← Table of contents
Tulta ja tuhkaa

TÄNÄ ILTANA

Reading edition

Ridi piti silmiään kiinni ja käännähteli keimaillen vuoteessaan. Hän siirsi hiukan päätään, viileä untuvatyyny hyväili hänen poskeaan. Ei, ei kuitenkaan enää tullut unta. Sen karkoitti ihana ajatus: Tänään. Herää, tänä iltana, tänä iltana! Rakkahimpani! Se ajatus oli ihanampi kuin viini. Se toi mieleen kuroittuvat, kuumat huulet. Siksi ei tullut uni. Ja Ridi käännähteli pehmeästi keimaillen vuoteessaan, kuin miehen silmien katsellessa. Hän nukkui kuitenkin yksin. Sänky tosin oli kahta varten. Lakanat olivat valkoiset, tyyny pehmeä. Peitto punaista silkkiä. Vaaleanpunaiset, ohuet verhot riippuivat katosta ja kätkivät vuoteen. Se oli houkutteleva vuode, ja nainen kääntelehti siinä yksinään, keimaillen. Mutta huonekin oli tyhjä. Iso, mukava naisen huone. Leveä sohva, pehmeä lattiamatto, paljon tyynyjä, pari nojatuolia, pienellä pöydällä tupakkavehkeet, tuhkaa varisseena unkarilaiselle liinalle. Puoleksi tyhjennetty viinipullo, korkeajalkainen lasi, jonka pohjalla näkyi tumma pisara. Ulkona syksyinen iltapäivä. Ridin huone on puolihämärä. Viinilasin pohjalla ui pisara jaloa nestettä.

Ridi kohottautui kyynärpäänsä varaan ja heitti oikealla kädellään vaaleanpunaisen verhon sängynpään yli, otti matalalta, vuoteen korkuiselta pöydältä rannekellonsa. Tuijotti siihen vähän aikaa. Oli melko hämärää. Viimein hän tajusi, että se oli puoli neljä.

Ohoo — puoli neljä.

Hän hymyili, työnsi molemmat käsivartensa viileän tyynyn alle ja painoi sitä rintojaan vasten. Niin hän tuijotti hämärään ympärillään. Tänä iltana. Tänä iltana.

Oli parasta nousta. Hän painoi nappia ja odotti. Vetäisi paremmin lakanaa olkapäänsä ympärille, kun huoneilma koski vuodelämmöstä kohonnutta ruumista.

Palvelustyttö tuli. Hän laski kahvitarjottimen matalalle pöydälle ja vetäisi hiukan ikkunaverhoja syrjään.

Päivänvalo ei ollut tässä huoneessa miellyttävää. Se paljasti sinne tänne heitetyt vaatekappaleet. Vuoteen laidan alla oli brokadikenkä syrjällään. Se näytti pohjaansa päivänvalolle: Olet inhoittava. Kengän toveri loikoi mukavasti sohvalla. Ilma oli painostava tupakansavusta. Ridi ei yksin ollessaan mennyt nukkumaan polttamatta laatikollista savukkeita. Ne tuudittivat hänet uneen, ja hän tarvitsi tuudittajaa.

Palvelustyttö pysähtyi keskilattialle. Ridi oli jo ottanut kupin käteensä.

— Hilja laittaa nyt täällä hyvin kuntoon. Päivällisen jälkeen Hilja saa vapaata. Voitte mennä vaikka sisarenne luo.

Palvelustyttö seisoi vieläkin. Hän oli hidas ja sangen rauhallinen. Sanoi aina sanottavansa minuuttia myöhemmin kuin avasi suunsa. Lopulta:

— Johtaja soitti ja sanoi tulevansa tänne.

— Mihin aikaan? — Ridi kohottautui äkkiä. — Eikö hän sanonut? Soittakaa ja sanokaa minun kysyneen.

Palvelustyttö oli jo pitänyt minuutin suutaan auki ja sanoi levollisesti:

— Ei hän sanonut mihin aikaan.

— Soittakaa, ei, minä soitan itse.

Ridi pani puoleksi juodun kahvikupin pöydälle, juoksi lakana ympärillään eteiseen ja kiersi kiihkeästi automaattipuhelimen numerolevyä. Puoliääneen: Seitsemän, kaksi, nolla…

— Är det direktör Gammelin? God morgon, älskade.

Puhelimen toisesta päästä kuului naurahdus:

— Vad? Är du vaken redan?

— Ja, ser du — edelleen ruotsiksi — kun sinä niin harvoin käyt luonani, ei minulla ole muuta tehtävää kuin tupakoida itseni uneen ja viettää nukkumalla nämä pitkät ja ikävät päivät …

— Mitä sinä nyt… Aiotko pyytää minulta jotakin?

— Ei, rakas, sitä minä vain, että rouva Williams on kutsunut minut luokseen ja minä olen luvannut mennä… ja nyt Hilja sanoo, että sinä tulet tänne… enkä minä tietysti nyt tahdo mennä, vaikka lupasinkin hänelle, ihan vannomalla… ja hän on minun ainoa ystäväni…

— No, mene sinä vain.

— Mutta ajattelehan, ainoa ilta, kun sinä tulet tänne. — Ridi melkein itki.

— Mihin aikaan sinun piti mennä?

— Kello kahdeksalta hän pyysi tulemaan, mutta ei sillä niin väliä.

— Sitten minä tulen aikaisemmin. Enkä viivy kovin kauan.

— Ihanaa, kultaseni. Tule suoraan konttorista, niin syömme kahden. Ymmärräthän, olisi ollut paha peruuttaa, kun hän niin pyysi… odotan siis. Muista nyt: suoraan konttorista! Hyvästi, rakas!

Ridi kulki huoneeseensa, valkea lakana viisti lattiaa. Hän heittäytyi pehmeään sänkyynsä, otti peiton selkänsä suojaksi ja kahvikupin käteensä. Kaikki hyvin.

Veltto nainen, vähän yli kolmenkymmenen. Hän ei kuitenkaan näyttänyt niin vanhalta. Tosin oli kasvojen iho sameaa ja pilkullista, kuin puuterin syövyttämää. Silmien alla voi erottaa sinertävät pussit. Tosin ei leuka enää ollut kiinteä ja joustava, mutta hän osasi laittaa itsensä, ja se merkitsee paljon. Hän soitti palvelijatarta:

— Hilja laittaa nyt oikein hyvän päivällisen. Johtaja tulee syömään.

Ensin höyrytetään kasvot, sitten huuhdellaan kylmällä vedellä ja hierotaan Amarant Snow-creamilla. Puuterointi, kulmakarvojen ja silmäripsien mustaaminen. Silmänalukset täytyy maalata hiukan tummemmiksi, se tekee syntisen vaikutuksen. Oh, miten huulten maalaaminen on viehättävää. Punaisemmiksi, punaisemmiksi, verenkarvaisiksi. On tyhmää ajatella, etteivät kunnon miehet pidä maalatuista huulista. Olkaamme rehellisiä. Tehkäämme mitä luontomme vaatii. Katso, rakkaani, miten huuleni ovat verta täynnään. Eivätkö ne ilmaise sinulle, että verenikin on liian punaista täyttymättömästä ikävästä? Että elämä luisuu käsistäni joka päivä, että vuoteni yhäti lisääntyvät — enkä ole ehtinyt kyllin viiniä juoda, en sukeltaa alastomin ruumiin ihmeellisiin syvyyksiin. On ikävä, on jano, on riuduttava tuska.

Ridi katseli kiihkeänä itseään peilistä ja hieroi vartaloonsa ranskalaista hajuvettä. Tällainen levottomuus ja vireys oli uutta hänelle. Ah, tänä iltana. Ensin oli kuitenkin Viktorin käynti. No, hän ei viivy kauan. Luoja auttakoon, että kaikki selviäisi hyvin.

Kello viideltä Ridi oli valmis. Laajalti avonaisessa silkkileningissä hän istui ruokasalissa. Palvelija oli jo kattanut pöydän. Tulisi nyt se Viktor, Viktor Gammelin, direktör. Se nimi oli leimannut hänen elämäänsä lähes kymmenen vuotta. Koko Viktor Gammelinin seurapiiri tiesi, että hän oli tämän rakastajatar. Viktorin nimen edeltä tulisi esiin nimi asessorska Smith. Ridi naurahti. Asessorska oli pitänyt häntä mallikelpoisena sisäkkönä. Hän olikin suorastaan nuollut pölyt pois joka paikasta, hän oli ollut kuin siunausta kylvävä kotihaltija kolme vuotta. Vaatimaton, iloinen, uuttera, aina valmis. Aina valmis. Asessorska oli nähnyt sen valmiuden alle, siksi hän ihmetteli, kun Ridi yht'äkkiä oli sanonut itsensä irti, tyynesti, ilman riitaa, ilman mitään syytä.

Se oli käynyt luonnolle, se ainainen valmius. Ainainen pölyjen nuoleminen, tarjoilu, orjuus. Vuosien kuluessa voi väsyä kuolettavasti. Sama huoneisto, emäntä ja oikulliset lapset. Ei ketään tuttavia ulkopuolella, ei mitään tekemistä muualla, ja kuitenkin on siellä koko suuri maailma. Miettimättä, tyynesti hän lähti talosta. Olihan hän oppinut ruotsia, ehkä saisi paikan kauppaan. Ei tullut kauppaa, mutta Viktor Gammelin tuli. Tuo hienostunut ruotsalainen elostelija kohotti hänelle hienosti hattuaan kadulla, Bulevardin 20:n kohdalla. Hän oli paikatta, rahat lopussa, ei ollut koskaan joutunut miesseuraan. Tuo hieno hatun kohotus hiveli.

Ridi oli myynyt sielunsa ja ruumiinsa elämän mukavuudesta. Siitä ei puuttunutkaan mitään. Hän olisi voinut käskeä palvelijaa vetämään sukat jalkaansa. Viktor kantoi hänelle lahjoja. Silkkiä, helmiä, korvarenkaita, käsilaukkuja, pieniä, somia tavaroita. Mutta Viktor ei enää tullut hänen vuoteelleen. Siitä oli jo monta vuotta, kun hän tai kukaan muu nainen enää oli viehättänyt Viktoria. Ridi hymähti. Ohoo. Yhä kantoi Viktor hänelle lahjoja, yhä oli hänellä huoneisto, palvelija ja runsaasti rahaa kukkarossa. Oli jotain, joka sai Viktorin yhä kirjoittamaan hänelle shekkejä. Yleisön mielipide, suuri tuttavapiiri. Että ihmiset luulisivat johtaja Gammelinia normaaliksi, vaikka hän olikin jo epänormaali. Hyöty lankesi Ridille, hän oli nimellinen rakastajatar, sai täyden palkan ja suhtautui viisaasti asemaansa. Ei pyytänyt Viktorilta rakkautta eikä intohimoa, vain rahaa. Älköönkä kukaan sanoko, ettei Viktor Gammelin ole normaali. Ottakaa ensin selville, mitä maksaa laiskan naisen elätys, huoneisto, palvelija, ruoka, korut.

Mutta Ridi oli kyllästynyt, kirotun kyllästynyt. Tämä oli pahempaa kuin se vaistomainen tunto, joka ajoi hänet pois asessorskalta. Nytkin hän oli vanki. Oli Viktorin nimissä ja siinä oli pysyttävä. Hänen joutilaassa ruumiissaan, liian hyvin ruokitussa, kyti levoton elämänhalu. Jotakin, jotakin. Ei Jumalakaan olisi voinut selittää mitä. Viktoria hän ei ainakaan ikävöinyt. Alkuaikoina, tultuaan syrjäytetyksi ja jouduttuaan eri asuntoon, hän oli sitäkin tehnyt. Ridillä ei ollut sielua, ja ruumis oli liiaksi pehmennyt pystyäkseen liikuntoon, mutta vielä nipisteli häntä pieni paholainen. Lihassa oli levottomuutta.

Viktor saapui. He kaksi istuivat vastakkain pöydässä. Heillä ei ollut toisilleen mitään sanomista. Kuitenkin Ridi oli äänessä. Hän osasi mukautua. Sen taidon hän oli oppinut asessorskalla. Häntä ei piinannut Viktorin luotaantyöntäväisyys, hän säilytti entisen sävyn, tutun, hellän. Pysytteli pinnalla, ei sukeltanut epävarmoihin syvyyksiin. Näin kävi keskustelu, ruotsiksi:

— Onko tämä hillo sinusta hyvää?

— Meneehän se.

— Etkö tahdo ryyppyä?

— Minä huomaan, että sinusta on tullut ryypiskelijä.

— Joo — tämä subrovka on taivaallisen hyvää.

— Skool. (Innostuneesti, silmissä viri.)

— Skool. (Matalasti, välinpitämättömästi.)

Äänettömyys. Ridi katseli pulloa. Siellä sisällä oli heinänkorsi. Juuri siksi tämä venäläinen viina oli niin taivaallisen hyvää. Sitä ruohoa kasvaa vain Venäjän aroilla; biisonihärät ovat sitä syöneet. Kun sellainen ruoho pannaan likoon viinapulloon, antaa se juomalle oman oudon ja ihanan arominsa. Ruoho, jota nuo voimakkaat, sukupuuttoon hävinneet härät ovat syöneet.

— Etkö tahdo enempää? Minun tähteni? Ota tätä bifsteksoosia, se on parempaa minun mielestäni kuin tomaattikastike. Se on englantilaista, sitä saa ostaa vain Varubodenista.

— Oletko sinä itse ostanut sen?

— En, mutta Hilja sanoi. Hän oli kolunnut puolen kaupunkia sitä etsiessään. Rouva Smith juuri neuvoi sitä minulle.

— Skool.

— Skool.

Ridi kohotti lasinsa juhlallisin elein. He kumarsivat molemmat hiukan ja katsoivat toisiaan silmiin. Vetelästi istuva nainen veti suunsa hitaasti kuolleeseen hymyyn. Ne huulet olisivat voineet yhtä hyvin pitää sen hymynsä aina, sen kuolleen vetäisyn. Vaalea, hieno mies kaljuine päälakineen ja vanhoine kasvoineen.

Päivällisen jälkeen he istuivat nojatuoleissa poltellen savukkeita. Ridi sanoi jotakin silloin tällöin, ja Viktor vastasi yksitavuisesti. Hän oli vaitelias ja väsynyt. Tuo maalattu, keveäpuheinen, typerä nainen oli inhoittava. Ei seurannut politiikkaa, ei ymmärtänyt älyllisiä vitsejä, ei osannut keskustella. Alussa hän oli pitänyt tätä naista löytönä, väsyttyään kaikkiin muihin. Tämä oli niin välinpitämätön, mukautuvainen, persoonaton. Kuin huoneilma, jota hän hengitti. Ja rakasti häntä! Nyt huoneilma jo ellotti. Elämä on typeryyksien typeryys. Ja tuo veretön nainen vastapäätä polttamassa savuketta. Olennoltaan kuin kirjava Intian silkki lattialuuttuna. Tunkiolle. Hän kaipasi kirpeitä vitsejä ja morfiinia. Tunkiolle kaikki, koko helvetin roska.

Hän nousi hitaasti ja heitti puoleksi poltetun savukkeen käsinmaalattuun tuhkakuppiin, jonka kyljessä pienet, alastomat neekerit tanssivat väärän palmupuun alla. Myöskin Ridi nousi:

— Rakas ystävä, täytyykö sinun jo mennä?

— Jaa, minulla on ekstra työtä kotona.

— Raukka sinä, sinun ei pitäisi rasittaa itseäsi liian paljon.

Viktor ei vastannut.

Ridi:

— Milloin tulet sitten tänne? Sinun pitäisi tehdä minulle se ilo.

— En tiedä, milloin ehdin. — Viktor sanoi sen torjuvasti katkaisten. Hän kohotti hattuaan ja avasi toisella kädellään oven. — Hyvästi sitten.

— Hyvästi, rakkaani. — Ääni tuli hänen perästään, kun hän painoi ovea kiinni. Silmät osuivat nimikilpeen. Se oli himmennetystä kuparista. Ingrid Salo. Ridi. Hän oli itse keksinyt lyhennyksen kymmenen vuotta sitten. Hän kulki valaistua katua ihmisvirrassa, näki joitakin tuttavia, kohotti hattuaan tottuneesti, kohteliaasti.

Ridi istui salissaan ja otti puoleksi poltetun savukkeen tuhkakupin laidalta. Neekerilapsille oli kuvattu mahdottoman iso pää ja pörröinen tukka, hyvin hoikat, pienet jalat. Nainen katseli heidän tanssiaan suurella mieltymyksellä. Nyt oli jo ilta. Yhdeksän aikaan pitäisi tulla nuoren miehen, jolla oli ruskeat kasvot ja tarmokas vartalo. He olivat tutustuneet rouva Williamsin nimipäivillä, nuori mies saattoi hänet kotiin, he joivat, ja Ridi, joka jo monta vuotta oli nukkunut yksin, sai aamuyöstä vuodetoverin. Mies oli lähtenyt iltapäivällä, kiroillut pukiessaan ylleen puolihämärässä huoneessa. Ridi oli nukkuvinaan. Hän nautti toisen vihasta ja pahatuulisuudesta. Voi sitä poikaa!

Ridin sydänalaa hiveli ja värisytti, hän oli rakastunut tuohon pahatuuliseen nuorukaiseen ja, kuten hän sanoi itsekseen, ensikerran elämässään, yli kolmikymmenvuotiaana. Olipa hän luullut pitävänsä alussa Viktorista, joka siihen aikaan kohteli häntä hellävaroen kuin liljaa, istutti rinnallaan teattereissa ja konserteissa. Ohoo. Yhdentekevää …

Kun nuori mies oli napittanut takkinsa, ojensi Ridi kätensä:

— Tule keskiviikkoiltana kello yhdeksän. Tuletko? Tänne minun luokseni? Tuletko? Voitko sinä pahoin? Siellä on viiniä…

— Hiisi minä sinun viinistäsi.

— Etkö sinä nyt tiedä, mitä vanhat juopot sanovat? Että rapulaan tekee pienikin ryyppy hyvää ja nehän tietävät Kaada pois.

Mies joi lasin ja vielä toisen.

— Tuletko? Keskiviikkona kello yhdeksän?

— Tulen.

Siis tänä iltana. Tänä iltana…

Ridi oli jo monta vuotta ollut syrjäytettynä, syönyt, polttanut tupakkaa, nukkunut, herännyt ja soittanut itselleen kahvia, yrittänyt ylläpitää keskustelua Viktorin kanssa, kuljeksinut ruokasalista huoneeseensa ja huoneestaan ruokasaliin. Tyytynyt siihen kaikkeen kuin unijuoman antamaan uneen. Mutta olipa tullut herättäjä, mies, yhden vuorokauden tuttu.

Kello sivuuttaa yhdeksän. Ridi nojaa sohvan selkämykseen. Hänen paljaat käsivartensa ovat pehmeät ja valkoiset. Hän on levoton. Mitä hän sanoo miehelle, kun tämä tulee selväpäisenä hänen luokseen? Mistä he voisivat puhua? Ridi on avuton ja neuvoton. Hän on tottunut vain Viktoriin. Niin, ensin hän tarjoaa tupakkaa, ja he puhuvat erilaisista tupakoista. Ridi tietää, mitkä ovat voimakkaita ja mitkä mietoja, niissä hän on tuntija.

Puoli kymmenen. Alaovi siis suljetaan. Hän vääntelee itseään ja rummuttaa sormillaan sohvaa. Menee viimein eteiseen ja soittaa. Vastataan: Ei ole kotona. On ollut koko illan poissa.

Ridi laski kuulotorven paikalleen. Hän on yksin huoneistossa. Palvelustyttö poissa. Kuume kohoaa. Kadulle, sinä tapaat hänet kadulla. Sinun täytyy nähdä hänet.

Hän vetäisi turkin päälleen ja painoi mustan lentäjähatun päähänsä. Ulos. Abloy-lukko naksahti kiinni. Hän vetäisi varmuuden vuoksi ovea. Lukossa oli.

Espiksellä. On raitis lokakuun ilta. Reklaamivalot loistavat, ihmiset nauravat. Kiihkeät sähköaallot lainehtivat ilmassa, ne koskettavat yhden sielua, imevät jotakin hänestä ja salamannopeasti kuljettavat sen toiseen olentoon, näin sekoitellen ihmisiä, yhdistäen, heitellen toisiaan sivuuttavien ympärille hienoja, katkeavia sähkösäikeitä. Katso, jokainen ikävöi jotakin, etsii toisia, on heittänyt hetkeksi luotaantyöntävän vaipan. Kadun iltasävel — sen tajuavat vain vapaat. Levottoman, määrättömän, vaihtuvan ihmisvirran liikkeet avaavat heille suuria näkyjä. Yhteinen ikävä syntyy heidän hengessään tuhatkertaisena palona, taivasta syleilevänä.

Ridi kulki siellä omituisen yksin ja vieraana. Sähköaallot eivät pystyneet koskettamaan häntä. Hän pelkäsi vastaantulevien katseita. Nauru tuntui ivalta; katseet tutkivilta. Hän oli itse unohtanut naurun. Milloin elämässään hän olisi nauranut? Hän hymyili. Oli tottunut vetämään suupieliään sivuille ja raottamaan huuliaan sen verran, että neljä etuhammasta näkyi.

Äänekäs nauru. Se viilteli ja säikähdytti. Teki pahaa hermoille, tuotti ruumiillista tuskaa. Hän koetti kiirehtiä kulkuaan. Kainaloihin kohosi hiki. Turkki oli tukahduttava, ja ihmiset tuijottivat toista kuin hullut. Ei voinut kääntää minnekään silmiään päästäkseen niiltä rauhaan.

Ridi kiersi Espikseltä Aleksanterille. Siinä se mies oli. Katseli eteensä eikä näyttänyt: näkevän ketään.

Hän kosketti miehen hihaa hiljaa. Kohotti ylös silmäkulmiaan ja sanoi kuin nuori tyttö:

— Ethän sinä tullutkaan.

— En.

— Ja nyt me molemmat kuljeksimme katuja. Eikö olisi mukavampi istua sisällä?

— Kuka pitää mistäkin. Jos te haluatte istua sisällä, haluan minä kulkea kadulla.

— Te? Viime kerran sinuttelitte minua.

Ridi hymyili. Mies näytti kärsimättömältä.

— Minulla ei ole mitään tekemistä teidän kanssanne.

He seisoivat vastakkain ja puhuivat hiljaa. Mies kohautti hartioitaan. Ridi oli mukautuvainen. Sen voivat todistaa asessorska Smith ja Viktor Gammelin. Hän ei pilannut asioita suuttumalla. Niinpä hän kohotti turkiskaulustaan oikealla kädellään, painoi poskensa sitä vastaan ja sanoi viattomin silmin:

— Muutama päivä sitten teillä oli tekemistä minun kanssani.

Miehen kulmakarvojen väliin vetäytyi kaksi uurretta.

— Saatana. Maksuako haluatte vai mitä?

— Minkätähden loukkaatte minua noin?

— Minähän sanoin, etten tahdo tuntea teitä.

Mies kohotti hattuaan ja kumarsi hiukan. Mutisi mennessään: »Inhoittava ämmä. Omituista miten viini voi sumentaa järjen.» Nyt hän tunsi ruumiillista pahoinvointia ajatellessaan naista. Gammelinin laiska elättirepo. Hän muisti tämän velton istunnan, siirottavat silmät, alituisen hymyn. Kiroili itsekseen ja kulki tyhjää Bulevardia Hietalahteen, kasvot vääristyneinä, vihaisina. Että hän olikin yhtynyt tuollaiseen. Ei millään päässyt siitä tunteesta, kuin olisi heittäytynyt mätänevien käärmeiden keskelle. Inhoittavaa.

Hän pudisti hartioitaan. Minä olen kyllin janoinen juodakseni vettä, jossa on sammakon mätiä. Jos hänellä olisi rehelliset silmät ja vielä luonnollisen ihmisen muoto, jos hän ei olisi kykenemätön, laiska, keinotekoinen, mädännyt särki.»

Mies haluaa aina puhtaan ja hyvän naisen. Hän tunsi pahaa makua suussaan ja sylkäisi. Inhoittavaa.

Ridi oli jäänyt yksin Aleksanterille. Hän katseli melkein älyttömänä poistuvan, pitkän, harteikkaan miehen jälkeen. Samalla hiukan säikähtäneenä. Pelosta hän kutistui kokoon. Hyvä Jumala. Ridi ei ollut eläissään kironnut. Ei ollut mitään syytäkään siihen. Häntä kauhistutti tuo miehen hampaiden välistä luiskahtanut saatana. Ja hän toisti: Hyvä Jumala.

Viimein hän huomasi seisovansa tiellä ja lähti kävelemään järjettömänä. Mikä karkea ääni! Kuitenkin hän tiesi miehen lukevan maisteriksi. Viktor toki oli todella hieno. Hän ei koskaan sanoisi: naiselle mitään epämiellyttävää. Hän käyttäytyi aina ritarillisesti. Ridi tunsi kaikkivoittavaa kiitollisuutta Viktoria kohtaan.

Aleksanterin ja Heikinkadun kulmassa rakennetaan. Ridi kulkee rakennustelineiden vierustaa. Portilla hän tulee pysähtyneeksi. Kello on vähän vailla 11. Rakennuksella palavat sähkövalot räikeän kirkkaina. Miehet siirtelevät kivilohkareita. Nostokurki laskee parhaillaan 300 kilon painoista kölliä kuorma-autoon. Porataan. Työn äänet kohoavat öiselle taivaalle. Eräs työmies puhelee autonkuljettajan kanssa. Hän katsoo Ridiin ja nauraa. Likaisista kasvoista välkkyvät valkeat hampaat. Vartalo on takakenossa ja käsi housuntaskussa. Ridi hätkähtää ja pujahtaa tiehensä.

Antinkadulla, asuntonsa oven edessä, hän pysähtyi. Huulilta kirposi: »Hyvä Jumala, minulla ei ole avainta.»

Käsilaukku avaimineen oli jäänyt kotiin. Ovi oli kiinni. Ridi katsoi kelloaan. Yksitoista. Eiköhän Hilja lie jo palannut ulkoa? Pitää soittaa sinne. Hän kulki Vanhankirkon puiston reunaa. Puut ojentelivat melkein paljaita oksiaan sähkövaloisessa yössä. Kirjavia lehtiä lepäsi nurmikolla. Omituinen, voimakas lakastuneiden lehtien tuoksu tihensi ilmaa. Se löi voimakkaana ja salaperäisenä kasvoja vastaan. Kuin olisivat lehdet luovuttaneet ilmaan voimansa ja kuivuvat ruohot tuoreutensa. Bulevardilla soivat raitiokellot. Tyhjät vaunut laskettivat ilmeisellä riemulla kiskojaan.

Ridi joutui kulkemaan autopirssin ohi. Kolme autonkuljettajaa seisoi käytävällä jutellen. Heidän katseensa piinasi suuresti Ridiä. Hän tunsi äkkiä kulkevansa omituista tahtia. Varmasti hän nosti toista jalkaansa enemmän kuin toista. Hän olikin kävellyt niin pitkälti, ei ollut enää jaksaa minnekään. Mitä omituista ne hänessä katsoivat? Kiusaantuneena hän pääsi puhelinputkalle ja henkäisi helpottuneena päästyään sisälle.

Viisikymmentä penniä. Automaattipuhelin ei soi ilman viittäkymmentä penniä. Lamaantuneena, hikisenä ja väsyneenä hän nojasi hartioitaan kopin seinään ja kysyi: »Olenko minä hullu?»

Hän tuijotti puhelinluetteloon osaamatta kääntää silmiään minnekään. »Olenko minä hullu?» Ridi työnsi päänsä seinää vastaan, veti suunsa tavallista eloisampaan hymyyn ja vastasi: »Viktorin pitäisi hankkia minulle seuranainen»

Lähti kopista ja kiersi puiston, ettei tarvinnut uudestaan mennä autonkuljettajain ohi, jäi sitten kuljeksimaan tyhjälle kadulle ovensa edustalle. Ehkä joku menee sisälle ja päästää hänet portaisiin. — Turkki oli sietämättömän kuuma. Jalat eivät tahtoneet enää totella. Ovi oli ihan pikkuisen syvemmällä kuin seinä. Hän istuutui graniittipaadelle, jalat kadulla, selkä ovea vasten. Edessä tyhjä, hiljainen katu. Kivet loistelivat hiukan kosteina. Talot kohosivat ylös korkeina ja suorin viivoin. Ridi istui yksinäisenä ja väsyneenä alhaalla.

Viktor, Viktor. Missä sinä olet? Ehkä Pörssissä, ehkä Fenniassa, ehkä juhlapäivällisillä Kämpissä. Minusta sinä et enää välitä. Muistatko ensimmäisiä iltoja, silloin et väsynyt minuun? Ja minä olen aina ollut vain sinulle mieliksi.

Ridi puhkesi nyyhkyttämään. Onnettomuus kosketti häntä ensikertaa, eikä hänellä ollut mitään turvaa. Vain huutaa ajatuksissaan Viktoria.

— Viktor, Viktor… Viktor. Minä olen aina ollut vain sinun mieliksesi? Miksi sinä olet hylännyt minut? Onko rivo miesseura sinulle parempi? Et koskaan, et koskaan enää hyväile. Pidät kuin vierasta, kuin vierasta, Viktor…

Hän nyyhkytti kuivaa, sisäistä nyyhkytystä. Se tunkeutui ähkäisyinä ulos. Onnettomuus ei ollut oikeastaan Viktorissa, hän ei koskaan enää muuttuisi entiselleen, ei voisikaan muuttua. Onnettomuus oli se, että hänen asuntonsa oli yläkerrassa ja hän täällä ilman rahaa ja avaimia. Tämä kauhea yö. Olla ulkona. Ihan avuttomana, ei ketään, ei ketään auttamassa. Ja ihmisten katseet ovat sellaiset. Ne vainoavat, ne painavat. Oi hyvä Jumala.

Ridi päästeli tuskaisia ähkäyksiä. Koko hänen ruumiinsa oli kuin suolavedessä liotettu ja piesty. Tuo hirveä käveleminen. Eikä Viktorille hyödytä kertoa tästä mitään. Häneltä ei saa vastausta eikä häntä saa väsyttää. Pitää vain olla mieliksi.

Ridin kasvoilla kuvastui surkuteltava hätä. Jalat riippuivat kadulla beige-värisissä sukissa ja sievissä uusissa kengissä, vääntyneinä, kärjet sisäänpäin.

— Mitäs te siinä makaatte?

Ridi säpsähti. Hän oli tuskissaan sulkenut silmänsä. Edessä seisoi poliisi, virallisena, kaameana. Punakat kasvot aistillisine juonteineen. Nuorehko mies, mutta eteenpäin työntyi liian iso ja pyöreä vatsa. Hän seisoi siinä selkä ketkassa, ja kun äimistynyt Ridi ei heti vastannut, kumartui hän nykäisemään säärestä.

— Nouskaapas ylös.

Ridi potkaisi kiukkuisesti jalallaan ja kömpi ylös.

— Mitäs te siinä makaatte?

— Minä en makaa, minä istun, kun en jaksanut seisoa. Unohdin rahapussini ja avaimeni kotiin enkä pääse sisään.

Poliisi katseli turkkiin puettua naista, juonikkaita, elähtäneitä kasvoja.

— Onko siellä kotona ketään?

— Palvelija on, mutta kun minulla ei ole mukana rahaa, että soittaisin puhelimella.

— Tulkaa poliisiasemalle. — Jätti lisäämättä: Saatte soittaa sieltä.

Ridi tarrasi poliisia käsivarteen, ja hänen polvensa notkistuivat.

— Mitä varten? Minä en ole mitään tehnyt enkä tule kanssanne. Olen rehellinen ja kunniallinen nainen, minulla on oma koti ja palvelija. Tietysti, jos te tapaatte työttömän ja asunnottoman ihmisen, voitte viedä hänet poliisikamarille, mutta enhän minä ole joutilas enkä irtolainen. Murtakaa tuo ovi ja päästäkää minut sisään, minä näytän teille, että minulla on koti.

Poliisin silmät välähtivät kurillisesti. Kunniallinen, tutiseva, pelokas, hätääntynyt, rikas eukko. Kuka tahansa olisi naurahtanut katsellessaan tuskaisia, lihavia, puuterinpilaamia kasvoja ja velttoa, punaista suuta. Nuo kasvot ilmensivät huolta aivan samalla tavalla kuin huono filmitähti surua: hän ei osaa mutistaa suutaan tuskan vihlaistessa, vaan vetää sen leveälle, jonkinlaiseen julmaan, inhoittavaan nauruun, kun pitäisi juuri itkeä. Nyt hytkäytti poliisia halu kiusata naista, joka silminnähtävästi pelkäsi häntä. Hän hillitsi kasvonsa ja selitti totisesti:

— Kyllä minun täytyy sittenkin viedä teidät poliisikamarille. Tehän jäisitte muutoin kadulle. Ajatelkaa nyt itse: tyhjällä kadulla keskellä yötä. Teille voi tapahtua mitä tahansa. Joku huligaani voi hyökätä kimppuunne ja ryöstää kunnianne.

— Voi kauheaa, voi kauheaa. Auttakaa te minua, olkaa niin hyvä. Jyskytätte tuota ovea, kunnes joku tulee avaamaan.

— Mielelläni minä auttaisin teitä, sehän kuuluu virkaani, mutta en minä kuitenkaan voi jyskyttää ovea, se olisi yörauhan rikkomista.

— Mutta minun täytyy päästä kotiin, en uskalla olla yötä kadulla; sillä minä pelkään sellaisia raakoja miehiä. Minun seurapiirissäni on vain gentlemanneja. He kohtelevat aina naista hienosti. Suojelevat ja auttavat tätä joka paikassa, ja se onkin miehen tehtävä. Mutta nämä miehet kadulta… vailla moraalia… Huuh —

Ridi hypähti askelen syrjään, kuin olisi poliisi ollut juuri sellainen raaka olento. Tämä puolestaan irvisti hiukan pirullisesti.

— Te olette aivan oikeassa. Mutta huomatkaa tämä: jos sellainen mies tapaisi teidät, ei hän koskisi teihin muussa tarkoituksessa kuin ehkä vetäistäkseen käsilaukkunne, jota teillä ei nyt ole mukananne, tai lyödäkseen teidät tainnoksiin ja riisuakseen turkkinne. Nähkääs, samoinkuin teissä asuu kammo heitä kohtaan, kammoavat hekin puolestaan teitä. Nämä rikolliset ovat vasta mestareita lukemaan ihmisten kasvoja. He eivät pelkää mitään, mutta teidän olemustanne he pelkäisivät, siksi he ottavat vain turkkinne.

— Niin, sanoi Ridi tyyntyneempänä. — Minäkin luulen, että naisessa on jotain, joka aina vetoaa mieheen, hänen synnynnäiseen…

Poliisi rypisti lystikkäästi kulmiaan, kun Ridi lasketteli rouva Williamsilta kuulemiaan, hänen tajuntaansa piintyneitä lauseita.

— Mutta jos te nyt olette kunniallinen nainen, jolla on koti tuolla yläkerrassa, — en minä sitä epäile, uskon teitä täydellisesti ja näkeehän sen päältäkin, — mutta sitä minä ajattelen, että kuinka te voitte olla näin myöhään yksin ulkona. Eikö tätä ovea suljeta vasta kymmeneltä?

— Puoli kymmeneltä.

— Vaikkapa silloinkin, mutta sen jälkeen ei naisen pitäisi millään ehdolla kulkea yksin ulkona, vaan tulisi välttämättä olla mukana mieshenkilö, joko puoliso tai seuralainen, muutoin hänet voi katsoa säädyttömäksi. Ja jos nainen tulee konsertista tai teatterista, jotka loppuvat vasta puoli kymmenen jälkeen, olisi hänen tilattava oven ulkopuolelle ajuri tai auto. Kuinka te olette yksinänne, sitä minä ihmettelen — teihin nähden …

— Minä olin tapaamassa erästä mieshenkilöä.

— Eikö hän saattanut teitä kotiin?

— Ei, hänellä oli kiire junalle.

— Jaha, jaha, — poliisi siveli leukaansa. Hän oli palaamassa vahtivuorolta kotiin ja sai suurta huvia naisesta, koska tämä uskoi täydesti kaikki mitä hän sanoi. — Jaha, mutta nyt ei teillä ole kuitenkaan muuta neuvoa kuin lähteä poliisikamarille.

— Mutta sitten te kirjoitatte minun nimeni kirjoihinne. Mikä kauhea skandaali. Minä en voi, en voi…

Ridin silmät pyöristyivät. Hän tunsi samaa kauhua, kuin hänet olisi ihmisten nähden asetettu murhamiesten ja raiskaajien riviin.

— Eihän se nyt mitään. Mehän voimme kirjoittaa teidän nimenne jälkeen: Kadottanut avaimensa.

— Ei! kiljaisi Ridi, ja hänessä ilmenevä tarmo ja raivo sai poliisinkin hätkähtämään. — Minä en lähde sinne, vaikka minut tapettaisiin. Kukaan ei kysy, mitä on minun nimeni jälkeen kirjoitettu, kun kerta itse nimi on siellä. Minä en lähde.

— Mieluumminko te vietätte koko yön täällä kadulla?

— Mieluummin. — Ridi kohotti päätään ylpeällä ja jalolla liikkeellä, jota voi kuvitella muinoisten aatelisneitojen harrastaneen.

— Jaha, minulle valkeni tässä juuri, miten voin teitä auttaa. Minä takaan teidän puolestanne poliisikamarilla, ettei teidän nimeänne saa kirjoittaa sinne. Te saatte soittaa sieltä ilmaiseksi kotiinne ja pääsette sisään.

— Oletteko varma, etteivät ne pane minun nimeäni sinne?

— No, minä takaan sen, etteivät ne sano teille sanaakaan, jos minä olen mukana. Lähtekää nyt vain, Eerikinkadun asema ei ole kaukana,

He lähtivät rinnakkain, ja Ridi kiitti mielessään Jumalaa siitä, että oli yö ja autiot kadut. Kukaan ei nähnyt häntä poliisin rinnalla, joka hänestä oli mainio ja hyvä mies, pelasti hänet suuresta sieluntuskasta ja harmista.

Tultiin Eerikinkadun poliisiaseman eteen. Se oli matala ja ikävännäköinen puurakennus, vaikutti laholta ja toi mieleen hyvän rottapesän. Poliisi tarttui Ridin turkinhihaan pimeässä porttikäytävässä, ja tämä salli mielellään jalon auttajansa ohjata itseään. Jyrkät, tomuiset portaat veivät kolkkoon eteiseen, puolipimeään. Poliisi vetäisi oven auki, ja valoa tulvahti sinne isosta, vanhan tuvan tapaisesta suojasta. Siellä oli nurkassa uuni ja perällä penkkien ympäröimä pöytä. Kaksi poliisia istui siellä, heillä ei näyttänyt olevan mitään hauskaa. Puhelin lepäsi ikkunalla. Omituinen autius ja alastomuus kulki huoneessa. Mukanatullut viittasi kädellään Ridille:

— Tuolla on puhelin, olkaa hyvä.

Ridi väänsi hermostuneesti numeronsa ja kuuli puhelimen soivan kotonaan. Yhdeksän pitkää soittoa. Sitten tuli Hiljan uninen halloo.

— Olen unohtanut avaimeni kotiin. Hilja tulee nyt alas rappuun odottamaan ja avaa minulle oven. Kuuletteko, tulkaa heti.

Ridi heitti torven pois ja nyökäytti päätään poliisille.

— Paljon kiitoksia.

Niin Ridi pääsi kotiin eikä edes ryhtynyt polttamaan savukkeita, vaan hankkiutui heti sänkyyn. Pehmeä patja syleili rikkiväsynyttä, hikoillutta ruumista. Hän veti lakanan leukaansa saakka ja kuiskasi:

— Hyi kauheaa.

Näin kului hirvein ja sisältörikkain päivä tähänastisessa elämässä tältä naiselta, joka omien sanojensa mukaan ei ollut joutilas eikä irtolainen. Tuskinpa tulevaisuuskaan pystyy tarjoamaan hänelle mitään järkyttävämpää.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings