NÄIN PITI KÄYDÄ

— Vatanen, tulkaapas tänne.

Rakennustyöläiset seisoivat jonossa. Oli juhannusaatto. Heidän piti saada palkkansa. He näkivät avoimesta portista kadulle. Koivuilla koristettu raitiovaunu kulki ohi. Aurinko paahtoi kuin suunniltaan. Portin pielessä oli pieni lautakoju. Yksi toisensa perästä pääsi sisään, missä hoikka, ketaleennäköinen mies antoi heille viikon tilin, viisipäiväisen viikon, sillä tänään oli perjantai, kello kaksi. Sitten he pujahtivat kadulle. Siellä tanssi juhannusaaton henki.

Akseli Vatanen seisoi kauimpana, nojaten telineparruun. Pitkä, vahva mies, lähempänä kolmeakymmentä, ryhdittömässä, veltossa asennossa. Ruskeanpunaiset, soikeat kasvot kyllästyneinä, tylsyneinä, kaikilta sinetöityinä. Laimeat, siniset silmät tähystelivät kopin pientä, kaksiruutuista ikkunaa, jonka takana tilien jakaja antoi rahoja.

Kaksi tyttöä seisoi parin metrin päässä. Karkeita, tanakoita ruukinkantajia, sinisessä ja punaisessä villatakissa, savisin vaattein. Heillä oli hauskaa. Sinitakkinen katseli Vatasta silmät kiiluen ja hyräili:

»Ja jos sinulla on suru, niin tässä on muru, joka sinutkin laulaan saa…

He purskahtivat taas nauramaan. Tuo välinpitämätön jättiläinen ei heitä nähnyt, ei kuullut, vaan tuijotti kopin ikkunaa ihan liikkumattomana.

— Vatanen, tulkaapas tänne.

Se oli työnjohtajan ääni. Sen kuuli jättiläinen ja meni.

— Nämä tiilet olis saatava tuonne kolmanteen kerrokseen maanantaiaamuksi, muutoin muurarit eivät saa työtä. Vatanenhan on hakki ylityöhön. Onhan nyt juhannusaatto, mutta sanotaan nyt urakalla niistä kaksisataa. Se vie ehkä viidettä tuntia.

— Saahan nuo kantaa.

— Minä sanon kirjurille, että maksaa teille rahat etukäteen, nyt tilin mukana.

Kesti runsaasti kolme ja puoli tuntia, ennenkuin kaikki ruskeanpunaiset tiilet olivat kolmannessa kerroksessa. Hän oli kantanut yhtämittaa, pysähtymättä, ja istui loputtua tiilikasalle kädet polvilla. Oli raukaiseva, kaikkivoittava nälkä. Hän oli lähtenyt aamulla puoli seitsemän saamatta suuhunsa palaakaan. Kahvilomalla hän oli juonut kahvia. Nyt oli kello lähes kuusi. Hän istui tiilikasalla väsyneenä. Ei ollut edes halua lähteä kotiin syömään.

Elämä oli raiteilta poissa, auttamattomasti. Hän tajusi hämärästi vain harmaan, tukahduttavan hirviön, joka kahdareisin istui hänen olkapäillään, painaen lysyyn rintakehän ja puristellen hänen aivojaan kourissaan. Se silitti paksuilla, tahmeilla kämmenillään hänen aivojaan. Silmät eivät nähneet enää kirkkaasti eivätkä korvat kuulleet hereästi. Hän syljeskeli usein pitkin roiskauksin. Ei viitsinyt enää edes kiroilla.

Alhaalla Hämeentiellä soivat raitiovaununkellot. Alentunut aurinko säteili tasaisesti ja tyynesti, kirkasti hänen painuneen selkänsä sinisessä, tomuisessa nankkipuserossaan [nankiini?], hyväili tiilikasaa, muurauksenalaista, nousevaa seinää ja poroisia puutelineitä. Hän ei istunut väsymystään, hänet oli tapettu. Hän voi kantaa tiiliä, olla ylityössä, ansaita rahaa, syödä ja nukkua, mutta ei voinut elää. Ihminen voi joutua niin auttamattomasti umpikujaan, pääsemättömiin. Ei auta raivo, voima, ihmiset eikä Jumala. Rahaa ei ole kyllin. Vaikka ruumiisi olisi kuin Herkuleen ja tahtosi kuin leijonan, ei ole pääsyä minnekään päin. Jos huvittaa, voit pieksää nyrkkisi verille seiniä vastaan, silloin viedään sinut tutkittavaksi Lapinlahteen. Et voi syyttää itseäsi etkä ketään ihmistä. Sinun on sattumalta käynyt niin. Ole paikallasi, tuhansin limaisin ja sitkein kohtalon langoin sidottuna, kohota kättäsi, kun jostakin narusta nykäistään, tanssi kaameaa tanssia, vietiinpä sinut minne tahansa, ja ole valmis kaikkeen.

Ei ole mitään julmempaa tämän ikivanhan ja säännöllisen auringon alla, kuin että ihminen on sidottu, tapettu elämisen ihana vire, kun kuitenkin hänen hengellään ja ruumiillaan olisi kyky siihen. On muutamia, jotka tekevät itsemurhan, koska heillä on niin voimakas ikävä elää ja riemuita, ei kärsiä. He eivät kestä vannetta rintansa ympärillä.

Akseli Vatanen kesti sen hyvin.

Hän oli autonkuljettaja, hänellä oli oma musta Buickinsa ja kaksikymmentätuhatta velkaa. Nyt oli Buick takavarikossa ikuisiksi ajoiksi, ajokortti oli menetetty vuodeksi. Hän oli kyydinnyt erästä hienoa herraa Järvenpäähän. Tämän matkalaukuissa oli väkijuomia. Mitä ne häntä liikuttivat, ne väkijuomat? Mutta hänen autonsa oli menetetty, ja kuitenkin, saakeli sentään, kuitenkin oli hänen sen hinnasta vielä maksettava Korpivaara & Hallalle 20,000.

Milloin on työmies palkastaan säästänyt kokoon kaksikymmentä tuhatta? Vaikka olisi ylityössä yötkin, kantaisi tiiliä että polvet painuisi kasaan, milloin kertyy siitä tuo summa? Mitä merkitsee tämä kaksisataa, jonka hän tienasi kolmessa ja puolessa tunnissa? Oli sama, jos sen heittäisi kaivoon. Voi säästää tai olla säästämättä, juoda tai olla juomatta. Paino ei laukene. — Morsian oli purkanut kihlauksensa, mutta se ei häntä surettanut. Saahan niitä morsiamia, mutta mistä saa kaksikymmentä tuhatta?

Hän nousi hitaasti ja kulki telineportaita alas. Painoi portin lukkoon ja kulki pitkin Hämeentietä.

Oli juhannusaatto.

— Viinaa.

Sillä kohdalla oli tuttu paikka.

Mekaaninen kengänkorjausliike. Kengät laitetaan odottaessanne.

Puolipohjat 30 m. Korot 15 m.

Liike oli tietysti jo kiinni. Hän koputti oveen kolmasti. Kuului kolistelua. Laiha mummo työnsi oven auki, ja Akseli painui sisään.

— Yksi pullo — mutta hyvää.

Hän työnsi pullon povitaskuunsa, maksoi ja lähti. Tyhjät sisukset kurisivat, oli jumalattoman nälkä. Hän tuli asunnolleen, kulki kapean, pitkän porttikäytävän läpi, poikkesi D-rapun avoimesta ovesta ja nousi portaita.

— Portaita ja portaita. Rakennuksella tai kotona, aina minun on tallattava portaita.

Eteiseen kuului emännän ääni: »Väinö, ota sinä nyt vähän tätä lasta, minä vien ruuan sisään.»

Emäntä, Lempi Keso, tuli keittiöstä kädessään vati kalakeittoa ja pysähtyi eteiseen.

— Hyvää iltaa.

— Iltaa. — Akseli veti nuttua päältään.

— Myöhäänpä te olittekin työssä näin juhla-aattona.

— Olin ylityössä —

— Jo on ahkera. Tulkaahan nyt syömään. Minä vien keiton pöytään.

— Pistäyn ensin vähän huuhtelemassa poroja pois.

— No, minä panen lautasen tähän vadin päälle, niin ei ennätä jäähtyä.

Akseli Vatanen pani lämpimän veden juoksemaan ja istui ammeeseen. Hän joi pullon suulta. Juoma kierteli ihanasti tyhjässä suolistossa, lämmin vesi huuhteli jalkoja. Painava hirviö kohosi pois hänen niskastaan. Olkapäitä lakkasi pakottamasta. Hän joi uudestaan ja uudestaan. Ihminen tarvitsee iloa ja nautintoa. Vesi kohosi hänen vyötäisiinsä ja yhä ylemmäksi rintaa pitkin. Se oli lämmintä ja hyväilevää, se silitti ja uuvutti. Hän painoi päänsä ammeen laitaa vastaan. Jähmettyneille ajatuksille aukeni suloinen kuva. Hän istui Buickissaan Kauppatorin pirssissä. Kesäinen aurinko paistoi. Havis-Mantan ympärillä merileijonat purskuttivat suustaan vettä …

<tb>

Kello oli vähän yli yhdeksän. Keittiössä istui Väinö Keso puusohvan kannella ja luki sanomalehteä. Hän oli varastomies. Oli mennyt liian nuorena naimisiin. Vaimo oli saanut jo kaksi lasta aikaan. Hän istui pöydän päässä, sylissään nelikuinen lapsi, ja puheli sille väsyneellä hellyydellä:

— Nukuttaakos lasta? Niin, niin, nukuttaahan se. Kun ei anneta kylpyä miehelle. Eivätkö ne anna? Eivätkö? Niin, sänkyynhän meidän pitää päästä. Sellainen tuhma setä, joka koko illan istuu kylpyhuoneessa eikä anna meille vettä. Äidin kultamuru on ihan uninen. Eivätkö ne silmät pysy auki millään? Räpyttäväthän ne pikku luomet. Kulti on ihan höperö unissaan.

Vaimon kasvot olivat laihat ja pilkulliset. Nelivuotisen avioliiton aikana oli hänen ruumiistaan kadonnut kaikki se sulous, mikä oli sitonut yhteen hänet ja Väinön. Mies istui sohvalla samanlaisena kuin neljä vuotta sitten. Hän ei ollut muuttunut. Hänessä oli vieläkin jotain poikamaista. Hän luki kiihkeästi lehteä unohtaakseen, että oli juhannusaatto. Toiset menevät saareen, istuvat teltoissa, juovat ja soittavat. Katselevat kokkoa, nauravat. Ovat vapaita, reiluja ihmisiä. Antavat gramofonin laulaa. Olisi edes heilläkin gramofoni. Se täyttäisi jollain tavalla sen halun, mikä iltaisin pakostakin virisi hänessä. Oli luonnotonta ja tympeää hänen, kaksikymmentäneljä-vuotiaan isän, istua kaiket keväiset, vaaleat illat yhdessä pienessä keittiössä punaisen puusohvan kannella, joka yöksi nostettiin pois, kun sohva levitettiin sängyksi. Sohvan molemmissa päissä oli lapsensänky. Toinen oli valkoinen, puinen, puolen metrin korkuisin laidoin. Kaksivuotias tyttö nukkui siinä. Toisessa päässä oli vaunut, nuorimman vuode. Hellan yläpuolella oli laaja peltisuojus. Sen päällä lepäili sopiva pölykerros, alta lähti pari ristiin kulkevaa narua ikkunan karmiin, niillä riippui lasten vaatteita kuivumassa. Lempin sisar Impi kuivaili tiskiä ja asetteli kuppeja kaappiin. Hän oli hyvin pieni ja heikko ja vaikutti tässä keittiössä, samoinkuin lastensängyt, korutavaralta. Hän oli sievästi puettu — ensiluokkaisen liikkeen ompelijatar. Vaaleansininen, valkoreunuksinen mekko sopi hänelle hyvin ja korosti oivallisesti hänen haurauttaan. Hän oli päältä katsoen kuin ohutta, särkyvää lasia. Ruumis näytti siltä, kuin tuuli voisi puhaltaa sen läpi. Kuitenkin oli hänessä nuhteeton ja sitkeä henki. Ääni oli kova ja terävä, leikkasi ilmaa hiukan rämeänä ja honisevana. Suora, riippuva nenä, ohuet, kalvakat huulet, siniset, kaikkinäkevät silmät ja heleä iho. Hänessä oli nuhteeton ja sitkeä henki. Ihminen, joka pystyy tekemään tarkkaa työtä ja muistamaan pienet asiat.

Impi olisi voinut lähteä kotiinsa, mutta viivytteli tahallaan. Halusi nähdä Vatasta. Hän oli nimittäin sairastunut talvella, joutunut pois liikkeestään ja kävi nyt ruokapalkalla auttamassa sisartaan, joka tahtoi istua lapsi sylissä. Niin oli hän saanut tietää kaikki Vatasta koskevat seikat. Että tuo vahva mies, jonka rinnalla hän oli vain kärpänen, oli menettänyt autonsa, teki työtä kuin hullu, oli aina ylityössä ja sai hirvittävästi rahaa. Purettu kihlaus ja kahdenkymmenen tuhannen velka. Hänen sydämessään asui suuri sääli ja myötätunto, joka mitään kysymättä tai tutkimatta hipoi rakkauden rajoja. Se sai hänet keksimään itselleen kaikenlaisia askareita sekaisessa keittiössä saadakseen olla saman katon alla tuon työhullun ja onnettoman nuoren miehen kanssa.

Lapsi kitisi, räpytti punaisia luomiaan ja mutisteli pientä, pehmeää suutaan. Lempi sanoi viimein miehelleen:

— Siellä se on istunut kylpemässä jo kolmatta tuntia. Menetkö, Väinö, katsomaan, mitä se tekee. Ota tuo lapsen vanna ja tuo lämmintä vettä tänne, että saa pestä lapsen ja panna nukkumaan.

Väinö otti vannan ja meni. Eteisessä hän tunsi paljaissa jaloissaan jotain lainehtivaa märkää ja mutisi: — Mistäs tänne on vettä tullut? — Seikka selvisi kylpyhuoneessa. Siellä istui Vatanen piripintaisessa ammeessa. Hana oli auki ja vesi porisi riemuisesti ammeeseen, siitä lattialle ja oven alitse eteiseen. Väinö kiersi johdon kiinni. Hänen housunlahkeensa kastuivat vesivirrasta.

— Piru soikoon, siinä on mies. Vettä on koko maailma täynnään.

Vatanen kohotti päätään ja sammalsi raukeasti:

— Mistäs sitä vettä on sillä tavalla tullut?

— Sitäkös et sulje hanaa moneen tuntiin? Luulisi tuon kylpemisen nyt riittävän. Älä siinä katso kuin vanha härkä, pane päällesi, että päästään tätä siivoa korjaamaan.

Vatanen sai päälleen ja suoriutui ruokasaliin. Väinö ajoi rikkalapiolla enintä vettä ämpäriin, Lempi luuttusi.

— Tolkuton koko mies, ei holttia sen vertaa, että saisi hanan kiinni.

Impi hyssytteli keittiössä lasta ja ajatteli huoaten:

— Tietäähän sen, että kun koko päivän on työssä syömättä ja juo tyhjään vatsaansa, siinä tolkku menee.

Hän oli tuonut aamulla torilta koivunoksia ja laittanut lasiin ikkunalle, ajatellut, että tänä iltana toki juodaan kaikki yhdessä kahvia ruokasalissa. Näin piti käydä. Minkä sille voi?

Ovikello soi. Lempi heitti märän rievun kädestään ja avasi. Siellä oli alemman kerroksen neiti punatäpläisessä, heleässä puvussaan, vaaleissa sukissa ja kengissä. Fazerin karamellityttö, valmiina lähtemään Mustikkamaalle.

— Minä tulin vain kysymään, kun meidän huoneisiin vuotaa vettä…

— Tuo vuokralainenhan se jätti raanan auki. Juhannusaattona tuli tällainen mellakka ja työpaikka.

Pääsipä viimein Lempi laittamaan lastaan nukkumaan ja Impi lähti asuntoonsa, näkemättä Vatasta. Hänestä oli päivä hukkaan mennyt, hän ei ollut täyttänyt tehtäväänsä, sillä hän oli varma siitä, että Akselin (näin hän nimitti mielessään Vatasta, ja häntä viilteli sääli, kun kuuli siskon sanovan kovasti ja epäystävällisesti: Vatanen), Akselin tarvitsi nähdä ja tervehtiä häntä, että Akseli tarvitsi hänen myötätuntoaan ja lempeyttään. —

Akseli nukkui kuitenkin kaikesta tästä tiedottomana, aavistamatta tai edes kaipaamatta sellaista hyvää enkeliä, ruokasalin tuolilla, pää pöydän reunaa vastaan. Tässä tapasi hänet Lempi, joka yhdentoista aikaan tuli hakemaan sokeria, koska he Väinön kanssa joivat vielä teetä. Lempi oli sangen hyväsydäminen. Hän nykäisi Vatasta käsivarresta.

— Ettekös te pane sänkyyn nukkumaan?

Vatanen kohotti päätään. Hänen otsassaan näkyi pöydänreunan painama valkea juova. Samein silmin hän katseli huonetta, Lempiä ja ruokapöytää.

— Olenkos minä syönyt vai enkö?

— Ettekös sitä itse tiedä? Tuntuuko vatsa tyhjältä vai täydeltä?

Vatanen koetti molemmin käsin vatsaansa.

— Tyhjältä tuntuu.

— No, syökää sitte, sanoi Lempi ja meni pois, jatkaen keittiössä. — Nyt se heräsi sitä kylmää kalasoppaa syömään. Enhän minä voi koko yötä pitää sitä lämpimänä. Kieltäisit sinäkin sitä juomasta.

Väinö silitteli märkiä housunlahkeitaan. Hyvin hän ymmärsi Vatasen aseman, ja tämä siivo mies maksoi hänelle tuhat markkaa kuussa etukäteen.

Mitäpä se muutakaan tekisi, jollei joisi? Voiko häntä syyttää siitä, miten käy? Mies saa olla seisovinaan vaikka piikkikengät jalassa, eikä kuitenkaan voi vannoa, ettei lankea. Kun hetki tulee, niin kellahtaa vaikka lätäkköön. Asia on niin, että kun tämä elämä alkaa ihmistä löylyttää, niin se kylvettää nahattomaksi.

He alkoivat juoda teetään. Tuoretta pullaa oli pöydällä. Ilmassa ui märkien vaatteiden haju, kalakeiton, lämpimän leivän ja sipulin haju sekä lasten hengitys. Se oli kodikas ja tutunomainen ilma, sopiva tähän keittiöön. Vaaleassa hämärässä näyttivät koivunvarvut ikkunaa vastaan kasvavan ja elävän.