KÖYHÄ LESKI

— Hyvää huomenta.

Leskirouva Fabritius kohotti pyöreää päätään, joka oli kuin aivan ympyriäinen nappi isomman pallon päällä, jollainen oli lyhyt vartalo. Punakat, terveen väriset kasvot vetäytyivät makeaan hymyyn, kun hän toivotti vuokralaiselleen hyvää huomenta korkealla äänellä. Se muistutti lähinnä savikukon ääntä, kun siihen puhalletaan nuotin mukaan.

Hänen iso vatsansa hipoi pöydänreunaa. Jalat nahkaisella pallilla hän nojasi takakenossa tuolin selkään ja piti edessään lyhyillä käsillään Hufvudstadsbladetia. Oikeastaan oli ihme siinä asennossa, ettei tuoli keikonnut:

Makeasta hymystä ei voinut millään huomata, että pieni harmillinen tapaus oli jo tänä varhaisena: aamuhetkenä sattunut. Se oli tämä:

Palvelustyttö oli 7,15 lähtenyt ulos. Piti tuoda Elannosta kolme litraa maitoa, yksi pienempi ranskanleipä, maalaisreikäleipä ja pikkumitta kuohukermaa. Hän palasi kolme minuuttia vailla puoli kahdeksan, vei tavarat keittiöön, tuli ruokasaliin, pani pöydälle emännän eteen loput viidestätoista markasta ja vastalaput tavaroista. Silmäsi kelloon. Se oli kahta minuuttia vailla puoli kahdeksan. Rouva tahtoi täsmälleen puoli saada kahvinsa; jos se myöhästyi viisi minuuttia, oli hän hermostunut koko päivän. Saattoi sanoa ja tehdä mitä tahansa. Tyttö laski pienen, ihan pienen kermakannun teevadille. Se oli sellainen, joita kahviloissa käytetään tarjottaessa yhden hengen kahvia. Rouva Fabritius oli sen ostanut silloin, kun siellä asui laiska neiti, joka joi aamukahvin vuoteessaan.

Pieni kermakannu oli raukka piripintanaan. Näki, että kermaa oli mennyt hiukan yli.

— Voi, voi, miksi otti tämä kannu? Se ei vetä pikkumitta.

— Rouva oli pannut eilen maitoa siihen toiseen kannuun.

— Eikös ole suuri kannu? Voiko minä maksaa kerma ja kaadaa maahan. Tämä tekee markka kahdeksankymmentä penni. Niin vähäsen, niin vähäsen kermaa.

Palvelija poistui ääneti ja hiljaisesti.

Rouva laski rahat ja laput. Kaikki oli oikein, mutta kermaa vain tuo mitätön kannu, johon juuri sopi peukalo sisään. Muutenkin ne Elannossa tahtovat mitata aina kermaa, jossa on paljon vaahtoa. Kun vaahto sitten hupenee päältä, niin tietäähän sen, mitä siitä jää kermaa jäljelle.

Siis kaikesta tästä kiusasta ei rouvan kasvoilla näkynyt jälkeäkään. Voimakkaasti se harmitti häntä, kovin voimakkaasti, mutta hän painoi sen sisimpäänsä ja sinne se unohtui, purkautumatta.

Rouva oli ketterä, vaikk'ei ylettynyt itse solmimaan kenkäinsä nauhoja kiinni. Hän siirsi jalallaan pallin syrjään, luiskahti maahan, kaatoi kahvia vuokralaiselleen ja hissutteli sitten tohveleissaan makuuhuoneeseensa, jossa tytär oli pukeutumassa.

— Gretchen, tule sisään, herra Vaski on pöydässä.

Gretchen, nuhteeton ja säädyllinen, totinen ja alistuvainen, kampasi vaaleahkoa, pienille laineille onduloitua tukkaansa. Hän pisti kamman pystyyn harjan jouhikkoon ja lähti mitään sanomatta äitinsä perästä ruokasaliin. Hymyili hiukan voileipää pureksivalle herra Vaskelle, ja totiset kasvot kirkastuivat.

— Hyvää huomenta.

— Hyvää huomenta.

— Ole emäntä, Gretchen, minä on juonut kahvin.

Herra Vaski katsahti emäntään. Tämän naukuva, korkea ääni teki aina hänet epävarmaksi. Peloitti, sai nielaisemaan vikkelästi toisen kupin kahvia, jäämään yhdelle voileivälle ja lähtemään puolinälkäisenä. Hän nousi, seisahtui, katsahti epäröiden mustapukuista rouva Fabritiusta.

— Tahtoisitteko olla hyvä ja järjestää täksi illaksi kahvia ja leivoksia, minulle tulee kolme vierasta.

Rouva pudisti äkillisellä liikkeellä päätään: Kahvia, leivoksia, rahaa!

— Mitä, minä ei ymmärrä…

Se purkautui hätääntyneesti ja valittaen. Rouva käänsi toista korvaansa nuoreen mieheen päin, pää meni kallelleen, posket vetäytyivät viiruille, pienet silmät vilahtivat toiseen silmänurkkaan.

— Minulle tulee illalla kolme vierasta. Tahtoisin esitellä heidät teille. Jos tahtoisitte laittaa hyvät kahvit ja wienerleipiä ja leivoksia. Jättäkää sitten lasku minulle. En tule päivälliselle.

Kiristyneet kasvot sulivat sulaksi hymyksi.

— Ahaa. Esittä meille. Onko sukulainen, mitä?

— Minun sisareni ja pari muuta.

Rouvan lihava käsi lepuutti sormiaan ilmassa:

— Ei, ei tarvitse maksaa. Ei tarvitse lasku. Nämä on minun vieraita myös. Gretchen laitta yksi kakku, vaniljakakku.

Kun vuokralainen oli mennyt, painoi rouva vatsaansa pöytään, että olisi luullut koskevan. Huojutti päätään ja harteitaan.

— Voi, voi. Kuusi wienerleipää, kuusi leivosta. Kaksitoista markka. Minä köyhä leski, minä ei voi antta gratis. Kuka antta minulle yksi wienerleipä gratis? Voi, voi, tämä mies vie minut konkurssiin.

— Jättäkää hänelle lasku, sanoi tytär sävyisästi.

Rouva pudisti epätoivoisesti lihavuuden vuoksi melkein liikkumatonta päätään.

— Sinä ei ymmärrä. Yksi mies on asunut yksi vuosi, on rikas. Saa palkkaa kolme tuhatta. Tämä mies ei saa loukata. Hyvä mies. Rikas mies.

Vähän ajan kuluttua:

— Eikö sinä pidä tästä herrasta, mitä?

Gretchen punastui.

— Tietysti minä pidän.

— Jaa. Hyvä mies. Te voi mennä naimisiin, Gretchen. Mitä?

Gretchen ei virkkanut mitään. Ei kukaan mies ollut vielä hänelle osoittanut mitään huomiota. Hän oli nuhteeton ja kiltti. Hänestä olisi tullut hyvä vaimo, mutta kukaan ei ollut nähnyt hänen hyvyyttään, ja niinpä hän hiljaisessa mielessään ajatteli, että miehet valitsevat mieluummin häijyjä, kevytmielisiä ja laiskoja tyttöjä vaimokseen. Ahkeria ja vaatimattomia ei kosi kukaan. Itse asiassa Gretchenin vika oli se, ettei hän ollut joutunut edes nuorten miesten lähettyville. Ainoa oli herra Vaski, joka tosin oli jäänyt häneen nähden tavallisen välinpitämättömäksi.

Rouva Fabritius oli hautonut ajatustaan jo kauan. Taistellen suurta itaruuttaan vastaan hän salli täysihoitolaisensa kylpeä ammeessa kerran viikossa, vaikka ajatteli kipein sydämin, että se tekee lähes kolme markkaa. Hän kustansi sunnuntaiksi kanan- tai jäniksenpaistia, osti suolakurkkuja ja salaatteja, mutta istui sitten keittiössä katselemassa, että palvelijan piti syödä paistettua makkaraa, ja valitteli sydäntäsärkevällä äänellä:

— Minä köyhä, köyhä leski…

Hän pisti itse kaikki ruoanjätteet kaappiin ja katosi sitten tiehensä. Palvelija venytti kieltään hänen jälkeensä ja mutisi:

— Saksalainen saituri. Laskee joka pennin neljäkymmentäyhdeksän kertaa. Ostaa ruokaa niin vähän, että kaikki käyvät nälkäisinä.

Tuli ilta. Kahvipöytä oli katettu ruokasaliin. Suuren kruunun kynttilöistä kolmasosa oli sytytetty. Kukkakaupan tyttö toi kimpun punaisia ruusuja. Herra Vaski oli lähettänyt ne kahvipöytään, ilmoittaen tulevansa kello kahdeksan.

— O-joi-jo-joi!

Rouva Fabritius huusi sen korkealla, puhtaalla sopraanollaan, korko toisella ja neljännellä. Se oli kuin äkillinen viulun vetäisy. Hän asetti kukat korkeaan kristallimaljakkoonsa.

— Gretchen. Tule katso. Herr Vaski lähettä ruusut. Punaisia ruusuja. Aaaa… Kymmenen markkaa yksi, minä tietää. Viisi kappaletta. Viisikymmentä markkaa. Kauniit ruusut, mitä?

Nämä kukat toivat rouva Fabritiuksen mieleen ihania toiveita. Ne hyväilivät hänen kitsasta sydäntään, joka aukeni kuiskauksesta: Gretchenille. Hän riensi keittiöön, osoitti katonrajassa olevaa säilykekaappia. Toimitti palvelijalle:

— Elli otta tuoli. Elli antta minulle se viinamarjasafti. Elli laitta minun sievät kristallilasit tarjoilupöytään. Kaata mehun valmiiksi. Minä tarjoan. Tulee juhla.

Hän lyllersi ruokasaliin. Väänsi kaikki valot palamaan. Istuu mustassa leningissään nojatuoliin. Pieni palli jalkojen alla hän tuijottaa ruusuja. Varmasti Gretchen joutuu kihloihin. Ruusuja! Hän näki oman nuoruutensa päivät Saksassa ja huokasi: — Minä köyhä, köyhä leski. — Kuitenkin leikki hyvämieli turpeilla kasvoilla. Ah, mitä unelmia… lämpö, romantiikka, rikkaus. Tuo siivo mies, syökin niin vähän, ja kolmentuhannen kuukausitulot. Onni sykähdytti hänen jokaista hermoaan.

Vaski tuli vieraineen eteiseen. Rouva Fabritius näkee avattujen kaksoisovien läpi, miten kolme naista työntyy eteiseen. Kolme naista! Hän ei pysty kohoamaan seisaalleen, vaan laskee kätensä vatsan päälle. Eteisestä kuuluu iloista naurua ja puhelua. Hän lähti sitä kohti, kun jo Vaski tuli vastaan, taluttaen kädestä nuorta, ruskeasilmäistä tyttöä.

— Tässä on morsiameni — ja rouva Fabritius.

— Terve tuloa, terve tuloa. Mitä? Minä ei ymmärrä teidän suomi…

— Meine Braut.

— Ihre Braut? Aaa. Sie haben es nicht erzählt.

Toiset naiset olivat Vasken sisar ja morsiamen äiti.

— Gretchen, Gretchen.

Gretchen tuli ja sai vieraat hoiviinsa. Äiti-rouva tassutteli keittiöön, veti oven kiinni ja tarttui päähänsä.

— Voi, voi. Tämä suomalainen herr tuo kolme naista. Kolme naista juo niin paljon kahvi. Minä köyhä leski, minä ei voi maksaa tämä kallis juhla. Ja minun kruunussa palaa kaikki kynttilät.

Näin hän valitteli, eikä sitä sieluntuskaa, joka hänen äänensä värinässä ja hänen kerrassaan halkeavilla kasvoillaan ilmeni, voi millään kuvata. Kenties saattavat kadotetut huutaa sillä tavalla luiskahtaessaan helvettiin, kun ovat jo pitäneet kiinni taivaan kynnyksestä. Eikä kukaan olisi voinut arvata hänen tuskanhuutonsa kuullessaan, kuinka monta tuhatta hänellä oli pankissa. Mutta vähentää rahaa pankkitililtä oli vaikeampaa kuin leikata irti osa ruumiistaan. Hän istuutui pöydän ääreen laatimaan laskua, jossa ilmeni vanhan saksalaisen kauppiassuvun taito.

8 wienerleipä…… 8:— 8 bakelsi ……… 8:— 12 kuppi kahvia… 12: — Kerma………….. 3:60 Safti 6 lasia à .. 12: — Kakku ………… 20: — yht. 63:60

Kun hän henkensä lohdutukseksi kirjoitti tätä ja ajatteli, ettei hän saa mitään maksua liikasähköstä, kurkisti Gretchen keittiöön, iloisena, koska morsian oli heti voittanut hänet ystävyydellä, jollaista ei kukaan tähän saakka ollut hänelle osoittanut. Ruokasalin avatusta ovesta kuului gramofonimusiikkia.

— Eikö mamma tule jo juomaan kahvia?

Mamma puristi huuliaan:

— Minä ei ehdi, tai odotta, minä tulen.

Hän esiintyi pöydässä vierasvaraisena emäntänä. Purkautui tuon tuostakin kovaan nauruun ja huudahteli: O-joi-jo-joi! Morsian aivan pelästyi sitä ensikerralla.

Kun Vaski palasi saattamasta vieraitaan, sormessa kultasormus ensimmäistä päivää ja mieli onnellisia haaveita täynnä, istui rouva ruokasalissa, yhden lampun valossa, lasku edessään pöydällä. Hän melkein sokaisi nuoren miehen hätäisellä, onnettomalla, kiivaalla äänellään.

— Minä laski tämä kesti. Se tulee kallis, minä antoi minun hyvä mehu. Ja kakku. Minä ei voi antta kaikki gratis. Herr näkee tämä lasku.

Vaski kaivoi rahat. Kuusikymmentäneljä markkaa.

— Minä antta neljäkymmentä penni takaisin.

— Ei tarvitse.

— Otta pois. Tuossa. Minä ei otta liikaa. Nuorena minä ei säästänyt, nyt minä säästä. Minä ei saa rahaa ja kaikki maksaa. Te ymmärrä, herra.

— Hyvää yötä, sanoi Vaski ja vetäytyi ovelleen päin.

— Hyvä yötä, hyvä yötä. Herra nukkuu nyt ja ajattelee morsianta.

Rouva hymyili kirkkaasti, otti rahat, sammutti sähkön. Jo kuuluivat hänen tossujensa suhaukset, kun hän eteni kylpyhuoneeseen. Otti pienen siukan lämmintä vettä pestäkseen kasvojaan ja sanoi puoliääneen: A-jai-ja-jai. A-jai-ja-jai.

Kylpyhuoneesta hän palasi keittiöön ja katsoi, näkyikö palvelijanhuoneen ovenraosta tulta. Jaa. Hän koputti oveen.

— Mitä tekee Elli? Kello puoli kaksitoista valvoo Elli. Minä olen sanonut sata kertaa: Elli ei saa polttaa sähkö. Mitä tekee Elli? Lukee romaani. Yksi tuhma tyttö lukee yöllä romaani.

Elli on hypännyt pystyyn. Ei osaa suoriutua vuoteeseen, katsoo vain ja saa sanotuksi:

— Tämä on vain viiden kynttilän lamppu. Ei se vie paljon.

— Mitä? Tietääkö Elli, mitä tekee minun sähkölasku? Kaikki polttaa, yksi maksaa. Elli menee sänkyyn. Minä sammutta itse.

Joutui viimein rouva Fabritiuskin sänkyyn. Hän risti kätensä vatsansa päälle ja päästeli muutamia lyhyitä ähkäyksiä. Luki huokaillen Vater unser.

Se lohdutti ja suojasi.

Ah, elämän taistelu oli käynyt hänelle sangen raskaaksi.