HERRASVÄKI KAIKKOSEN KESÄVIERAILU

Se isäntä Tuhniainen, hra Kaikkosen etäinen sukulainen, oli talvella Helsingissä käydessään vieraillut pari päivää herrasväki Kaikkosen luona. Lähtiessään ja hyvästelyssään hän oli Kaikkosia vannottanut kaikin mokomin pistäytymään kesällä talossaan maalla. — Vaikka eihän siellä niin suurellisia rahteerinkeja ole tarjolla, oli hän leikkisään tapaansa sanonut, — mutta ainapahan siellä vieraankin suuhun säästetään joku leivänmurunen ja puoli tuopillista piimävettä sekä koivuhalkoja päänaluseksi pirtin penkille köllähtäessä.

No mitäs, kun tuli kesä ja mustat miehet asfalttipatoineen ja muine kompeineen valloittivat Helsingin kadut ja mullistivat ne niin sekasortoisiksi röykkiöiksi ja juoksuhaudoiksi, että kadullakulkija saattoi luulla liikkuvansa länsirintaman tulilinjoilla, niin silloin rouva Kaikkonen alkoi ruveta miehelleen puhumaan siitä maallemenosta.

— Voisihan tästä mennä viikonpäiviksi vaikka sinne Tuhniaisen taloon, — sanoi hän. — Söihän se ukkokin meillä talvella näitä kalliita Helsingin eväitä, eikä maksusta ollut mitään puhetta.

— Miks'ei mentäisi? Onhan se niin virkistävää päästä luonnon helmaan potkimaan kaupungin tomuja jaloistaan, — vastasi hra Kaikkonen, jolla muuten oli harvinainen kyky keksiä mitä tuoreimpia ja sattuvimpia sanontatapoja.

Herrasväki Kaikkoselle ei lähtö tuottanut mitään vaikeuksia, koska heillä ei ollut lapsia eikä palkollisia. He matkustivat ensin junalla, sitten laivalla »kansan keskuuteen, nauttimaan maalaiselämän rauhallista sopusointua ja maahengen tuoretta tuoksua», kuten hra Kaikkonen runollisella tavallaan lausui.

Tuhniaisen talossa otettiin vieraat vastaan ylen ystävällisesti. Teurastettiin juotettu vasikka ja laitettiin pöytään mitä parasta. Kyllä siihen pöytään olisi kehdannut käskeä vaikka maaherran, mutta isäntä Tuhniainen sanoi vain vaatimattomasti, että »maistellaanpa tässä näitä murusia illalliseksi, että jaksetaan sitten nousta syömään aamiaista».

Kaikkoset saivat sievän kamarin asuakseen ja kotiutuivat pian »maalaiselämän sopusointuun ja tuoreisiin tuoksuihin». Ja mikäpä siinä oli viihtyessä. Hyvänä pidettiin, niin hoidettiin kuin porsasta joulun edellä, syötettiin ja juotettiin niin, ettei hra Kaikkonen päiväkausiin paljon ehtinyt muuta kuin vähäväliä henkseleitään hellittämään. Jos Kaikkosen herrasväki olisi ollut Afrikassa jonkun neekeriperheen vieraina, olisi tuollainen syöttäminen ja apattaminen herättänyt pahoja aavistuksia, mutta Tuhniaiset olivat kristittyjä ihmisiä, jotka eivät katsoneet lähimmäiseensä himollisesti miltään puolelta. Ainoastaan renki-Rietu joissakin ajatuksissa mittaili silmillään iltasin pihamaalla keikistelevää pulskeaa rouva Kaikkosta, mutta hänkin painui sitten rauhallisesti kaipaus sydämenalassaan piika-Miinan juttusille.

Isäntäväen pakotuksesta tulivat Kaikkoset jääneeksi taloon pitemmäksi aikaa kuin alkuaan olivat tarkoittaneet. Ja mieleistä siellä oli ollakin, hyvässä talossa. Meni melkein koko kuukausi kuin huomaamatta, mutta silloinpa heidän jo pitikin valmistautua lähtemään, sillä hra Kaikkosen loma-aika läheni loppuaan.

Lähtöpäivänä he kiittelivät talon vieraanvaraisuutta; rouva Kaikkonen ylisteli emännän ruokataloutta ja kehui tällä ajalla lihonneensa viisi kiloa.

Mutta hra Kaikkonen ajatteli, että näin maalaiskohteliaisuuteen ehkä kuuluisi noin vain hienostaan kysäistä siitä maksustakin, vaikka todennäköisesti sitä ei otettaisikaan. Kakisteltuaan kurkkuaan hän epämääräisin sanoin viittaili isännälle, että mitenkäs tätä voitaisiin korvata, kun on tässä oltu toisille vaivana ja vastuksina melkein kuukausi ja kulutettu taloa ja — tuota — että eihän sitä missään ilmaiseksi — —

— Jassoo, — sanoi isäntä Tuhniainen kääntäen mälliä poskessaan ja räpytellen silmiään. — Että tuota sitä maksua. Noh, nehän kuuluvat niissä hotelleissa ottavan viisinkymmenin markoin hengeltä yksin asunnostakin ja toisen mokoman niistä joutavista rimplauruuistaan vuorokaudelta.

— Niin, niin, — myönteli hra Kaikkonen hiukan levottomana, — ne hotellit nylkevät niin hävyttömästi.

— Jos me nyt sitten laskettaisiin vaikka vain viisikymmentä markkaa hengeltä vuorokaudessa ruokineen ja asuntoineen, — jatkoi isäntä Tuhniainen, yhä räpytellen silmiään. — Siitä tulisi sitten niinkuin kolmisentuhatta markkaa kaikkiaan.

— No voi mun päiviäni! — kiljaisi rouva Kaikkonen lyöden kämmeniään yhteen. Ja ennenkuin kukaan ehti virkkaa sanaakaan jatkoi hän yhteen menoon: — Vai kolmisentuhatta! Siitäkö hyvästä, että on houkuteltu tänne korpeen ja saanut hyysätä muutaman päivän vanhassa variksenpesässä, jossa on luteitakin niin, ettei ihmiset tahdo sisään mahtua, ja saanut syödä kaikenlaista moskaa, jota ei ole voinut nieleskellä muuten kuin ummessa silmin, ja kylässä on saanut käydä syömässä lisää, ettei aivan olisi nälkään kuollut ja minäkin olen täällä laihtunut niin, etteivät hameet pysy päällä, ja nyt meinataan nylkeä vielä putipuhtaaksi ja — ja — —

Se rouva Kaikkonen oli tuommoinen »äkkiotteinen» ja kiivasluontoinen ja hyvä suustaan, kun sille tuulelle sattui. Mutta nyt hänen täytyi pysähtyä välillä vetäisemään henkeä, jolloin emäntä Tuhniainen sai suunvuoron ja sanoi:

— Hyväillen aika! Eihän se ukko tosissa sitä maksua vaadi. Leikilläänhän se siinä turisee, se kun aina on ollut semmoinen joutava irvileuka. Eihän me ole meinattu ottaa penniäkään, ei missään nimessä.

— Niin tuota, eihän me mitä maksuja, — todisti ukko Tuhniainenkin. — Minä vain leikillä ilman aikojani — kun sitä on tämmöinen talonpoikainen —

Rouva Kaikkonen häpesi niin, että juoksi suinpäin kamariin, jossa nautti puoli kahvikupillista sydämenvahvistustippoja ja ajatteli, että kunpa ihmisellä olisi vähemmän kieltä ja enemmän mieltä.

Hra Kaikkonen oli kasvoiltaan tiilikivenpunainen ja toivoi pahimman vihamiehensä tällä kertaa olevan hänen housuissaan, niin että hän itse saisi olla jonkun muun miehen housuissa jossakin kaukana, ennemmin vaikka Kakolan kivimäessä kuin Tuhniaisen tuvassa.

Mutta Tuhniaiset olivat vanhan kansan hermostumattomia ihmisiä eivätkä olleet jutusta milläänkään. Ajattelivatpahan vain, että ovat ne nuo Helsingin herrasväet semmoisia mitähän lienevätkään, jonninjoutavia höpäkköjä.

Eihän sille mitä mahtanut, että Kaikkoset hyvästiä heitellessään katselivat enemmän muodikkaita, suippokärkisiä kenkiään kuin isäntäväen vilpittömiä silmiä. Varsinkin kun vielä Helsinkiin viemisiksi annettiin komea kalakukko ja pytyllinen voita ja kovisteltiin tulemaan ensi kesänä uudestaan.