TUPAKKALAKOSSA

Vielä viikko takaperin olin säälittävä tupakan orja.

Poltin tavallisesti parikymmentä sikaaria päivässä. Eivätkä ne vielä tuntuneet paljoltakaan. Minun huoneessani joka vasta-alkava palosotilaskin olisi pökertynyt tajuttomaksi kuin kana saunassa. Ja jos olisin tuonut pöydälleni tuoreita silakoita, niin parin tunnin kuluttua olisi niitä voinut syödä savustettuina. Sillä minä tupruttelin aina huoneeni niin täyteen savua, että oli kummallista, kuinka sinne enää itse mahduin.

Eräänä aamuna minulla oli satunnaista päänsärkyä. Sellaista vain »eilisiltaista», josta en viitsi sen enempää kertoa. Eikä se ole tarpeellistakaan, sillä vaikka päänsärky pääasiallisesti onkin pääasia, niin sitä se ei kuitenkaan ole tässä tarinassa. Se oli vain tilapäisenä syynä siihen, ettei tuona aamuna minulle maittanut sikaankaan.

Tulinpahan siinä muun joutavan mukana ajatelleeksi, että minkähän äjäkän tuo antaisi, jos piruuttaan lakkaisi tuostakin tupakoimisesta. Kun siitä ei näyttänyt olevan muuta hyötyä kuin »ettäpähän vain öyhkyyttää».

Tämä aate saavutti sisälläni yhden äänen kannatuksen. Koska vastustavia ääniä ei ilmennyt, lyödä napautin yks kaks piipunkopalla pöytään ja sanoin, että se on päätetty. Ja minä, ollen nopean toiminnan ja rautaisen tahdonlujuuden mies, paninkin päätökseni viipymättä täytäntöön. Kaikki kotona olevat tupakkavarastoni ja piipun nakkasin iloisesti vihellellen uuniin ja merkitsin sitten lyhyesti muistikirjaani, että olin ikuisiksi ajoiksi lakannut tupakoimasta. Ja niin oli asia selvä kuin pilvinen päivä.

Tupakasta luopumiseni kävi niin helposti ja vaivattomasti, että itsekin sitä ihmettelin. En edes huomannut tehneeni mitään erikoisempaa. Ajattelinpahan vain, että näin sitä nyt ollaan tupakkalakossa. Sitten ajattelin, ettei vähäpätöinen tekoni ansainnut sen enempää ajattelemista. Tehty mikä tehty, ja sillä hyvä.

Käytyäni syömässä aamiaista, johtui sivumennen mieleeni, että nytpä sitä ei pistetäkään sikaarin hampaisiin. Ei tänään, ei huomenna, ei milloinkaan eikä silloinkaan.

Mistä lieneekään johtunut, että mieleeni pyrki väkisinkin tunkeutumaan jotakin kaihoisaa alakuloisuutta. Vähän niinkuin sellaista maailmantuskaa, joka on kaikille suurille sieluille niin ominaista. Ajattelin, kuinka mitätöntä onkaan ihmisen olemus pyrkimyksilleen, päätöksilleen ja päämäärilleen verrattuna äärettömään avaruuteen ja loppumattomaan iankaikkisuuteen. Ja kuinka vähän kärpäsen käveleminen heilautteleekaan maapalloa, niin vielä vähemmän vaikuttavat ihmisneron ja tarmon suurimmatkaan aikaansaannokset tässä äärettömyyden laveudessa. Sillä eikö valtamereen heitetyn hietajyväsen tavoin koko maapallokin kerran häivy ikuisuuden kuiluun pyramiideineen ja pilvenpiirtäjineen? Katoa kuin kultapaperilla vyötetty sikaari, joka tupakoitsijan ahnaisiin hampaisiin jouduttuaan sauhuna ja tuhkana haihtuu kaiken maailman tuuliin?

Näin filosofoidessani korkeampia asioita alkoi tupakkalakkohommanikin tuntua naurettavan pikkumaiselta. Sillä mitäpä se tätä maailmankaikkeutta keikauttelisi sinne taikka tänne, jos minä, pieni maan matonen, luihauttelisin tupakansavuja tai en.

Tällä hetkellä olisin voinut vetää pitkän viivan koko asian yli. Mutta minä olen niin kiusallisen turhantarkka pysymään päätöksissäni, olkoot ne sitten kuinka hassuja tahansa.

Päästäkseni ajatustoiminnassani jälleen konkreettiselle maankamaralle, rupesin huvin vuoksi laskemaan, kuinka paljon tupakkarahoja säästäisin ensimmäisten kymmenen paastovuoden aikana. Mutta vaikka tulos osoittautui yllättävän miellyttäväksi, ei se tuntunut minua erikoisesti innostavan.

Hetken kuluttua kävelin rauhattomin askelin edestakaisin lattialla. Sivumennen kohentelin uuniakin, jossa paloi iloinen lieska. Sinne heittämäni tupakatkin olivat jo hiiltyneet muistuttaen minulle uudestaan kaiken katoavaisuutta.

Jostakin syystä alkoi minua äkkiä tavattomasti hermostuttaa.

Nostattaakseni mielialaani tekaisin nopeasti pienen sukkeluuden, jonka avulla koetin päästää raikkaan ja vapauttavan naurun. Mutta se väkinäinen hohotus, joka kurkustani pinnistäytyi, kuulosti kuivalta ja mauttomalta, ikäänkuin olisin hörähtänyt lahoon puutorveen.

Lopulta ihan suutuin itseeni, vaikka en tiennyt miksi. Painoin hatun päähäni ja ryntäsin synkin mielin ulos kävelemään.

Harhaillessani miltei sekopäisenä sinne tänne johtui mieleeni, että pieni annos nikotiinia kenties rauhoittaisi hermostoani. Mutta minähän olin kerta kaikkiaan tehnyt päätöksen. Enkä minä olekaan semmoinen mies, jonka housut liehuvat jokaisen tuulenhumahduksen mukana.

Mutta — eikö raittiusintoilijoidenkin täydy joskus sairaustapauksissa käyttää lääkkeenä alkoholia?

Taisteltuani oman pikkumaisen persoonani kanssa voitin lopulta itseni. Päätin vielä kerran ostaa yhden sikaarin — ainoastaan lääkkeeksi.

Vetäistyäni pari mojovaa sauhua huomasin ilokseni, että lääke olikin todella tehokasta. Poltettuani sikaarin puoliväliin, heitin sen ylimielisesti katuojaan, sillä tunsin olevani jälleen terve, enkä tahtonut mitenkään rikkoa päätöstäni. Enkä muuten tuntenutkaan erikoisempaa halua tupakoimiseen.

Illalla minua alkoi uudelleen hermostuttaa.

Koetin panna nukkumaan, mutta unen päästä en tahtonut mitenkään saada kiinni. Kauan aikaa kieriskeltyäni vaivuin jonkinlaiseen horrostilaan, jossa näin kummallisia näkyjä. Näin kadulla vanhan, rääsyisen miehen, joka sanoi olevansa entinen tupakkatehtailija Borgström. Hänellä oli käsissään tyhjä sikaarilaatikko, johon keräili ohikulkevilta almuja. Kun lähenin ukkoa antaakseni hänelle kaksikymmentäviisi penniä avustusta, alkoikin hän haukkua minua lakkoilijaksi ja rettelöitsijäksi, jonka takia hänkin muka oli joutunut mieron tielle. Sitten ilmestyi uhkaavan näköisiä tupakkatehtaan työmiehiä, jotka seurasivat perässäni ja syyttivät minua siitä, että he olivat joutuneet työttömiksi. Miehet aikoivat ilmeisesti ryhtyä kurittamaan minua, ja minä ravasin pakosalle kuin hätääntynyt hevonen.

Heräsin levottomasta unestani ja pyyhkäisin kylmää hikeä miehekkäältä otsaltani. Tunsin sisälläni outoa, kalvavaa kaipuuta, joka ei ollut nälkää eikä janoa, vaan jotakin selittämätöntä. Kun en saanut enää unta, nousin jalkeille ja kävelin lattialla edestakaisin. Etsin kaikista taskuistani jotakin, vaikka en itsekään tiennyt mitä. Sitten puin nopeasti päälleni ja lensin ulos ovesta kuin potkun saanut jalkapallo.

Oli jo niin myöhä, että kaikki kaupat, kioskit ja kahvilatkin olivat suljetut. Miltei menehtyneenä ryskytin erään ravintolan ovea, kunnes poliisi tuli sanomaan, että herra ottaa nyt kiireesti vosikan ja ajaa kotia ja nukkuu päänsä selväksi ja herää sitten aamulla nättinä poikana.

Laukkasin epätoivoisena katua ylös, toista alas. Tilani tuntui ihan sietämättömältä.

Erään kadun keskikäytävällä, passissa seisovan poliisin lähellä huomasin maassa esineen, joka ilmeisesti oli koko pitkä sikaarinpätkä. Hyökkäsin sitä tavoittamaan kiihkoisasti kuin juutalainen kultarahaa. Mutta poliisikin oli nähnyt aarteen ja sieppasi sen nokkelasti ennen minua.

Olin vähällä vaipua maahan kuin säkki, jossa ei ole mitään sisällä. Kohensin kuitenkin itseäni ja astuin notkuvin polvin poliisin luo ja pyysin häntä kaiken ihmisyyden nimessä luovuttamaan löytönsä minulle. Väitin, että olin itse äskettäin sen sikaarinpätkän vahingossa heittänyt kadulle ja että kaikin mokomin tahdoin etsiä sen takaisin, koska minussa muka oli spitaali, kurkkumätä ja monta muuta pahaa tautia, jotka voisivat tarttua muihin sen kautta.

Lopuksi kun tarjosin järjestyksenvalvojalle kaksikymmentä markkaa löytöpaikkaa, sain sikaarinpätkän haltuuni. Sytytin sen vapisevin sormin kuin se olisi ollut dynamiittinani. Saatuani sisälleni muutamia haikuja palasin uudistunein voimin kotia ja nukuin lopun yötä rauhallisesti, kuten ainakin ne, jotka ovat päivänsä hyvin käyttäneet.

Tätä kirjoittaessani olen edelleenkin tupakkalakossa. Sitä on jo kestänyt kokonaisen viikon, eikä se ole tuntunut ensinkään vaikealta, vaikka monet niin luulevat. Joistakin syistä on hermostoni ollut epäkunnossa, jonka vuoksi minun on ollut pakko käyttää lääkkeenä hiukan nikotiinia. Toissapäivänä ostettu sikaarilaatikko on jo loppumaisillaan. Jos hermostoni paranee, en osta uutta laatikkoa, sillä lakkopäätöstäni en mitenkään aio rikkoa. Enkä sitäpaitsi ole tuntenutkaan mitään tupakantuskaa.