HIEKOITETTU KATUKÄYTÄVÄ

Talvinen tarina Helsingin kainaloista

Oli keskitalvipäivä. Pakkanen paukkui puhelinpylväissä ja näppäili langoissa kalseita säveliään.

Liikkeellä olevat ihmiset hytisivät vilusta ja kyyristelivät niskojaan syvälle hartiain väliin, kuin olisivat pelänneet jonkun takanatulijan aikovan läimäyttää kalikalla päähän.

Hassu-Hartikainen kulki kadulla omituisesti luistellen. Sen liikkkumistavan hän oli vartavasten harjoitellut, koska kaupungin jalkakäytävät olivat talvisin mitä liukkaimpia luistinratoja.

Hassu-Hartikaisen yrittäessä lasketella luikujaan eräällä katuosalla takertuivatkin hänen kengänpohjansa äkkiä johonkin kiinni. Silloin hän heitti niin mainion kuperkeikan, että sen nähdessään muuan katupoika huusi tovereilleen: »Tulkaas kattoon; tääll'on sirkuksesta karannut pelle!»

— Tämäpä on kummallinen jalkakäytävä, — ihmetteli Hassu-Hartikainen koottuaan jäsenensä ennalleen. — Mitä näenkään! Sehän on hiekoitettu! Kuka on uskaltanut tehdä moista ilvettä!? Tämähän on törkeä poikkeus yleisistä kadunhoitotavoista tässä kaupungissa! Varmaankin tämän talon isäntä viettää epäsäännöllistä elämää tai on muuten epänormaalinen henkilö, joka ei pysy aikansa katutasolla.

Hassu-Hartikainen päätti korjata havaitsemansa epäkohdan.

Hän haki ämpärillä vettä, jolla huuhteli käytävän hiekasta puhtaaksi. Pakkasessa nopeasti jäätyvän pinnan hän voiteli saksansuovalla. Varmuudeksi hän vielä toi lähiravintolan rikkalaatikosta sylillisen banaaninkuoria, jotka huolellisesti levitteli käytävälle.

— Kas niin, — sanoi Hassu-Hartikainen silmäillen suopean arvostelevasti aikaansaannostaan. — Nyt se on hyvä ja melkein parempikin. Nyt tämä katukäytävä on vähintäin yhtä hyvässä kunnossa kuin muutkin.

Paikalle ilmestyi poliisi, joka ulompaa oli tarkannut omitusta kadunhoitoa.

— Mitä tämä merkitsee?— karjaisi esivalta, mutta astui vahingossa banaaninkuorelle ja luiskahti istualleen niin, että tanner tärähti ja puhelinlangat päästivät huikean parahduksen.

— Lähimmäisen rakkautta, — vastasi Hassu-Hartikainen, auttaen poliisia jalkeille. — Minä olen auttanut tämän talon isäntää pitämään katuosansa ajanmukaisessa kunnossa.

— Te olette juovuksissa, mies!

— Esiintymisestänne päättäen olette itse päissänne. Ettehän pysy edes jalkeilla.

— Teidän pitää seurata minua kamarille, — sanoi poliisi ja kytki Hassu-Hartikaisen kovasti käsikoukkuunsa.

Poliisikamarilla kysyi päivystävä komisario:

— Oletteko käyttänyt väkijuomia?

— En. Ainoastaan vettä, saksansuopaa ja banaaninkuoria.

— Kuinka olette kuitenkin ruvennut hulluttelemaan ja poistamaan hiekoitusta katukäytävältä ja laittamaan sitä hengenvaarallisen liukkaaksi?

— Se ei ole hulluttelua, — vastasi Hassu-Hartikainen punastuen oikeutetusta harmista. — Minä en ole tottunut tässä kaupungissa näkemään hiekoitettuja jalkakäytäviä. Päinvastoin ne ovat aina talvella iljanteisia kuin Monte Rosan jäätiköt. Olen pitkäaikaisen harjoituksen avulla oppinut liikkumaan niillä samoin kuin luistinradalla. Kun nyt odottamatta osuin kadulle, johon joku sääntöjä ja tapoja halveksiva ilkiö oli ripotellut hiekkaa, olin vähällä joutua tapaturman uhriksi. Kuvitelkaa, että joku heittelisi hiekkaa Töölönlahden luistinradalle. Minä tein siis hyvän työn laittaessani kadun yhdenmukaiseen kuntoon muitten katujen kanssa. Tekoni ansaitsisi oikeastaan tulla palkituksi.

—Riittää, — sanoi komisaario tutkien rangaistusmääräyksiä. — Saatte mennä. Mutta tämä juttu joutuu raastuvanoikeuteen ja siellä voitte saada tekosestanne kolme — neljäsataa markkaa.

— Riittää, — sanoi Hassu-Hartikainen poistuessaan. — Siitä palkkiosta otan urakalla hoitaakseni kaikki katuosat tässä kaupungissa.