REINO VILKKARI — KATKELMA

Reino Vilkkari loikoi pukkisängyllä pienessä kamarissa. Hän oli ottanut sänkypeiton pois, ettei emäntä pahastuisi, ja mietiskeli.

Tämä kamari oli keittiön takainen. Siinä oli mainittu pukkisänky, jolla Reino lepuutteli ruumistaan, antaen hengen työskennellä. Sitten oli toinen, kaksikerroksinen sänky, jonka alalaatikossa nukkui henkisesti ja ruumiillisesti terve tehtaalainen Antti Valkama ja ylälaatikossa Toiskäsi — hänellä tuskin lienee muuta nimeä ollutkaan. Ammatiltaan Toiskäsi oli sanomalehtien myyjä, ja tavallisesti hän piti kauppapaikkanaan Hakaniemen toria. Nämä toiset olivat vielä työssä, ja Vilkkari iloitsi saadessaan olla yksin. Hän oli paljon ollut elämässään yksin, ja nekin toverit, joita hänellä oli, voitiin enimmäkseen lukea renttuihin.

Oli eräs tapaus, joka oli piirtynyt Vilkkarin mieleen kuin elävä filmi, joka saattoi milloin tahansa, kuin kammista kierrettynä, lipua hänen silmiensä ohitse.

Hän oli silloin ollut seitsenvuotias ja kulki uusissa, ruskeissa kumitossuissa, Nokian leimalla varustetuissa. Hänellä oli siniset housut ja pienet henkselit paidan päällä, kuten keikareilla maalla. Helle silloin oli, ja hän kulki isänsä ja äitinsä mukana Sörnäisistä Pitkänsillan yli ja sitten Unioninkatua. Nikolainkirkon kohdalla he pysähtyivät. Äiti sanoi, että oli vielä toista tuntia laivan lähtöön, he saisivat aivan hyvin mennä tuonne ylös portaille katsomaan vielä kerran kaupunkia. Isä ja äiti kulkivat edellä, ja hän tepasteli perästä ruskeine tossuineen, laskien portaiden lukua. Mutta luku tuntui nousevan suureksi, ja hän päätteli, ettei ole pakko laskea niitä kaikkia. Onhan hän liki selvillä niiden luvusta. He istuivat ylös pilarien luokse, oikeille rapuille. Hän istui äidin toisella puolella. Äiti oli solakka vyötäröltään, hänellä oli mustat silmät ja tumma hipiä. Isä kiersi kätensä äidin vyötäisten ympäri ja lauloi siinä, Nikolainkirkon portailla, edessään kattojen takaa näkyvä satama laivoineen:

Äitini mua tuuditti, kiikutti, liikutti, kehtoa pientä heilutti, silloin kun olin lapsi.

Ei kulkurin latu kultaa lie, se tuskien tie, yöhön se vie, ja henkeä nälkä kaivaa…

Sitten he saattoivat isää laivaan. Hän oli lähtenyt jonnekin suuren meren taa, ja äiti sanoi: »Me menemme pian pojun kanssa perästä» — Äiti mahtoi olla kovaluontoinen nainen. Ei ollut itkenyt. Vähitellen alkoi vieras setä käydä heillä. Hän toi Reinolle makeisia, ja äiti nauroi kovasti hänen kanssaan. Kerran illalla Reino oli yksin kotona, siinä pienessä huoneessa. Nälkäisenä hän meni sänkyyn. Oli sunnuntai. Äiti oli ollut koko päivän poissa ja tuli sitten kotiin erään vieraan naisen kanssa. Reino ajatteli, että hän pysyisi sängyssä, kunnes vieras lähtee, hän tiesi äidin tahtovan sitä. Pöydällä oli ollut korkeita laseja ja tyhjä pullo. Vieras nainen puhui Arvosta. Kyllä Reino tiesi, että se oli isän nimi. Äiti itki ja tarttui sitä vierasta naista kaulasta. Hän ajatteli sängyssään, että äiti on juonut paljon, muulloin hän ei itke. Ikänsä hän muistaa äitinsä äänen, itkusta värähtelevän:

— Arvo on puhdas, mutta minä olen syntinen nainen. Arvo on puhdas, Arvo on puhdas, ja minä rakastan Arvoa. Sen minä sanon, että häntä minä rakastan enkä voi mennä hänen luokseen. Hän on puhdas, minä olen syntinen…

Reino ei tohtinut nousta vuoteesta, äiti valitti kuin pieni lapsi. Muutamia päiviä myöhemmin äiti toi hänet tänne, täti Vuorion luo. Sen jälkeen ei Reino häntä nähnyt. Hän oli asunut tässä samassa huoneessa koko ajan, nukkunut tässä pukkisängyssä. Jo kansakoulua käydessä olivat hänen kirjansa piirongin päällä, nyt siellä olivat hänen kauppakoulukirjansa. Reino söi täti Vuorion pöydässä. Alussa äiti oli maksanut sen. Koulun päätyttyä hän meni varastopojaksi ja alkoi itse maksaa kulunkinsa. Vuosi sitten, punakapinassa, äiti oli kadonnut. Reinolle se oli yhdentekevää. Hän ansaitsi jo itse kyllä. Laitakaupungin elämä oli samaa kuin hänen oma elämänsä. Olipa hän viime aikoina tullut tuntemaan keskikaupunginkin ihmisiä. Samoja ne olivat luonnoltaan kuin täälläkin, perinjuurin samoja. Ero oli vain siinä, että täällä ihmiset rehkiessään leipänsä eteen ja ponnistellessaan himojensa perään saivat välittömästi tarttua sulin käsin työhön. Se toinen luokka teetti roskatyöt välillisesti ja piti itse jotain vaivatonta puuhaa, pääasiassa suukopua. Eroa oli myös siinä, että nämä köyhät ihmiset olivat pysyneet sellaisinaan, eivät peitelleet oikeata luontoaan. Nämä vihasivat toisiaan, kun niiksi tuli, kadehtivat ja riitelivät, auttoivatpa toisiaan pulassakin. He suhtautuivat suoraan kanssaihmisiinsä, olivat sellaisia kuin heidän sydämensä oli. Toisen luokan ihmiset olivat siloiteltuja sisältä ja ulkoa. Kynnet olivat kiilloitetut sen merkiksi, etteivät he halunneet niillä raapia. Ja kellä heistä ei ollut muuta tehtävää, se paimensi sylikoiraansa kadulla. Heidän silmistään ei voinut lukea, liikkuiko niiden takana hyvä vai paha ajatus tai oliko heillä ollenkaan ajatuksia. Ei voinut olla varma, kulkiko heillä edes oikeaa punaista verta suonissaan vai olivatko he tosiaan siniverisiä.

Näillä ajatusretkillään Reino tunsi uhkarohkeaa iloa. Hänen rintaansa hiveli tunne siitä, että hän uskalsi ajatella sitä, minkä näki silmillään. Hän saattoi joskus kehitellä näitä ajatuksiaan hyvin pitkälle. Lopuksi teki mieli nauraa tälle somasti kokoonkyhätylle maailman rakennukselle, jossa jokainen tunsi ja luuli olevansa suurikin herra, niin pian kuin oli päässyt toisten hartioille,

Naisväkeä ei Reino ollut näihin mennessä paljoa käsitellyt. Hän kyllä osasi hyvin tanssia, sen hän oli oppinut Työväentalon juhlasalissa. Siellä hän oli myös nähnyt, että tytöillä oli vain yksi oikea intohimo: tulla rakastetuksi. He viettivät päivänsä talousapulaisina siisteissä tai likaisissa keittiöissä, tehtaissa tai missä vain voi ansaita leipää. Siellä he saattoivat juoruta, riidellä, olla ilkeitä, mutta kun he tulivat paikkaan, jossa oli kahta sukupuolta saapuvilla, silloin voi heidän silmistään lukea vain: rakastaa. Jokainen heistä pelkäsi jäädä yksin. Reino piti heistä melkein kuin omasta sukukunnastaan. Hän tiesi, että he olivat kaikki hyviä tyttöjä, ja tanssitti heitä sydämen halusta, saattelipa kotiinkin. Ja miksikä hän ei olisi halannut heitä pimeässä porttikäytävässä, sitähän ne kaikki kuitenkin tahtoivat. Reino soi toki lähimmäisilleen hyvää. Hänen lähimmäisiinsä kuului laitakaupungin alaluokka. Miks'ei hän olisi ilahduttanut heidän sieviä tyttöjään suudelmalla, kun he iltaisin etsivät rakkauden punaista väriä. — Sellaisia tyttöjä Reino oli suudellut, keittiötyttöjä, tehtaantyttöjä, he tarvitsivat kyllä suudelmia. Mutta kullan siloittelemien, kultaa sirottelevien nukkien tähden hän ei olisi totisesti kuluttanut huuliaan. Reino oli yrittänyt rakastaakin eräitä, s.o. tehdä seuraa. Mutta hän oli huomannut, että siitä kärsi ruumis ja kukkaro. Tytön mielestä hänen rakkautensa ei ollut oikeaa, ellei hän ehdottanut tapaamista joka toinen ilta, mutta siihen Reino oli liian laiska. Toiseksi halusi tyttö vain elokuvia, tanssiaisia, suudelmia, kahviloita. Reino kyllästyi hänen yksiväriseen sieluunsa ja jätti hänet. Hän oli myös kyllästynyt suudelmiin, ja nyt olivat lähimmäiset saaneet iloita niistä harvemmin. Hän ei ollut ainoaakaan naista suudellut niin, että olisi tuntenut siitä sielunsa värähtävän, eikä ainoakaan tyttö ollut kieltänyt häneltä suudelmaa. Sehän oli samaa kuin kädenlyönti.

Reino Vilkkari oli kenkäliikkeen varastosta siirtynyt kenkätehtaaseen ja kenkätehtaasta kauppakouluun. Tämä viimeinen oli käynyt laatuun sillä ehdolla, että kauppias Timberillä oli Reinon allekirjoittama kymmenentuhannen velkakirja, ja Reino eli Timberin rahoilla.

Kun Reino; vain ajatteli kauppakoulua, ajatteli hän samalla tyttöä, jolla oli teräsvälkkeiset silmät.

Oli sattunut ensipäivinä, että pari tyttöä pesi käsiään eteisen vesihanan luona kynänteroituksen jälkeen. Reino kulki ohi ja ihan pahuuttaan tarttui toista, pitkänsotjakkaa, selin olevaa, vyötäisiin, aikoi vain pyöräyttää ympäri. Mutta tämä pyörähti päin silmiä ja sanoi niskaansa nakaten, uhkaa äänessä: »Ei ole hyvä käydä kalakäsin maitoastioihin.»

Oh — tuo manttaaliporhon tytär. Kaunis hän ei ollut, ellei ajatellut varren hoikkuutta. Ja kuitenkin hänen kylmä katseensa saattoi toisinaan — aina, kun hän jostakin ajatuksesta innostui — säkenöidä ja välähdellä. Silloin niihin silmiin ei voinut katsoa. Reino tarkkaili häntä tunnilla, silloin kun Heli katsoi opettajaa. Hän voi toisinaan loistaa innosta, istui silloin pystypäin kuin lentoon lähdössä. Toisinaan hän taas oli allapäin, pää etukumarassa, kädet nojaten pulpettiin, katse harhaillen ulos viereisestä ikkunasta. Sellaista ikävää ei Reino ikinä ollut nähnyt ihmistaimen silmissä. Teki niin vietävästi mieli kopata takaapäin se syliinsä, kun se siinä nuipotti allapäin. Omituisesti saattoivat ihmisessä joskus kiehahtaa kaikki elämän nesteet. Hän itse oli viikkokausia kuin puuta. Olisi ollut voimaa vaikka kantoja vääntämään mutta se oli kuin säkissä tallella tässä rennossa ruumiissa. Kenkälaatikot varastossa eivät sitä tarvinneet, eikä pohjien leikkaaminen tehtaassa sitä vienyt. Hän tiesi hyvin itse, että hänellä oli terävä ja sukkela ajatuksen juoksu, hän tunsi elämää ja tyttöjä, tiesi senkin, miltä tuntuu, kun mies on maistanut 96-prosenttista. Tähän asti hän ei tiennyt, että toisen ihmisen katse saattaa valua kuin kirkas teräs ja iskeä salamana mieheen. Ja tänä iltana, juuri tänä iltana hänet oli kutsuttu tuonne yläkertaan Anna Vallin syntymäpäiville. Sinne tulisi sekin manttaaliporhon tytär. Hän, Reino Vilkkari, laitakaupungin pintaeläjä, halusi nähdä sen ihmisen jollakin tavalla taivutettuna.

Syntymäpäivillä oli hauskaa ja tanssittiin gramofonin soidessa. Reino lähti saattamaan Heliä.

He kaksi olivat kulkeneet läpi kaupungin ja tulleet Pursimiehenkadulle. Erästä puutalon valaistua, verhojen peittämää ikkunaa osoitti Heli: — Tuossa on ikkunani. — Portin kohdalla hän ojensi kätensä. Reino sanoi:

— Olen saattanut sinua halki kaupungin, nyt saat antaa pusun palkaksi.

— Palkan tähdenkö tulitkin?

— Sinun tähtesi minä tulin. Sinä olet erilainen kuin muut tytöt, ja kun kerta rakastan sinua, täytyy minun saada suukko.

— Voi sitä rakastaa muutenkin.

— Tiedätkö sinä, millaista on rakastaa? Olenpa ollut tyttöjen seurassa, vaan en ole niistä perustellut. Mutta kun saan tytön, jota rakastan, silloin minä tahdon sen sielun ja ruumiin. Ja kun nyt suutelen sinua, painan sinuun leiman, joka merkitsee: Tämä on minun, eikä siihen saa koskea kukaan muu.

— Mutta minua ei ole suudeltu ennen eikä suudella nytkään.

— Sitä ei minulle ole vielä yksikään sanonut.

— Sitten minä olen ensimmäinen.

— Mutta minä en pyydä kuin yhden ainoan vain.

— Kuuluuko tuo miehelle — kerjätä suudelmia.

Kaksi lujaa kättä vetäisi Heliä puoleensa. Sekunnissa tyttö työnsi vasemman kätensä miehen kurkkua vasten, oikea läimäytti poskelle. Kerran, toisen. Ote heltisi hiukan hänen ympärillään, hän solahti alitse käsivarren, pakeni pimeään, portittomaan käytävään ja sieltä rappuun. Mies ei edes yrittänyt lähteä jälkeen. Huulilta Kirposi:

— Pakana!

Seisoi hetken, lähti sitten astua toikottamaan. Suoniin oli valahtanut kuin kirpeätä viinaa. Hän, Reino Vilkkari, oli tottunut saamaan, hänelle oli annettu. Ei ollut naiseläjä tähän saakka tehnyt tuota. Sitä sisuako ne kertoivatkin, tytön teräskylmästi välkehtivät silmät?

Reino kääntyi Hakaniemestä Itä-Viertotielle. Suuren reklaamikellon viisarit olivat juuri tapaamaisillaan toisensa kahdentoista päällä. Alkoi olla väljempää Sörnäisten kaduilla. Tuolla edellä, samaan suuntaan, kulki pyöreä tyttö, jolla ei näyttänyt olevan erikoista kiirettä. Reino ymmärsi: keittiöpalvelija, tulossa ehkä Työväentalolta. Se ei heittäisi poskelle, jos suutelisi.

— Meillä taitaakin olla sama matka?

Tyttö katsahtaa häneen. Tutkivasti. Hymyilee sitten. Hän on lapsellinen, enintään seitsemäntoista vanha. Posket pyöreät, silmät iloiset.

— Minne te sitten menette?

— Sinne, minne tekin:

— Silloin meillä on sama matka. Muuten käännyn ensi kulmasta Näkinkujalle.

He kääntyivät siitä yhdessä. Erään kivimuurin luo tyttö pysähtyi ja alkoi kaivaa avainta vanttuustaan.

— Kuinka korkealla te asutte?

— Kuudennessa kerrassa, ihan ylimmäisessä.

— Enkös minä saakin tulla auttamaan portaissa, jos teitä väsyttää?

— On siinä hissi, mutta voittehan te muuten tulla.

He istuivat sitten porraskäytävän ikkunalla rinnan, ja Reino poimi monta suudelmaa tytön pehmeiltä huulilta. Nyt hän tunsi, ettei se merkinnyt samaa kuin kädenlyönti. Ei, vaan se oli kuin tulista, jumalaista viiniä. Ja tyttö oli lapsellisen suloinen. Hän antautui, kuten se, joka on odottanut jotain tällaista salaperäistä ja hurmaavan ihanaa.

Oli kulunut pari tuntia. Reino asteli jälleen Itäisellä Viertotiellä. Helisevä kuutamo. Reino tunsi nyt, että nainen on luotu käsin kosketeltavaksi, huulin hyväiltäväksi. Ilman naista on elämä yhtätasaista työpäivää. Tästä lähtien ei se olisi sellaista. Jos Itä-Viertoteitä pitkin olisivat astuneet häntä vastaan koko maailman naiset kuutamossa, olisi hän tahtonut suudella kaikkien niiden huulet verettömiksi, painaa niiden sieluun oman leimansa. Hänen mielessään kiehui uhma ja omituinen humala.

Hurmaavinta maailmassa on halu.

<tb>

On kulunut kaksi vuotta. Heli on naimisissa ja työskentelee erään vähittäiskaupan kirjanpitäjänä. Eräänä iltapäivänä, kun hän sattumalta on liikkeen myymälässä, tulee sinne mies — Reino. Heli säpsähtää ja poistuu nopeasti viereiseen, verholla erotettuun konttorihuoneeseen.

Tällainenko heidän kohtauksensa olikin? Liekö Reino ehtinyt tuntea hänet? Niin sukkelaan kuin hän käänsikin selkänsä, oli hän kuitenkin varma, että se oli Reino. Eikö hän ollut kuullut sanottavan kotona maalla, että kun kohtaa sen yhden, tuntee puukonpiston sydänalassaan. Totta se oli. Hän, toisen miehen vaimo, rakasti tuota miestä, joka kerran oli tahtonut uhkamielin suudelmaa eikä ollut sen jälkeen luonut katsettakaan häneen. Oi, sitä koulutalvea.

Nyt kuului Reino menevän pois. Helin mieleen tulvi jotain raskasta, mustaa. Eikö se ollutkaan tuntenut häntä? Tuo välinpitämättömyys häntä kirveli. Jos olisi rakastanut tai vihannut, kerjännyt tai uhannut — mutta kun ei välittänyt hänestä, ja kuitenkin…

Myyjätär, Helin toveri, tuli hänen luokseen.

— Ajattele, se herra menee huomenna Amerikkaan.

— Sanoiko hän?

— Hän sanoi ostavansa nyt viimeisen kerran tupakkaa Suomen maaperällä. Minä kysyin minkätähden, ja hän sanoi lähtevänsä Amerikkaan huomenna. On muka passit ja kaikki kunnossa.

— Vai niin.

Tahtoiko Reino sen saattaa hänen tietoonsa? Omituinen kyky ärsyttää toista, piinata milloin tahansa. Mutta hyvä on, että lähtee. Kun tietää olevan siellä merten takana, ehkä jää pois hänenkin mielestään. Ei kertaa se mies ollut tuonut iloa hänelle. Aina pettymystä. Ei yhtään silmäystä sen illan jälkeen. Ei puolta hymyä. Vain ainainen jäykkyys olennossa, jonkinlainen poistyöntävä viha silmissä. Ja kuitenkin sillä oli enemmän kuohuvaa energiaa kuin kellään. Ja sen äly oli räiskynyt ylimielisinä vastauksina silloin, kun muut eivät mitään ymmärtäneet — Vain hänestä välinpitämätön.

Heli olisi tänä hetkenä halunnut hakata rikki sen miehen, raastaa kappaleiksi ja hieroa palaset multaan. Hän olisi myös saattanut heittäytyä sen jalkoihin, suudella kadulla sen askelten jälkiä.

Oli liikkeen sulkemisaika. Heidän piti lähteä. Heli kulki hitaasti Itä-Viertotien poikki. Nyt hän tahtoi kulkea tuota toista laitaa, jossa oli vähemmän ihmisiä.

— Suvaitseeko rouva minun tehdä seuraa?

Heli käänsi päätään. Ääni — ihminen.

Ja mies muuttui perin ystävälliseksi. Hän ei ollut vielä voittanut tätä naista. Tänä iltana se oli tapahtuva. Hänen silmiinsä ilmestyi voimakas kiilto — se sai naisen värähtämään.

He istuivat kalliolla. Syrjässä taloista ja ihmisistä.

Mies: Vieläkö sinä olet yhtä kitsas suudelmista?

Nainen: Riippuu siitä, kuka niitä tahtoo. Miestäni suutelen ensimmäiseksi, kun hän tulee, ja viimeiseksi, kun hän lähtee.

Mies: Jos minä sidon kaulaliinan suusi eteen, voin tehdä sinulle mitä tahdon.

Nainen: Voit ensin tietää, että kannan toisen miehen lasta,

Mies: Minä olen suudellut tyttöjä tusinoittain, vaihtanut heiloja kuin hevosia markkinoilla, eikä yksikään ole ollut vielä niin ruma kuin sinä. Sentähden en sinusta välittäisi enempää kuin lehmitatista, mutta tuntoani jäi kaivelemaan se etten saanut suudella sinua sinä joulukuun iltana. Luuletko, että muuten olisin vaivautunut tuomaan sinut tänne kalliolle.

Nainen: Suutele sitten nyt, niin pääset minusta rauhaan.

Mies: Sinulla ei ole enää samat huulet kuin silloin. En maksusta suutelisi toisen miehen muijaa, en vaikka rukoilisit vesissä silmin.

Nainen: Ei ole minun tapani rukoilla.

Mies: Minä vihellän hienosti naisten rukouksille. Kaksi päivää sitten kuljin kahdentoista aikaan Itä-Viertotiellä. Siinä Kaikukujan kulmassa tarttuu nainen kainalooni ja sanoo, että käyn liian harvoin häntä katsomassa. Minä sanoin, että se on ollut vain opetusta, siihen hänen on tottuminen, koska minä aion siirtyä tästä Amerikan mantereelle: Hän sanoi silloin myöskin kantavansa lasta. Ei toisen miehen lasta, vaan minun lastani. Se tuttavuus on saanut alkunsa sinä samana joulukuun iltana. Mutta en minä sitä naista rakasta.

Nainen: Ketähän sinäkin olisit rakastanut. Ei sinun tarvitsisi sellaista sanaa päästää huuliltasi.

Mies: Mutta sinun huulillesi se sana sopii. Sinä olet siveellinen ja siististi naimisissa. Et anna koskettaa huuliasi, saati sitten muuta. Siveä; kaino ja puhdas. Se on jokaisen naisen etikettinä, vaikka silmissä kiiltäisi himo ja sielun paikalla olisi vääristyneet eläimelliset aistit.

Nainen: Sen minä kyllä uskon, että laitakaupungin lapsille annetaan eläimelliset aistit jo syntyessä.

Mies: Ja sinä — puhdasrotuinen maalaislapsi — sinulta ne kai puuttuvat.

<tb>

Kävi raivoisa, raskas tuuli. Kadun sähköstä kajasti tänne siksi valoa, että he näkivät toistensa kasvot hämärästi. Aika päästä intohimojen irti, aika vallita vihan, raivon ja rakkauden, sillä päivänvalo taittaa tuskalta kärjen, kalventaa vihan ja rutistaa lemmen. — Kohisi kuin sateen edellä, kuin voisi joka hetki odottaa pilvistä pisaroivan vettä. Heli tunsi jäsentensä kylmenevän istuessaan kostealla sammalella ohuessa takissaan. Siinä luona istui mies, jota hän rakasti järjettömästi. Siinä se puhui raakoja sanoja, ja sen äänessä soivat monet värit: katkeruus, iva, halveksiminen, viha, voima. Hän rakasti sitä ääntä kaikkine väreineen. Kuulla sen kiroilevan tai siunaavan — kunhan sai olla sen saapuvilla. Hän vastasi äskeiseen:

— Minä voin ainakin hallita niitä. Minä voisin rakastaa miestä niin, että möisin hänen tähtensä henkeni helvettiin, mutta, jos tulisi kysymykseen jostakin syystä, voisin myös katsoa häntä silmiin ja vannoa vihaavani. Voisin kuristaa rakkauteni, niinkuin kuristetaan sokea, yhden yön vanha kissanpentu.

— Sinä olet ensimmäinen nainen, joka puhut rakkaudesta sillä tavalla. — Ja miehessä heräsi taas se, mikä oli saanut hänet houkuttelemaan naisen tänne kalliolle. Onkia tuon ylpeiltä huulilta tunnustus, ryöstää sen sielu valtaansa raja-aitojen läpi, omistaa nainen, jolla oli niin mitättömät kasvot, hoikka ruumis ja erikoinen luonne. Hän pani kätensä naisen olkapäälle ja kumartui tuijottamaan tätä silmiin häilyvässä sähköjen kajastuksessa.

— Oletko sinä ketään sillä tavalla rakastanut?

— Olen.

— Mutta et miestäsi.

— Se ei kuulu tähän.

Pitkä äänettömyys. Mies viheltelee kiihkeästi, pitkään.

— Tiedätkö, mitä laulua vihellän?

— En.

— En minä sinusta eroais, en eroais, en eroais, vaikka vereni keitettäisiin ja vaikka minut äkiltä laivan täkiltä — merehen heitettäisiin.

Hän lauloi sen puoliääneen, tuulen pyyhkiessä kosteana ja raskaasti heidän ohitseen. Viimeisillä säkeillä hän kietaisi kätensä rajusti naisen hartiain ympäri ja taivutti hänen päänsä rinnalleen.

— Etkö sinä usko, että se on totta? Voisitko rakastaa minua sillä tavalla kuin sanoit?

— Minä olen sillä tavalla sinua rakastanut ja vieläkin rakastan.

Mies käänsi hänet istumaan omin varoinsa. Heli tunsi kylmän viiltävän vartaloaan. Sydänalaan tunkeutui teräs ja pisteli palasiksi jotakin jähmeää. Hän kyllä tajusi kaikki siitä yhdestä liikkeestä, jolla hänet taivutettiin istumaan omin varoinsa. Mies alkoi puhua:

— Sitäkö se kielto silloin merkitsikin? Minä olen viimeistä iltaa täällä, ja nyt minä puhun suuni puhtaaksi. Olen koko ikäni asunut tuon samaisen Vaasankadun varrella. Isä jätti minut äitini huostaan, ja äitini pani minut vierasten nurkkaan. Isältä perin jäsenet, äidiltä hengen ja aistit. Opin katsomaan itse ympärilleni. Olen tuntenut naisia kaikenhintaisia. En välittänyt niistä enempää kuin kukkarossani vaihtuvista viisipennisistä, koska niitä oli aina saatavissa. Ja sitten näin sinut. Ensimmäiseksi sanoit minulle: »Ei ole hyvä käydä kalakäsin maitoastioihin.» Toisen kerran kielsit suutelemasta. Enkä minä ollut tottunut rukoilemaan naista. Olin tuntenut tyttöjä, jotka tulevat mukaan tai eivät tule — mutta ovat kieräilemättä. Vain sinä pidit itseäsi liian hyvänä. Sinun suudelmasi oli liian kallis annettavaksi. Ja minä päätin jättää sinut rauhassa jalustallesi. Luulit pysyväsi korkealla, luulit, että minun piti ihailla sinua, koska seisoit siveellisyyden ja puhtauden huipuilla. Aivan kuin en olisi tiennyt ja käsittänyt, että jalustasi oli vain omahyväisyys. Ja sille minä päätin antaa hienon letkauksen, sille sinun itsetunnollesi. Luulit, etten nähnyt, kun silmäilit salaa minuun päin, etten ymmärtänyt ikävää, joka paloi silmissäsi. Olit jo tullut maahan muiden ihmisten tasalle. Ja kesällä kuulin, että mieheksesi oli kelvannut Sörnäisten rantasälli.

— Tiedätkö, miksi kelpasi?

— Ihmisen ei ole hyvä olla yksinään.

— Häpeä!

Heli lähti nopeasti kalliota alas. Märkä sammal livetti jalan alla. Reino jäi istumaan sinne kalliolle.

1928.