VIHA

Alfred Malmi seisoi kylpyhuoneessaan ja ojenteli käsiään kattoa kohti kouristuksentapaisesti, nyrkit kovina ja rystyset valkoisina. Kalpeat kasvot olivat vääntyneet, korkealla otsalla kohosivat suonet paksuina ja sinisinä, veri hyppeli kuumeten mutkallisia teitään, avatusta suusta kuului kähinää, tukehtuvan käärmeen ääntä muistuttavaa…

Mikä verihämähäkki! Mikä inhoittava satiainen! Kuinka minä vihaan häntä! Ruumiini on kuin tulessa, pääni sekoittuu myrkyllisistä höyryistä. Jumala, rankaise häntä, lyö häntä, tee sairaaksi, henkihieveriinsä… mutta et koskaan, koskaan pysty muuttamaan hänen luontoaan. Vanha, pikkumainen ja ahne. Kaapit täynnä hopeita; ruokasali loistaa kristalleista, ja kuitenkin hän on muka köyhä… ja saita, niin saita kuin kuoleva hengestään. Mikä verenimijä! On kauhea se saatana, mikä asuu tuossa lihavassa, piintyneessä eukossa. Mihin hän kyntensä iskee, siitä ne eivät hellitä. Voi minua, iilimato on päässyt vereni makuun. Minä hullu ja älytön, tuhannesti minä kiroan sen päivän, jolloin menin hänen kanssaan naimisiin. Pistinhän pääni helvettiin… Mieletön, älä vedä sitä pois ennen viimeisiä suorituksia. Huomaa, olet korvistasi kiinni.

Luulinpa saavani lämpimän kodin, työhuoneen ja ruokaa. Luulinpa tulevani runoilijaksi. Runoilijaksi? Haa, saman katon alla tuon pikkumaisen saiturin kanssa. Tietääkö kukaan, mikä helvetti voi olla avioliitto? Tietääkö kukaan, mitä on kirjoittaa runoja tai kääntää suuria romaaneja, joita mestarit ovat luoneet, kääntää niitä, korvissa ainainen jankutus: Sinä et ansaitse, sinusta ei tule taiteilijaa…» Työhuoneeni hän on vuokrannut vieraalle. Minun pitäisi kirjoittaa sänkykamarissa, hänen pistävien, ilkeiden silmiensä alla, niskassani hänen tyytymättömyytensä paino. Eikö hän lopulta vie minua keittiöön kirjoittamaan! Hyvä Jumala, mitä minä teen?

Hän on tappanut kykyni ja työtahtoni, hän on piirtänyt sieluuni: sinusta ei tule taiteilijaa. Nyt minä olen diletantti. Voi, kuinka minä tästä kärsin. Hän on kiusannut minut epätoivoon saakka, komennellut kuin pientä koiranrakkia, ikäänkuin en olisi mies. Saakeli, mitä minä teen?

Kaikki nämä vuodet. Tämä kaamea aika ja kasaantunut tuska. Oh, ole hiljaa ja tottele. Älä vastusta, anna aina myöten. Kun olet ottanut pirun paattiisi, souda se rantaan…

Ei, ei, minä en kestä enää. Mitä tahansa muuta, mutta tätä minä en enää siedä. Köysi katkeaa vähästäkin, kun se on hienoksi hangattu. Pisara lisää kukkuraiseen maljaan, ja se vuotaa yli. Hän imee minut kuoliaaksi, tuo iilimato. Mitä minä teen?

Mies vapisi kauttaaltaan, hän ei tuntenut omaa ruumistaan, sen läpi kulki vihan sähkövirta, hajoittaen ja yhdistäen aineita, synnyttäen myrkkyä. Uudestaan ja uudestaan hän näki äskeisen kohtauksen makuuhuoneessa, tämän purkauksen syyn. Se oli itse asiassa sangen pieni juttu. Vain viimeinen nykäys katkeavasta köydestä. Paljonko tarvitaan ihmiselle, jota on ärsytetty ja poljettu kaksitoista vuotta?

Hän oli istunut heidän makuuhuoneessaan ikkunan luona olevan kirjoituspöytänsä ääressä ja kirjoittanut eepillistä runoelmaansa: Moiros eli kreikkalaisen orjan taistelu. Hän näki silmissään tuon kulttuurikansan, jonka vapautta ja oikeuksia Moiros janosi, koska rakasti isäntänsä tytärtä. Hän kirjoitti Moiroksen kiihkeitä sanoja rakastetulleen, nautti loppusoinnuista, jotka välähtivät hänen mieleensä ihanina, suloisina ja sopivina. Ne hyväilivät hänen niukkaan iloon tottunutta sydäntään. Hän eli mukana kohtauksessa sypressien alla, hän oli itse vapautta ikävöivä Moiros.

Tällä aikaa oli hänen vaimonsa Anna Katri tullut kylpyhuoneesta vaaleansinisissä tohveleissa ja valkoisessa yöpaidassaan, istuutunut leveän sängyn laidalle, luiskauttanut tohvelit jalastaan ja asettunut mukavasti pehmeälle patjalle, seinän puolelle. Anna Katri oli miestään toistakymmentä vuotta vanhempi ja painoi yhdeksänkymmentäseitsemän kiloa. Osakehuoneisto oli hänen, huonekalut, taulut, kaikki oli hänen, runoilijakin pöydän ääressä oli hänen. Hänen olivat loistavat, pölyttömät kristallit ruokasalissa, joiden särkymistä hän aina varoi ja pelkäsi. Englantilaiset, kultareunaiset pöytäporsliinit, hopealusikat, haarukat ja veitset, jotka hän laski joka ilta. Kaapit olivat täynnä ihania, valkeita lakanoita, pöytä- ja pyyheliinoja, kaikki parhainta liinaa. Mahtava puhtauden, järjestyksen ja hallitsemisen halu ja kyky asui tässä kuusikymmenvuotiaassa naisessa. Ankaran ja peloittavan ilmapiirin hän loi ympärilleen.

Hän lepäsi siinä silmät suunnattuina punertavalla silkillä varjostettuun kattolamppuun, missä ei ollut tulta. Lihava, lyhyt kaula pisti esiin pitsin reunustamasta kauluksesta punaisena ja uurteisena. Hänen korkealla rinnallaan loisti kaksi punaista, hienostimerkattua kirjainta: A.M. Vaaleanpunaiselle peitteelle taitetun lakanan leveästä pitsistä voi lukea lauseen: Hyvää yötä, toivoo Anna Katri. Hän oli tämän itse virkannut ennen naimisiinmenoaan.

Makuuhuoneessa oli lämmintä ja rauhallista. Kirjoituspöydän kulmalla paloi vihreävarjostiminen yölamppu. Runoilija valoi Moiroksen kiihkeitä sanoja paperille.

Silloin se alkaa.

Anna Katri sanoo:

— Alfred, kello on kymmenen.

Runoilija kirjoittaa edelleen, kuurona vaimonsa uudistuvalle nalkutukselle: Sammuta sähkö. Hän on ääneti, koska tietää jo monivuotisesta kokemuksesta, kuinka turhaa on puhua mitään tuolle naiselle, joka halveksii hänen työtään. Mutta nyt hänellä on kerrankin innoituksen hetki, hän ei voi nousta, kuten aina ennen, ei totella, ei kuunnella, sillä kreikkalaisen orjan taistelu on sitonut hänet. Ah, kuulkaa, Moiros puhuu rakastetulleen Helenalle:

Mua, ylväs neito, kiehtoo vapaus, ei jalon herran hyvyys voi mua viihtää. Tuo tuskaa rintahani kaipaus, sen tulta rakkauteni yhä kiihtää. En elää saata alla tuskan tään, mä pakenen ja mainetöitä halaan…

— Alfred, tämä ei käy. Viimeinen sähkölasku oli kaksikymmentäkolme markkaa kalliimpi kuin viime lokakuussa. Tämä ei käy.

Hän koetti kirjoittaa epätoivon vimmalla ja kiristi hampaitaan, kun tunsi inspirationsa valuvan hiekkaan. Mikä tuska, kun menee luomisen hetki, häipyy hedelmättä hurmio, joka ei milloinkaan palaa. Hän toistaa kolmesti säkeen: »Mä pakenen ja mainetöitä halaan», mutta ei löydä jatkoa ajatuksistaan. Vire on jo tiessään.

Anna Katri nousee tarmokkaasti mukavasta asennostaan, lämminneeltä tilaltaan. Alfred näkee yhteenpuristetut huulet, ahneet, kiiltävät silmät turpeissa kasvoissa ja kurotetun, lyhyen, paksun käsivarren.

Sähkö sammuu. Hänen kynänsä pysähtyy paperilla. Ikkunan edessä olivat koruompeleiset puoliuutimet, yläruudusta hiipii sisään heikko kajastus kadun valosta. Hän erottaa möhkälemäisen naisen seisovan pöydän toisella puolella ja pitävän lampusta kiinni kuin valkea, valtava vuori. Hänen kätensä kohosivat pimeässä vaistomaisesti. Sormet avautuivat himosta takertua tuohon lihakasaan, mutta hän säikähti itseään ja pakeni kylpyhuoneeseen, lukiten oven.

— Mikä verihämähäkki! Inhoittava, kaamea saituri!

Siinä hän seisoi, vierellään kiiltävän valkea amme, edessä lavoaari ja pienellä hyllyllä hyvässä järjestyksessä hammasharjat laseineen ja hänen parranajovehkeensä. Takana riippuivat nauloissaan hänen ja vaimon pehmeät kylpyviitat ja pyyheliinat. Valkeat seinät katselivat kylminä ja ymmärtämättöminä tätä mieletöntä tragikomediaa: ihminen ojentelee raivoissaan käsiään sievässä, hyvinvarustetussa kylpyhuoneessa ja kysyy vähän väliä: Mitä minä teen?

<tb>

Mies säpsähti.

Kuului terävä koputus, ovi liikahti lujasta nykäisystä.

— Mitä sinä teet siellä koko illan?

Hän ei vastannut, vaan tuijotti oveen ja muuttui yht'äkkiä kylmäksi ja rauhalliseksi. Kihelmöinyt, kiihtynyt ruumis jännittyi. Hän kuunteli hiljaa, ja ajatukset muuttuivat jähmeäksi, teräksenkiiltoiseksi raudaksi. Hän oli vihdoinkin valmis ja peloton ja tyyni.

Uusi koputus, kovempi ja terävämpi.

— Avaa ovi, kuuletko!

Hän ei liikahtanut ja tunsi helpotusta, melkeinpä julmaa iloa. Hän ei ajatellut eikä päättänyt mitään, mutta tiesi sen siinä seisoessaan, että tänä yönä hän ei nuku tuon syöttilään kanssa samassa sängyssä, saman peiton alla. Hän oli vapautunut, välinpitämätön ja ylimielinen. Moiros oli paennut orjuudesta, hän odotti taistelua, eikä hänen ajatuksensa sumennut tai kätensä vapissut.

Ovea ravistettiin ja taottiin nyrkillä.

— Mitä sinä teet? Päästä minut sisään, taikka minä soitan poliisilaitokselle. Kuuletko, ne tulevat murtamaan oven. Mikä skandaali. Avaa ovi!

Hän nautti kuullessaan Anna Katrin äänestä, että tämä oli hätääntynyt. Luuli ehkä hänen hirttäytyneen? Ei, sitä hän ei tee enää. Antaa meluta kerrankin.

Kun vaimo yhä uhkasi poliisilla ja huusi, että kello on puoli kaksitoista, vastasi hän viimein: — Anna minun peseytyä rauhassa —, ja laski häikäilemättä lämmintä vettä lavoaariin, vaikka vaimo ei sallinut sitä käyttää. Hän tunsi suurta, kylmää rohkeutta. Olisi tehnyt niin, vaikka ovi ei olisi ollutkaan lukossa.

Anna Katri seisoi oven takana. Hän oli suuttunut, ja omituinen voimattomuus valtasi hänet. Mies oli älytön, tästä ei ollut minnekään. Ei saanut liikahtamaan, ellei käskenyt ja käskenyt. Harmitti vatkuttaa ja vahtia aina, kun ei miehinen mies tee mitään itsestään eikä milloinkaan niinkuin piti. Istuu pöydän ääressä, laittaa runoja, kääntää romaaneja. Se oli ainoa mihin Alfred kykeni, ajatuksiinsa nuutunut raukka. Tavallista elämää koskevaa järkeä ei hituakaan. Eiköhän se nytkin pese kuumalla vedellä? Tekee aina päinvastoin.

Hän kolisutti ovea.

— Päästä minut sisään, unohdin panna hampaani vesilasiin. Avaa ovi, minun pitää päästä nukkumaan.

Mies avasi, kasvot punaisina, vettä tippuen. Anna Katri pitikin hampaat suussaan ja pisti sormensa pesuveteen.

— Enkös minä tiennyt. Lämmintä vettä sinä käytät, kun minun silmäni välttää. Tämä maksaa kaksi penniä litra. Minä maksan laskut. Minä olen kieltänyt sinua, etkä sinä tottele. Sano itse, kenessä on syy tähän riitaan? Onko tämä sivistyneen miehen tapaista? Ei koskaan, ei koskaan. Minä sanon vielä kerran, tämä ei käy.

Anna Katri poistui makuuhuoneeseen. Hän oli sangen hermostunut ja tuskaisa, mihin perussyynä oli se, että hän oli särkenyt itse iltapäivällä kristallisen kerma-astiansa. Kuinka se olikaan luiskahtanut hänen kädestään, kun hän oli tuolilla seisten kurottanut sitä keittiön kylmään yläkonttoriin, lyhyt ihminen. Hän laskeutui sänkyynsä ja huokasi:

— Voi, voi, minun kaunis kerma-astiani.

Hän oli yhtä surullinen kuin äiti, jonka lapsi on kuollut. Lisäksi hän tunsi suurta huolta miehensä vuoksi. Jospa tämä ei olisi mykkä ja nuutunut, vaan puhuisi ja käyttäytyisi kuin järkevä ihminen. Anna Katri ei ollut suinkaan ilkeä. Hän huolehti liikaakin miehestään. Tältä ei milloinkaan puuttunut puhtaita kauluksia ja paitoja, vieläpä hän katsoi, että tämä pöydässä söi kyllin monta palaa hänen hyvää, juuri riittävästi laitettua ruokaansa. Siitä huolimatta mies tuli yhä sulkeutuneemmaksi ja laihemmaksi. — Anna Katri risti kätensä rintojensa yli ja tuijotti pimeään kattoon. Hän kuuli miehen tulevan ja hapuilevan kirjoituspöydän luo, ja ajatellen tämän korjaavan papereitaan laatikkoon sanoi väsyneesti:

— Ota valo siksi aikaa.

Mies ei ottanut valoa. Hän oli kironnut itsekseen tuota kavalaa saituria, lähtenyt märin kasvoin vaimonsa perästä ja etsi nyt pimeässä pöytänsä laatikosta revolverinsa. Hän oli aivan tyyni ja selväjärkinen, päättäväisempi ja varmempi kuin koskaan elämässään. — Kumartui varovasti ja hiljaa vuoteelle, työnsi aseensa hyvin lähelle Anna Katrin päätä ja laukaisi.

Kuului pitkä ja korkea huuto: Ooo…, sitten ei mitään. Runoilija heitti revolverin nurkkaan, palasi valaistuun kylpyhuoneeseen ja väänsi lämpimän veden juoksemaan sekä ammeeseen että lavoaariin.

Nyt se sai juosta rauhassa.