinpä siellä tavattiin kansakuntia, jotka tietääksemme eivät koskaan olleet kuulleet mitään meistä ja joiden keskuudessa ympärileikkausta pidettiin arvossa; kansakuntia, joilla oli valtioita ja suuria yhteiskuntia, joita hoitivat naiset ilman miesten avustusta; toisia, joiden keskuudessa meidän paastoamisemme ja paastonaikamme olivat edustettuina, ja niihin lisättynä pidättäytyminen naisista; toisia, jotka monin tavoin pitivät arvossa meidän ristejämme: yhtäällä niillä korotettiin hautajaisten kunniaa, toisaalla käytettiin niitä, ja nimenomaan pyhän Andreaan ristiä, torjumaan öisiä näkyjä ja pantaviksi lasten vuoteille noituuksia vastaan, toisessa paikassa tavattiin sangen korkea puinen risti, jota palveltiin sateen jumalana, ja se oli sangen kaukana mannermaalla. Siellä tavattiin meikäläisten kurituslaitosten sangen tarkka vastine, piispanhiippojen käyttö, pappien naimattomuus, uhriteurasten sisälmyksistä ennustamisen taito, pidättäytyminen kaikenlaisesta lihasta ja kalasta heidän ruuassaan, pappien tapa käyttää jumalanpalvelusta toimittaessaan erikoista, eikä kansan, kieltä, ja tuo käsitys, että ensimmäisen jumalan oli karkoittanut toinen, hänen nuorempi veljensä; että ihmiset luomisen jälkeen nauttivat kaikkia hyvyyksiä, mutta että näitä sittemmin on supistettu heidän syntiensä tähden, muutettu heidän aluettaan ja huononnettu heidän luonnollista asemaansa; että muinoin taivaan vesien paisumus hukutti heidät; että siitä pelastui vain harvoja perheitä, jotka heittäytyivät korkealla oleviin vuorenrotkoihin, joiden suut he, suljettuaan sinne sisälle monenlaisia eläimiä, tukkesivat, niin että vesi ei päässyt niihin; että kun he huomasivat sateen lakkaavan, he päästivät ulos koiria, ja kun nämä olivat palanneet puhtaina ja märkinä, he päättivät, että vesi vielä tuskin oli laskenut; kun he sitten, laskettuaan ulos toisia koiria, näkivät näiden palaavan likaisina, lähtivät he ulos kansoittamaan jälleen maailman, jonka he huomasivat olevan täynnä pelkkiä käärmeitä.

Eräässä paikassa tavattiin vakaumus viimeisestä tuomiosta, niin että asukkaat pahastuivat tavattomasti espanjalaisille, jotka heittivät hajalleen kuolleiden luut, kaivaessaan kalleuksia haudoista, ja he sanoivat, että nuo hajanaiset luut eivät voisi helposti jälleen liittyä toisiinsa; tavattiin vaihtokauppa, eikä muunlaista kauppaa markkinoita ja toripäiviä tätä tarkoitusta varten; kääpiöitä ja rujoja henkilöitä ruhtinasten pöytäin koristuksina; heidän lintujensa luonnon mukaan sovitettu ajohaukan käyttö metsästykseen; tyrannimaisia ylimääräisiä veroja; herkullisia puutarhantuotteita; tansseja, nuoralla tanssijain hyppyjä, soitinmusiikkia; vaakunakilpiä; pallo-, noppa-ja arpapelejä, johon viimemainittuun he usein innostuvat siihen määrään, että panevat itsensä ja vapautensa peliin; ei muunlaista lääketaitoa kuin taikoja; kuvioilla kirjoittamisen tapa; usko, että oli yksi ainoa ensimmäinen ihminen, kaikkien kansojen isä; sellaisen Jumalan palvonta, joka eli muinoin ihmisenä täydellisessä neitseellisyydessä, paastossa ja katumuksessa, saarnaten luonnon ja uskonnollisten menojen lakia, ja joka katosi maailmasta ilman luonnollista kuolemaa; luulo, että oli olemassa jättiläisiä; tapa päihdyttää itsensä heidän juomillaan ja juoda aikalailla; uskonnollisia koristeita, joihin on maalattu kuolleiden luita ja päitä; messupaitoja, vihkivettä, vihkivesi-viuhkoja; naisia ja palvelijoita, jotka kilvan tarjoutuvat poltettaviksi ja haudattaviksi kuolleen aviomiehensä tahi herransa mukana; laki, että vanhin poika perii koko omaisuuden, ja nuoremmalle ei varata muuta osaa kuin että hänen on toteltava; tapa, että ylennettäissä johonkin korkea-arvoiseen virkaan, se, joka ylennetään, ottaa toisen nimen ja luopuu omastaan; tapa kaataa kalkkia vastasyntyneen lapsen polville ja sanoa hänelle: "Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman"; lintujen lennosta ennustamisen taito. Nuo meidän uskontomme tyhjät varjot, jotka näkyvät eräissä näistä esimerkeistä, todistavat sen arvokkuutta ja jumalallisuutta; se on jollakin tavoin hiipinyt sekä kaikkien tämänpuolisten pakanakansain keskuuteen jonkin jäljittelyn muodossa että myöskin noiden raakalaisten keskuuteen, ikäänkuin yleisen ja yliluonnollisen ilmestyksen vaikutuksesta; sillä siellä tavattiin myöskin usko kiirastuleen, mutta uudessa muodossa; saman vaikutuksen, minkä me uskomme olevan tulella, uskovat he olevan kylmällä, ja ajattelevat sielujen sekä puhdistuvan että saavan rangaistuksensa äärettömän ankarasta kylmyydestä. Ja tämä esimerkki johtaa mieleeni toisen huvittavan eroavaisuuden: samoin, näet, kuin siellä tavattiin kansoja, joilla oli tapana pitää kalunsa päätä paljaana, ja jotka leikkasivat siitä pois nahan muhamettilaiseen ja juutalaiseen tapaan, samoin tavattiin toisia, jotka niin tunnontarkasti karttoivat sen paljastamista, että he pitivät nahkaa hyvin huolellisesti pienillä nauhoilla venytettynä ja sidottuna sen päälle, peläten, että se pistäisi näkyviin; ja myöskin sen eroavaisuuden, että niinkuin me kunnioitamme kuninkaita ja juhlia koristautumalla siisteimmillä vaatteilla mitä meillä on, niin eräillä seuduilla alamaiset, osoittaakseen koko eriarvoisuutensa ja nöyryytensä kuningastaan kohtaan, esiintyivät hänen edessään huonoimmissa vaatteissaan, ja astuessaan palatsiin vetivät jonkin vanhan rikkinäisen puvun hyvän pukunsa ylle, jotta kaikki loisto ja koreus jäisi heidän herrallensa. Mutta jatkakaamme!

Jos luonto sulkee tavallisen kehityksensä rajojen piiriin, kuten kaiken muun, niin myöskin ihmisten uskot, arvostelut ja mielipiteet; jos näillä on kiertokulkunsa, aikakautensa, syntynsä ja kuolemansa, niinkuin kaaleilla; jos taivas niitä mullistelee ja muuttelee mielensä mukaan, niin mikä mahtava ja pysyväinen arvovalta on meidän katsottava niillä olevan? Jos meille kokemuksen nojalla on aivan varmaa, että olentomme muoto riippuu ilmasta, ilmastosta ja maanlaadusta siellä, missä synnyimme, ei vain ihonväri, ruumiin koko ja rakenne, esiintymistavat, vaan myöskin sielun kyvyt; et plaga coeli non solum ad robur corporum, sed etiam animorum facit,[355] sanoo Vegecius; ja jos se jumalatar, joka perusti Athenan kaupungin, valitsi sen paikaksi senluontoisen seudun, että se teki ihmiset järkeviksi, kuten Egyptin papit ilmoittivat Solonille; Athenis tenue coelum; exquo etiam acutiores putantur Attici; crassum Thebis; itaque pingues Thebani et valentes;[356] niin että samoin kuin hedelmät ja eläimet tulevat erilaisia, myöskin ihmiset ovat synnystään enemmän ja vähemmän sotaisia, oikeudenmukaisia, kohtuullisia ja kuuliaisia, yhtäällä viinaan meneviä, toisaalla varkaansekaisia tahi huorimuksia, missä herkkiä taikauskoon, missä vääräuskoisuuteen, missä taipuvaisia vapauteen, missä orjuuteen, kykeneviä johonkin tieteeseen tahi taiteeseen, kömpelöitä tahi älykkäitä, tottelevaisia tahi kapinallisia, hyviä tahi pahoja sen paikan laadun mukaan, mihin he ovat asettuneet, ja niin että ne, kuten puut, muuttavat luontoa, jos ne siirretään toiseen paikkaan, mikä oli syynä, jonka vuoksi Kyyros ei tahtonut sallia persialaisten lähteä maastaan, kolkosta ja mäkisestä, asettuakseen toiseen lauhkeaan ja tasaiseen, sanoen, että möyheät ja pehmeät maat tekevät ihmiset veltoiksi, ja hedelmälliset heidän henkensä hedelmättömiksi; — jos näemme milloin toisen tieteen ja uskon, milloin toisen kukoistavan, jonkin taivaallisen vaikutuksen voimasta, toisen vuosisadan synnyttävän toisenlaisia luonteita ja totuttavan ihmiskunnan toisenlaisiin tapoihin, ihmisten henkien olevan milloin voimakkaita, milloin laihoja, kuten peltomme; — niin miten käy kaikkien noiden jalojen etuoikeuksien, joista me ylpeilemme? Koska yksi viisas mies voi erehtyä, ja sata miestä, ja monet kansat, vieläpä ihmiskunta, meidän tietääksemme, erehtyy useampien vuosisatojen aikana tässä tahi tuossa asiassa, niin mitä varmuutta meillä on siitä, että se joskus lakkaa erehtymästä, ja että se tällä vuosisadalla ei ole väärässä?

Minusta tuntuu, että muiden kyvyttömyytemme todistusten joukossa ei pidä unohtaa sitä, että ihminen ei toiveissaankaan osaa löytää sitä, mitä hän tarvitsee; että, en tahdo sanoa nauttiessamme, mutta emme edes mielikuvituksessammekaan emmekä toivomuksissamme voi olla yksimielisiä siitä, mitä tarvitsemme tyydyttääksemme itsemme. Antakaamme ajatuksemme leikellä ja ommella mielin määrin; se ei voi edes haluta sitä, mikä sille on omiaan, eikä tyydyttää itseään:

Siitä syystä Sokrates pyysi jumalia vain antamaan hänelle sen, minkä tiesivät olevan hänelle terveellistä, ja lakedaimonilaisten julkinen ja yksityinen rukous sisälsi yksinkertaisesti, että se, mikä oli hyvää ja kaunista, heille suotaisiin, ja jätti korkeimman mahdin ehdonvaltaan sen eroittelemisen ja valikoimisen:

ja kristitty rukoilee Jumalaa, että hänen tahtonsa tapahtuisi, välttääkseen sitä tukalaa asemaa, jonka runoilijat keksivät Midas-kuninkaasta kertoessaan. Hän rukoili jumalia, että kaikki, mitä hän koskettaisi, muuttuisi kullaksi; hänen rukouksensa kuultiin: hänen viininsä muuttui kullaksi, hänen leipänsä kullaksi ja hänen patjansa höyhenet, ja kullaksi hänen paitansa ja vaatteensa, niin että hän tunsi toivomansa nauttimisen raskaana taakkana painavan itseänsä ja huomasi saaneensa lahjaksi sietämättömän hyvän; hänen täytyi peruuttaa rukouksensa:

Puhukaamme minusta itsestäni: Nuorena ollessani rukoilin onnelta yhtä hartaasti kuin mitään muuta Pyhän Mikaelin ritarin merkkiä; sillä se oli silloin ranskalaisen aatelin korkein kunniamerkki ja sangen harvinainen. Onni soi sen minulle hyväntahtoisesti; sen sijaan että se olisi korottanut ja ylentänyt minut paikaltani, jotta sen saavuttaisin, se kohteli minua paljon suosiollisemmin: se laski ja alensi sen aina olkapäilleni asti ja alemmaksikin. Kun Kleobis ja Biton Trophonius ja Agamedes olivat rukoilleet, edelliset jumalattareltaan, jälkimmäiset jumalaltaan heidän hurskautensa arvoista palkintoa, saivat he kuoleman lahjaksi; niin suuresti taivahisten mielipiteet siitä, mitä tarvitsemme, eroavat meidän omista mielipiteistämme! Jumala voisi meille suoda rikkaudet, kunniasijat, elämän ja terveydenkin joskus vahingoksemme; sillä kaikki, mitä mielemme tekee, ei ole meille aina terveellistä. Jos hän parantumisen sijaan lähettää meille kuoleman tahi tautiemme pahenemisen, virga tua et baculus tuus ipsa me consolata sunt;[360] hän tekee sen viisaan huolenpitonsa syistä, joka näkee sen, mikä on meille tulevaa, paljoa varmemmin kuin me osaamme sen tehdä; ja meidän tulee käsittää se hyvin päin, sangen viisaasta ja ystävällisestä kädestä lähteneeksi:

sillä jos heiltä pyydät kunnianosoituksia, korkeita virkoja, niin pyydät heitä heittämään sinut taisteluun tahi arpapeliin, tahi jotakin muuta, jonka päätös on sinulle tuntematon ja hyöty epäiltävä.

Filosofien kesken ei ole ankarampaa eikä tuimempaa taistelua kuin se, jonka aiheuttaa kysymys ihmisen korkeimmasta hyvästä. Siitä syntyi Varron laskujen mukaan kaksisataa kahdeksankymmentä kahdeksan lahkoa. Qui autem de summo bono dissentit, de tota philosophiae ratione disputat.[362]

niin pitäisi luonnon vastata heidän kiistoihinsa ja väittelyihinsä. Toiset sanovat, että korkein hyvämme on hyve; toiset, että se on nautinto; toiset, luonnonmukaisuus; toiset, tieto; toiset, tuskattomuus; toiset, että se on siinä, ettemme anna näennäisyyksien pettää itseämme; ja oikkua näyttää muistuttavan tämä toinen vanhan Pythagoraan lausuma:

joka on pyrrholaisen koulukunnan tarkoitusperä. Aristoteles pitää hengen suuruuden merkkinä sitä, ettei mitään ihmettele, ja Arkhesilaos sanoi, että kantansa puolustaminen ja mielipiteen jäykkyys ja taipumattomuus olivat hyveet, mutta myöntyminen ja mukautuminen paheet ja huonot puolet. Totta kyllä on, että mikäli hän sen väitti varmana selviönä, hän poikkesi pyrrholaisuudesta. Kun pyrrholaiset sanovat, että korkein hyvä on ataraksia, se on mielipiteen kallistumattomuus, niin he eivät tarkoita sanoa sitä ehdottoman varmasti; mutta itse heidän sielunsa liikesuunta, joka panee heidät välttämään jyrkänteitä ja torjumaan sen, mikä on kirkasta ja selvää, tekee heille otolliseksi tietyn mielipiteen ja panee heidät hylkäämään toisen.

Kuinka hartaasti toivonkaan, että minun eläissäni joko jollakulla toisella tahi Justus Lipsiuksella, joka on oppinein mies, mikä meillä on jäljellä, sangen hienoälyinen ja arvostelukykyinen, todella minun Turnebukseni oikea veli, olisi halua, terveyttä ja kylliksi rauhaa koota luetteloon, jaoitella ja luokitella niin rehellisesti ja tarkasti, kuin meille on mahdollista, muinaisten filosofien mielipiteet meidän olemuksestamme ja moraalistamme, heidän väittelynsä, riitapuolten nauttima luottamus ja heidän kannattajansa ja esittää, kuinka oppi-isät ja heidän kannattajansa ovat elämässään noudattaneet opetuksiaan muistettavissa ja esikuvallisissa tapauksissa. Mikä kaunis ja hyödyllinen teos siitä tulisikaan!

Muutoin, jos meidän on itseltämme saatava elämämme ohjeet, niin mihin sekaannukseen joudummekaan? Sillä todennäköisintä, mitä järkemme meille siinä suhteessa neuvoo, on se, että ylimalkaan jokaisen tulee totella maansa lakeja, kuten kuuluu Sokrateen mielipide, jonka hän sanoo jumalien hänelle neuvomaksi; ja mitä järkemme sillä tahtoo muuta sanoa kuin että velvollisuudellamme on vain sattumasta riippuva ohje? Totuuden tulee kaikkialla olla sama; jos ihminen tuntisi sellaisen rehellisyyden ja oikeuden, joka olisi ruumistuneena johonkin ja olemukseltaan todellinen, niin hän ei sitoisi sitä tämän tahi tuon seudun tapojen laatuun; hyvä ei saisi muotoansa persialaisten tahi intialaisten käsitystavalta. Ei mikään ole alinomaisemman vaihtelun alaista kuin lait: eläissäni olen nähnyt kolmasti ja neljästi muutettavan naapuriemme englantilaisten lakeja, ei vain niitä, jotka koskevat valtiollisia asioita, joita ei tahdotakaan pysyttää vakavalla kannalla, vaan niitäkin, jotka koskevat tärkeintä, mitä olla saattaa, nimittäin uskontoa; ja se minua hävettää ja harmittaa, varsinkin kun se on kansa, jonka kanssa minun paikkakuntalaiseni ovat olleet niin läheisissä suhteissa, että talossani on vielä jäljellä eräitä jälkiä meidän muinaisesta orpanuudestamme. Ja täällä meillä olen nähnyt monen seikan, joka meille oli hengen rikos, tulevan lailliseksi; ja me, jotka olemme muista riippuvia, saatamme sotaonnen epävarmuuden vuoksi kerran joutua syyllisiksi inhimillisen ja jumalallisen majesteetin loukkaamiseen, oikeutemme kun joutuu vääryyden armoille ja, omistettuamme sen muutamia harvoja vuosia, saa päinvastaisen sisällyksen.

Kuinka saattoi tuo muinainen jumala selvemmin syyttää ihmisen tietoa Jumalan olemuksen tuntemattomuudesta ja ilmoittaa ihmisille, että heidän uskontonsa ei ollut muuta kuin heidän keksimäänsä, omansa pitämään koossa heidän yhteiskuntaansa, kuin selittämällä, niinkuin hän teki niille, jotka tiedustelivat sitä hänen kolmijalaltaan, "että oikea jumalanpalvelus kullekin oli se, jota hän näki noudatettavan sen paikan tavoissa, jossa hän oli?" Oi Jumala! kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olemmekaan korkeimman Luojamme hyväntahtoisuudelle siitä, että hän on tehnyt uskontomme riippumattomaksi noista typeristä, epävakaisista ja mielivaltaisista hartaudenharjoitus-tavoista ja laskenut sen pyhän sanansa iankaikkiselle perustukselle! Mitä sanoo meille siis tässä pulassa filosofia? Että meidän tulee noudattaa maamme lakeja, se on jonkin kansan tahi ruhtinaan mielipiteiden aaltoilevaa merta, kansan tahi ruhtinaan, jotka kuvaavat minulle oikeuden yhtä monilla väreillä ja muuttavat sen yhtä moneen muotoon kuin heissä on vaihtelevia intohimoja; minun oikeuskäsitykseni ei voi olla niin taipuvainen. Mitä hyvyyttä se on, jonka näin eilen olevan arvossa, mutta ei enää huomenna, ja jonka jonkin virran yli kulkeminen muuttaa rikokseksi? Mitä totuutta se on, jolle nuo vuoret panevat rajan, ja joka on valhetta niiden tuolla puolella olevassa maailmassa?

Mutta lystikästä on, että he, antaakseen laeille edes jonkinlaista varmuutta, sanovat niitä olevan eräitä pysyväisiä, ainaisia ja muuttumattomia, joita nimittävät luontaisiksi ja jotka ihmissuvun oman olemuksen laatu on kaivertanut sen mieleen; ja näitä muutamat katsovat olevan luvultaan kolme, toiset neljä, toiset useampia, toiset harvempia, mikä todistaa, että se on yhtä epävarma merkki kuin kaikki muukin. Mutta he ovat niin kovaonnisia (sillä miksi muuksi kuin kovaksi onneksi voin sanoa sitä, että lakien niin äärettömässä joukossa ei ole edes yhtä, jonka onni ja sokea sattuma olisi saanut kaikki kansat poikkeuksetta yksimielisesti hyväksymään?), he ovat, sanon, niin onnettomia, että noista kolmesta, neljästä laista ei ole ainoatakaan, jota ei vain yksi kansa, vaan useammat eivät vastustaisi ja kieltäytyisi tunnustamasta. Nythän poikkeuksettoman yksimielinen hyväksyminen on ainoa todennäköinen tuntomerkki, jonka nojalla he voivat väittää mitään luonnon lakeja olevan olemassa: sillä mitä luonto olisi todella meille määrännyt, sitä me epäilemättä aivan yksimielisesti noudattaisimme, eikä vain jokainen kansa, vaan myöskin jokainen yksilö tuntisi sen sorron ja väkivallan, jota hänelle tekisi, ken tahtoisi nostattaa hänet vastustamaan tuota lakia. Osoittakoot he minulle näytteeksi yhden ainoan sellaisen! Protagoras ja Ariston eivät myöntäneet muuta lakien oikeuden olemusta kuin lainlaatijain arvovallan ja mielipiteen, ja väittivät, että jos se poistetaan, niin se mikä on hyvää ja kunniallista menettää ominaisuutensa ja jää yhdentekeväin asiain tyhjäksi nimeksi; Thrasymakhos arvelee Platonin teoksissa, ettei ole muuta oikeutta kuin voimakkaamman etu. Ei missään suhteessa maailma ole niin monenlainen kuin tapoihin ja lakeihin nähden: täällä pidetään kamalana rikoksena montakin seikkaa, joka muualla luetaan ansioksi, kuten Lakedamonissa sukkeluus varastamaan; sukulaisten väliset avioliitot ovat meillä hengen uhalla kielletyt, muualla niitä pidetään kunniassa:

lasten murha, isien murha, vaimojen yhteisyys, varastetun tavaran kauppa, hillittömyys kaikenlaisissa nautinnoissa, lyhyesti sanoen, ei ole mitään niin äärimmäistä, ettei jonkin kansakunnan tapa sitä hyväksyisi.

On kyllä luultavaa, että on olemassa luonnon lakeja, niinkuin näkyy toisten luontokappalten keskuudessa, mutta meidän keskuudestamme ne ovat hävinneet, tämä mainio ihmisjärki kun tuppautuu kaikkialle mestaroimaan ja komentelemaan, sotkien ja sekoittaen asiain laidan oman turhamaisuutensa ja vaihemielisyytensä mukaan: nihil itaque amplius nostrum est; quod nostrum dico, artis est.[366] Asioilla on eri valaistuksensa, ja niitä voi katsoa eri kannoilta; siitä pääasiallisesti johtuu mielipiteiden erilaisuus: toinen kansa katsoo jotakin asiaa toiselta kannalta ja pysähtyy sille, toinen toiselta.

Ei mikään ole niin kauheata ajatella, kuin että joku syö isänsä; ne kansat, joilla muinoin oli se tapa, pitivät sitä kuitenkin todisteena hartaasta kunnioituksesta ja hyvästä rakkaudesta, koettaen siten antaa synnyttäjilleen heidän arvonsa mukaisimmat ja kunniakkaimmat hautajaiset, sijoittaessaan itseensä ja ikäänkuin omiin ytimiinsä isiensä ruumiit ja pyhät jäännökset, elähdyttäessään ja tavallaan synnyttäessään ne uudelleen muuttamalla ne eläväksi lihakseen ruuansulatuksen ja ravitsemisen avulla. On helppo ajatella, kuinka julmaa ja kamalaa olisi ollut ihmisistä, joihin tämä taikausko oli piintynyt ja imeytynyt, heittää vanhempien jäännökset maahan maatumaan ja petojen ja matojen ruuaksi.

Lykurgos otti varkaudessa huomioon vilkkauden, valppauden, rohkeuden ja näppäryyden, jota jonkin naapurinsa oman äkkiarvaamatta sieppaaminen todistaa, ja yleisen hyödyn, joka johtuu siitä, että kukin tarkemmin huolehtii omansa säilymisestä; ja hän arveli, että tuosta kaksinaisesta opetuksesta käymään kimppuun ja puolustamaan koitui sotilaalliselle kurille (joka oli päätaito ja -avu, mihin hän tahtoi kehittää tämän kansan) hyötyä, joka oli huomattavampi kuin se epäjärjestys ja vääryys, jota tiesi toisen oman hyväkseen käyttäminen.

Dionysius tyranni tarjosi Platonille persialaiskuosisen, pitkän, kirjaillun ja hajuaineista tuoksuvan puvun; Platon kieltäytyi sitä vastaanottamasta, sanoen, että koska hän oli syntynyt mieheksi, niin hän ei kernaasti pukeutuisi naisen pukuun. Mutta Aristippos otti sen vastaan, vastaten, "ettei mikään puku voinut turmella siveätä mielenlaatua". Hänen ystävänsä soimasivat hänen miehuuttomuuttaan, hän kun oli niin vähän sydämystynyt siitä, että Dionysius oli sylkenyt häntä vasten silmiä. "Kalastajat", sanoi hän, "antavat kyllä meren aaltojen huuhdella itseään kiireestä kantapäähän asti, saadakseen kivikalan". Diogenes huuhteli kaaliaan ja sanoi nähdessään hänen kulkevan ohi: "Jos osaisit elää kaalilla, niin et hännystelisi tyrannia." Aristippos vastasi: "Jos sinä osaisit elää ihmisten parissa, niin et huuhtelisi kaalia." Siten järki tekee erilaiset teot puolustettaviksi; se on kaksikorvainen astia, johon voi tarttua vasemmalta ja oikealta:

Solonia kehoitettiin olemaan vuodattamatta poikansa kuoleman johdosta tehottomia ja hyödyttömiä kyyneleitä. "Siitähän syystä", sanoi hän, "vuodatan niitä sitä suuremmalla syyllä, että ne ovat tehottomia ja hyödyttömiä". Sokrateen vaimon surua katkeroitti jokin seikka: "Oi, kuinka syyttömästi nuo häijyt tuomarit tuomitsevat sinut kuolemaan!" sanoi hän. — "Näkisitkö sitten mieluummin, että se tapahtuisi syystä?" vastasi tämä. Me pidämme korvalehdissämme reikiä; kreikkalaiset katsoivat sitä orjuuden merkiksi. Me piiloudumme nauttiaksemme naisistamme; intialaiset tekevät sen julkisesti. Skythalaiset uhrasivat muukalaisnaisia temppeleissään; muualla temppeleitä pidetään turvapaikkoina:

Olen kuullut puhuttavan tuomarista, joka, milloin tapasi ankaran kiistan Bartoluksen ja Balduksen välillä ja jonkin useampien ristiriitain sekoittaman oikeustapauksen, kirjoitti kirjansa reunaan: "Juttu ystävää varten", se on, että totuus oli niin sotkettu ja riidanalainen, että hän sellaisessa jutussa saattaisi suosia kumpaa riitapuolta hänen mielensä tekisi. Hän olisi vain tarvinnut enemmän älyä ja kykyä, voidakseen kirjoittaa joka kohtaan: "Juttu ystävää varten"; meidän aikamme asianajajat ja tuomarit keksivät joka jutussa kylliksi metkuja, antaakseen sille sen käänteen, minkä hyväksi näkevät. Kun tietäminen on niin epämääräistä ja riippuu niin monen mielipiteen vaikutusvoimasta ja niin mielivaltaisesti käsiteltävästä aineesta, niin siitä ei voi olla syntymättä äärimmäistä tuomiopäätösten sekaannusta. Ja tuskin onkaan niin selvää oikeusjuttua, ettei siitä olisi eri mieliä: minkä jokin virasto on tuominnut, sen tuomitsee toinen päinvastoin, ja se itse päinvastoin joskus toiste. Siitä näemme usein esimerkkejä tuossa vallattomuudessa, joka tahraa omituisella tavalla oikeuslaitoksemme juhlallisen jäykän arvokkuuden ja loiston, ettei tyydytä tuomiopäätöksiin, vaan juostaan tuomarilta toiselle yhden ja saman jutun ratkaisemista varten.

Mitä tulee filosofien vapaisiin mielipiteisiin paheesta ja hyveestä, niin se on seikka, jossa ei ole tarvis olla laajasanainen, ja josta on tavattavissa useita lausumia, jotka on parempi jättää selostamatta kuin julkaista heikoille sieluille. Arkesilaos sanoi, että haureellisuuteen nähden ei ollut väliä sillä, mille taholle ja miten on haureellinen. Et obscaenas voluptates, si natura requirit, non genere, aut loco, aut ordine, sed forma, aetate, figura metiendas Epikurus putat...[369] Ne amores quidem sanctos a sapiente alienos esse arbitrantur...[370] Quaeramus, ad quam usque aetatem iuvenes amandi sint.[371] Nämä kaksi viimemainittua stoalaisten lausumaa ja Dikaiarkhoksen tässä suhteessa itse Platonista lausuma moite osoittavat, kuinka paljon tavallisuudesta poikkeavia ja liioittelevia vallattomuuksia terveinkin filosofia suvaitsee.

Lait saavat arvovaltansa voimassa olonsa ajasta sekä käytännöstä; on vaarallista ruveta etsimään niiden syntyä; ne paisuvat kuten virtamme ja aateloituvat siirtyessään eteenpäin ajassa; seuratkaapa niitä ylöspäin niiden lähteelle saakka, niin se on vain pieni, tuskin huomattava vesisuoni, joka käy niin ylpeäksi ja voimakkaaksi vanhetessaan. Katsokaa niitä muinaisia vaikuttimia, jotka ensiksi ovat panneet alkuun tämän suurenmoisen, niin ylvään, niin kunniakkaan ja kunnioitetun tulvavirran, ja te huomaatte ne niin vähäpätöisiksi ja heikoiksi, ettei ole kumma, jos näillä nykyajan miehillä, jotka punnitsevat kaikki ja vetoavat kaikessa järkeen eivätkä hyväksy mitään auktoriteettiuskosta ja perusteettomasti, usein on yleisistä käsitystavoista sangen kauas poikkeavat mielipiteet. Ei ole kumma, jos ihmiset, jotka ottavat esikuvaksi luonnon alkuperäisen muodon, useimmissa mielipiteissään poikkeavat tavalliselta ladulta; niinpä esimerkiksi harvat heistä olisivat hyväksyneet avioliittojemme väkinäiset ehdot, ja useimmat ovat tahtoneet vaimot yhteisiksi ja miehet vapaiksi velvollisuuksista heitä kohtaan; he hylkäävät meidän juhlamenomme.

Khrysippos sanoi, että filosofi tekee tusinan kuperkeikkoja julkisesti, vieläpä ilman housuja, saadakseen tusinan oliiveja; hän olisi tuskin neuvonut Kleisthenestä kieltämään tytärtään, kaunista Agaristea, Hippoklideelta, syystä että oli nähnyt hänen seisovan päällään pöydällä hajareisin. Metrokles päästi vähän varomattomasti pierun, väitellessään oppilastensa läsnäollessa, ja pysytteli häpeissään piilossa talossaan, kunnes Krates tuli käymään hänen luonaan ja lisäten lohdutuksiinsa ja järkisyihinsä esimerkin vapaamielisyydestään, ruveten piereksimään kilpaa hänen kanssaan, päästi hänet tuosta tunnonvaivasta ja vielä päällisiksi sai hänet siirtymään vapaamielisempään stoalaiseen koulukuntaansa hienommasta peripateettisesta, johon hän siihen asti oli kuulunut. Mitä me sanomme säädyllisyydeksi, ettemme uskalla tehdä peittelemättä sellaista, mikä meistä on säädyllistä tehdä kenenkään näkemättä, sitä sanoivat he typeryydeksi; ja hienostelemista salailemalla ja paheksumalla sellaisia toimintojamme, jotka luonto, tapa ja oma halumme antaa kaikkien tietoon ja julistaa julki, sitä he katsoivat paheeksi; ja heistä näytti olevan Venuksen mysteeriain äidyttämistä, jos ne siirrettäisiin pois hänen temppelinsä syrjäisestä pyhätöstä ja jätettäisiin alttiiksi kansan katseille; ja he arvelivat, että jos veti esille pelinsä verhon takaa, niin menetti sen; häpeän tunne on tärkeä asia; kätkeminen, hillitseminen, rajoittaminen kuuluvat kunnioittamiseen; heidän mielestään hekuma sangen kekseliäänä pyysi hartaasti, hyveen naamarin suojassa, ettei sitä tarjottaisi kaupaksi keskellä toreja, alhaison tallattavaksi jaloin ja silmin, vailla totuttujen kammioittensa arvokkuutta ja mukavuutta. Senvuoksi sanovat muutamat, että jos julkiset porttolat poistetaan, niin ei vain levitetä kaikkialle haureutta, jolla niissä oli määräpaikkansa, vaan myöskin kannustetaan kuljeskelevia ja joutilaita miehiä tähän paheeseen, vaikeuttamalla sitä:

Tätä kokemusta tukevat lukemattomat erilaiset esimerkit:

Eräältä filosofilta, joka yllätettiin itse teosta, kysyttiin, mitä hän teki.

"Istutan ihmistä", vastasi hän aivan tyynesti, punastumatta enempää siitä, että hänet oli tästä hommasta tavattu, kuin jos hänet olisi tavattu istuttamasta sipulia.

Se on luullakseni hellätuntoinen, kunnioittava käsitystapa, joka saa erään suuren ja uskonnollisen kirjailijan katsomaan tätä toimitusta niin välttämättömästi salassa pidettäväksi ja kainosteltavaksi, ettei hän voi uskoa, että kyynikkojen irstaissa syleilyissä asia suoritettiin loppuun asti, vaan luuli, että se pysähtyi näyttämään vain rivoja liikkeitä, pitääkseen kiinni heidän koulukuntansa opin mukaisesti häpeämättömyydestä, ja että heidän, saadaksensa juoksemaan ulos sen, minkä häpeäntunne oli sitonut ja pidättänyt, täytyi vielä jälkeenpäin vetäytyä pimentoon. Hän ei ollut nähnyt kylliksi syvälle heidän irstauteensa: sillä harjoittaessaan julkisesti itsesaastutustaan lausui Diogenes ympäröivän kansan kuullen toivovansa, että hän siten voisi tyydyttää vatsansa hieromalla sitä. Niille, jotka kysyivät häneltä, miksei hän etsinyt mukavampaa paikkaa syödäkseen kuin keskellä katua, vastasi hän: "Siksi, että minun on nälkä keskellä katua." Naisfilosofit, jotka yhtyivät heidän lahkoonsa, yhtyivät myöskin lihallisesti heihin joka paikassa ilman eroitusta, ja Hipparkhia pääsi Krateen seuraan vain sillä ehdolla, että hän kaikessa noudattaisi tämän ohjesäännössä määrättyjä tapoja ja tottumuksia. Nämä filosofit pitivät äärettömän suuressa arvossa hyvettä, eivätkä välittäneet mistään muusta opista kuin siveysopista; kuitenkin he kaikessa toiminnassaan jättivät korkeimman arvovallan viisaansa vapaalle valinnalle, vieläpä yli lakienkin, eivätkä määränneet nautinnoille muuta hillikettä kuin kohtuullisuuden ja toisten vapauden loukkaamatta jättämisen.

Siitä, että viini maistuu karvaalta sairaan, mutta suloiselta terveen suussa, että airo näyttää käyrältä vedessä, mutta suoralta niistä, jotka näkevät sen vedestä poissa, ynnä muista sellaisista vastakkaisista ilmiöistä, joita esineissä on huomattavissa, päättelivät Herakleitos ja Protagoras, että kaikissa esineissä oli itsessään syyt noihin ilmiöihin, että viinissä oli jonkinlainen katkeruus, joka sattui sairaan makuun, airossa jokin käyryys, joka näyttäytyi sitä vedessä katselevalle, j.n.e. kaikessa muussa. Tämä on samaa kuin jos sanoisi, että kaikki on kaikessa, ja siis ei mitään missään; sillä ei mitään ole siinä, missä kaikki on.

Tämä mielipide muistutti mieleeni sen kokemuksen, mikä meillä on, ettei ole sitä merkitystä eikä vivahdusta, ei suoranaista, ei katkeraa, ei makeaa, ei käyrää, jota ihmisjärki ei tapaisi kirjoitelmista, joita se ryhtyy perinpohjin penkomaan. Kuinka paljon kieroutta ja valhetta onkaan saatu syntymään selvimmästä, puhtaimmasta ja sattuvimmasta sanasta, mitä olla saattaa! Mikä kerettiläisyys ei ole siitä löytänyt kylliksi perusteita ja todisteita salavehkeilleen ja pitääkseen itseänsä pystyssä? Siitäpä syystä juuri sellaisten harhaoppien isät eivät koskaan tahdo luopua siitä todisteesta, minkä sanoin selittäminen heille tarjoo. Eräs korkea-arvoinen henkilö, joka tahtoi jonkin auktoriteetin sanoilla todistaa minulle oikeutetuksi tuon viisasten kiven etsinnän, johon hän on kokonaan antautunut, esitti minulle äskettäin viisi, kuusi Raamatun kohtaa, joihin hän sanoi etupäässä nojautuneensa omantuntonsa puhdistamiseksi (hän näet on ammatiltaan kirkonmies); ja todella ne olivatkin huvittavasti keksityt, ja myöskin siten, että ne vartavasten soveltuivat puolustamaan tuota oivaa tiedettä.

Tätä tietä saavuttavat ennustajain jutut luottamusta: ei ole sitä ennustajaa, — sellaista, jolla on sen verran arvollisuutta, että hänen puheitaan viitsii penkoa ja visusti tutkistella kaikki hänen sanojensa sopukat ja vivahdukset — jonka sanoista, samoin kuin tietäjämiestenkin, ei voisi lukea, mitä tahtoo; on niin monta selitysmahdollisuutta, että kekseliäs henkilö tuskin voi olla suoraa päätä tahi kiertäen kaartaen löytämättä jokaisessa asiassa jotakin piirrettä, joka soveltuu hänen kohdalleen; siitä syystä on hämärää ja epävarmaa sanontaa niin usein ja ammoisista ajoista käytetty. Kunhan kirjailija vain kykenee aikaansaamaan sen, että jälkimaailman huomio ja harrastus kiintyy häneen, ja sen voi vaikuttaa ei vain kyvykkäisyys, vaan yhtä suuressa ja suuremmassakin määrässä käsitellyn aineen satunnainen sopivaisuus; jos hän muutoin osoittautuu, joko typeryydestä tahi oveluudesta, hiukan hämäräksi ja ristiriitaiseksi, niin älköön hän siitä olko milläänkään: lukuisat henget, pohtiessaan ja seuloessaan hänen teoksiaan, pusertavat niistä esille joukon käsityksiä, joko hänen omansa mukaisia tahi sen rinnalle asettuvia tahi sille vastakkaisia, jotka kaikki ovat hänelle kunniaksi; hän on huomaava rikastuneensa oppilastensa varoilla, kuten rehtorit koulupoikien rovoista. Tämä seikka se on antanut merkitystä useille mitättömille tuotteille, nostanut arvoon monet teokset, ja pannut niihin kaikenlaista sisällystä, jota niihin on tahdottu saada, yhtä ja samaa asiaa kun voidaan katsella ja tarkastella tuhansilta ja niin monilta eri kannoilta kuin vain haluamme.

Onko mahdollista, että Homeros on tahtonut sanoa kaikkea sitä, mitä hänet pannaan sanomaan, ja että hän on sovelluttanut sanansa niin moniin ja niin erilaisiin tarkoituksiin, että jumaluusoppineet, lainlaatijat, sotapäälliköt, filosofit, kaikenlaiset tieteitä käsittelevät ihmiset, niin eri lailla ja vastakkaisin tavoin kuin he niitä käsitellevätkin, saavat tukea hänestä, vetoavat häneen? Hän on yleismestari kaikissa toimissa ja töissä ja kaikille ammattilaisille, yleisneuvonantaja kaikissa yrityksissä; ken tahansa on tarvinnut oraakkeleita ja ennustuksia, on saanut niitä häneltä tarpeeseensa. On ihmeellistä, millaisia ja kuinka ihmeteltäviä meidän uskontoamme tukevia seikkoja eräs oppinut henkilö, minun ystäviäni, häneltä löytää; eikä hän helposti voi luopua siitä luulosta, että Homeros ne on kirjoittanut tarkoituksella; hän onkin yhtä perehtynyt tähän kirjailijaan kuin kukaan muu meidän aikamme mies; ja mitä hän siitä löytää meidän uskontomme tueksi, saman olivat monet muinoin löytäneet omiensa puolustukseksi.

Katsokaa, kuinka Platonia reudotaan ja vängätään sinne tänne: pitäen kunnianaan saada hänen sanansa soveltumaan itseensä, selittää ne kukin tahtomallaan tavalla; hänet vedetään ja liitetään mukaan kaikkiin uusiin mielipiteisiin, mitkä maailma omaksuu; vieläpä hänet pannaan ristiriitaan itsensä kanssa olojen erilaisen kehityksen mukaan: pannaan hänet ymmärryksellään hylkimään aikansa luvallisia tapoja, mikäli ne ovat luvattomia meidän aikanamme; ja kaikki tuo tehdään kaikella vauhdilla ja voimalla, mihin selittäjän äly suinkin kykenee. Lähtien tuolta samalta perustalta, johon nojautui Herakleitos väittäessään, että kaikilla esineillä oli itsessään ne ilmestysmuodot, jotka niissä huomattiin, teki Demokritos aivan päinvastaisen johtopäätöksen, nimittäin että esineissä ei ollut yhtään mitään sellaista, mitä me niissä havaitsimme; ja siitä, että hunaja oli imelää toisen ja karvasta toisen suussa, hän päätti, ettei se ollut imelää eikä karvasta. Pyrrholaiset sanoivat, etteivät tiedä, onko se imelää vai karvasta, vai eikö se ole kumpaakaan, vai onko se kumpaakin: sillä näillä kohoaa epäilys aina korkeimpaan huippuunsa. Kyrenaikalaiset olivat sitä mieltä, ettei mikään ollut havaittavissa ulkonaisesti, vaan että vain se oli havaittavaa, mikä kosketti meitä sisäisellä kosketuksella, kuten tuska ja nautinto; he eivät siis myöntäneet olevan mitään ääntä eikä väriä, vaan ainoastaan eräänlaisia vaikutelmia, jotka me niistä saimme, ja he väittivät, että ihmisen arvostelulla ei ollut muuta pohjaa. Protagoras arveli, että totta oli kullekin se, mikä hänestä näytti todelta. Epikurolaiset sijoittavat aisteihin kaiken arvostelukyvyn, sekä tiedon saavuttamiseen nähden olioista että nautintoon nähden. Platon katsoi, että totuuden tunteminen ja totuus itse, eroitettuna luuloista ja aisteista, kuului sielulle ja ajattelulle.

Tämä kysymys on johtanut minut tarkastelemaan aisteja, jotka ovat tietämättömyytemme pääperustuksena ja -todisteena. Kaikki, mikä havaitaan, on epäilemättä havaittavissa havaitsijan kyvyn avulla; sillä koska havainto johtuu huomioitsevan henkilön toiminnasta, niin hän siis suorittaa tämän toiminnan omin neuvoin ja omasta tahdostaan, eikä toisen pakotuksesta, niinkuin olisi laita, jos havaitsisimme esineet niiden olemuksen voimasta ja sen lain mukaan. Nythän kaikki tieto meissä kehittyy aistien välityksellä; ne ovat opettajamme:

Tiede alkaa niistä ja päättyy niihin. Selväähän on, ettemme tietäisi enempää kuin kivi, jos emme tietäisi, että on olemassa ääni, haju, valo, maku, mitta, paino, pehmeys, kovuus, karheus, väri, sileys, leveys, syvyys. Kas siinä meidän tietämisemme koko rakennuksen pohjapiirros ja peruskivet; ja eräiden mukaan tieto ei ole mitään muuta kuin Aistimus. Ken voi ajaa minut väittämään aisteja vastaan, se kiristää minua kurkusta; hän ei voi saada minua peräytymään kauemmas taaksepäin: aistit ovat inhimillisen tietämisen alku ja loppu:

Pidettäköön niiden merkitystä niin vähäisenä kuin mahdollista, joka tapauksessa täytyy niille myöntää se merkitys, että niiden avulla ja välityksellä kehittyy koko meidän tiedonhankintamme. Cicero kertoo, että kun Khrysippos oli yrittänyt tinkiä vähemmäksi aistien voimaa ja tehokkuutta, esitti hän itseään vastaan niin ankaria vastaväitteitä ja todisteita päinvastaiseen suuntaan, ettei hän voinut niitä kestää; silloin Karneades, joka oli päinvastaisella kannalla, kehui käyttävänsä Khrysippoksen omia aseita ja sanoja taistellakseen häntä vastaan, ja huudahti senvuoksi hänelle: "Oi onneton, voimasi on tuhonnut sinut!" Meidän mielestämme ei ole mikään järjettömämpää kuin väittää, että tuli ei lämmitä, että valo ei valaise, että raudalla ei ole painoa eikä lujuutta; sillä nämä ovat aistien meille välittämiä tietoja, eikä ihmisellä ole uskoa eikä tietoa, jota varmuudessa voisi verrata niihin. Ensimmäinen ajatus, joka minulla on aisteja koskevasta kysymyksestä, on se, että epäilen, tokko ihminen on varustettu kaikilla luonnollisilla aisteilla. Näen useita eläimiä, jotka elävät ehjää ja täydellistä elämää, toiset vailla näköä, toiset vailla kuuloa; kuka tietää, eikö meiltäkin vielä puutu yksi, kaksi, kolme ja useampiakin toisia aisteja? Sillä jos jokin näistä puuttuu, niin järkemme ei voi huomata sen puuttumista. Aistien etuoikeutena on olla havaintokykymme äärimmäisenä rajapyykkinä; niiden toisella puolella ei ole mitään, mikä voisi auttaa meitä niitä huomaamaan; eipä edes toinen aisti voi huomata toista:

Ne ovat kaikki yhdessä kykymme äärimmäisenä rajaviivana:

On mahdotonta saada luonnostaan sokea mies käsittämään, ettei hän näe, mahdotonta saada hänet kaipaamaan näköä ja valittamaan puutettaan; siispä meidän ei pidä varmuudella päättää mitään siitä, että sielumme on tyytyväinen niihin, mitkä meillä on; sillä se ei kykene huomaamaan siinä kohdin sairauttaan eikä puutteellisuuttaan, jos sillä se on. On mahdotonta sanoa tuolle sokealle järkipuheella, todistelulla tahi vertauksilla mitään, joka herättäisi hänen mielikuvituksessaan minkäänlaisen käsityksen valosta, väristä ja näöstä: taempana ei ole mitään, mikä voisi tehdä aistin hänelle selvästi käsitettäväksi. Sokeina syntyneet, joiden nähdään haluavan näköä, eivät tee sitä siksi, että ymmärtäisivät, mitä haluavat; he ovat saaneet meiltä tietää, että heiltä puuttuu jotakin, että he ovat vailla jotakin, mikä meillä on ja minkä he tosin tuntevat nimeltään, vaikutuksiltaan ja tuloksiltaan; mutta he eivät kuitenkaan tiedä, mitä se on, eivätkä käsitä sitä niin eivätkä näin.

Olen nähnyt hienosukuisen aatelismiehen, joka on sokeana syntynyt, ainakin sokea niin varhaiselta iältä, ettei hän tiedä, mitä näkeminen on: hän ymmärtää niin vähän, mikä häneltä puuttuu, että hän käyttää niinkuin mekin näkemiseen kuuluvia sanoja ja sovelluttaa ne aivan omalla erikoisella tavallaan. Hänelle esiteltiin eräs lapsi, jonka kummi hän oli; hän otti sen syliinsä ja sanoi: "Herran tähden, mikä kaunis lapsi! Kuinka hauskaa nähdä hänet! Kuinka hänen kasvonsa ovat iloiset!" Hän saattaa sanoa, kuten joku meistä: "Tästä salista on kaunis näköala. On kirkas ilma. On kaunis auringonpaiste." Eikä siinä kyllin: sillä koska metsästys, pallopeli ja pilkkaanammunta ovat meidän urheilujamme, ja hän on kuullut niin sanottavan, niin hän harrastaa niitä, puuhaa niissä ja luulee kykenevänsä ottamaan niihin osaa samoin kuin mekin; hän innostuu niihin ja pitää niistä; ja kuitenkin hän tajuaa ne vain korvillaan. Hänelle huudetaan: Kas tuolla on jänis, kun ollaan jollakin kauniilla aukeamalla, missä hän voi kannustaa ratsuaan; ja sitten sanotaan hänelle vielä, että nyt on jänis saatu; ja silloin hän on yhtä ylpeä saaliistaan kuin hän kuulee sanottavan muiden olevan omistaan. Palloon tarttuu hän vasemmalla kädellään ja lyö sitä verkkomailallaan; pyssyllä ampuu hän umpimähkään, ja tyytyy siihen, kun hänen palvelijansa sanovat hänelle, että hän on ampunut ylös tahi sivulle.

Mistä tiedämme, eikö ihmiskunta tee samanlaista tyhmyyttä jonkin aistin puutteessa, ja eikö tämän puutteen vuoksi jää meiltä suurimmaksi osaksi salaan, millaisia oliot ovat? Mistä tiedämme, eivätkö ne vaikeudet, joita meille tuottaa monien luonnon luomien käsittäminen, johdu siitä, ja eikö monia eläinten tekoja, joihin meidän kykymme ei riitä, aikaansaa jonkin meiltä puuttuvan aistin antama kyky, ja eivätkö eräät niistä tämän apuneuvonsa vuoksi elä täyteläisempää ja ehjempää elämää kuin me? Me tajuamme omenan niin sanoakseni kaikilla aisteillamme: huomaamme sen punaiseksi, kiiltäväksi, tuoksuvaksi ja makeaksi; sen lisäksi sillä voi olla toisia avuja, esim. se, että se kuivattaa tahi vetää kokoon, joihin kohdistuvaa aistia meillä ei ole. Eikö ole todennäköistä, että luonnossa on aistimiskykyjä, jotka ovat omansa tuntemaan ja tajuamaan ne monien esineiden ominaisuudet, joita me sanomme salatuiksi, esimerkiksi magneetin ominaisuuden vetää puoleensa rauta, ja että sellaisten kykyjen puute aiheuttaa meissä sellaisten esineiden todellisen olemuksen tuntemattomuuden? Se on ehkä jokin erikoinen aisti, joka ilmoittaa kukoille aamun ja sydänyön hetken ja panee ne laulamaan; joka opettaa kanat, ennenkuin niillä käytännössä on mitään kokemusta, pelkäämään haukkaa, mutta ei hanhea eikä kalkkunaa, vaikka ne ovat suurempia eläimiä; joka ilmaisee kananpojille sen vihamielisyyden, joka kissalla on niitä vastaan, ja ettei niiden tarvitse varoa koiraa, että niiden on varottava naukumista, joka on tavallaan mielistelevä ääni, eikä haukuntaa, joka on tyly ja äreä ääni; joka neuvoo herhiläiset, muurahaiset ja rotat valitsemaan aina parhaan juuston ja päärynän, ennenkuin siihen koskevat, ja ohjaa hirven, norsun, käärmeen tuntemaan tietyn yrtin, joka on omansa ne parantamaan.