GRAMMOFONI

Taiteilijat Aimo Huippaus ja Ville Vätökäs istuivat murheellisina ateljeessaan. He istuivat sohvalla, joksi nimitettäköön rikkinäisellä matonkappaleella päällystettyä pakkalaatikkoa.

Ville Vätökäs haaveili jotakin ihan mahdotonta.

— Ollappa ja tullappa tänne joku mies, — sanoi hän. — Oikein mukava ja näppärä mies, joka vippaisi meille sata markkaa siksi kunnes maksaisimme sen takaisin. Ensin hävisimme aamiaisella, ja sitten ostaisimme värejä ja kangasta, joita meiltä puuttuu, voidaksemme valmistaa ne kauppias Nyhjetyisen tilaamat kuvat huvilastaan ja jalosta naamataulustaan. Niistä tulisi kokonaista seitsemänsataa, joka olisi poikaa, se.

— Satujen aika on jo ohi, — huokasi Aimo Huippaus. — Helpommin voit löytää kukkivia tulppaaneja pohjoisnavalta kuin tästä kaupungista miehen, joka uskaltaisi lainata meille satasen. Ja jos menemme kauppias Nyhjetyisen luokse pyytämään jotakin etukäteen, näppäisi hän heti kassakaappinsa lukkoon ja heittäisi avaimet uunin päälle ja peruuttaisi tilauksensa. Ja aamiaisesta puhuminen tällä kertaa on suoranaista tunteitten rääkkäämistä. Koeta nyt etsiä taskuistasi edes sen verran, että saisimme jossakin aamukahvit.

Toverukset kaivelivat taskujaan ja onnistuivat saamaan kokoon neljä markkaa. Hiukan ilostuneempina he lähtivät erääseen pikku kahvilaan, jossa olivat hiukan tuttaviakin ja jossa tarjoilu oli halpaa eikä tarvinnut jaella juomarahoja.

— Kaksi kahvia wienerleipien kanssa, — tilasi Ville Vätökäs reilusti tarjoilijattarelta.

— Ei, ei, minä otan vain alastoman kahvin ilman koristuksia, — oikaisi Aimo Huippaus. — Olemme juuri olleet aamiaisella, eikä ainakaan minulle maista kahvileipä millään ehdolla.

Tämän hän sanoi ainoastaan respektin vuoksi, sillä todellisuudessa olisivat toverukset syöneet viisikin annosta wienerleipiä, jos joku olisi tarjonnut.

Kahvilassa oli koko hyvä grammofoni. Taiteilijoiden mässätessä aamuravintonsa kimpussa laittoi neiti sen soittamaan jotakin laulukappaletta tummista tunteista.

— Eikö tämä ole niin sööttiä ja tunteellista, — kysyi neiti suloisesti hymyillen, sillä hän ei ollut vielä kihloissa ja taiteilijat olivat kahvilan tavallisiin istukkaihin verraten melko siistejä poikia. Aimo Huippauksen housujen takalistossa ammotti tosin tunteettoman suuri repeämä, mutta takinhelmat sen onneksi peittivät pilkalliselta maailmalta.

− Ihanaa tosiaankin, — tunnusti Aimo Huippaus ja vaipui syviin mietteisiin. Hänen katseensa näytti tuijottavan jonnekin kaukaisiin maailmoihin. Äkkiä hän ponnahti seiskalleen ja sanoi:

— Minä tiedän erään kauniin kappaleen, joka poistaa mielistä huomenen huolet ja arkielämän murheet. Jos se levy on täällä, niin panen sen heti soimaan.

Se kappale löytyikin levypinkasta| jossa se oli ihan päällimmäisenä. Sen nimi oli »Kupparimuorin laulu».

Ville Vätökkään kuherrellessa tarjoilijattaren kanssa sovitteli Aimo Huippaus levyä koneeseen. Mutta juuri, kun Ville oli neitoselle kädestä povaamassa sirkeäsilmäistä ja ristiveristä sulhasta — tuntomerkit sopivat muuten häneen itseensä — keskeytti toimituksen Aimo Huippauksen huolestunut ääni:

— Onkohan tähän masiinaan tullut joku vika? Kampea ei saa pyörimään minnekään päin.

Tarjoilijatar tuli veivaamaan, mutta kampi pysyi sittenkin liikkumatta.

— Ai, ai, nyt herra on tainnut rikkoa grammofuunin!

— Jos niin on käynyt, niin minun täytynee maksaa se heti, sanoi Aimo Huippaus pistäen kätensä huolettoman rehevästi povitaskuunsa, jossa ei kuitenkaan ollut muuta kuin muistikirja.

— Mutta eikö tätä voisi viedä repareerattavaksi grammofuunisepän tykö? — arveli neitonen.

— Jaa, tosiaankin. Erään ystäväni, nimittäin kauppaneuvos Snabberbomin, talossa asuukin muuan kelloseppä, joka korjailee tällaisia vehkeitä. Jos neiti tuo vähän paperia tämän ympärille, niin viemme sen sinne ja tuomme kohta parannettuna takaisin.

Neiti toi sanomalehtiä, joihin Aimo Huippaus kääri grammofonin, painuen sitten kiireesti Ville Vätökkään seuraamana ulos ovesta.

— Milläs sinä nyt tämänkin roiviosi maksat? — tiuskasi Ville Vätökäs tulipunaisena heti kadulle päästyä.

— Ole höpsimättä! Ihaile paremminkin tätä poikaa, joka teki hienon keikan. Tässä pelitoosassa ei ole mitään vikaa. Veivi pyörii heti, kun otan sen akselin välistä neulan, jonka sinne kahvilassa salavihkaa pistin. Ja panttilainakonttori on sen remonttipaja, jonne tämä nyt kiikutetaan, ja luulen, että sieltä irtoaa pennosia niin paljon kuin tällä kertaa tarvitsemme päästäksemme tekemään tilatut työmme valmiiksi. Viikon perästä jo voimme periä tämän koneen ja viedä sen takaisin kahvilaan, eikä kukaan tiedä mitään koko jutusta. Kai sinä nyt ymmärrät, vaikka oletkin tyhmä kuin täytetty Apollo!

Ville Vätökkäälle vaikeni asia kirkkaana kuin vilkkumajakan valo merihätään joutuneille.

Kanista lähtikin puolitoistasataa markkaa. Tämä summa auttoi pojat saamaan työtarpeita ja ruoka-aineita, niin että voivat ryhtyä suoritta maan töitään. Sama summa oli syynä siihen, että kauppias Nyhjetyinen viikon perästä joutui seitsemääsataa markkaa köyhemmäksi, mutta sen sijaan — ainakin Aimo Huippauksen ja Ville Vätökkään väitteen mukaan — kahta hienoa taideteosta rikkaammaksi. Kauppias Nyhjetyinen tosin väitti rahojensa menneen kuin Kankkulan kaivoon, sillä varsinkin nykyaikaisesti maalattua muotokuvaansa katsellessaan hän ei sanonut enää voivansa pitää itseään luomakunnan kruununa, vaan sen suoranaisena irvikuvana.

Mutta Ville Vätökäs ja Aimo Huippaus käärivät tyynesti rahat taskuihinsa ja riensivät kiireimmän kaupalla pelastamaan grammofonia panttivankeudestaan.

Kuu grammofoni oli asetettu entiselle paikalleen kahvilan pöydälle, laittoi tarjoilijatar sen taas soittamaan tummista tunteista, ja niitä kuunnellessaan hän lausui ihastuneena:

— Kyllä tämä grammofuuni on paljon parantunut sen sepän tykönä. Äänetkin tässä ovat tulleet entistä kauniimmiksi ja tunteellisemmiksi.