KAKSI MANSIKKAA

Meren rannalla on kaunis kylä, ei kaukana Helsingistä. Kylän raitilla kulkee sopivia jätkän alkuja. Heistä voi tulla myöskin kunnollisia. Jos tuntee heidät, pitää heistä. Mutta on kuin kirous vaanisi joidenkin elämää. Useimmista tulee ainesta, joka ei suinkaan ole kunniaksi ympäristölle. Keskikesällä tulee jätkiä muualtakin, mistä tullevat, ehkä Helsingistä. Ilmestyvät ne vain ja tietävät entisestään pääsevänsä heinätöihin taloihin. Heillä ei ole varaa revolverin ostoon eikä lupaa sen kantoon. Mutta onpa terävä puukko vyöllä.

Tällaiselle ainekselle poliisi ei voi mitään. Se ei vähene, vaikka vankilat täyttyvät. Ei laki, ei uskonto, ei hyväntekeväisyys eikä kasvatus turvaa yhteiskuntaa heiltä. Mikäli ei itse armollinen kohtalo varjele heitä ärsyttävistä tilanteista, tekevät he mitä tahansa.

Sellaiseen joukkoon kuului Samu. Hän tuli kylään erään kaverin kanssa heinänteon alussa ja pääsi työhön Niemelään. Päivät he olivat pellolla, kävelivät illat raitilla ja nukkuivat yöt tallinvinnillä. Samu oli pahimpia. Ainoa, mikä erotti hänet toisista, oli suhde naiseen. Mies on näet sellainen kuin hänen rakkautensa. On miehiä, joiden rakkaus on kuin likaista, rasvaista tiskivettä, ja toisia, joiden on kuin auringossa välkähtävä miekan terä tai Espanjan punaisin viini. Edellisiä on laumoittain, jälkimmäisiä hyvin harvassa. Edellisiä nainen inhoaa, jälkimmäisiä ikävöi. Samu kuului ikävöityihin.

Saattavathan jumalat kurjimmallekin antaa jonkin synnyinlahjan, eikä sen leima kulu loassakaan. Kulkijan ilo on rakkaus, ja Samu käytti tätä ainoaa ilonlähdettä.

Samu oli pitkä, melkein hoikka mieheksi. Hänellä oli kapeat kasvot, suora nenä. Iho oli kalvakan ruskea. Näytti kuin tuuli ja sade olisi piessyt sen rikki. Se oli täynnään pieniä, pieniä naarmuja, ihan vereksen näköisiä, kuin ne voisivat alkaa tihkua verta. Siniset silmät olivat ilkeät, jolleivät ne katselleet naista. Tukka työntyi otsalle.

Heinänteko oli päättynyt, ja jätkät olivat eräänä iltana saaneet lopputilin. Seuraavana aamuna he — Samu ja Niko — lähtivät ongelle Niemelän veneellä. Puolen päivän seudussa he kohosivat rannasta aidan viereistä polkua ylös taloon.

Oli lämmin päivä. Niko kantoi oksahankaan pujotettuja kaloja. Alimmat viistivät niitettyä piennarta.

Aidan toisella puolella oli lääkäri Kettusen kesähuvila. Valkoinen, iso rakennus vanhojen pihakoivujen keskellä, pihan alapuolella puutarhamaata. Äärimmäisenä aidan vieressä iso mansikkamaa. Kokonainen sarka.

Nuori tyttö poimii marjoja. Joka toinen päivä hän tarkastaa saran läpeensä, poimien kypsät pois. Joka kasvin ympärille oli pantu sammalia. Näin eivät kypsät mansikat kallistuneet multaan.

Hän kulki rivi riviltä ja varoi polkemasta marjoja. Peukalon ja etusormen kynsien välissä hän puristi poikki marjan varren. Silloin tällöin pisti jonkin himoittavan punaisen kappaleen suuhunsa. Vahinko, ettei voinut syödä niin paljon kuin itse halusi. Mistä sen tiesi, tarkkailiko joku huvilalla hänen työtään. Siellä oli kyllin joutilaita ihmisiä näkemään kaikkea. Tyttö oli sen verran silmänpalvelija kuin jokainen on. Jos tohtori tai rouva olisi ollut mukana mansikkamaalla, ei hän olisi syönyt ainoaakaan. Vaikka tulihan näitä joka päivä sangollisittain.

Väliin tyttö nousi kumarasta asennosta seisomaan. Katseli noin vain, koska avoimiin silmiin täytyy aina piirtyä jokin kuva. Seisoi siinä päivänpaisteessa, taivutteli vartaloaan vyötäröstä. Hän oli päivettynyt ja nuori. Ei onnellinen eikä surullinenkaan. Välitön, ajatukseton, osa tätä kuumaa päivää.

Päivällinen ei joudu kohtakaan. Huvilaväen ruokavälit ovat ulkotyöläiselle liian pitkiä. Silmäilee siinä huvilaa eikä huomaa, että rannasta tulevat jätkät ovat pysähtyneet aidan toiselle puolen. He seisovat äänettöminä ja katselevat tyttöä, joka taivuttelee itseään vyötäröstä. Työntää hartiansa oikein takakenoon, että selkä oikeaa. Näkyy selvästi, että hän on paljon alle kahdenkymmenen, aivan kehittymätön vielä.

Tyttö vilkaisee sivulle, kuin hänellä olisi intiaanin vaisto. Näkee miehet ja aikoo kumartua työhönsä, kun Samu virkkaa:

— Ettekös ota meitä avuksi?

Tyttö poimii marjan. Suoristuu, katsoo huvilalle päin, sitten jätkiin. Niko seisoo polulla. Samu nojaa kyynärpäillään aitaan. Katsoo tyttöä, joka oikeastaan on ystävällinen ja hyvä, koska sellainen on hänen luontonsa.

— Ei ole minulla lupa ottaa apulaisia.

— Onhan teillä siellä seuralainen. — Samu nyökkää rastaanpelättiä kohti.

Tyttö silmää sitä. Hän on sen itse laittanut. Takonut seipään maahan. Naulannut poikkipuun. Riippuvat lökähousut. Oljilla täytetty miehen nuttu. Hattureuhka, joka ei paljon eroa Samun hatusta.

Tytön silmät kiiluvat ruskeista kasvoista pistävän iloisina. Hän lienee liian hiljainen nauraakseen ääneen.

— Mikäs sen nimi on?

— Matti.

— No ettekös te antaisi meillekin pari mansikkaa?

— Yhden kummallekin. Pankaa hattunne varalle. Sattuukohan?

Kaksi isoa, hyvännäköistä marjaa. Ne heilahtivat kaarena ilmassa. Samu nykäisi äkkiä hattuaan sivummalle. Ne putosivat siihen.

— Sepä oli hyvin heitetty. Kiitosta.

— Eipäs. Olisivat pudonneet ihan syrjään, jos ette nykäissyt hattuanne.

Nyt tyttö nauraa. Miehet lähtevät piennarta edelleen. Hän katsahtaa huvilaan ja kumartuu työhönsä. Olipa noloa, jos sieltä näkivät.

Hän jatkaa kuitenkin paljon iloisempana työtään. Naureskelee yksinään, poimiessaan sammalilta isoja, hiukan väsyneitä, kihisevän mehukkaita marjoja.

Meri on sininen, jokunen vene siellä. Aidan takana on laaja heinäpelto. Kylvöheiniä seipäillä. Kaatuneiden apilain lemu tuskin jaksaa levitä tässä lämpimässä. Rupeama on pitkä. Selkää niin väsyttää ja laiskottaa. Oh, miten hyvä olisi oikaista. Mutta sen sijaan tyttö laskeutuu ihan kyyrylleen. Hänen hameensa laahaa takaa jäljellejääneitä raakiloita ja puolipunaisia.

Tämä oli pieni sattuma.

Voihan ihminen yhdestä hymystäkin maksaa sangen paljon. Mutta sattuuhan, että sen saa ilmaiseksikin päivänpaisteessa, teeskentelemättömiltä huulilta, hiukan ujon, hiukan aran, iloisen katseen sitä seuratessa. Niinkuin perhosen siivet uskaltavat pyyhkäistä ilmaa.

Ihmeellisiä ovat nuo pienet sattumat.

Voi olla, että ne muistaa pitkänkin ajan päästä. Samu muisti tämän ainakin vielä viiden päivän kuluttua, seuraavana sunnuntaina.

Samu oli ollut toisessa kylässä elonleikkuussa, mutta sinä sunnuntai-iltana hän palasi takaisin. Oli tanssit isossa heinäladossa. Ulkona seinävierellä heinikossa istui Samu ynnä joitakin muita. Oli jo vahva hämärä. Seinää vasten seisoi jonkun polkupyörä. Sen lyhdyn valokehässä he istuivat, pelasivat ja joivat.

Helena, tyttö, joka on heittänyt ne kaksi mansikkaa, on ladossa tanssimassa, polkupyörälyhtyjen ja taskusähkölamppujen valossa, hanurin soidessa. Lattia oli hiukan epätasainen. Huomenna ajetaan tänne kuivia heiniä seipäiltä. Isosta ovesta katselee sisään tumma, pehmoinen yö, hengessään syksyn ensimmäiset kiihoittavat ja voimakkaat tuoksut. Yläparsien päältä putoilee joskus heinänsiemeniä, sinne kasaantuneita.

On miehiä, istuen lattialla vähien heinien päällä selkä seinää vastaan, silmät seisoen päässä harvinaisessa humalassa.

Seisoo nurkassa tyttöjä, jotka eivät vielä osaa tanssia. Hyvin nuoria ja ymmärtämättömiä.

Helena tanssii jo jonkin verran. Antaa toisen polkea jaloilleen ja sanoo »anteeksi», kun tuntee varpaansa litistyvän.

Eivät mitkään tanssit ole niin hauskat kuin tanssit ladossa.

Lähdettiin kotiin peltojen poikki ja tietä pitkin kankaanrintaa. Tultiin kylätielle. Yössä kuului huutoja ja lauluakin. Jälkijoukossa olivat jätkät.

Helena poikkesi portista isoon huvilaan. Einar, eräs mökinpoika, oli muka saattavinaan häntä ja poikkesi myös.

He seisovat muutaman askelen päässä portista. Puhuvat joitakin yhdentekeviä lauseita. Helena heiluttelee oksaa kädessään. Maantiellä välähtelee väliin pyörän valo ja kuuluu ääniä.

Tuli riitaisia sanoja ja kirouksia.

— Kyllä minä nyljen sen suutarin nahkan tänä yönä. Etsin sen kynsiini vaikka mistä. M mistä. Minun tyttöni vei, saakeli.

— Ole hiljempaa.

— No ei hänen tarvitse kivittää minua kuin koiraa. Minä tapan sen, tapan.

— Jätkiä, sanoi Einar. — Tule vikkelästi. He lymysivät omenapuiden alle. Pysähtyivät erään ison, haaraisen rungon luo.

Puolipimeää.

Helena nojasi isoa haaraa vastaan. He kuuntelivat henkeä pidättäen. Eivät olleet edes nähneet puhujia.

Eikös.

Tietysti nämä olivat nähneet heidät. Jätkät näkevät pimeässäkin, ja heillä on koiran vainu.

Kuluu muutamia minuutteja. Ei kuulu ääniä. Silloin nämä tulevat heitä kohti, kaksi miestä. Ei portilta, vaan sivulta, pitkin puutarhaa.

Minnepä mennä? Heidän välillään on alhaalta sivulle kaartava omenapuun haara, se, mihin Helena nojasi äsken.

Mies pitelee siitä kiinni. Heiluttelee toisessa kädessään paljasta puukkoaan, ihan varomattomin liikkein. Täysin juovuksissa.

— Se suutari. Kivitti minua. Kivitti. Kuulkaa, se kivitti minua. Minä tapan sen.

Einar koettaa puhua suostutellen:

— Enhän minä ole suutari. Näettehän, että me olemme viattomia. Menkää nyt pois etsimään. Se voi olla tuolla jossakin muualla.

Tämä ei mene miehen tajuun. Hän ei lähde. Kaartelee kättään. Kiristelee:

— Vei minun tyttöni. Minä etsin sen. Pieksän sen, tapan minä sen.

Helena tarttuu houkutellen liikkuvaan käsivarteen. Ei häivähdäkään mielessä, että mies voisi lyödä häntä, tuntematonta. Juopunutta ei saa komennella, pitää taivutella.

— Kuulkaa, lähtekää nyt pois. Katsokaa, kun minä pyydän kauniisti, niin menkää nyt. Emmehän me ole tehneet teille mitään. Menkää nyt, menkää. Ettekö te ymmärrä?

Toinen mies, joka ei ole sanaakaan puhunut, tarttuu reuhaajan olkapäihin:

— Lähde nyt. Älä kiusaa sitä tyttöä. Se tyttö on hyvä tyttö. Se on antanut minulle mansikoita.

Samu talutti toverinsa pois. Sivulle, pitkin puutarhaa naapurin pihalle, mistä tulivatkin.

Helena pujahti pian keittiöön nukkumaan. Ei ikinä hän ole ollut näin ihmetyksissään. Kyllä hän muisti ne kaksi mansikkaa, mutta…

— Miten se saattoi muistaa ja tuntea minut? Pimeässä? Tuskin minä tuntisin sitä päivälläkään, kun en katsonut silloin.

Samu ja Helena eivät tavanneet toisiaan sen jälkeen. Siinä oli kaikki.

Ei enempää eikä vähempää.