ALEXANDER HERZENIN TYTTÄREN LUONA.

Kukapa ei tuntisi Alexander Herzenin nimeä. Kaikki, jotka vain hiukankin ovat seuranneet Venäjän kansan vapaudentaistelua, tietävät, että hänen nimensä viime vuosisadan keskivaiheilla loisti kaikkia muita nimiä kirkkaammin, että hän Kello nimisen, Lontoossa toimitetun ”maanalaisen” sanomalehtensä avulla hallitsi ja ohjasi koko sen aikaista nuorta Venäjää. Vielä kauemmaksi hänen vaikutuksensa ulottui. Ihan varmana kerrotaan nimittäin, että hovi ja hallitsija itsekin luki hänen salaista lehteään ja sieltä ne olivat maaorjien vapauttamisaatteetkin kotoisin.

Sattumalta kuulin Parisissa ollessani, että hänen tyttärensä Olga Herzen, professori Monod’n puoliso, asui Versailles’issa. Tuskinpa kuitenkaan olisin lähtenyt häntä etsimään tämän kuuluisan isän takia, ellei Olga Herzenin nimeen liittyisi eräs toinenkin, kallis ja rakas kaikille, jotka sen ovat oppineet tuntemaan, Malvida von Meysenbug’in nimi. Kuka sitten oli Malvida von Meysenbug? Hän oli ihanteellisimpia naisia, joita koskaan on elänyt, taiteilijasielu, joka etupäässä muovasi itsestään elämän koulussa taideteoksen. Kaikki runsaat lahjansa ja taipumuksensa, järkensä ja sydämensä hän niin sopusointuisesti kehitti, että nimitys ihanneluonne on aivan paikallaan hänestä puhuessa. Siksi hänellä olikin niin sanomaton vaikutusvalta muihin ihmisiin. Nuoriso rakasti häntä ja piti suurimpana onnenaan olla hänen kanssaan, aikakauden etevimmät henkilöt etsivät hänen seuraansa ja vaatimattomat työmiehet ja työläisnaiset ihailivat häntä kuin pyhimystä. Kun hän monia vuosia sitten kuoli Roomassa, kävi koko sen kaupunginosan köyhälistö, jonka keskuudessa hän asui, polvistumassa hänen kirstunsa ääressä.

Malvida v. Meysenbug.

Mutta yhtä rakas hän on niille monille, jotka eivät koskaan ole häntä personallisesti tunteneet, vaan ainoastaan lukeneet hänen elämäkertansa: Die Memoiren einer Idealistin[2] tahi joitakuita muita hänen teoksistaan, esim. Das Lebensalter einer Idealistin, Stimmungsbilder, Individualitäen, j. n. e. Niissä hän täysin määrin antaa lukijalle henkensä rikkaita aarteita, niissä saapi tutustua hänen suurenmoiseen, jaloon luonteeseensa, hänen ihanteelliseen maailmankatsantokantaansa. Ensinmainitussa teoksessa on sitäpaitsi tilaisuudessa seuraamaan hänen kehitystään hamasta lapsuudesta.

Malvida von Meysenbug syntyi saksalaisen ministerin tyttärenä v. 1816 ja sai nuoruudessaan kovastikin kokea miten sidottu nainen on, miten ankarasti hänessä tuomitaan kaikkea sitä, jota miehessä kiitetään: hänen vapauden ja itsenäisyyden tarvettaan, hänen toimintahaluaan, hänen tiedonjanoaan. Hänen ainoa tehtävänsä piti olla elää kotia ja seuraelämää varten. Mutta tämä ei tyydyttänyt Malvidan palavaa sielua. Hän huomasi sangen aikaisin kuinka mitätön ja tyhjä se n. k. suuren maailman seuraelämä oli, miten pintapuoliset ja vähäpätöiset ne kysymykset olivat, joita siellä pohdittiin.

Aikaa myöten myöskin kodin ilmakehä kävi hänelle raskaaksi. Helmikuun vallankumous oli kynnyksellä ja raikkaat kevättuulahdukset virtasivat läpi maiden. Kansanvaltaisuuden aate oli keskustelun esineenä kaikissa edistyspiireissä, vapauden ja veljeyden ihanne pani mielet innostumaan. Tämä mahtava henkinen liike tempasi myöskin Malvida von Meysenbugin mukanaan. Hän antautui ajan suuria kysymyksiä tutkimaan, löysi paljon hengenheimolaisia ja iloitsi jokaisesta vapauden voitosta. Mutta samassa määrin kun hän liittyi vapausliikkeeseen ja omisti sen ihanteet ja päämäärät, kävi hänen lähin ympäristönsä hänelle tylyksi ja vieraaksi. Se ei nähnyt ajan riennoissa muuta kuin ylpeyttä ja itsekylläisyyttä, kaiken jumalallisen ja inhimillisen lain polkemista. Tämä koski äärettömästi Malvidan hienotuntoiseen, arkaan luonteeseen, ja pian hän sai kokea vieläkin kovempia. Se nuori vapaudensankari Theodor Althaus, jonka kanssa hän parin vuoden kuluessa oli jakanut jokaisen tunnelman, jokaisen aatteen ja jonka vaimoksi hän oli lupautunut, näyttäytyi rakkauskysymyksissä olevan perhosluonne, joka liehakoi toisesta kaunosielusta toiseen, ja jätti hänet ilman ainoatakaan selvityksen sanaa. Vuoden 1848 kevättuulahduksia seurasi mitä kauhein takatalvi, ja hallitukset riensivät kilvan vainoomaan, vangitsemaan ja karkoittamaan kaikkia liikkeen huomattavimpia johtajia. Malvida von Meysenbug joutui myöskin tuttavuutensa ja kirjevaihtonsa takia heidän kanssaan epäilyksen ja poliisivalvonnan alaiseksi ja sai lopulta hienon viittauksen lähteä maastaan.

Hän oli kaiken tämän johdosta sekä henkisesti että ruumiillisesti niin murtunut ja väsynyt, että elämä tuntui hänestä sietämättömältä taakalta, ja että hän jo epätoivoissaan oli päättänyt lähteä Amerikaan voidakseen katkaista kaikki entisyyden siteet. Ainoastaan hänen äitinsä kyyneleet ja rukoukset saivat hänet tämän päätöksen hylkäämään. Kun karkoituskäsky saapui, ohjasi hän kulkunsa Lontooseen ja sai siellä, ensi aikoina varsinkin, hyvin selvästi kokea, miten työläs sivistyneen naisen oli ansaita leipänsä, miten halveksivasti häntä monestikin kohdeltiin varakkaissa porvarillisissa perheissä, joiden nuorisoa hän opetti.

Englantiin oli siihen aikaan kaikki valtiollisesti karkoitetut eri maista vetäytyneet, koska se oli ainoa maa, joka soi heille tyyssijan. Malvida von Meysenbug joutui heti heidän piiriinsä ja voitti siellä paljon ystäviä herttaisen olentonsa, laajojen tietojensa, kaikelle ylevälle ja kauniille avonaisen luonteensa takia. Hän seurusteli siten Gottfrid Rinkelin, Kossuthin, Mazzinin ja ennen muita Alexander Herzenin kanssa.

Alexander Herzen oli silloin parhaassa miehuuden ijässään, mutta jo monet kovat kolaukset kestänyt. Venäjällä ollessaan hän oli ollut poliisivalvonnan alainen, vankilassa ja kahdesti karkoitettu. Monen vastuksen perästä hän oli saanut passin itselleen ja nuorelle vaimolleen ulkomaille lähteäkseen, läheltä seurannut helmikuun vallankumousta, tuntenut ääretöntä pettymystä ja sen johdosta kirjoittanut nerokkaat mietelmänsä, Vom andern Ufer nimisessä teoksessa. Vähää ennen Englantiin tuloaan hän päälle päätteeksi oli menettänyt vaimonsakin, nuoruutensa lemmityn. Eräänä päivänä hän itkien valittaa Malvida von Meysenbugille, että kaikki asiat hänen talossaan olivat nurin kurin, että hänen tyttärensä olivat tykkänään äidillisen johdon ja kasvatuksen puutteessa. ”Ja toden totta”, hän lisää, ”olisin toki ansainnut paremman kohtalon”.

Herzen tiesi kenen puoleen hän kääntyi, sillä siitä hetkestä otti Malvida v. M. hänen tyttäriensä kasvatuksen sydämen asiakseen. Herzen ei onneksi ollut aineellisessa ahdinkotilassa kuten moni muu sen ajan vapaussankareista, sillä hänen isänsä, eräs venäläinen ruhtinas, oli jättänyt hänelle koko omaisuutensa. Malvida muutti siis Herzenin taloon, ja järjesti siellä kaikki asiat erinomaiseen kuntoon. Siihen asti siellä oli juossut vieraita aamusta iltaan, kuten vieraanvaraisessa kodissa ainakin, niin ettei isäntä saanut koskaan rauhassa työskennellä; Malvida pani heti toimeen määrätyt vastaanottopäivät. Hän rupesi lukemaan vanhemman tyttären Natalien kanssa, joka jo silloin oli kouluijässä, ja nuorempi, pikku Olga sai mitä hellimmän huolenpidon osakseen. Venäjän kärsivä kansa ja sen rikkaat kirjalliset aarteet, joista länsi Europa siihen aikaan oli sangen tietämätön, astuivat tietysti Herzenin kanssa keskustellessa sangen elävästi Malvidan eteen ja herättivät hänessä myötätuntoisuutta ja vastakaikua.

Olga Herzen 7-vuotiaana.

Sanomattoman onnelliset olivat ne vuodet, jotka Malvida vietti Herzenin talossa. Lapset kiintyivät häneen kuin äitiin ja kehittyivät sekä ruumiillisesti että henkisesti hänen hoidossaan. Kaikkialla vallitsi järjestys ja sopusointu. Mutta eräänä päivänä pysähtyivät vaunut portaiden eteen ja niistä astuu Herzenin vanha toveri Ogarev ja hänen puolisonsa, jotka varta vasten tulivat Venäjältä häntä tervehtimään. Herra Ogarev oli hienotuntoinen idealisti, kuten useimmat vallankumoukselliset venäläiset, mutta rouva oli ihan toista maata, oikullinen, kateellinen ja vallanhimoinen. Hän ei voinut sietää sitä saksalaista vaikutusta, jonka tapasi Herzenin talossa, ja päätti tehdä siitä lopun. Ja koska raa’an epähienon luonteen on sangen helppo taistella hienoa vastaan, koska se käyttää mitä asetta tahansa, pääsikin hän suhteellisesti pian tahtonsa perille. Herzenin olisi tietysti pitänyt lausua ratkaiseva sana, mutta hän oli siksi epäkäytännöllinen ja huono ihmistuntija, ettei hän huomannut rouva Ogarevin juonia ja sitä kieroa asemaa, johon tämä saattoi hänen lastensa kasvattajan. Sitä paitsi hän ihaili kaikkea, joka tuli Venäjältä päin. Ei aikaakaan niin Malvida näki mahdottomaksi jäädä Herzenin taloon, koska kaikki mitä hän oli järjestänyt kumottiin, ja kaikkia hänen määräyksiänsä vastustettiin. Hän lähti siis, mutta verta vuotavin sydämin erotessaan kasvateistaan, erittäin pikku Olgasta, johon hän oli sanomattomasti kiintynyt.

Herzenin talossa hän oli oppinut venättä ja elätti itseään sen jälkeen käännöstöillä ja kirjoittamalla venäläisiä kirjallisuuskatsahduksia eri lehtiin. Seuraavana talvena hän oleskeli Parisissa, jonne eräs hänen tuttavansa, varakas rouva Schwabe, oli pyytänyt häntä itseään seuraamaan. Siellä hän tutustui Richard Wagneriin, joka tuttavuus vähitellen kehittyi läpi koko elämän kestäväksi ystävyydeksi, ja siellä hän myöskin ensikerran sai ihailla hänen jättiläisluomiaan. Uudet vaikuttimet, uudet tuttavuudet, uusi ympäristö vaikuttivat sanomattoman terveellisesti Malvidaan; pettymykset ja surut haihtuivat ja hän löysi jälleen itsensä ja käsitti tehtävänsä.

Silloin saapui yhtäkkiä kirje Alexander Herzeniltä, jossa tämä pyysi Malvidaa uudestaan rupeamaan hänen tytärtensä, erittäinkin pikku Olgan kasvattajaksi. Malvida taisteli aluksi itsensä kanssa. Hän tunsi elämän, hän tiesi, että kaikki siteet, olivat ne sitten ystävyyden tai rakkauden, vaikuttivat kahlehtivasti, rajoittivat yksilön toimintavapautta, ehkäisivät hänen itsemääräämisvaltaansa, tuottivat suruja ja pettymyksiä. Mutta rakkaus pikku Olgaan voitti viimeiseltä. Hän pani vain ehdoksi saada kasvattaa hänet ihan oman vakaumuksensa mukaan, ilman sivuvaikuttimia. Se hänelle suotiinkin ja hän otti siis Olgan luoksensa ensin Parisiin ja sittemmin Italiaan, jossa hän pääasiallisesti oleskeli. –

Tässä Malvida von Meysenbugin muistelmien ääriviivat, mutta niissä on paljon enemmän kuin tavallisessa elämäkerrassa, sillä niissä kokonainen aikakausi taisteluineen ja harrastuksineen astuu lukijan eteen. Hän tutustuu siinä sen ajan jaloimpiin henkiin ja niihin ihanteisiin ja aatteisiin, jotka heitä elähyttivät. Kuvaus on niin elävä ja vilkas, että lukija aivan selvään näkee nuo henkilöt, seurustelee heidän kanssaan ja jakaa heidän voittonsa ja pettymyksensä. Ja entä Malvida itse! Hän on käynyt lukijan parhaaksi ystäväksi, josta ei enää milloinkaan tahtoisi erota. Yhä edelleen tekee mieli seurustella hänen kanssaan, kulkea hänen opastamanaan eri maissa ja kuulla hänen arvostelunsa ihmisistä ja tapahtumista. Lukemattomat olivatkin ne, jotka luettuaan Malvida von Meysenbugin muistelmat, kirjoittivat hänelle tai kävivät häntä tervehtimässä. Ja nyt kun ei häntä enää ole,[3] siirtyvät ajatukset aivan itsestään hänen kasvattinsa Olga Herzen–Monod’n luo, jolle hän antoi kaikki suuret, jalot aatteensa.

Saatuani Olga Herzenin osoitteen, kirjoitin siis hänelle ja pyysin tilaisuutta saada tavata häntä. Parin päivän perästä saapui mitä ystävällisin vastaus ja kutsu tulla hänen luokseen. Määrätty päivä oli sangen sopimaton, koska olin lupautunut muualle, olinpa vielä ottanut pitääkseni pienen esitelmänkin Suomen oloista, mutta kaikki muut harrastukset saivat väistyä kun oli kysymys Malvida von Meysenbugin kasvatista.

Oli mentävä puoli tuntia junalla ja parikymmentä minuuttia sähköraitiovaunulla viileitä kastanjakäytäviä ennenkuin saavuin Amiel nimiseen huvilaan.

Hiukan arastellen soitin portin sivussa olevaa kelloa. Olin kyllä utelias näkemään etsimäni henkilön, mutta samassa pelkäsin, ettei todellisuus vastaisi sitä kuvaa, jonka mielikuvituksessani olin hänestä luonut. Portti avautui ja sievässä puutarhassa talon edustalla seisoi keski-ikäinen nainen pieni lapsi käsivarrellaan. Katselin häntä kauan ja tarkkaavasti.

”Tekö siis, arvoisa rouva, olette Malvida von Meysenbugin kasvatti, hänen pikku Olgansa?”

”Aivan oikein, mutta pikku Olgasta on kuten näette jo tullut isoäiti, joka leikkii tässä lastenlastensa kera”, vastasi hän hymyillen. Herttaisuus, hyvyys ja avomielisyys loisti hänen kauniista kasvoistaan, hänen suurista, tummista silmistään. Hän johdatti minut sisään ja oli niin luonnollinen ja sydämellinen, kuin olisimme tunteneet toisemme jo kauan aikaa.

Keskusteluaiheista ei suinkaan ollut puutetta, mutta tietysti me enimmältä puhuimme kalliista vainajasta. Oli niin monta yksityiskohtaa, joista halusin saada tarkempia tietoja ja Olga rouva vastasi aina peittelemättä ja suoraan. Ja kaikista hänen vastauksistaan kävi selville, kuinka rajattomasti hän oli rakastanut ja ihaillut kasvatusäitiään.

”Olin vuosikausia kihloissa”, kertoi hän, ”ja siirsin aina hääpäivääni vain siksi, etten raskinnut erota Malvidasta. Mutta lopulta sulhaseni kävi kärsimättömäksi ja niinpä minun täytyi hänet jättää, mutta sen jälkeen alkoi meidän kirjevaihtomme. Vuosikymmenien kuluessa kirjoitin hänelle joka päivä ja kerroin kaikki iloni ja suruni. Ja kun en enää voinut vastustaa haluani tavata häntä, matkustin Roomaan ja kun lapseni kasvoivat suuremmiksi, oleskelivat he vuorotellen hänen luonaan Roomassa, rakastaen häntä kuin hellintä isoäitiä. Kesäisin hän taas kävi minua tervehtimässä täällä meidän huvilassamme ja joka kerta hän antoi istuttaa tänne puita ja pensaita. Kaikki ne sulotuoksuiset ruusut, jotka kapuavat muureja pitkin, kaikki varjoisat akasiapuut puutarhassamme ovat niin muodoin muisto häneltä. Hän sanoikin usein: ”Sittenkun ei minua enää ole, niin ne muistuttavat sinua minusta.” Kaipaan häntä niin sanomattomasti. Vaikka elän rakkaan puolison, lasten ja lastenlasten ympäröimänä, on hänen poismenonsa kuitenkin jättänyt tyhjän sijan, joka ei ole täytettävissä.”

Hän johdatti minut yläkerroksessa olevaan työhuoneeseensa, jonka seinät olivat koristetut Malvida von M:n kuvilla. Siellä oli kipsistä ja pronssista tehtyjä medaljonkikuvia, valokuvia eri ajoilta sekä taiteilija Lenbachin kaunis taulu hänestä. Siellä oli myöskin Malvida von Meysenbugin ystävien kuvia kuten esim. Cosima ja Richard Wagnerin, Lisztin, Mazzinin, Schopenhauerin ja Nietzschen kuvat.

Malvida v. Meysenbug Lenbachin kuvan mukaan.

Olga Herzen näytti minulle valokuvia Malvidan kodista Roomassa, josta näki Colosseumin ja Palatinumin, sekä hänen viimeiset teoksensa Irdische und himlische Liebe, Eine Reise nach Ostende ja hänen kirjevaihtonsa Nietzschen kanssa, jonka tämän sisar Elisabeth Förster–Nietzche hiljattain on julkaissut.

Alexander Herzen.

Tietysti talon muotokuvakokoelmassa myöskin oli Alexander Herzenin kuva. Salin seinällä se riippui ja komea se oli katsella. Suuri ajattelija ja politikoitsija istui siinä pää kättä vasten nojattuna; leveä, korkea otsa, läpitunkeva katse, tuuhea pitkä tukka ja voimakas ruumiinrakennus tekivät mahtavan vaikutuksen. Tuli ajatelleeksi nuorta jalopeuraa, joka hetkeksi on asettunut levähtämään, mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä on valmis taisteluun.

Pyynnöstäni kertoi Olga rouva hiukkasen isänsä viimeisistä vuosista ja kuolemasta, joka tapahtui v. 1870, vähää ennen ranskalais-saksalaisen sodan alkua. Hän oli kauan aikaa viettänyt kuljeksivaa elämää, oleskellut vuorotellen Sveitsissä, Lontoossa ja Parisissa. Juuri tähän aikaan hän oli saapunut Parisiin, vuokrannut siellä avaran huoneuston ja kutsunut lapsensa ja Malvida von Meysenbugin luokseen. Eräänä iltana palatessaan valtiollisesta kokouksesta, jossa hän oli puhunut, valittaa hän vilua, mutta on muuten hyvällä tuulella ja kertoo illan tapahtumista. Yöllä hän sairastuu keuhkotulehdukseen ja muutaman päivän perästä häntä ei ole enää. Hän oli silloin vielä täysissä voimissa, ainoastaan 58 vuoden vanha. Sanoma hänen kuolemastaan herättikin siksi suurta surua kaikissa edistyspiireissä, ja vapauden ystävät eri maista ja kansoista riensivät Parisiin saattaakseen häntä viimeiseen lepokammioon.

Tuntui sangen omituiselta keskustella Olga Herzenin kanssa ajatellessa, että hän oli hamasta lapsuudestaan elänyt niissä piireissä, joiden mielipiteet ja toimet ovat painaneet leimansa kokonaisen aikakauden sivistykseen ja suuntaan. Isänsä kodissa hän oli nähnyt kaikki sen ajan etevimmät vapauden sankarit: Pulszkyn, Louis Blancin, Ledru Rollinin, Orsinin, Garibaldin, Mazzinin, Turgenevin y. m. Kasvatusäitinsä luona ollessaan hän joutui Richard Wagnerin piiriin ja myöhemmin hän oli tutustunut Nietzscheen, joka ihaili häntä siihen määrin, että pyysi häntä vaimokseen, tietämättä, että hän jo silloin oli kihloissa professori Monod’n kanssa.

Kansallisuutensa puolesta Olga Herzen myöskin antoi ajattelemisen aihetta. Syntyneenä venäläisistä vanhemmista, oli hänellä ollut saksalainen kasvatusäiti, lapsuutensa hän oli viettänyt Englannissa, ensi nuoruutensa Italiassa ja oman kodin perustettuaan oli Ranska käynyt hänen olopaikakseen ja hänen lastensa synnyinmaaksi.

Niin monenmoiset vaihdokset ja vaikuttimet olisivat ehkä vaikuttaneet pintapuoliseen luonteeseen epäterveellisesti, mutta Olga Herzen oli niiden kautta vain syventynyt ja rikastunut. Oleskelu eri maissa ja eri kansallisuuksien keskuudessa oli opettanut häntä ymmärtämään ja kunnioittamaan ihmiselämää kaikissa sen eri muodoissa, se oli puhdistanut ja vapauttanut hänet natsionalismista ja kansallisuusturhuudesta, sekä opettanut häntä puolueettomasti seuraamaan ja arvostelemaan tapahtumia ja pyrintöjä. Tunsi koko ajan, että saattoi ottaa minkä kysymyksen tahansa keskustelun alaiseksi, ilman että se häntä hämmästyttäisi, loukkaisi tai pelottaisi. Ja siksi kuluivatkin tunnit kuin siivillä lentäen hänen seurassaan ja hänen herttaisen perheensä keskuudessa, jonka jäseniin minä illan kuluessa myöskin tutustuin.

Jokunen päivä myöhemmin tuli Olga Herzeniltä kirje, jossa hän kutsui minut luokseen päivällisille, jotta saisin nähdä nekin perheenjäsenet, jotka eivät ensi käynnilläni olleet kotosalla. Silloin syventyivät kaikki edellisellä kerralla saamani vaikutelmat ja nuo Göthen sanat: ”Die Stätte wo ein grosser Geist gelebt, sind eingeweiht für immer” soivat yhä uudelleen korvissani. Olihan koko koti suurien henkien muistolle vihitty. Heidän vaikutuksensa siellä kaikkialla tuntui, heidän henkensä puhui siellä voimakasta kieltään, he elivät siellä sen asukkaiden sydämissä.

Minä tunsin, että tähän kotiin tutustuminen oli antanut minulle paljon, vielä enemmän kuin sinne mennessäni olin rohjennut toivoakaan. Ei siinä kyllin, että Malvida von Meysenbugin kuvaan oli liittynyt monta miellyttävää lisäpiirrettä, olin myöskin nähnyt, että ne siteet, jotka yhdistivät kasvatusäidin ja kasvattityttären toisiinsa, olivat vielä hellemmät ja lujemmat todellisuudessa kuin konsanaan Malvida von Meysenbugin ”Muistelmissa”.