YSTÄVÄNI AUGUSTE FICKERT.

Olin ollut saaristossa viikon päivät kesällä 1910 ja sieltä palattuani odotti minua useat kirjeet, niiden joukossa kaksi kappaletta Wienistä. Ihan vaistomaisesti kävin niihin ensin, ja molemmat kertoivat sen tärisyttävän uutisen, että Auguste Fickert oli kuollut siellä kesäkuun 9 p:nä.

Kuolema on miltei aina odottamaton ja julma, mutta se tuntuu tuhat kertaa julmemmalta silloin, kun jalo henkilö temmataan pois kesken elämäntyötään ja jättää korvaamattoman aukon. Sillä Auguste Fickert oli Wienin vapaamielisen naisasialiikkeen keskus ja johtava sielu ja hän oli Europan ehkäpä etevimmän naisasialehden toimittaja.

En minä kuitenkaan tätä hänen julkista toimintaansa kuolinsanoman tullessa ajatellut, vaan etupäässä sitä, mitä hän oli ollut minulle, minkä aukon hän jätti minun elämääni. Viisitoista vuotta olimme olleet tutut ja kirjevaihdossa, ja tämän ajan kuluessa olin useita kertoja käynyt Wienissä, joka minusta hänen takiansa aina oli tuntunut niin läheiseltä ja tuttavalliselta kaupungilta; nyt se yhtäkkiä oli kuin siirtynyt satoja peninkulmia tuonnemmaksi.

Auguste Fickert

Kaikki seikat ihan ensi tutustumisestamme astuivat eteeni. Oli kevättalvi 1895, ja minä olin matkalla Berlinistä, missä olin viettänyt talvikauden, Zürichiin. En kuitenkaan lähtenyt suorinta tietä, vaan päätin käyttää kuusiviikkosen loma-aikani matkoihin ja mennä Dresdenin, Pragin ja Wienin kautta tuohon pieneen maahan alppien juurella. Eräs tuttavani Dresdenissä selitti, että minun välttämättömästi Wieniin saavuttuani piti mennä tapaamaan Auguste Fickertiä, ja antoi minulle suosituskirjeen hänelle.

Minun tietämättäni teki hän vielä muutakin. Hän nimittäin kirjoitti Auguste Fickertille suoraa päätä ja kehoitti häntä käyttämään minun oleskeluani Wienissä hyväkseen ja panemaan minut siellä puhumaan pohjoismaiden kansanopistoista, joista siihen aikaan olin pitänyt esitelmiä Berlinissä ja Dresdenissä. Auguste Fickert kertoi minulle nauraen sitten myöhemmin, ettei mikään maailmassa ollut hänelle sillä hetkellä vähemmän tervetullut kuin tuo kirje ja kehoitus, ja että hän sydämessään oli huoannut: »Hiisi vieköön kaikki nuo matkustavat naisasianaiset.» Pääsiäislupa oli nimittäin juuri silloin tulossa, ja hän oli toivonut saavansa hiukan levätä raskaasta koulutyöstään ja yhteiskunnallisista toimistaan.

Tästä en minä kuitenkaan tiennyt mitään, vaan lähdin kaikessa viattomuudessa suosituskirjeineni hänen luokseen. Hän ei ollut kotona, mutta äiti otti minut ystävällisesti vastaan ja selitti tyttärensä pian tulevan; hän oli vain kävelemässä erään tuttavansa kanssa. Ja kun he sitten saapuivat ja me siinä istuimme kahvipöydän ääressä, syntyi mitä vilkkain keskustelu etupäässä juuri kansanopistoliikkeestä ja sen vaikutuksesta. Auguste Fickert kyseli, kuunteli, ymmärsi ja innostui, innostui siihen määrin, että heti rupesi suunnittelemaan suurta yleistä kokousta, missä minun piti puhua tästä suuresta ihmisyyden asiasta Wienin yleisölle.

Se pidettiinkin sitten heti ensi arki-iltana pääsiäisen jälkeen ja oli mainiosti valmistettu sekä sanomalehtien että kutsukorttien avulla. Väkeä oli saapunut salin täydeltä, yksin opetusministeriökin oli lähettänyt sinne edustajan.

Auguste Fickert v. 1897.

Niinä parina viikkona, jotka silloin vietin Wienissä, oli Auguste Fickert miltei jokapäiväisenä seuranani. Joko hän vei minut tuttaviensa luo, tai pani toimeen pitkiä, hauskoja huviretkiä Wienin kauniisiin ympäristöihin. Silloin sitä pohdittiin kaikenlaisia asioita taivaan ja maan välillä, tai laskettiin leikkiä. Sillä A. F. oli kuitenkin, kaikkien vakavien harrastuksiensa ohessa, myöskin hilpeä, vilkas wieniläinen, joka osasi antaa ilolle ja leikillisyydellekin arvonsa.

Neljä vuotta myöhemmin matkustin taaskin Wieniin, jotenkin samaan aikaan keväällä, mutta tällä kertaa murheen murtamana, surun valtaamana. Helmikuun manifesti oli tullut ja koko elämä tuntui sysimustalta yöltä. Kaikki oli muuttanut muotoa; mikä ennen oli tuntunut tärkeältä ja suurelta, oli nyt käynyt aivan vähäpätöiseksi.

Olin kertonut tapahtumista Suomessa tuttavilleni Berlinissä ja Dresdenissä, ja he olivat kyllä osoittaneet ymmärtämystä ja myötätuntoa, mutta ei kukaan heistä ollut kuitenkaan ottanut tätä asiaa omakseen. Mutta sen teki Auguste Fickert. Hän kuunteli tuntikausia, kun kerroin hänelle Suomen suuresta surusta, hän käsitti, ettei mikään muu asia koko maailmassa minua sillä hetkellä liikuttanut paitsi Suomen kohtalo, ja hän rupesi heti toimimaan yhtä tarmokkaasti, kuin olisi hänen oma maansa ollut perikadon partaalla.

Samaan aikaan kun Suomen perustuslakien kimppuun hyökättiin ja helmikuun manifesti julkaistiin oli – kuten kaikki muistanevat – Haagin rauhankonferenssi kynnyksellä ja eri maiden naiset ja naisjärjestöt lähettivät sen johdosta tuuman alkuunpanijalle, tsaarille, kiitoksensa ja kunnian-osoituksensa. Myöskin Allgemeiner östreichischer Frauenverein, jonka puheenjohtajana Auguste Fickert toimi, oli aikeessa ottaa osaa tähän adressiin, mutta kun kokous sen johdosta sitten pidettiin, kertoi hän läsnäolijoille tarkalleen mitä Suomessa oli tapahtunut, miten rauhantsaari oli rikkonut pienelle kansalle antamansa ja valalla vahvistamansa lupaukset ja miten koko Suomi sen johdosta oli joutunut epätoivon valtaan.

Hän toisti toisin sanoen kaikki mitä olin kertonut tilanteesta meillä, mutta ei tietysti näinä ilmiannon aikoina maininnut sanaakaan siitä, mistä hänellä oli kaikki nämä tiedot. ”Kuulijakuntani saattoi vaikka otaksua, että minulla oli ollut jonkinlainen ilmestys”, hymyili hän perästä päin. Ja seuraus oli, että hänen johtamansa yhdistys ei allekirjoittanut edellämainittua kiitosadressia.

Auguste Fickertillä oli paljon tuttavia Wienin intelligenssin ja sanomalehtimiesten piireissä ja niitä hän nyt koetti saada liikkeelle. Ei se ollut aluksi niinkään helppoa. Suomi oli vielä silloin jotenkin tuntematon, ja kaikki meidän maatamme koskevat uutiset Wienin lehdissä olivat kotoisin vihollistemme leiristä ja hyvin kierot. Mutta Augusten pontevuus voitti lopulta esteet. Pari Suomea koskevaa esitelmääkin syntyi hänen välityksellään, samaten useita sanomalehtikirjoituksia.

Muistan elävästi miten hän eräänä iltana myöhään vei minut ”Arbeiterzeitung’in” toimitukseen ja selitti sen toimittajalle, tri Adler’ille, mitä Suomessa todellisesti oli tapahtunut ja sen vaaran, joka meidän olemassa oloamme ja kulttuuriamme uhkasi. Tämä, joka muuten kyllä kuului Augusten tuttavapiiriin, oli silloin hyvin väsynyt ja hermostunut, sekä huudahti lopulta tuskallisesti: ”Olen juuri saanut sähkösanoman että N–n piirissä on puhjennut lakko, ja se on minulle paljon tärkeämpi kuin koko Suomen konstitutsioni.” Mutta tämä mielenpurkaus oli vain hetkellisen pahan tuulen ilmaus, sillä hän kyhäsi sitten hiukan myöhemmin aivan loistavan kirjoituksen Suomen oikeudellisesta asemasta.

Kun sanoma meidän laillisen järjestyksemme palauttamisesta v. 1905 suurlakon jälkeen levisi Europaan, tuli Augustelta heti onnittelukirje, jossa hän muun muassa sanoi: ”Koko viikon olen ajatuksissani elänyt teidän kanssanne pelvossa ja vavistuksessa ja nyt vasta voin taas vapaasti hengittää, kun tiedän, että vihdoinkin olette voittaneet ja vapautenne saavuttaneet.”

Vuotta myöhemmin olin Saksassa kouluoloja tutkimassa ja silloin saapui yhtäkkiä sähkösanoma, jossa hän kutsui minua Wieniin pitämään esitelmää sortoaikamme vaiheista, suurlakostamme ja vapaudestamme. Hän oli tilaisuutta varten painattanut noin parituhatta kutsumalippua ja lähettänyt niitä kaikille yleisissä toimissa ia yleisiä asioita harrastaville henkilöille. Suuri ja loistava olikin se yleisö, joka sitten esitelmäiltana täytti n. k. Arkkitehtitalon juhlasalin ja tarkalleen kuunteli kertomusta pienen kansan taistelusta kalliimpansa edestä.

Esitelmää seurasi keskustelu, jolloin A. F. tavallisuuden mukaan toimi puheenjohtajana. Hän oli kuin luotu sitä tointa varten, jo siitä syystä, että hän niin mainiosti osasi kuunnella, mutta hänellä oli myöskin se lahja, että hän niin hyvästi ymmärsi toisen ajatukset, olivatpa ne sitten vaikka kuinka puolinaisesti lausutut.

Ja niinkuin hän ymmärsi toisten ajatukset, ymmärsi hän myöskin heidän huolensa ja surunsa, ja oli aina valmis auttamaan, uhraten tuntikausia kalliista ajastaan. Kun vain ajattelen kaikkia niitä askeleita, joita hän otti Suomen takia ja kun sitten tiedän, että samalla tavalla hän palveli kaikkia muitakin, jotka olivat hädässä ja avun tarpeessa, niin en oikeastaan ihmettele, että hän murtui kesken. ”Hän lepää nyt, hän joka ei milloinkaan suonut itselleen lepoa” kirjoitti eräs hänen kuolemastaan, ja toinen sanoi kirjeessään: ”Tämä suurenmoinen nainen, tämä jaloin ihminen on nyt poissa.” Ja molemmat arvostelut olivat erittäin sattuvat.

Auguste Fickert oli samaa ainesta kuin ihmiskunnan suuret, pyhät marttyyrit. Hänellä ei ollut rahtuakaan itsekkyyttä, oman voiton pyyntöä tai kunnianhimoa. Aatteita hän rakasti, aatteita, joista toivoi koituvan ihmiskunnalle onnea ja siunausta, ja niiden eteen hän uhrautui kokonaan, ajattelematta vaivojaan, heikkoa terveyttään, aineellisia etuja.

Hän oli koko elämänsä vähissä aineellisissa varoissa tehden raskasta koulutyötä henkensä ylläpitämiseksi, mutta ei mikään mahti maailmassa saanut häntä ottamaan maksua työstään aatteiden palveluksessa. Eräs henkilö jätti hänen Neues Frauenleben nimiselle aikakauskirjalleen melkoisen rahasumman, jonka korot etupäässä oli aijottu päätoimittajan palkaksi. Auguste F. käytti ne avustajiensa palkkaamiseksi ja antoi itse työnsä ilmaiseksi. Kerran kokosivat hänen ystävänsä hänelle muutamia tuhansia guldenia ja pyysivät, että hän käyttäisi ne matkustamiseen ja lepoon. Mutta hän antoikin ne virkistysmatkastipendiksi kansakoulun naisopettajille.

Tämä hänen luonteensa suurpiirteisyys ja aateluus vaikutti tietysti mahtavasti ja kohottavasti hänen ympäristöönsä. Moni innostui vain hänen takiansa yhteiskunnalliseen uudistustyöhön ja antautui siihen. Muun muassa sai hän Wienin etevän kirjailijan, Rosa Mayreder’in liittymään suureen yhdistykseensä ja sen johtokunnassa toimimaan.

Monta vuotta olin jo kehoittanut Auguste Fickertiä tulemaan Suomeen nähdäkseen kerran läheltä sen maan ja kansan, jonka oikeuksia hän niin lämpimästi oli puoltanut. Kesällä v. 1909 hän vihdoin tulikin tänne, oleskeli viikon päivät Helsingissä ja kiersi sitten Itä-Suomea tutustuakseen sen luonnonihanimpiin paikkoihin, kuten Imatraan, Savonlinnaan, Punkaharjuun j. n. e.

Täällä saamistaan vaikutelmista kirjoitti hän Naisten Ääneen pienen selostuksen, joka sittemmin myöskin oli luettavana siinä muistojulkaisussa, joka hänen kuoltuaan Wienissä ulosannettiin. Siinä hän sanoo:

”Minulla oli erinomainen maantieteen ja historian opettaja, professori Edvard von Weinzierl, jolle olen ikuisessa kiitollisuuden velassa; niin paljon hän on henkiseen elämääni jäsen suuntaan vaikuttanut. Kuunnellessani hänen luentojaan olin jatko-opiston opettajatarosastolla, siis siinä ijässä, jolloin sielu on avoin kaikille hyville vaikuttimille. Näissä luennoissaan puhui hän kerran myöskin Suomesta, tuosta satumaisesta, tuhatjärvisestä maasta kaukana pohjolassa, ja sen tarmokkaista asukkaista, jotka uutteralla työllä ovat pakoittaneet karun maaperänsä tuottamaan sen verran, että he sisällisen vapauden vallitessa ovat voineet kehittyä aivan ihmeteltävästi.

Useita vuosia myöhemmin, kun jo olin ottanut osaa naisasialiikkeeseen, tuli Maikki Friberg Wieniin ja piti esitelmän pohjoismaiden kansanopistoista ”Yleisessä itävaltalaisessa naisyhdistyksessä”. Hänen innostuksensa tähän suureen asiaan, hänen vilkas luonteensa ja lämpönsä valloittivat meillä kaikki sydämet, ja sama tunne, jonka professori v. Weinzierlin esitelmä oli minussa aikaan saanut, heräsi jälleen, kun nyt ensi kerran tapasin elävän olennon tästä runollisesta maaperästä. Haluni nähdä Suomea ja tutustua sen asukkaisiin tuli jälleen voimakkaaksi, eikä ollut enää tukahutettavissa, varsinkin kun Maikki Friberg sen jälkeen monta kertaa kävi Wienissä ja me koko ajan olimme mitä vilkkaimmassa ajatusten vaihdossa.

Vihdoinkin saatoin päästä toiveitteni perille. Eräänä kauniina heinäkuun aamuna lähestyin minä Helsingin auringon valossa hymyilevää satamaa, eikä mikään muu häirinnyt tätä kaunista kuvaa kuin tietoisuus siitä, että Viapori oli vieraan hallussa ja että muukalainen siis hallitsi sisäänkäytävää Suomen sydämeen.

Nyt minä olen useita päiviä kestävillä matkoilla omin silmin nähnyt Suomen viheriäpuitteiset, uinailevat järvet, hopealle hohtavat koivut ja tummat havumetsät, olen ihmetellyt sen toisiinsa liittyneitä vesistöjä rikkaine saaristoineen, olen ihaillut maalaisten ahkeruutta ja talonpoikien toimeliaisuutta, he kun vähillä varoillaan, mutta yksimielisyytensä kautta voimakkaina, rakentavat itselleen rannikkolaivoja, jotka kulettavat heidän maataloustuotteitaan järvien poikki kaukaisiin seutuihin, missä ihmiset ahkeralla työllä edistävät yleistä vaurastumista. Olen nähnyt herttaisia koteja miellyttävissä maakartanoissa ja hyvästi kasvatettuja, kukoistavia lapsia, kuten esim. tehtailija Backbergillä Vuolenkoskella ja taiteilija Hämäläisellä. Olen nauttinut rajatonta vieraanvaraisuutta suomalaisessa pappilassa, ystävällisen aviopari Lappalaisen luona Jääsken pitäjässä, vieraanvaraisuutta sellaista, joka meillä Keski-Europassa, missä on hotelleja ja majataloja joka askeleella, ei ainoastaan ole hävinnyt, vaan on käynyt aivan käsittämättömäksi.

Minulle on näytetty suurenmoisia kouluja ja sivistyslaitoksia niin maaseudulla kuin kaupungeissa, olen liikutetuin mielin katsellut avojalkaisia lapsia Helsingin kansankirjaston lukusalissa, olen nähnyt miehiä ja nuorukaisia kovassa työssä ja ihaillut heidän hilpeyttään, taitavuuttaan ja voimaansa. Kaikkialla on minut otettu ystävällisesti, jopa sydämellisestikin vastaan ja joka paikassa ovat ihmiset olleet henkisesti heränneitä ja vaikuttaneet elähyttävästi, luonnollisia kanssakäymisessään ja hyväntahtoisia sekä keskenään että vierasta kohtaan, koettaen näyttää ja antaa hänelle mitä parasta heidän maassaan on aineellisessa ja henkisessä suhteessa.

Olen nähnyt talouttaan mallikelpoisesti hoitavia perheenemäntiä, voimakkaita, taitavia miehiä, terveitä, suloisia, luonnollisia nuoria tyttöjä, kohteliaita, vaatimattomia nuoria miehiä opiskelevan nuorison keskuudessa, sanalla sanoen olen nähnyt herttaisen, iloisen ja sivistyneen kansan, jolle minä puolestani vain toivoisin, että se vapautettuna ”pahan naapurin” hyökkäyksestä vapaasti saisi kehittyä ja luoda itselleen sellaisen tulevaisuuden, johon sen luonteen pääominaisuudet, sitkeys, ahkeruus ja toimeliaisuus viittaavat. Siten se voisi tulla monelle Europan suurvaltiolle ladunavaajaksi.”

Auguste F. huomasi, että uusi sortoaika oli tulossa ja seurasi tarkkaan sen kehitystä. Varsinkin häneen koski tuo venäläisten uhkaus eroittaa maastamme sen rajalla olevat pitäjät. Sen johdosta hän kirjoitti avoimen kirjeen Kansainvälisen Naisliiton puheenjohtajalle, lady Aberdeenille, jossa hän voimakkain, hehkuvin sanoin asettaa tämän asian naisten maailmanliiton tuomioistuimen eteen. Aluksi hän sanoo siinä:

”Kaukana Europan koillisessa kolkassa aijotaan julistaa kuolemantuomio. Se ei koske tällä kertaa yksityistä, joka asettuu vastustamaan vallitsevaa vääryyttä, eikä liioin uusien ajatusten yksinäistä edustajaa, ei – kokonainen kansa on mestattava, sen omintakeisuus ja kulttuuri, jonka se on hankkinut itselleen alituisessa taistelussa karua luontoa vastaan, on siltä ryöstettävä siksi – niin siksi että paha naapuri, jälleen voimaan päässyt tsaarivalta, näkee sen hyväksi.”

Sitten seuraa tarkka selonteko meidän valtiollisesta asemastamme, Porvoon valtiopäivillä annetuista lupauksista ja niiden vahvistamisesta seuraavien hallitsijoiden valtaistuimelle astuessa, yksin Nikolai II:sen, joka ne sitten kuitenkin rikkoi. Niinikään hän muistuttaa niistä saksalaisten ja itävaltalaisten oppineiden antamista lausunnoista Suomen eduksi, jotka lausunnot julkaistiin vuoden alussa 1910, ja jossa he sanovat, että Suomen oikeuksien loukkaaminen koski koko Europaa, koska se oli rikos kansainvälistä oikeutta vastaan. Lopuksi hän sitten vetoaa naisiin seuraavin sanoin:

Ja naiset, aikovatko he äänetönnä katsella tätä Venäjän julkista oikeuden loukkausta?

Aikana, jolloin naiset taistelevat henkensä takaa valtiollisen tasa-arvon saavuttamiseksi, aikana, jolloin he syvästi tuntevat sen lapsipuolenaseman, josta heidän sukupuolensa kärsii sekä yksityisen oikeuden että julkisen oikeuden alalla, aikana, jolloin he ovat tulleet täydellisesti vakuutetuiksi siitä, että heidän osanottonsa uudenaikaisen elämän kaikilla aloilla on käynyt välttämättömäksi kulttuurin jatkuvalle kehitykselle, sellaisena aikana he eivät enää saa käsissä ristin katsella mitenkä kokonaiselta kansalta ryöstetään sen ansaitut oikeudet, he eivät saa äänetönnä katsella sitä, sillä siinä tapauksessa he tulevat kanssarikolliseksi vääryyden tekoon.

Kaikissa maissa ovat naiset ristiriidassa hallituksien kanssa, joilta vaativat oikeutta ja vanhurskautta itselleen.

Oikeuden ja vanhurskauden nimessä täytyy heidän ottaa puoltaakseen Suomen vapautta; kulttuurin nimessä täytyy heidän panna vastalauseensa tämän maan venäläistyttämistä vastaan – heidän täytyy ennen kaikkea panna tämä vastalauseensa naisina, jotka itse vasta silloin voivat saada poliitista vaikutusvaltaa, kun siveelliset voimat pääsevät määrääjiksi kansojen elämässä, kun ei väkevämmän voima, vaan oikeus ja vanhurskaus tulevat hallituksien pääperusteiksi.

Kansainvälinen Naisliitto ei tietääkseni ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin tämän kehoituksen johdosta, mutta Suomen hätä tuli kyllä senkautta tunnetuksi. Yksinpä Auguste Fickertin muistoksi järjestetyssä surujuhlassa Wienissä, se tuli esiin.

Juhlapuheen pitäjä, tri Julius Ofner huomautti nimittäin siinä, kuinka hän vielä aivan hiljattain oli puhunut vainajan kanssa hänen lempiharrastuksistaan, joiden joukossa Suomella oli niin tärkeä asema, ja lisäsi sitten:

”Suomi, tuo pieni maa, joka tähän asti on kyennyt puoltamaan vapauttaan mahtavan naapurinsa suhteen, maa missä vahvahenkiset, lujatahtoiset naiset alttiisti ja kiihkeästi ottivat osaa vapaustaisteluun ja sitten kun se saavutettiin, saivat miehiltään vapaaehtoisesti, kiitollisuuden osoitteeksi hyvästä yhteistyöstä, äänioikeuden; tämä maa se toteutti Auguste Fickertin ihanteen. Sellaisiksi hän tahtoi naiset. Omien ponnistuksien kautta tunnustusta ansaitsevan työnsä tuloksena heidän piti saada oikeutensa. Kun Suomen suuri taistelu nyt taas on alkanut uudestaan, joka sen pahempi tällä hetkellä näyttää niin epäedulliselta suomalaisille, oli Auguste Fickert aivan pois suunniltaan ja koetti edes antaa heille myötätuntonsa kannatuksen.”

Kun surulliset, ikävät viestit toisensa jälkeen viime aikoina ovat tulleet Itävallasta ja etenkin Wienistä, olen hengessäni monasti sanonut: ”Hyvä ettei Auguste Fickertin tarvinnut nähdä tätä surkeutta, sillä kyllä hän olisi siitä aivan rajattomasti kärsinyt.” Hän näki kyllä Itävallan politiikan suuret puutteet ja puhui monasti siitä, kuinka luonnottomiksi ja hatariksi olot siellä olivat kehittyneet, mutta ei suinkaan hänkään sentään voinut aavistaa, että romahdus olisi ollut niin täydellinen.