MONINAAMAINEN MIES

Jotkut pahansuovat tuttavani väittävät, etten minä ulkomuotoni puolesta ole juuri minkään näköinen.

Jokapäiväisen kokemukseni nojalla voin väittää, ettei se ole totta. Olenhan minä toki jonkin näköinen, vieläpä hyvinkin monen ihmisen näköinen. Mistä muuten johtuisi, että minua niin usein erehdyksessä luullaan kokonaan toiseksi henkilöksi kuin olen. Milloin minut ollaan tuntevinaan Limperiksi, milloin Lamperiksi.

Minä esimerkiksi kävelen vaikkapa Espiksellä. Äkkiä tunnen jonkun lyövän takaapäin Olalleni ja kuulen reippaan äänen sanovan:

— Tjenare, Johansson! Kas sinua, vanha kettu, kun et ollut huomaavinasi minua, vaikka luistelit ihan ohitse. Ethän vain sen pikkuasian takia — muistathan — sen kaksikymppisen, jonka vippasit ja jonka minä nyt tarvitsisin takaisin.

Minä en ole koskaan missään esittänyt itseäni Johanssoniksi enkä väärän nimen laskuun lainannut kahta kymppiä. Harhaan iskeneelle karhulle kirkastuu nopeasti, että hän on erehtynyt, ja hän luikkii nolona tiehensä.

Sattuu myös hiukan toisenlainen tapaus.

Joku tuntematon mies juoksee kiivaasti perässäni. Rinnalleni ehdittyään hän tarttuu käteeni ja pudistaa sitä sydämellisesti ja lausuu hengästyneenä:

— Terve, terve! Olipa hyvä, että tapasin sinut, Huttunen. Nyt voin maksaa sen satasen, jonka lainasin sinulta vappuna, j.n.e.

Huttunen on kyllä kaunis nimi. Ikävä vain, etten voi sitä omistaa itselleni, yhtä vähän kuin kouraani sullottua satamarkkastakaan. Haluan kuitenkin käyttää tarjolla olevaa eikä kalliiksi tulevaa tilaisuutta harjoittaakseni Huttusen nimessä hyväntekeväisyyttä. Ojennan satasen antajalleen takaisin ja sanon lempeästi:

— Pidä se vain, poikaseni. En ole enää pikkurahan tarpeessa. Olen saanut Amerikasta kymmenen miljoonan perinnön ja olen juuri menossa ostamaan automopiiliä. Kun olet joskus puutteessa, niin pistäydy huoletta luonani ja sano muillekin tuttaville, että kyllä minä autan, jos kellä sattuu liivit ahdistamaan. Morjens nyt vain!

En tiedä, kuka on Huttunen, mutta otaksun hänen asuntonsa kynnyksen olevan piakkoin korjauksen tarpeessa.

Minulla oli rakkaussuhde erään Amalia-nimisen neitosen kanssa. Tutustuin häneen raitiotievaunussa siten, että hän erehdyksessä luuli minua joksikin tanssiaistuttavakseen ja aloitti kanssani syvähenkisen keskustelun ilmoista. Erehdys tuli pian ilmi, mutta päästyämme keskustelussa vauhtiin hän salli minun pyytää luvan saattaa häntä kotiin.

Sitten tapasimme toisiamme usein, ja mikä siitä seurasi, arvaa jokainen romaaneja lukenut. Muutaman päivän seurusteltumme teimme havainnon, että rakkauden tulipunaiset kukat olivat putkahtaneet esille sydämiemme yrttitarhoista.

Ja parin viikon perästä olimme kihloissa.

Mutta onneamme häiritsi pahoin se seikka, että maailmassa on paljon näöltään minua muistuttavia ihmisiä.

Eräänä päivänä tavatessamme oli Amalia hyvin huolestunut. Hän kysyi minulta vakavasti, olinko ollut hänelle rehellinen. Sillä hänen ystävättärensä Liisi oli nähtyään meidät yhdessä ihmetellyt suuresti, kuinka hän, Amalia, viitsii seurustella julkisissa paikoissa minun kanssani. Minä muka olin Liisin tuntemuksen mukaan oikealta nimeltäni Andersson ja ammatiltani rappeutunut räätälinsälli, joka joistakin kolttosista oli ollut vankilassakin.

Tämä asia kuitenkin valkeni onnellisesti. Menimme Liisin luo, ja hän, tunnusteltuaan minua tarkemmin sisällisesti ja ulkonaisesti, peruutti väitteensä ja myönsi Anderssonin ja minun välilläni olevan pieniä eroavaisuuksia.

Kerran olimme Amalian kanssa »ulkona», kuten rakastavaisien tapa on. Päätimme pistäytyä johonkin ravintolaan syömään illallista, koska minulla oli rahaakin taskussani.

Eräässä kadunkulmassa tarrasi muuan pikku poika takinliepeeseeni ja sanoi:

— Pappa, tule kotiin! Mamma lähetti minut hakemaan sinua.

Minä olin tietysti viaton poikaan ja hänen mammaansa nähden. Hyvän omantuntoni nojalla saatoin siis taputtaa pilttiä poskelle ja pilanpäiten vastata:

— Laputa nyt kiireesti kotia. Sano mammalle, että pappa tulee hyvissä ajoin aamulla. Papan pitää mennä ensin Seurahuoneelle asioille.

Ennenkuin Amalia ehti pyörtyä, sain hänet entisiä tapauksia muistuttaen tajuamaan, että tässä ei ollut muuta kuin pilanteko minun ja väärintuntemus poikasen puolelta.

Naureskellen kepposelle, jonka olin tehnyt tuntemattomalle ja nähtävästi kevytmieliselle »papalle», menimme Seurahuoneen ravintolaan. Siellä himmeästi valaistussa ruokasalissa nautimme hyvästä illallisesta ja soitosta. Kaiken tämän vaikutuksesta tulimme tunteellisiksi, ja minä sanelin Amalian korvaan ruusunpunaisia lauseita, joita Amalia kuunteli silmät soikeina onnesta.

Mutta mitä onkaan maallinen onni?

Se on kuin sota-ajan valmisteisiin kuuluva tulitikku, joka hetkeksi leimahtaa (jos leimahtaa) ja sitten heti sammuu, tuottaen pettymyksen sille, joka aikoi siitä nauttia, tai niinkuin trokarilta ostettu virolainen neste, joka pullossa hohtaa, täyttäen omistajansa sydämen sanomattomalla ilolla, mutta tämän ruvetessa siitä maistamaan osoittautuukin lipeäkivellä maustetuksi vedeksi. Toisaalta voi pimeydessä väijyvä poliisi hyökätä esiin ja julmasti riistää lähimmäiseltään hänen sydämensä ilon.

Onni on siis useimmiten lyhytikäinen kuin juutalaiselta ostettu kesäpuku, Minun suhteeni se ei suinkaan tehnyt poikkeusta.

Pidin juuri Amalian kättä omassani ja koetin aivoistani haalia ennen käyttämättömiä lemmensanoja hetken ihanuuden lisäämiseksi, kun äkkiä läjähti takaani annettu, voimakas korvatillikka poskelleni.

Samalla kuulin naisäänen rämähtävän:

— Johan minä sinut yhytin, liero!

Käännyin puolitiedottomana ympäri. Edessäni seisoi harvinaisen tanakkatekoinen vennonvieras rouvasihminen tuijottaen minuun julmasti kuin pyöveli.

— Mi-mi-mitä tämä tarkoittaa? — sopersin minä..

— Häh! Mitäkö tarkoittaa? Pidä vain suusi kiinni äläkä rupea keksimään mitään satuja puolustukseksesi. Kolmatta viikkoa sinä olet yhteen menoon juoda kimittänyt kuin rotuvasikka ja rähjännyt teillä tietymättömillä jättäen minut ja viisi lastasi oman onnemme nojaan — ja — ja mikäs se on olevinaan tämä naikkonen, joka tuossa teeskentelee pyörtymistä? Vastaa — mormooni!

— Mutta tämähän on hirveä erehdys. Tämä on minun morsiameni, ja minä olen — —

— Morsiamesi! Paatunut konna, minä nielaisen sinut elävältä!

* * * * *

Ensin luulin, että syöjätär oli pannut uhkauksensa täytäntöön. Mutta sitten huomasin olleeni vain tajuttomana. Olin tuntemattomalla tavalla joutunut eteiseen, jossa ympärilläni parveili joukko ravintolayleisöä. Tunsin selvästi, että kaikki halveksivat minua ikäänkuin minut olisi tavattu yrittämästä taskuvarkaatta.

Vahtimestari auttoi päällystakin ylleni ja sanoi:

— Herra on nyt niin juovuksissa, että on parasta lähteä rouvanne mukana kotiin.

»Rouvani» piti kyllä lähtemisestä huolta. Enkä minä kyennyt tekemään vastarintaa, sillä jäsenistäni oli voima poissa kuin ammutusta patruunasta. Kerkesin vain ohimennen ruokasalin ovelta näkemään, kuinka eräs ritarillinen upseeri kaatoi pyörtyneen Amalian suuhun lasillisen sitruunasuudaa, ja sitten olin ulkona kadulla.

Mutta sillä välin, kun »rouvani» rupesi viheltämään joko ajuria tai poliisia, sain hiukan tarmoani takaisin ja livahdin äkkiä kuin kastemato hänen kynsistään ja juoksin henkeni edestä karkuun. Ravintolaan en enää uskaltanut yrittää.

Tämän jälkeen piileskelin asunnossani henkipattona kolmisen päivää.

Ja Amalialta sain kirjeen, jossa hän lyhyin sanoin selitti suhteemme jatkamisen mahdottomaksi.

Minä olen muuten päättänyt värjäyttää hiukseni vihreiksi ja ruveta käyttämään tummia silmälaseja, välttääkseni uusia ikäviä yllätyksiä.