GRETAN PÄIVÄKIRJASTA

On 28.11. —29. Sateinen ilma. Katu kiiltelee märkänä. Useimmat ihmiset kulkevat sateenvarjot levitettyinä, vaikka ei tämä sade juuri kastele. Omituisesti taittuvat tässä raskaassa, alakuloisessa, vesihelmiä pisaroivassa ilmassa sadat valot. Katselen noita katkeilevia, heijastuvia säteitä, silmäni hellii niitä.

Kuljen ilman sateenvarjoa; sitä minulla ei ole koskaan ollut.

Minä rakastan tätä kaupunkia erikoisesti. Rakastan sen katuja, ikkunoita, taloja, liikettä. Parhainta ajanvietettäni, puhdasta iloa, on minulle kuljeksia pitkin katuja, varsinkin iltaisin. Olipa ilma millainen tahansa, minä nautin liikunnosta. Vain siitä, että saan siirtää jalan toisen eteen, hitaasti, huolettomasti. Ja samalla kiinnittää katseeni kasvoihin, ihmisiin, kaikkeen.

Tulen Heikinkadulle. Primulan kulmassa loistaa hehkuvanpunaisin kirjaimin O.Y. HENRY-AUTO A.B. Minä melkein pysähdyn. Se on huikaiseva ja huumaava väri. Vaikuttaa minuun kuin Itämaat. — Th. Wulffin kammottavan ja kylmän sinistä reklaamivaloa minä pelkään.

Ruotsalaisessa teatterissa näkyy menevän Tiggaroperan.

Raitiovaunut kiitävät sihisten rataa. Monet kellot soivat. Vesi solisee likaviemäriin. Aleksanterin puolelta kuuluu kimeä pojan ääni: Skvallerklockan …

Kuljen Bulevardia alas rantaan ja takaisin. Kalossini ovat raskaat ja hiukan liian isot. Jokin sadepisara vierii kaulukseni alle ja jatkaa tietään rintaani pitkin. Omituinen levottomuus syö minua tänä iltana. Olen kuljeksinut jo toista tuntia näin, yksin, ympärillä kadun hälinä, tuntemattomat ihmiset ja tippuva sade.

Oi, niin tyhjää, niin äärettömän tyhjää on minun elämäni. Ei ole mitään kiinnekohtaa, ei mitään tehtävää. Ei kotia. Opiskeluni — sehän on vain näennäistä. Minä olen elänyt vain itselleni monta, monta vuotta.

Olen esteetikko. Olen yrittänyt hienosti herkutella elämällä. Nauttia niin, ettei tunnu mitään pistävää tai tympäisevää sivumakua. Kuunnellut sangen kauan professori Hirnin luentoja, lukenut maailmankirjallisuutta, istunut teattereissa. Tanssinut juhlissa. Turhaa!

Moni mies on suudellut minua. Olen luisunut niin pitkälle, että olen kadottanut välittömän kyvyn rakastaa. — Tutustun johonkin mieheen, me puhelemme, nauramme, näen selvästi, että hän voisi rakastua minuun. Minä — sanoinpa minä hetkenä tahansa hyvästi hänelle — minussa ei liikahda kaihon värekään. Olenko minä kuollut? Tullut sellaiseksi kuin vanhat ihmiset? Tämä on kaameaa. En voi tarttua kenenkään käteen, en antaa kenellekään mitään — sydämestäni. Olen liian vapaa. Onnellisia ne, jotka ovat sidottuja. Oi, minä toivoisin muutamia vuosia takaisin, olemattomiksi. Silloin minäkin rakastin, niinkuin ollaan jonkun orjana. Sen ajan toivoisin jälleen. Tai en sittenkään. Turhaa! Turhaa!!

Rakastin siten yhtä, kahta, kolmea. Heidän kasvonsa kohoavat vielä silmieni eteen. Sitten on tullut toisia, jotka eivät ole merkinneet minulle mitään.

Olen koditon ja kadun vilinässä koetan unohtaa itseni. Tämä kuljeksiminen on tosi kuva itsestäni. Vieraana kaikille, katselijana, vailla mitään johtotähteä. Levoton ikävä rinnassa. Kaikki tulet vetävät minua puoleensa, ei mikään voi vangita sieluani. Olen tänä hetkenä äärimmäisen kyllästynyt kaikkeen. Jos minulla on Jumalaa, nousee sisimmästäni huuto, kuin kuukausia kuivaneesta maasta: Janoan…

Seisahdun Floran ikkunaan. Katselen alakuloisena valkoisia ja keltaisia krysanteemeja, punaisia, juuri auenneita tulpaaneita pienissä ruukuissaan ja sammalpohjaisia seppeleitä. Näen, että kukkakaupan peräseinällä oleva kello osoittaa normaaliaikaa: 20,15. Kuljen ohi reklaamilehdillä peitetyn kioskin, missä myyjä viluisena seisoo pöytään nojaten. En halua ostaa pika-arpoja kansanterveyden kohottamiseksi, koska jo pari kertaa olen koettanut turhaan.

Pysähdyn silmäilemään Kit-Catin elokuvia. Kaksoisohjelma: »Pakokauhu» ja »Loistava urotyön». — Puiston kulmassa, puhelinkopin lasin läpi näen nauravat, raikkaat naisenkasvot ja kuulen hänen laulavan, kirkkaan äänensä huutavan kuulotorveen: »Hyvä Jumala, milloin sinä sitten tulet?»

Jään seisomaan Kauppatorin rantaan, meren äärelle. Näen tumman, läikkyvän veden kuvastelevan Katajanokan tulia. Tuijotan ulapalle, ohimoitani pakottaa.

Minä olen etsinyt nautintoa, karttanut työtä ja vaivaa. Samppanjankuohua on elämäni ollut. En mitään ole tehnyt. Ei ole sitä rehellistä ruumiin työtä, joka minussa tekijäänsä kiittäisi.

Mikä vie minut tänä iltana tekemään tiliä itsestäni — syvemmin ja katkerammin kuin muulloin? Mistä tuli tuska, raskaampi, painavampi kuin tämä harmaja, itkevä ilma, joka ulottuu etäisyyksiin ja vaihtuu eetteriin?

Oi, minä tiedän sen. Tämä tunto ei tule ensikertaa, se kasvaa vain. Olenhan nainen, ehkä nuori vielä, mutta viisas. Kotia en ole luonut, lasta en ole kasvattanut. Minä ymmärrän sen nyt, että aatteet, juhlat, sanat, — ne ovat lopultakin vain paljasta leikkiä. Me emme ole luotuja ihmisiksi, vaan mieheksi ja naiseksi. Vain kaksi yhdessä muodostaa kokonaisuuden. — Liian syvästi minä tunnen yksinäisyyden ja vapauden kirouksen — se on raskainta maailmassa. Olen tuuliajolla. Valmis lahjoittamaan sieluni kenelle tahansa, antautumaan kenen orjaksi hyvänsä… mutta minä pelkään — pelkään, ettei minulla ole sielua. Se ei ole minun vallassani, on vapautunut, kylmä…«

Värähdän tuskasta. Sydänalani on kuin ontto, kaipauksen nakertama puu; hylättyjä linnunpesiä täynnään. Kaikki minun puuhani: koinsyömä vaate. Samppanjankuohua, samppanjankuohua.

Pelkään. Meri houkuttelee. Ui ulapalle ja nuku… Olen väsynyt itseeni. Jospa joku tekisi minut orjakseen. Pelastaisi minut, ei kuulisi omaa ääntäni, ei kysyisi minun mieltäni.

Olen epätoivoinen. En tahdo mennä huoneeseeni, missä vain kirjat minua ympäröivät. Vihaan niitä, koska olen nauttinut niistä kauan. Inhoan, kammoan itseäni. — Mereen! Pois!

Ei, Greta, sinä et saa. Sinun pitää kantaa tämä lohduton tyhjyys. Sinun pitää kestää. Täytyy, täytyy, täytyy. Sinun täytyy.

Lähden kävelemään ja käännyn konemaisesti Eteläiselle Rantatielle. Tuossa tulee vanha nainen vastaani. Rumat, väsyneet kasvot. Laahaavat askelet, kutistunut, käytä varsi. Tahtoisin kiertää käteni hänen kaulaansa, säälin häntä, ja kuitenkin: hän on onnellisempi kuin minä.

Joku laskee kätensä olalleni. Käännän välinpitämättömästi päätäni.

Aarne, Yksi niistä kolmesta. Minulla ei ole tunnetta enää edes hänelle. Sammunutta, kuollutta.

Hänen ruskeat, lujapiirteiset kasvonsa loistavat märkinä. Hänellä on hiukan näppyläinen iho, ja minä pidän siitä. Hän on päätään pitempi minua. Voimakas, tarmokas. Hänen silmänsä ja naurunsa on minusta rohkaisevinta maailmassa. Minun ei pidä näyttää, että olen onneton.

— Tiedätkö, sanoo hän, — olin juuri osoitetoimistossa hakemassa sinun osoitteesi. Ajattelin tulla jonakin iltana sinua tapaamaan.

Hän vaikenee. En vastaa. En ymmärrä itseäni tänään. Kuin olisi kieleni kuivunut kitalakeeni. Tämä apeus painaa minut maahan. Miksi alkaisin puhua, nauraa? Mitä se hyödyttäisi? Se on mennyttä. Tahtoisin kuolla. Sataman likainen vesi olisi juuri sopivaa minulle. Tämä katkeruus on hirveää.

— Olen iloinen, kun tapasin sinut näin. Minun täytyy puhua kanssasi.

On kuin ei hän tietäisi mitä sanoa. Minä olen ääneti. En jaksa, en välitä. Janoan jotakin, mitä ei koskaan lasketa käsiini. Tyhjänä loistaa edessämme kaareva tie. Olen kulkenut sitä satoja kertoja, se on kulunut askelistani. Pieni hellyys herää minussa tätä rakasta tietä kohtaan. Satamassa on laivoja. Siellä liikutaan, työskennellään. Oi, minähän olen vain katselija… Minulla ei ole osuutta mihinkään. Miten kauan me kuljemme ääneti? Tulemme Kaivopuistoon. Hän pysähdyttää minut varjoon ja tarttuu olkapäihini.

— Oletko sinä tarkkaan unohtanut minut?

En osaa vastata. Paleltunut ei virkoa. Minä kärsin kylmyydestäni. Hän kiertää kätensä ympärilleni. Näin me seisoimme usein ennen vastakkain. Hän on voimakas ja turvallinen. Niin varma itsestään. Puhuu hiljaa, pysähdellen, sanoja etsien.

— Minä tahtoisin sinut kotiini, vaimokseni. Muistathan, sinäkin rakastit minua kerran. Sitten häivyit tiehesi, kuin et olisi pannut mitään arvoa rakkauteeni. Mutta minulla ei ole ollut koskaan enää sellaista aikaa. Siitä on kolme vuotta. Minä olen kyllä tavannut toisia naisia, en ole löytänyt heissä sitä, mitä sinussa. Sinä olet sellaisia, jotka voivat antaa miehelle taivaan ja maan, hukuttautua rakkauteen. Sinä jätit minut — kuitenkin minulla on mielestäni jonkinlainen oikeus sinuun. Sinun tulee olla minun, ei muiden. Sano nyt yksi sana minulle, rakas Greta.

Katson häntä pimeässä, ja silmiäni sokaisee ikävä ja onnettomuus. Voinko minä enää olla hyvä, antautuvainen, lämmin? Kokonaisesti kaikkea, mitä mies voi naiselta toivoa? Oi jumalat, taivas ja maa! Eikö kaikki ole autiota ja tyhjää? Ilotonta, toivotonta, kuollutta? Minä antaisin mitä tahansa, jos olisin jälleen sellainen, jos riemuni olisi hukuttautua toisen tahtoon, jos olisin välitön, yksinkertainen lapsi.

— Sano nyt jotakin, rakas Greta.

— Minä en tiedä. Olen muuttunut. Jos minä en voi olla sitä, mitä sinä odotat.

— Minäkin olen muuttunut. En minä odota ainaista hurmiota, en laisinkaan hurmiota. On turhaa yrittää muodostaa kaikkia päiviä juhlaksi. Minä olen alkanut vihata koruja, — tyhjiä sanoja, joutilaita ihmisiä. Maailma on täynnään hyödytöntä, sellaista, millä ei tee mitään. Minä en tarvitse nukkea enkä geishaa, siksi tulin luoksesi. Tarvitsen vaimon — juuri sinut. Meidän on seistävä rinnan, elettävä, tehtävä työtä. Täytettävä toistemme ikävä…

Minä nojasin häneen ja tiesin olevani turvassa. Hymyilin. Jätin sanomatta, etten tuntenut lainkaan itseäni naiseksi, joka pystyy seisomaan hänen rinnallaan. Olin pikemmin kuin lapsi, joka on pimeästä ja sateesta päässyt äitinsä syliin.

Hän puhui paljon ja sai minutkin puhumaan. Ylhäinen jää suli sielustani. Laskeuduin huipulta laaksoon, maan, rakkaan maan pinnalle. Olen niin hirvittävän iloinen. Mitä sillä on väliä, jos minä olenkin pahainen, häilyväinen tyttö. Hän kyllä on järkevä. Kiedon käteni hänen kaulaansa ja jään siihen riippumaan. Heitän pääni taaksepäin ja nauran. Ihanaa on nauraa. Minä tulen jälleen entiselleni, olen löytänyt tehtäväni.

Hän suutelee minua hienosti ja lämpimästi. Puusta tipahtelee ylitsemme pisaroita. Lähdemme kulkemaan. Märkä hiekka kahisee jaloissamme. Yksinäisen lyhdyn valossa loistelevat paljaissa oksissa riippuvat raskaat pisarat kuin ihmeelliset, suuret jalokivet.

Kiipeämme ylös Ullanlinnan valleille. Seisomme rinnan pimeällä kukkulalla. Olen ollut täällä usein ennenkin. Katsellut Helsingin tuhansia, valaistuja ikkunoita. Ne ovat olleet minulle elämän vertauskuvana, loistavan, rikkaan, tanssivan elämän. Olen tahtonut rientää sinne, heittäytyä sen syliin — koskaan kyltymättä.

Se ei houkuttele minua enää. Oi, kuinka hyvä, että hän on vierelläni. Käännymme katsomaan merta. Suomenlinnan majakan valokeila piirtää pimeää taivasta, sen valo häilähtää levottomasti väreilevien aaltojen harjoilla.

Minä värisen. Hän kietoo kätensä lujasti ympärilleni — kuinka pieni ja hoikka olenkaan — ja suutelee minua täällä ylhäällä.