KYMMENESTÄ MARKASTA

On kolea ilma — raaka ilma. Luulenpa, että ilma voi olla tällaista vain Suomenlahden pohjoisrannikolla joskus. Puhuttakoonpa mitä tahansa Lontoon sumuista, näin kirotun mahdotonta se ei voi olla. Kuulkaa. On kevät, on toukokuu. Meressä uivat jäälautat — sulanevatko milloinkaan? Taivas on harmaa, harmaa. Sellaista tasaista likaa en ole nähnyt missään muualla. Ei tuule, ei sada, ei myrskyä. Mutta ilma on pistävän raakaa. Meri uhoo kylmyyttä. Nekin, jotka ovat hyvin puettuja, värisevät hengittäessään. Miten värisenkään minä, jonka veri on liian vaaleaa, minä, vaihtolämpöisten sukulainen. Onko mahdollista, että missään maailmassa tällä hetkellä paistaa aurinko, että iloiset ihmiset tanssivat paljain käsivarsin ja varjoisalla tenniskentällä pelataan valkein puvuin ihania otteluita? Voiko sellaista tapahtua tällä hetkellä? Kun minä istun selkä ikkunaan päin, ettei tarvitsisi katsella ulkona asuvaa hyytävää harmautta, kun ruumiini värisee ja henkeni on masentunut, toivoton ja sairas ikävästä. Oi Jumala!

»Miks oon köyhä trubaduuri, miks en linnanherra tuo jolle taivas aurinkonsa, ihanimman paistaa suo?»

Koko päivän on tuo Onervan säe soinut mielessäni. Olen ajatellut häntä, jota rakastan. Hymyä ei hän ole antanut minulle, sanaa ei hän ole suonut minulle. Hän nauraa arkuuttani, tietää heikkouteni ja pelkoni. Halveksii minua. Mutta minä rakastan häntä. Siksi minä tuskaisella riutumuksella toistelen yhä, yhä, yhäti: »Miks oon köyhä trubaduuri…?» Ja samalla ajattelen kaikkia niitä, joille taivas ihanimman aurinkonsa paistaa suo». Miksi en tunnustaisi, että olen kateellinen ja katkera, lähes kommunisti. Mitä minä välittäisin muusta, mutta että minun rakastettuni minua halveksii! Tiedättekö, miltä se tuntuu? Minä kadehdin, kadehdin parempiosaisia. Tänään olen kuitenkin tavannut erään, jota en kadehdi. Minä tunnen hänen tarinansa yhtä hyvin kuin omani, ja ihanaa tyydytystä tuottaa minulle tänä koleana päivänä syventyä ajattelemaan häntä. Hän tuli niin elävästi mieleeni, sillä tänä samana päivänä näin hänet Kaivopuiston tiellä. Onneksi. Varmaan paleltuisin, jos en saisi ajatella häntä.

Meitä oli kaksi huonostipuettua, kalpeaa ja riutuvaa taiteilijaa, jotka tänä aamuna lähdimme asunnostani, Kulmakadun €3:sta. Likaisesta, pimeästä, maalaamattomasta rappukäytävästä pujahdimme kadulle. Se rappukäytävä saattaisi hyvinkasvatetun ihmisen voimaan pahoin. Meihin se ei tee mitään vaikutusta. Olemme tottuneet. Ensikerran kyllä kuljin varovasti ylös portaita. Rapautuvat, homeiset kiviseinät uhkasivat milloin tahansa pudottaa laastia niskaan. Hämärä ilma löi vastaan kuin hämähäkinverkkoja täynnään. Jäi ilkeä tunne siitä, että ihoon liimautui jotakin niljaista ja kosteaa. Siis: lähdimme asunnostani. Meitä molempia paleli. Olimme varmaan sairaita. Ja pahinta: onnettomasti rakastuneita.

Kuljimme pitkin rantaa Kaivopuistoon päin. Edellä kulki mies. Hänen punainen kaulansa oli paksumpi kuin pieni pää. Valtava yläruumis heilui, hartiat työntyivät joka jalannostolla uhkaavasti taapäin. Juolahti mieleen, että hän saattaisi menettää tasapainonsa. Mitkä viivat, mitkä liikkeet, mikä härkämäinen tyyppi! Me nauroimme hysteeristä naurua. Emme jaksaneet hillitä itseämme. Kuljimme uskollisesti kuuden metrin päässä hänestä ja vahdimme hänen liikkeitään, kunnes hän poikkesi erääseen huvilaan, ja taiteellisin veistoksin koristettu ovi painui hänen jäljestään kiinni. Sitten käännyimme takaisin, kuljimme marmoripalatsin ohi, astelimme suurta lehtokäytävää hitaasti, käsi toisen kainalossa, koettaen nojata hyvin lähelle toisiamme. Sittenkin värisimme hiljaa. Ikävästä, koleudesta, nälästä.

Kaukana edessämme kulkee mies ja nainen. Kiirehdimme ja pääsemme heitä lähelle, sillä meille kahdelle on suuri ilo katsella ihmisiä. Me rakastamme tuhansia kasvoja. Kaikkia kasvoja, jotka kykenevät ilmaisemaan sisäisiä liikkeitä, olkootpa rumia, tuskan raatelemia, työn kovettamia. Ainoastaan kasvoja, jotka näyttävät olevan kuolleen, tylsän sielun naamiona, me inhoamme, kasvoja, jotka ellottavat tyhjyydellään. Eivät todista työstä, tahdosta, ajatuksista, ilosta, surusta. Jumala vähentäköön sellaisten valkonaamojen lukua. — Siispä me lähenimme tuntematonta paria. Kuljimme heidän perässään hiljaa. Emme kuunnelleet heidän puheitaan, emme tungetelleet. Suotakoon meille anteeksi, että janoamme katsella ihmisiä. Mies oli upseeri. Pitkä, solakka. Nainen oli keskikokoa. Hän käveli kuin keijukainen, tenhotar. Hänen uusi kevättakkinsa oli sinistä silkkiä. Sekin yhtä ihonmyötäinen kuin upseerin virkatakki. Kai alkavaa muotia. En ole nähnyt hoikempaa ja suloisempaa naisen takkia ja vartaloa. Edellinen oli varmasti Pariisista. Se oli kyllin lyhyt, ja kellomainen helma häilyi hienosti kulkiessa. Kaulaa ja hihansuita ympäröivät valkeat untuvat, jotain ihmeellistä nahkaa. Leveälierinen, valkea huopahattu. Hänen käyntinsä oli kuin keimailua. Niin suloista, niin pehmeää, niin keveää, niin vangitsevaa. — Te ymmärrätte, miltä tuo näky tuntui sellaisena päivänä, josta olen kertonut. Meillä ei ollut sillä hetkellä suurempaa halua kuin halu nähdä sen naisen kasvot. Hänellä näytti takaa katsoen olevan kaikki, mikä puuttui meiltä. Voisiko sellaiseen olentoon liittyä rumat, harmaat kasvot? Voisiko? Se oli kaamea ajatus.

Tie teki siinä kulman. Nurmeen oli kuitenkin tallattu pieni oikopolku. Heidän kulkiessaan tietä me kuljimme oikopolkua, askelen edellä heistä, ja koko ajan katselimme naisen kasvoja. Väijyen, ahneesti, janoten. Tiesimmehän. Sellaiseen vartaloon ei voi liittyä rumat kasvot. — Eivät ne olleet enkelinkään. Niitä ei kruunannut viattomuuden välke. Ne olivat pakanallisen kauniit ja hurmaavat. Tumma tukka aaltoili huopahatun lierien alta. Untuvien keskeltä näkyi valkoista, pitkälti avointa kaulaa. Meitä ihmetytti: häntä ei palele. Huulet olivat punaiset kuin syksyinen villiviini, liian täynnä verta. Tämä kiihoittavasti maalattu nainen voitti kaikki kylmät ja elottomat Venus-kasvot, antiikin ihanteiksi jättämät. Vaikka olenkin nainen, unohdin katsoa upseeria. En muista hänestä mitään. Oikopolku yhtyi tiehen. Me jouduimme edelle. Katsahdin vielä taakse. Samassa nainen käänsi miehestä silmänsä minuun. Minulle selvisi, että olin nähnyt hänet ennen, mutta en tuollaisena. Lisäsimme nopeutta, he jäivät kauas jälkeemme. Toverini sanoi:

— Ajattele, tuollaisen naisen takia voisivat miehet uhrata satoja tuhansia.

Takerruin lujemmin hänen käsivarteensa:

— Minä tunnen hänet. Tiedän miehen, joka on myynyt hänen rakkautensa kymmenestä markasta. Se ei ole paljon.

En kertonut toverilleni hänen tarinaansa. Kuljeksimme kauan. Kaksi levotonta, haihattelevaa sielua, kurjaa, viluista, syvästi onnetonta. Nauran tätä ajatellessani. Varmasti olimme noin lohduttomia, mutta asemamme äärimmäisyys minua huvittaa. Voimmeko enää joutua pitemmälle? Oh, satakertaisesti. Ja kuitenkin me rakastamme elämää, palvomme sitä kuin hullu oikkujaan. Älköön kukaan uskoko, että haluaisimme mistään hinnasta kuolla.

Kulkiessamme puhuimme niistä, joita rakastamme. Toistelimme hartaina, ikävöiden, surullisina: Miks oon köyhä trubaduuri? — Vihdoin saatoin toverini hänen kotiinsa. Istun nyt yksin huoneessani. On jo ilta. Vielä kylmempi ja koleampi kuin päivä. Olen selkä ikkunaan päin ja kirjoitan tarvitsematta tulta. Ajattelen tänään tapaamaani naista. Hän on ollut serkkuni kanssa kihloissa. Silloin hän oli vielä toisenlainen. Ei yhtä maalattu, ei yhtä pariisilainen. Ei tottunut vaihtuviin ihailijoihin, vaan lämpimästi rakkaudelleen antautuva, luonnollinen, välitön. Nyt hänen sielunsa on kuin sileäksi hiottu lasipallo. Serkkuni toimitti tuon hiomisen. Hän on tehnyt sen monelle tytölle. Opettanut, miten typeriä he ovat nojatessaan mieheen.

Näen selvästi, kuinka hän kertoi minulle Kirstistä, entisestä morsiamestaan.

Oli kimaltelevan kirkas talvipäivä. Istuimme rinnan reessä joululomalla. Juoksija oli hyvä. Ei ollut liiaksi taloja katseltavana eikä kuskia kuuntelemassa puheitamme. Hän kertoi itsestään ja tytöistään. Tiedän hyvin, ettei hän kunnioita muita arvoja kuin naisia ja rahaa, ja molempia on hänelle suotu. Hänen maljansa on ollut ylitsevuotavainen.

Serkkuni koko olento ilmaisi nautintoa puhumisesta, nautintoa palauttaa kaikki mieleen taas. Suuta, jonka alahuuli työntyi hiukan enemmän eteenpäin, ympäröi vastustamaton juonne. Valloittajanriemua … Hän oli oivallinen serkku, ja minä ymmärsin häntä hirvittävän hyvin. Olin kaikessa yhtä mieltä hänen kanssaan. Sitäpaitsi olin nuorempi. Hän luki jo toista vuotta lakia. Olin ylpeä hänen luottamuksestaan.

Me nauroimme yhdessä erään tytön kirjeelle: »Kuinka minä voisin unohtaa sinua, silloinhan unohtaisin kaiken, mitä olen nähnyt suurta ja ihailtavaa…»

Serkkuni hymähti: »Minä kirjoitin hänelle hiukan sympaattisesti, ja hän heti vastaa tuolla tavalla.»

Minäkin tunsin tytön. Hän oli mielestäni herttainen. En totisesti voinut ymmärtää, kuinka hän samalla saattoi olla niin tyhmä. Kirjoittaa pojalle tuolla tavalla. Alentaa naisen arvoa. Olin suuttunut ja pilkkasin tyttöä. Tunnustaa tuollaista!

Serkkuni etsi povitaskustaan erästä toista kirjettä. Silloin tuli esiin valokuva. Hän ojensi sen minulle. Sama nainen, jonka tänään näin Kaivopuistossa.

— Siinä on Kirsti — entinen morsiameni.

Katsoin serkkuani. Hän oli välinpitämätön, hiukan harmistunut, jäykkä. Olinhan minä nähnyt Kirstin hänen seurassaan kadulla. Silmäni suurenivat.

— Olitteko te kihloissa?

— Salakihloissa. Ei siitä tiennyt kukaan, ei edes huonetoverini. Muistathan Parkkisen, tuon polyteekkarin. Pojat alkoivat kuitenkin pitää Kirstiä minun nimissäni, kun me aina kuljimme yhdessä, ja minä annoin heille vain vettä myllyyn. Päätimme Kirstin kanssa tulla pääsiäislomalta yht'aikaa, kolme päivää ennen Parkkista. Tämän ajan olisimme asuneet yhdessä huoneessani ja pitäneet hauskaa. Mutta minä meninkin loman lopulla Turkuun, enon luo. Nämä eivät päästäneet minua millään niin pian pois. Siellä oli juhlia ja tanssiaisia, lähtöni siirtyi viimeiseen päivään. Kun tulin illalla, oli Parkkisella monta poikaa ryypyllä. Hän itse kertoi Kirstin käyneen siellä päivällä ja kehui halailleensa tätä. Sanoi, että minä muka etsin parhaita paloja, mutta ei pidä nuolaista, ennenkuin tipahtaa. Minä suutuin ja sanoin, että se tippa on jo tipahtanut. Ja koska meidän kartanossa vanhat romut myydään lumppurille, voin minä tehdä samoin. Lupasin luovuttaa Kirstin hänelle kymmenestä markasta. Parkkinen maksoi kymmenen markkaa. Pojat olivat todistajina. Minä pistin rahat taskuuni. — Sitten Kirsti yritti tavata minua monta kertaa. Väistin häntä kylmästi. Hän kirjoitti kirjeen ja pyysi minua tulemaan Kaisaniemeen. Menin sinne. Kirsti itki ja vannoi rakastavansa minua. Rukoili, etten hylkäisi häntä. Minä sanoin, että vaikka hän kyyneliinsä sulaisi, en häntä sittenkään säälistä ota. Ja rakasta minä en häntä enää. —

Serkkuni vaikeni. Hän oli totinen ja tuima, muistuttaen kovaa, sileätä marmoria, josta ei voi vuolla siruakaan. Ihailin häntä ja sanoin:

— Olisi kauheaa mennä säälistä naimisiin. Ottaa vaimokseen nainen, jota vain surkuttelee.

— Kirsti itki epätoivoissaan. Hänellä oli ruskeat nahkakäsineet. Hän veti ne pois, heitti maahan ja yritti tarttua minua kaulaan, valittaen, ettei voi elää… Kaikki naiset sanovat, etteivät voi elää. Kuitenkin ne ovat sitkeähenkisempiä kuin lutikat.

Minä nauroin. Olin kuusitoistavuotias kiihkeä naisasianainen. Vihasin ja halveksin naisellista heikkoutta. Se oli typeryyttä, oli suvun häpäisemistä. Ylpeä tulee ihmisen olla.

Minun kelpasi nauraa, niin että yksinäinen metsätie soi, sillä unelmani olivat korkeammalla kuin kahdeskymmenes taivas ja puhtaammat kuin enkelien viitta. Minä olin ylpeämpi kuin kukaan, eikä yhtään sormenjälkeä ollut sielussani.

Serkkuni tuijotti eteensä ja jatkoi:

— En ymmärrä, kuinka ihminen voi niin äkkiä muuttua. Luulinhan ennen rakastavani Kirstiä kuin järjetön. Hänen kosketuksensa oli minulle paratiisi. Nyt hän ei liikuttanut minua vähääkään. Irroitin hänen kätensä ympäriltäni ja sanoin, että hän voi vastedes halata Parkkista. Kirsti veti sormuksen esiin. Minä en siitä huolinut. Sanoin, etten tarvitse takaisin mitä olen tullut antaneeksi. Minulla on varaa ostaa seuraavalle uusi. — Se on omituista. Naisen rakkaus kiihtyy sitä enemmän, mitä enemmän mies häntä loukkaa. Minä katselin hänen tuskaansa ja ajattelin koko ajan: »Mitä varten annoit Parkkisen halata itseäsi?» Hän seisoo siinä. Vääntelee käsiään eikä lähde pois. Sanoo: »Minä teen itsemurhan, minä teen itsemurhan.» — »Meri on lähellä», sanoin minä, »sinun ei tarvitse luulla, että hellytät tai peloitat minua. En estä, vaikka marssisit suoraan veteen. Se on kyllä vähän kylmää…» Kirsti lähti juoksemaan kaupunkiin päin. Ruskeat nahkakäsineet jäivät maahan kuraan. Minä jätin ne siihen. Uudet, hienot käsineet. Joku kurja löytää ja pesee. Tulevathan ne tähteetkin tässä maailmassa käytetyksi…

— Oletko nähnyt Kirstiä sen jälkeen?

— Pari kertaa kadulla. Ei sietänyt katsoa minua. Käänsi päänsä pois. Kesällä Kirsti kuitenkin kirjoitti vielä kaksi epätoivoista kirjettä, että hän ikävöi minua kuin hullu, inhoaa muita miehiä, menee rappiolle… Minä en vastannut kumpaankaan. Rakkauteni oli karissut käsistäni kuin palaneet langat. Hänen rukouksensa eivät edes nostaneet sääliä. Et usko, miten saatanallisen julmaksi ja kylmäksi ihminen voi tulla. Tekisi mieli nauraa kaikelle.

<tb>

Kirstin ajatteleminen lohduttaa minua. Minun rakastettuni ei edes tiedä, että minä häntä rakastan. Luulee minun pikemmin vihaavan häntä. Halveksii minua, köyhää, levotonta, säikkyvää. Oi, onnellisempi en ole kuin Kirsti, en. Hyvä on. Kun istun täällä homeisessa huoneessani ja vääntelehdin kuumeisena ikävästä johonkin loistavaan, suureen, auringonkaltaiseen, minä tiedän, että hänelläkin, kauniilla, rikkaalla, kylläisellä on oma salainen merkkinsä.

On jotain joka meitä yhdistää.