HUIJARIT JUNASSA

Juna julmasti jyrisi, voimakone vongahteli, hepo rautainen ravasi. Hujelsivat huimapyörät, rautakammitsat kalisi, kiskot alla kirahteli.

Tämä alku on kuin runoa, mutta jatko on kuivinta proosaa. Oikeastaan tästä tuleekin jännittävä salapoliisijuttu.

Vaunussa istui minua vastapäätä lampaansilmäinen, viattoman avokatseinen ja typerän näköinen nuorukainen, puettuna kotikutoiseen. Polvillaan hänellä oli pyyheliinasta solmittu eväsnyytti, jollaisia maalaiset usein käyttävät.

— Onko nyt ensimmäinen asema Tampere? — kysyi nuorukainen ujosti, juuri kun junamme lähti Riihimäeltä.

— Ei vielä toinenkaan. Onko matka Tampereelle?

— Ei — Tornioon asti pitäs päästä ja sieltä Vojakkalaan, mutta en saanunna lippua kun Tampereelle, kun ei piisanna rahat, — vastasi nuori mies, ottaen nyytistään kappaleen maalaisjuustoa, jota alkoi mutustella tyhmän näköisenä kuin lammas.

— No, millä asioilla sitä on liikuttu?

Nuorukainen kertoi seikkaperäisesti käyneensä Helsingissä, josta oli hakenut Amerikassa kuolleen veljensä jäämistöä »komsuliherroilta». Perintöä oli tullutkin vain yksi kello, joka hänellä oli taskussaan. Mukanaan olleet rahansa hän oli »vähäksi aikaa» lainannut jollekin tuntemattomalle miehelle, jota ei sitten enää löytänyt mistään. Hät’hätää oli saanut ostetuksi piletin Tampereelle, josta arveli kyllä kotiansa Vojakkalaan selviävänsä, koska siitä »on enää vain lyhyt matka». Vanhemmat olivat varakkaita, talollisia, joilla oli kylliksi rahaa, leipää ja lehmiä, ja hän itse oli nimeltään Juhannes Vättö.

Kaiken tämän hän kertoi yksinkertaisesti ja lapsellisen tuottavasti. Huomasi selvästi hänen olevan vielä niitä turmeltumattomia luonnonlapsia, joita nykyaikana näkee enää harvassa ja joita niin helposti vedetään nenästä heidän joutuessaan kodin ulkopuolelle. Hän näytti kovin ihastuneelta vetäessään taskustaan kullanhohtoisen kellon ja kuunnellessaan sen tikitystä.

Vieressäni nuokkui mies, jolla oli tummat silmälasit. Hän pyysi ja sai kellon katseltavakseen. Raapaistuaan sen kuorta linkkuveitsellä mies sanoi ihailevasti:

— Kultaa on peijakas. Selvää kultaa. Kai on maksanut jonkun pari tuhatta.

— Ei se niin paljon maksa, — tunnusti Juhannes Vättö rehellisesti. — Ne herrat sanoivat, että sen hinta on sata kollaria.

Dollaria tietystikin, — oikaisin minä. — Onhan se sitten arvokas kello.

-— Siis liki neljätuhatta markkaa, — sanoi tummalasisilmäinen mies.

— Tokkopa lienee? Taijatta narrata, kun oon maalta, — epäili Juhannes Vättö ja otti uuden kappaleen juustoa nyytistään.

— Älä usko noit äijii, ne skoijaa sinua, — puuttui puheeseen viereisellä penkillä vetelehtivä sälli. — Saat kaksi sataa tuosta kellorämästäs. Sehän on selvää kahrenkymmenen karaatin kattilavaskea.

— Niin taitaa olla, — myönsi nuorukainen lampaanäänellään. — Mutta ei tiijä, jos passaa myyvä, kun on veljen muisto.

Vaunun toisesta päästä tuli punatukkainen mies, tarkasteli myös kelloa sisältä ja ulkoa, tyrkkäsi sen halveksivasti takaisin ja sanoi, että rämä mikä rämä. Sitten puukkasi kylkeen sälliä, ja nämä kaksi vaihtoivat keskenään merkitseviä silmäyksiä ja painautuivat toiselle penkille salaperäisiin kuiskutuksiin.

Tummasilmäinen mies kuiskasi korvaani:

— Uskokaa pois, että nuo aikovat jymäyttää pojan ihan seisaalleen. Katsotaanpa vain, eivätkö houkuttele häntä myymään kellonsa polkuhintaan.

Ahaa! Nämä olivat siis varmaankin niitä tamperelaisia junahuijareita, jollaisista lehdet usein kirjoittavat.

Minun Sherlock Holmes-vaistoni heräsi heti; Päätin pitää asioita silmällä ja sitten ratkaisevalla hetkellä paljastaa huijauksen.

Valpas katseeni havaitsi, että miehet istuivat viereisellä penkillä ja toisilleen silmää nikkaillen vilkuilivat Juhannesta, joka pahaa aavistamatta vain natusteli juustopalastaan. Teroitettuani kuuloani äärimmilleen kuulin, kuinka huijarit puoliääneen juttelivat, että »siitä tulee hyvä afääri» ja että »kyllä se sen myy viirellä saralla ainakin, sehän on täysi kollo», ja »kaksi ja puoli siitä maksaisi kuka tahansa, joka kultakellon tuntee».

Tehtyäni teräviä johtopäätöksiä tulin siihen tulokseen, että huijarien lausuma »kaksi ja puoli» tarkoitti kahta ja puolta tuhatta.

Pian rupesikin punatukkainen mies hieromaan kauppaa Juhannes Vätön kanssa. Hän tarjosi kellosta kolmesataa markkaa, sanoen ostavansa sen vain piruuttaan, koska se oli niin hassun näköinen rakkine, jolla ei muuten muka ollut mitään virkaa. Hän muka oli varakas mies, joka huvikseen keräili kaikenlaisia romuja, koska ei tiennyt mihin muuhunkaan panisi liiat rahansa.

Koska mies kaiken aikaa iski silmää sällitoverilleen, huomasin, että hän valehteli selkeästi.

Kun punatukkainen huijari oli korottanut tarjouksen seitsemään sataan, höristi Juhannes Vättö korviaan ja suu täynnä juustoa määkäisi:

— En tiijä, jos passaa myyvä, kun on veljen muisto.

Nyt yltyi huijari sällin avustamana moittimaan kelloa niin kurjaksi kapineeksi, ettei sitä kunnon mies kehtaisi kantaa taskussaan, vaikka saisi kuukausipalkan ja kalliinajan lisän. Lopuksi hän iski setelipinkan penkkiin, niin että läjähti, ja hoihkasi, että: »ota rahaa, jos olet mies!»

Juhannes Vättö näytti ihan sekaantuvan ajatustoiminnassaan. Hän irroitti kellon liivintaskustaan, kiikutti sitä kämmenellään ilmeisesti kahdenvaiheilla ja epäröiden arveli:

— En tiijä, jos pitää myyvä, kun saa rahaa.

Silloin mies, jolla oli tummat silmälasit sanoi, minulle puoliääneen:

— Enkö sitä sanonut? Nyt ne vievät pojalta kalliin kellon melkein ilmaiseksi.

Nyt oli minun aikani tullut. Nousin seisomaan jäykkänä kuin rautakanki.

— Seis! — sanoin minä tyynesti, mutta teräksisellä äänellä. — Te aiotte huiputtaa tätä yksinkertaista nuorukaista. Minä olen saanut selville juonenne, joita punoitte äsken. Nyt teidät on paljastettu.

Katseessani oli ehkä jotakin peloittavaa voimaa, joka sai rikolliset kaikkoamaan uhrinsa luota. He siirtyivät sadatuksia mutisten toiseen päähän vaunua, jossa rupesivat häpeissään heittämään kolmea korttia.

— Ja te, — sanoin Juhannes Vätölle, joka mitään ymmärtämättä yhä märehti juustopalastaan, — te olette helposti petettävä. Tästä Tornioon mennessä teiltä viedään tuo kello viiteenkin kertaan. Antakaapa se ensinnäkin minun talletettavakseni.

— Hei, nyt se äijänkäppyrä varastaa itte sen kellon! — kuului sällin riemuitseva ääni vaunun toisesta päästä.

Ja Juhannes Vättö määki juustonsa lomassa:

— En tiijä, jos passaa antaa, kun ootta vieras —

— Minä olen rehellinen mies, — sanoin minä, — ja jätän tästä kellosta todistajien nähden vakuudeksi tuhannen markkaa, sillä te olisitte jo äsken myynyt sen seitsemästäsadasta noille veijareille. Nyt saatte ostetuksi lipunkin ja pidätte loput rahat vaikka liivinvuorin välissä. Jätän teille osoitteeni, jonne isänne voi kirjoittaa ja maksamalla summan saa kellon takaisin. Sanokaa hänelle, että se on useamman tuhannen arvoinen ja että jätitte sen säilytettäväkseni, kun piti lainata matkarahoja.

— En tiijä, jos pitää antaa, kun saa tuhat, — sanoi Juhannes Vättö myöntyen antamaan kellon ja sai rahat.

Tampereella laskeutuivat junasta alas tummasilmäinen ja punatukkainen mies sekä sälli. Juhannes Vättö nyytteineen lähti ostamaan lippua virkahtaen vaunun ovella:

— En tiijä, jos pitää juuva kahvit, kun tuli rahaa.

Kun juna lähti jälleen liikkeelle, ei Juhannes Vättö joutunutkaan mukaan, Arvelin hänen sittenkin joutuneen huijarien uhriksi rahoineen ja niin myöhästyneen junasta.

* * * * *

Sen kellon myin sittemmin kolmestakymmenestä markasta eräälle sekalaisten tavarain kauppiaalle. Se oli kirkasta vaskea. Johannes Vätön olin kerran jälkeenpäin näkevinäni epäilyttävän näköisessä sakissa puettuna hyvinkin suurkaupunkilaisasuun. Eikä hänen ilmeensä näyttänyt ensinkään typerältä.