PROFESSORI GEORG v. GIZYCKI.

Siitä on jo kulunut päälle neljännesvuosisadan kun sain erään valokuvan, jonka selkäpuolelle antaja kirjoitti: ”Muistoksi talvesta 1894–95 ja eräästä miehestä, joka ei enää ole elävien joukossa, mutta jonka muisto – niin toivon – teissäkin tulee elävänä säilymään.”

Tämä kuva, joka aina siitä asti on ollut kehyksissä työhuoneessani, on prof. Georg v. Gizyckin muotokuva, ja henkilö, joka kirjoitti siihen nuo yllämainitut sanat, oli hänen syvään suruun vaipunut leskensä. – Hänen siinä lausuma ennustuksensa on aivan täydellisesti toteutunut; vuosien kuluessa, kun on saanut nähdä ja kuulla niin paljon pikkumaisuutta, kateutta ja oman kunniansa etsimistä sellaistenkin keskuudessa, jotka sanovat kuuluvansa uudistusihmisten leiriin, on prof. v. Gizyckin kuva yhä vain kirkastunut ja hänen muistonsa kasvanut.

Georg von Gizycki oli siveysopin professori Berlinin yliopistossa, tunnettu kirjailija ja tiedemies, Berlinissä sijaitsevan eetillisen seuran sihteeri ja koko tämän siihen aikaan Saksassa laajalti levinneen liikkeen ”Die ethische Kultur” nimisen äänenkannattajan toimittaja.

Georg v. Gizycki.

Kun minä syksyllä v. 1894 matkustin Berliniin ja olin vakavasti päättänyt päästä kuuntelijaksi sen korkeakouluun, joka silloin vielä oli visusti naisilta sulettu, oli saman eetillisen seuran puheenjohtaja, prof. Foerster, johon edellisenä kesänä sattumalta olin tutustunut, paras apuni ja neuvonantajani. Hän kirjoitti konseptit hakuanomuksiini y. m. tarvittaviin papereihini, hän ehdotti keiden professorien puoleen minun piti kääntyä ja suositteli aivan erityisesti prof. v. Gizyckiä, ”yliopiston uudenaikaisinta ja vapaamielisintä henkeä”.

Ja niin minä jouduin Georg v. Gizyckin tuttavuuteen, rupesin kuuntelemaan hänen luentojaan ja, mikä oli vieläkin tärkeämpää, sain olla mukana niissä seminaariharjoituksissa, joita hän kerran viikossa piti omassa kodissaan, ja joissa oli toista tusinaa ylioppilaita läsnä. Hauskempia, kehittävämpiä hetkiä, kuin nämä olivat, ei juuri voi kuvitella. Keskustelun aiheena oli aina joku siveysopin alalta otettu kysymys, joka niin läheisesti kuin suinkin liittyi nykyaikaan ja käytännöllisen elämän vaatimuksiin, ja jolloin prof. v. Gizycki herttaisuutensa ja toverimaisuutensa kautta sai kaikki vapaasti mielipiteensä lausumaan ja epäilyksensä sekä tuumansa esittämään.

Eräs kysymys, jota me kauan pohdimme, oli siveysopin suhde uskontoon ja uskonnonopetuksesta erillään olevan siveysopin opetuksen mahdollisuus ja tarpeellisuus, josta asiasta oli ollut varsin mielenkiintoinen kiertokysely prof. v. Gizyckin aikakauskirjassa. Aikakauden eri maissa ja maanosissa elävät etevimmät opettajat ja ajattelijat olivat sitä valaisseet, ja heidän vastauksiaan lukiessamme heräsi meissä paljon ajatuksia ja vastaväitteitäkin. Toinen kysymys, joka niinikään antoi aihetta vilkkaisiin väittelyihin, oli kaksintaistelu, joka, kuten tunnettu, Saksan miesmaailman keskuudessa niin yleisesti rehoittaa. Sillä oli yksi ainoa puoltaja meidän piirissämme, mutta tämän muista eroava kanta vaikutti kuitenkin, että kaikki todisteet ja väitteet sekä myötä että vastaan tulivat perusteellisesti pohdituiksi. – Mikä teki nämä ajatusten vaihdot vieläkin monipuolisemmiksi, oli eri kansallisuuksien läsnäolo. Siellä oli muun muassa eräs venäläinen ja kaksi amerikalaista, joista toinen oli siveysopin professori Stranfordin yliopistossa.

Siten syntyi aina laajoja vertailuja Uuden ja Vanhan maailman olojen välillä.

Kun olimme keskustelleet kaksi tuntia, toi palvelija teekeittiön sisään ja sitten alkoi hauska ja hilpeä seurustelu, jota tavallisesti vielä kesti pari tuntia. Ihmeen paljon sitä ehtii oppia ja kuulla sellaisessa seurassa, jossa vallitsee täysi avomielisyys ja keskinäinen luottamus, jossa kaikki tuntevat, että väärinkäsitykset ja peräpuheet eivät voi tulla kysymykseenkään, vaikka lausuisi kuinka jyrkkiä ja tavallisuudesta poikkeavia mielipiteitä tahansa.

Rva von Gizycki[4], joka myöskin koko ajan oli mukana näissä harjoituksissa ja otti osaa keskusteluihin, oli erinomaisen komea ja hieno, todellinen suuren maailman nainen. Hän oli omaa sukua von Kretschman, kenraalin tytär, ja oli jokunen vuosi sitten loistanut Weimarin hovissa, jossa muuten hänen esiäitinsäkin olivat olleet hovinaisia. Hänen isoäitinsä oli sitäpaitsi ollut Göthen hyvä ystävä, jolle tämä oli omistanut muutamia kauniita runoja ja lahjoittanut sormuksen, jotka kaikki muistoesineet nyt olivat rva v. Gizyckin huostassa. Sitäpaitsi hän oli saanut periä näiden esiäitiensä Weimarin ajoilta olevan kirjevaihdon, jonka avulla hän oli julkaissut intressantin, tätä kuuluisaa aikakautta kuvaavan muistelma-teoksen.

Lily v. Gizycki ja Minna Cauer.

Mutta yhteiskunnallisia kysymyksiä, eipä edes oman sukupuolensa kurjaa asemaa Saksassa, hän ei ollut ajatellut, ennenkuin joutui prof. v. Gizyckin tuttavuuteen. Tämä vasta avasi hänen silmänsä ja sai hänet niistä innostumaan.

”Ajatelkaa”, sanoi hän hymyillen eräänä päivänä minulle, ”että rva Cauer ja minä olemme ruvenneet kutsumaan miestäni ”kiihoittajaksi”, sillä niin äärettömästi hän vaatii meitä erityistä, radikaalista naisasialehteä perustamaan.”

Sinä samana syksynä syntyikin sitten tuo vapaamielinen ”Die Frauenbewegung” niminen lehti, jonka päätoimittajana rva Minna Cauer aina siitä asti on ollut. Eräässä sen ensi numeroista kirjoitti prof. v. Gizycki muun muassa, että se valtio ja yhteiskunta, jonka miehet olivat luoneet, oli niin kurja, etteivät naiset milloinkaan, vaikka heitä aivan ilman valmistusta olisi pantu valtiollista elämää järjestämään, olisi voineet aikaansaada mitään huonompaa, mutta ehkä hiukan parempaa, ja siksi hän kehoitti naisia kaikkialla liittymään yhteen, kansalaisoikeuksiaan vaatimaan ja niiden avulla oloja inhimillisemmiksi tekemään.

Se merkitsi siihen aikaan paljon – merkitsisi arvaten tänäpäivänäkin – että Berlinin korkeakoulun opettaja, jolla oli yleisesti tunnettu nimi ja jota kaikkien piirien ja puolueiden ihan pakostakin täytyi kunnioittaa hänen jalon luonteensa ja tinkimättömän totuudenrakkautensa takia, että hän ihan omassa nimessään ja mutkistelematta lausui tällaisia ajatuksia ja kehoituksia.

”Mutta mikä on tehnyt teistä sellaisen naisasian ystävän ja saanut teidät niin hyvin naisten nöyryyttävän aseman ymmärtämään?” kysäsin häneltä kerran.

”Oi”, vastasi hän, ”ei minun tarvitse muuta kuin ajatella sitä kohtaloa, joka olisi tullut minun osakseni, jos olisin naiseksi syntynyt, käsittääkseni sen. Nyt minulla on vaikutusala, joka tuottaa minulle iloa ja onnea, naisena olisin saanut istua toimettomana ja hylättynä nurkassa.” Prof. v. Gizyckin jalat olivat nimittäin hamasta hänen nuoruudestaan olleet rampautuneet, niin että hän vain rullatuolin avulla pääsi liikkumaan, joka seikka ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta mukana kaikkialla missä muutkin.

Kun talvilukukausi Berlinin yliopistossa oli päättynyt, joka tapahtui siinä maaliskuun alkupuolella, päätimme me, jotka olimme olleet mukana prof. Gizyckin seminaariharjoituksissa, antaa hänelle ja hänen puolisolleen pienen muistolahjan. Yhteisneuvottelujen ja valitsimisien tulos oli eräs loistoalbumi, joka sisälsi kuvia Thüringistä, rouvan kotipuolelta. Sen sisäkannelle jokainen meistä kirjoitti nimensä ja sitten sitä eräänä kauniina sunnuntaiaamuna lähdettiin yhdessä viemään. Portaissa me tapasimme talon palvelijan ja rupesimme heti häneltä tiedustelemaan professorin terveyttä, sillä hän oli pari päivää ollut hiukan pahoinvoipa – influenssa oli ahdistellut – mutta sellainenhan on piankin ohimenevää, arvelimme.

Palvelija näytti hyvin totiselta ja vastasi sitten juhlallisesti: ”Professori kuoli tänä aamuna kl. 4.” Siinä me seisoimme kuin kivettyneet, mykkinä ja kauhistuneina. Iloisesti jutellen ja hilpeällä mielellä me olimme rientäneet rakkaan opettajamme asunnolle, ja nämä muutamat palvelijan lausumat sanat muuttivat kaikki. Jälleen kadulle astuessamme tuntui kirkas kevätaamu kolealta ja kylmältä ja maailma yhtäkkiä niin sanomattoman köyhältä.

Jokunen päivä senjälkeen olimme kutsutut v. Gizyckin kotiin surujuhlaan, jossa prof. Foerster tulkitsi ihmeen ihanasti ja syvästi, vainajan mustiin puetun paarin ääressä, hänen elämäntyönsä ja hänessä asuvan voimakkaan ihmisrakkauden, joka oli pakoittanut hänet yhtämittaa kärsivän ihmiskunnan hyväksi toimimaan ja sen hätähuudot kuulemaan.

Mitähän prof. von Gizycki sanoisi, jos hän tällä hetkellä eläisi, olen usein viime aikoina tuuminut – hän voisi nimittäin aivan hyvin vielä olla elävien joukossa, sillä hän oli kuollessaan vasta vähän päälle 40 vanha – ja joka kerta tuntuu minusta siltä, kuin kuulisin hänen toistavan nuo edellä mainitut sanansa miesten luomasta valtiosta.