IHMEELLISIÄ TAIKOJA

Kun johtajat Perimmäinen ja Hyntty ynnä varatuomari Niljakas lähtivät onkimaan, oli heidän eväskorinsa ladattu runsaasti ja monipuolisesti kuin paremmanpuoleinen siirtomaatavarakauppa. Ettei lukija tulisi kateelliseksi, luettelen korin sisällöstä ainoastaan suolatut silakat ja litranvetoisen astian sitä, minkä tehokkuus merkitään 96 %.

Kun oli päästy onkimapaikalle ja heitetty riipat, ehdotti johtaja Perimmäinen, että eikös tehdä, pojat, semmoinen päätös, jotta jokainen saa sekoittaa itselleen ryypyn aina kalan saatuaan eikä kukaan ota yhtään ryyppyä ennen ensimmäistä kalaansa.

Toiset myönsivät, että mikäpäs siinä, tehdään vain niin. Mutta johtaja Perimmäinen kaivoi tällä ehdotuksellaan toisille katalasti kuoppaa, sillä hän tiesi olevansa paras kalamies koko seurueesta.

Sitten sylkäistiin matoihin, hujautettiin siimat veteen ja ruvettiin hartaasti odottamaan sitä ensimmäistä kalaa, joka toisi tullessaan ryyppyluvan.

Puolen tunnin kuluttua sanoi Niljakas, että tämä on nähtävästi kalojen pyhä paikka, johon ne saapuvat ainoastaan omina sunnuntai- ja juhlapäivinään, mutta ei silloinkaan mässäämään ja syömään, varsinkaan matoja, joissa on kavala koukku sisässä, vaan harjoittaakseen jotakin muuta, mitä niiden tapoihin ja menoihin kuuluu. Mutta nyt hän, Niljakas, aikoi koettaa muuatta taikaa, jolla tavallisissa pateissa pitäisi tulla kaloja sen kun kerkiää veneeseen noukkia, sillä niin taiottuina kalat suorastaan tappelisivat siitä, kenen vuoro kulloinkin olisi päästä koukkuun.

Sitten Niljakas kävi eväskorin ääressä laittamassa voileivän ja istui jälleen paikalleen perätuhdolle. Mutisi siinä outoja sanoja, joita tuskin lienee itsekään ymmärtänyt, ripotteli leivänmuruja veteen, pyöritti silmiään kuin sotajalalla oleva kafferineekeri ja sanoi sitten toisille, että katsokaapas nyt hattujenne pohjiin ja huutakaa sinne, että »pii!»

Toiset panivat hattunsa silmilleen ja huusivat: »pii!»

— Tarkatkaa nyt visusti onkianne, — neuvoi loitsija. Itse hän riipaisi minuutin kuluttua kalan niin, että vapa voihkaisi ja siima sanoi hiuh, riisui sen nopeasti koukusta, paiskasi sen veneen sameaan pohjaveteen ja ryntäsi nuolena ottamaan naukun.

Johtajat Perimmäinen ja Hyntty tuijottivat onkiinsa järkähtämättöminä kuin Helsingin aseman kivijättiläiset City-pasaasin käytävään. Mutta se ensimmäinen kala viivytteli kuin kiusalla: missä lieneekään kutale kuhnustellut.

Niljakas nappasi pian toisen kalan veneeseen ja siitä luvatun palkinnon suuhunsa. Ja heti perästä kolmannen. Tulipa hyvälle tuulelle ja pisti jo iloissaan lauluksikin:

»Männyn lehdellä vihreällä visersi kalkkuna kaunoinen; siitä se riemu mun rintaani nousi, siksi on mieleni murheinen.»

— Ole tuossa mylvimättä! — ärähti Perimmäinen, jonka teki äkkiä mieli katkoa onkivapansa matonpiiskauskepeiksi ja sanoa jotakin, mikä ei sovi koulusivistystä saaneelle ihmiselle.

Ikäänkuin vastaukseksi sieppasi Niljakas jälleen kalan, jonka heitettyään veneen pohjalle säntäsi taas sekoittamaan napsua »niljakkaaseen suuhunsa», kuten Perimmäinen kateudesta pakahtumaisillaan ajatteli.

Mutta sillä aikaa, kun Niljakas pyöritteli teelusikkaa juomalasissaan, kopeloi johtaja Hyntty veneen pohjalta kalan käsiinsä, vihelsi pitkään, hymähti »yhyy», heitti sen takaisin ja sanoi:

— Nyt ei tule kalansaivartakaan, vaikka onkisi hopeakoukulla ja silkkiäisperhosella. Ja ryypyn puutteessa on kielenikin niin kuivunut, etten tiedä enää, onko suussani puukapula vaiko palanen anturanahkaa. Minun täytyy myöskin yrittää noituutta.

Hyntty alkoi vuorostaan taikoa. Kävi eväskorin ääressä tekemässä voileivän ja kumarsi kolme kertaa joka ilmansuuntaan, kiekaisten samalla kuin kukko. Sitten istui tuhdolleen ja mumistuaan salaperäisiä lukuja kiskaisi kohta kalan niin, että vapa voihkaisi ja siima sanoi hiuh, ja sai vihdoinkin kauan odotetun ryyppynsä. Saipa pian toisen ja kohta kolmannenkin.

Niljakas ja Hyntty vetelivät nyt kilvan kaloja. Ja sitä mukaa »pieniä» suihinsa. Ennen pitkää he istuivat keskituhdolla kaulakkain, vannoen toisilleen ikuista ystävyyttä ja veriveljeyttä ja lupasivat jakaa omaisuutensa tasan ja muuttaa perheineen asumaan yhteen. Lopuksi rupesivat laulamaan sitä »surullista veisua siitä höyrylaiva Esterpurkista, joka lähti Pyöneporin satamasta merta kyntämään».

Johtaja Perimmäinen yritti toisten laulaessa sekoittaa itselleen salavihkaa napsun, mutta joutui häpeällisesti kiinni, ja toiset sanoivat, että pysyppä puheissasi ja ongi ensin kala ja sitten vasta ryyppy, koska itse ehdotitkin sellaista lakia.

Perimmäinen nyhjähti tuhdolleen katkeroittuneena koko maailmalle ja erityisesti kalamaailmalle, joka kohteli häntä kuin osatonta orpoa.

Jos hänen toivomuksensa olisi täyttynyt, olisivat kaikki meren kalat joutuneet mäskiksi survottuina »hiiden kaukaloon». Tätä samaa kai toivoi itse Hiisi-parkakin kaikesta mustasta ja paatuneesta sydämestään, kutjottaessaan nälkäisenä jossakin vuorenonkalossa ja koukkiessaan tyhjää kaukaloaan kolmihaarukallaan.

Mutta lopultakin tapahtui ihme.

Perimmäisen onkeen eksyi kala, jonka hän riemuiten pelasti aaltojen kylmästä sylistä veneeseen. Sitten hän riensi kuin janoinen peura lähteelle, s.o. kanisterin luo, saadakseen kaivatun naukkunsa.

Mutta kanisteri oli jo tyhjä.

Perimmäinen ei ensi hätään osannut sanoa kuin yhden sanan, mutta se tulikin niin harvinaisen sisältörikkaasti korostettuna, että se toi kerralla hänen tunteensa julki. Sitten hän hakkasi kanisterin kuhmuiseksi omaan päähänsä. Sillä siitä päästähän se alussa mainittu ehdotus oli lähtenyt.

Niljakas ja Hyntty olivat jo nukahtaneet veneen pohjalle. Onkivavat olivat kirvonneet heidän käsistään ja olivat joutua meren vietäviksi, jonka vuoksi Perimmäinen otti ja nosti siimat pois vedestä.

Sitten hän sanoi uudemman kerran sen sanan, jolla niin verrattomasti sai tunteensa julki.

Kummassakin koukussa näes riippui silakka, suolattu silakka.

Likinäköisenä miehenä ei Perimmäinen ollut aikaisemmin huomannut loitsijoiden salaperäisiä taikatemppuja.