TIILIKIVIMIES

Chicagon kaupungissa oli mies, jolla ei ollut rahaa, ei työtä eikä asuntoa. Mutta nälkä ja vilu hänellä kyllä oli.

Sen miehen nimi oli Johnson — hyvin harvinainen nimi Amerikassa — ja hän mittaili Chicagon katuja kuin kulkukoira, etsiskellen mistä saisi palasen suuhunsa. Katsellessaan nälästä hämärtävin silmin miljoonamiesten loistoautoja ja mahtavia pilvenpiirtäjiä hän ajatteli harmistuneena, että mikähän se on tämäkin kaupunkiröttelö mukamas olevinaan, kun täällä ei kunnon kansalainen löydä edes sopivaa ja helppoa tointa henkensä elatukseksi. — Eipä tämmöisen miehen hattua paljon haittaisi, vaikka sanoisi piu pau koko viheliäiselle kylärähjälle ja jättäisi sen olemaan omin nokkinsa. Se olisikin sille ihan parahiksi.

Näin mietiskellessään Johnson osui erään kapakan eteen, jossa hyvinvoivan näköinen, punapartainen omistaja seisoi ovella. Johnson kohotti lakkiaan ja kysyi nöyrästi, eikö tirehtöörillä olisi antaa köyhälle miehelle joitakin ruuanjätteitä päivälliseksi.

Mutta kapakoitsija ärähti tylysti, että senkös apurahoja hänelle on jaettu jaksaakseen syöttää ja apattaa tyhjäntoimittajia ilmaiseksi, mutta hänen puolestaan saa tuosta kadulta repiä kiviä niin paljon kuin tahtoo ja pureksia minkä hampaat kestävät. Tämän sanottuaan hän naurahti ilkeästi punaiseen partaansa ja vetäytyi liikehuoneistoonsa.

Johnson istahti alakuloisena kapakan rappusille. Sattui siihen tulemaan kapakoitsijan poika, hyvin ystävällisen näköinen nuori mies. Kuultuaan kuinka Johnsonin oli käynyt hän sanoi säälivästi:

— Kylläpä kehtasi isäukko olla kovasydäminen. Käskeä nyt nälkäistä miesparkaa syömään kovia katukiviä! Tulkaa mukaani, niin etsin teille jotakin parempaa.

Johnson seurasi hyväntekijäänsä kiitollisena talon pihamaalle, missä nuori mies sanoi:

— Katsokaapa tuota tiilikivipinkkaa tuolla seinävierellä! Ne ovat ihan tuoreita ja pehmeämpiä purtaviksi ja myös paremmin sulavia kuin katukivet. Saatte ottaa niitä viitisen kappaletta, mutta älkää vain syökö itseänne kipeäksi, vaan säästäkää huomiseksikin.

Sitten ystävällinen nuori mies poistui miellyttävästi hymyillen. Amerikassa osataan olla sekä jalomielisiä että leikkisiä.

Johnson otti kun ottikin piukasta viisi tiiltä, ei tosin syödäkseen, mutta arvellen voivansa ansaita muutaman centin myymällä ne jonnekin.

Kadulle päästyään hän laski kantamuksensa maahan ja pysähtyi miettimään, minne päin lähtisi. Siinä ajatuksissaan hän lateli viittä tiiltä kerta toisensa jälkeen päällekkäin ja potkaisi sitten aina piukan kumoon. Hän ei sillä tarkoittanut mitään erityisesti, lateli ja kaateli vain aikansa kuluksi, muun huvituksen puutteessa.

Seisahtuipa siihen joku ohikulkija ihmettelemään, että mitähän se mies siinä vehkeilee noiden tiiliensä kanssa. Onkohan se hullu vai lieneekö sillä mielessä jokin konnankoukku?

Seisahtui siihen toinen, kolmas, ja pian oli Johnsonin ympärillä kymmenkunta tuijottajaa.

Johnson, huomatessaan joutavan kujeilunsa herättävän ihmisten uteliaisuutta, ajatteli, että jos niillä ei nyt parempaa katsomista ole, niin kyllähän tätä temppua raahtii näytellä, eihän tästä sakoteta. Hän heittäytyi vielä pilanpäiten erittäin tärkeän ja salaperäisen näköiseksi, pinosi tiilet huolellisesti ja tarkasteltuaan näin aikaansaamaansa »rakennusta» puolelta ja toiselta kaatoi sen kumoon ja aloitti taas alusta. Kaikkiin kysymyksiin hän vain vastasi merkitsevästi silmiään räpytellen, että »pianhan se nähdään, mikä tästä tulee».

Uteliaitten lauma Johnsonin ympärillä lisääntyi vähän kerrassaan. Puolen tunnin kuluttua kihisi koko katuosa mustanaan jännittyneitä katsojia, jotka tunkeilivat ja tappelivat, päästäkseen kukin mahdollisimman läheltä seuraamaan Johnsonin omituista puuhaa. Jotkut nauroivat ylimielisesti ja sanoivat että »se on humpuukia», mutta toiset väittivät, ettei sitä Amerikassa mitään tehdä turhan vuoksi; kyllä siinä hommassa on varmasti koira haudattuna, ellei kaksikin.

Tällä aikaa oli punapartaisen isännän ravintolassa ankara tungos ja liike. Se oli nimittäin lähinnä näytäntöpaikkaa, jonka vuoksi yksi ja toinen väkijoukosta pistäytyi siellä hotkimassa jotakin suuhunsa ja kiirehti jälleen kadulle pitämään silmällä salaperäistä tiilikivimiestä.

Kapakoitsija nokkelana amerikkalaisena hoksasi pian mistä tällainen siunaus johtui ja mikä vetonumero äskeisestä kerjäläisestä oli tullut hänen ravintolalleen. Kun hän kääri tukuttain dollareita housuntaskuunsa, lämpeni hänen kova sydämensä. Hän kutsutti Johnsonin sisälle ja sanoi liikutettuna:

— Istukaa aterioimaan, miesparka! Te näytätte tarvitsevan jotakin ravitsevaa voimistuaksenne.

Ja isäntä toi Johnsonille palasen leipää ja muutamia sillinhäntiä teevadilla ja pestasi hänet harjoittamaan tiilikivikonstiaan ravintolan sisäpuolella. Palkaksi hän sai kymmenen centiä päivässä ja vitamiinipitoisen ravinnon ynnä yösijan hiilikellarissa.

Seuraavana päivänä oli ravintolassa niin tavaton tungos, että isännän piti lisätä palveluskuntaansa kolminkertaiseksi ja palkata ovelle kaksi neekerinyrkkeilijää pitämään järjestystä sisäänpyrkivien tappelevassa jonossa. Sillä huhu ihmeellisestä tiilikivimiehestä kiersi ympäri suuren kaupungin, ja ihmiset ihan hytisivät uteliaisuudesta saada nähdä hänet omin silmin.

Mutta sittenpä tuli kapakkaan muuan entinen sirkustirehtööri, joka ilman muuta löi Johnsonia olalle sanoen, ettei tämä paikka ole kyllin arvokas niin kuuluisan taiteilijan esiintymiselle, ja vei hänet ynnä ne viisi tiiltä ulkona odottavaan Fordiin, joka hyristen ajoi tiehensä, ravintolan isännän jäädessä mutisemaan rumasointuisia sanoja punaiseen partaansa.

Parin päivän perästä ilmestyi sanomalehtiin kuvia, jotka esittivät ryysyistä miestä, viisi tiilikiveä sylissään. Ja kuvien alla oli lyhyt selitys: »Mr. Johnson, omituinen taiteilija, joka yksinkertaisilta näyttävillä, mutta käsittämättömillä tiilikivitempuillaan on viime päivinä herättänyt tavatonta huomiota.»

Jonkun ajan kuluttua kuulutettiin ilmoituksissa, että se mainehikas tiilikivimies antaa näytännön kaupungin suurimmassa teatterisalissa.

Korkeista pääsymaksuista huolimatta myytiin liput ennakolta loppuun. Ja kun Johnson sitten näytäntöiltana ilmestyi arenalle tiilikivineen, otti yleisö hänet vastaan repäisevin suosionosoituksin, jotka jatkuivat ohjelman suorituksen, tiilien pinkkaan latomisen ja pinkan kaatamisen aikana. Vaadittuaan ja saatuaan useita ylimääräisiä poistui yleisö tyytyväisenä. Olihan se saanut nähdä tiilikivimiehen ja hänen kuuluisaksi tulleen esityksensä, joka koruttomassa yksinkertaisuudessaan oli vaikuttanut syvemmin kuin kaikenkarvaisten humpuukimestarien mauttomiksi kuluneet ilveet.

Johnsonin täytyi antaa »yleisön pyynnöstä» vielä näytäntö toisensa jälkeen ja huone oli aina täynnä kuin nuijalla lyötynä. Näytäntöjen päätyttyä toi impressariona toiminut sirkustirehtööri hänelle voitto-osinkona niin paljon dollareita, ettei hän pystynyt niitä laskemaankaan, ennenkuin oli ottanut pikaisen ja helppotajuisen kurssin matematiikassa.

Kun Johnson sitten raahasi puolta vehnäjauhosäkillistä hopearahoja ja kukkuraista pyykkivasullista pieniä seteleitä pankkiin, ajatteli hän, että eihän tämä Chicago olekaan mikään kylärähjä, vaan oikein miellyttävä kaupunki, jossa tarmokkaalla ja kyvykkäällä miehellä on aina menestymisen mahdollisuuksia.

Sillä välin kiersi eriskummaisen tiilikivimiehen maine sanomalehtien ja suupuheitten kautta ympäri Amerikan. Kun Johnson impressarionsa seuraamana lähti laajalle kiertueelle muihin kaupunkeihin, tuli siitä mitä kaunein aineellinen ja taiteellinen saavutus. Hänen esityksensä teeskentelemätön, mutta kuitenkin salaperäinen suoraviivaisuus tenhosi yleisöön kaikkialla. Koko mantereella tuli hänen nimensä niin tunnetuksi ja suosituksi, että kouluissakin, kun oli puhe maan kuuluisimmista suurmiehistä, lapset tahtoivat panna ensimmäiselle sijalle tiilikivimiehen.

Tietysti ilmestyi ennen pitkää keinottelijoita, jotka törkeästi yrittivät jäljitellä Johnsonia tai esiintyä suorastaan hänenä, s.o. alkuperäisenä tiilikivimiehenä. Mutta kun Johnsonin ulkomuoto jo sanomalehtien julkaisemista kuvistakin oli kaikkialla tunnettu, paljastettiin vale-tiilikivimiehet useimmiten, ja monikin heistä joutui kokemaan tervaa ja höyheniä, ennenkuin päästettiin siirtymään helpommille aloille. Ainoastaan syrjäisillä maaseuduilla saattoi liikuskella joku sälli, joka hanuri selässä ja pari varastettua tiiltä kainalossa ilmestyi kylään, vuokraten juhlasalin ja mätkien seiniin kenkämusteella töhertämiään ilmoituksia: Huom. ainua oikija TIILIS-kivi-MIES esiytyy autella humööri Ohjelmalla — Kartakaa ala-Arvoisija jäljennöksiä — Lopuksi On Tansia?? FRISKON-HUMU soitua romanttisella viisirivisellä. Huom. totellista taitetta ja sensasituoonia. Huom???

Kykenemättömien kilpailijoiden mainittavammin haittaamatta Johnson jatkoi kunniakasta uraansa ja rikastui ihan vängällä. Eihän siinä mikä auttanut, vaikka olisi rimpuillut vastaankin. Hän oli kuin magneetti, joka veti dollareita puoleensa yhtenä ryöppynä. Laskiessaan välistä paperille, paljonko hänen pitäisi maksaa veroja, jos tuloistaan tekisi rehellisen ilmoituksen, sai Johnson tulokseksi niin ylettömiä summia, että purskahti harmista suorastaan itkuun.

Vihdoin kuitenkin alkoi kansa osoittaa hiukan kyllästymistä tiilikivimieheen. Johnson huomasi, että on parasta hyvän sään aikana veisata viimeinen värssy siitä laulusta ja paiskata sitten kirja kiinni.

Hän lähti vielä jäähyväiskiertueelle kautta Amerikan ja julisti ilmoituksissaan, että tähän viimeiseen tilaisuuteen on kullakin yleisöstä oikeus tuoda mukanaan tiili tahi parikin ja että ohjelmasta sitten selviää, mitä niistä tulee.

Tietysti hän sai joka paikassa tupaten täydet huoneet äärimmilleen jännittynyttä väkeä. Kun jokainen oli kantanut mukanaan tuomansa tiilet näyttämölle kasvavaan pyramiidiin, veti Johnson yleisön näkyville pilvenpiirtäjän piirustukset ja sanoi vaatimattomasti, että »tällainenhan niistä tulee».

Suosikkinsa sukkeluudesta ihastuneena ratkesi yleisö kaikkialla ilmiriemuun eikä suosionosoituksista ollut tulla loppua.

Tällä tavoin keräämistään tiilistä Johnson rakennutti sitten pilvenpiirtäjän, jonka peruskiviksi omin käsin laski alkuperäiset onnea tuottaneet viisi tiiltään, ja tyytyen kauniisti osaansa alkoi eleskellä miljooniensa koroilla.