Venäjän vallankumouksen äiti.

Oli kevättalvi 1907. Me täällä Suomessa olimme vielä suhteellisesti vapaita suurlakkomme jälkeen, mutta Venäjällä oli ohjakset jo pantu hyvin tiukalle. Silloin moni heidän vapaudentaistelijoistaan pakeni Suomen puolelle, saadakseen olla rauhassa ja tehdä työtä yhä edelleen. Mutta venäläiset viranomaiset saivat sen hyvinkin pian tietää ja rupesivat pitämään heitä ankarasti silmällä sekä ottamaan selkoa heidän olinpaikoistaan. Etusijassa epäiltiin meillä aina niitä perheitä ja ihmisiä, jotka olivat tunnetut radikaaleiksi ja venäläisen pakkovallan vastustajiksi. Vähitellen oli hyvin vaikea sijoittaa näitä ahdistettuja, sillä useimmissa kodeissa oltiin pelonalaisia. Kun siskoni kuuli tästä, tarjoutui hän antamaan turvapaikan jollekin pakolaiselle, ja niin »vallankumouksen äiti» joutui meille ja oli sitten useampia viikkoja. Olin ollut esitelmämatkoilla kun tämä tapahtui ja palatessani kuiskailtiin minulle, että meillä asui eräs vanha rouva, jonka venäläinen hallitus ennen muita olisi tahtonut saada käsiinsä.

Catherine Breschkovski.

Catherine Breschkovski oli silloin siinä 60–70 välillä, harmaatukkainen ja monet kovat kokenut, mutta piirteet ja koko olento olivat vielä erittäin voimakkaat. Hän oli mitä yksinkertaisimmassa puvussa – suora villahame ja suora röijy – jonkalaista kaikkein vaatimattomimmat emännät maalla käyttävät. Mutta liikkeet olivat erittäin sulavat, ryhti aivan ruhtinaallinen.

Hän puhui auttavasti saksaa ja sujuvata, kaunista ranskaa. Se oli ollut hänen puhekielensä lapsuudesta alkaen, kuten kaikkien venäläisten ylimyshenkilöiden siihen aikaan. Sillä Catherine Breschkovski oli kotoisin, kuten niin moni muukin noista Venäjän vapaudentaistelijoista, kaikkein ylhäisimmistä piireistä. Hänen vanhemmillaan oli ollut suuri maakartano, johon tietysti kuului sadoittain maaorjia, mutta jo silloin oli erilaisuus oloissa ja näiden ihmisten riippuva asema pikku Catherinea hirveästi loukannut; ja tuo raamatun käsky, että kellä on kaksi hametta, antakoon pois toisen, oli tehnyt sellaisen vaikutuksen häneen, että hän aina, äitinsä kauhuksi, tahtoi sen toteuttaa.

Hän meni nuorena naimisiin ja olisi voinut jäädä kotiinsa ja sen rauhaisan katon alla nauttia onnestaan, kuten moni muukin, mutta sen sijaan hän koko ajan suunnitteli kansansa kohottamista, perusti kouluja, kirjastoja y. m. Pian hän kuitenkin huomasi, että se ei riittänyt. Kansalle täytyi myöskin puhua orjan kahleiden päältään heittämisestä ja Venäjän itsevallan taittamisesta. Tosin teki hän sen hyvin rauhallisesti ja vähitellen, mutta kuitenkin siinä tarkoituksessa, että saisi kansansa herätetyksi ja ajattelemaan. Vaan sitäpä juuri pidettiin niin vaarallisena ja niinpä Catherine Breschkovski monen muun vapauden ystävän kera vangittiin v. 1874 ja pantiin Pietari Paavalin linnoitukseen, jossa hän oli pakoitettu kitumaan neljä vuotta tuomiotansa odotellen. Se tuli vihdoinkin ja määräsi hänet viideksi vuodeksi pakkotyöhön.

Catherine Breschkovski nuorena.

Ennenkuin hänet vietiin rangaistuspaikalleen, allekirjoitti hän ynnä etevimmät niistä 193:sta, jotka samaan aikaan tuomittiin, erään manifestin, jota voipi pitää heidän valtiollisena testamenttinaan ja joka suuresti on vaikuttanut myöhempään vapausliikkeeseen. Siinä he m. m. sanoivat: ”Me tulemme aina olemaan nykyisen, isänmaatamme häpäisevän hallitusjärjestelmän vihollisia, järjestelmän, joka perustuu hirveään, työtätekevän väestön puristukseen joutilaan, irstailevan loisolijaluokan hyväksi ja joka valtiollisessa suhteessa jättää kansalaisten työn, hyvinvoinnin, vapauden, hengen ja kunnian virkamiesten mielivaltaisille ja edesvastuuttomille oikuille... Me kehoitamme vapauteen jääneitä toveriamme samalla tarmolla ja kahdenkertaisella rohkeudella astumaan sitä pyhitettyä päämäärää kohti, jonka edestä me jo olemme kestäneet joka lajia kidutusta ja jonka hyväksi me pidämme itsemme onnellisena taistelemaan ja kärsimään viimeiseen hengenvetoomme asti.”

Oltuaan kaksi vuotta pakkotyössä Karassa, vietiin rva Breschkovski kaikkein itäisimpään Siperiaan, Borgusin nimiseen seutuun. Siellä hän toverinsa Nikolai Tiutschevin kera pani toimeen ensimäisen pakoretkensä. Hirveiden kärsimysten jälkeen soisissa metsissä, joissa heidän oli kuljeksiminen ja piiloitteleminen viikkomääriä, joutuivat he kiinni siksi, että eräs alkuasukas, joka oli lupautunut opastamaan heitä, menikin heidät ilmiantamaan. Catherine Breschkovski, joka jo ensimäisessä oikeudenkäynnissä oli menettänyt aatelisarvonsa ja julistettu talonpoikaisvaimoksi, tuomittiin nyt hallinnollista tietä karkoitettavaksi sekä päälle päätteeksi piiskattavaksi. Mutta kun hänen toverinsa selittivät, että jos vain viranomaiset koettaisivatkin käydä häneen käsiksi kiinni, niin he tulisivat sen verisesti kostamaan, vaihdettiin nuo 25 piiskanlyöntiä yhtä monen kuukauden pakkotyöhön. Suoritettuaan tämän kolmatta vuotta kestävän pakkotyökautensa, pidettiin häntä vieläkin Siperiassa eri paikoissa, kuten Irkutskissa, Tomskissa ja Tobolskissa.

Vihdoin hän v. 1897 pääsi karkaamaan ja palasi Venäjälle, missä hän heti jatkoi entiseen tapaansa. Valenimillä ja valepuvuissa hän taaskin rupesi toimimaan talonpoikien kesken ja havaitsi ilokseen, että maaperä nyt jo oli paljoa vastaanottavampi kuin parikymmentä vuotta sitten, jolloin hän viimeiseksi oli heidän keskuudessaan liikkunut. Silloin oli esim. kirjallisuuden levittäminen ollut jotenkin turha, kun ei kuitenkaan kukaan osannut sitä lukea, nyttemmin oli jo lukijoita joka kylässä.

Catherine Breschkovskin toimeliaisuus vuodesta 1897 vuoteen 1907, jolloin hänet taaskin vangittiin, on mitä monipuolisin ja laajin. Hänen vaikutuksestaan syntyi erilaisia, salaisia organisatsioneja ja seuroja, hän matkusteli paikasta toiseen, oli ehtimiseen joutua viranomaisten kätyrien käsiin, mutta talonpojat ymmärsivät aivan ihmeellisesti suojella häntä.

Kun Plehve v. 1902 suurien agraarilevottomuuksien jälkeen oli päättänyt panna kaikki voimat liikkeelle saadakseen Catherine Breschkovskin käsiinsä, matkusti hän, johtaakseen poliisin harhaan, ulkomaille ja toimi kaikkialla suuren aatteensa hyväksi. Yksin Amerikassakin hän kävi ja piti siellä venäläisen vallankumouksen hyväksi esitelmiä, jotka otettiin suurella mielihyvällä vastaan.

Omituinen sattuma oli, että kun amerikatar, professori Effie Danforth Mc Afee muutamia vuosia sitten kävi Helsingissä luonani, kertoi hän, puhuessamme venäläisistä, että hän tunsi oikeastaan vain yhden venakon, Catherine Breschkovskin, joka oli asunut hänen kodissaan Amerikassa oleskellessaan.

– Ja meillä hän myöskin on asunut, huudahdin minä ja sitten me yhdessä johdimme mieleemme piirteitä hänen luonteestaan.

Häntä esim. kiusasi sanomattomasti ajatus, että toisella oli yltäkyllin, silloin kun toinen kärsi puutetta. Meillä ollessaankin hän ei mitenkään tahtonut syödä muuta kuin jauhopuuroa ja veteen keitettyä kaurapuuroa, ”kun niin monet hänen maalaisistaan juuri siihen aikaan näkivät nälkää”. Yleensä hän oli niin kerrassaan väliäpitämätön kaiken maallisen ”hyvän” suhteen, etten ole siinä suhteessa nähnyt hänen vertaistaan. Hän ei omistanut mitään, eikä hän tahtonutkaan mitään, ei ollut sellaista esinettä tai tavaraa, jota hän olisi halunnut tai toivonut. Ei hänellä koskaan ollut rahoja, ja jos niitä hänelle antoi, lahjoitti hän ne heti puutteessa oleville.

Toisaalta oli kyllä niin, että ne ihmiset, jotka ymmärsivät hänen työnsä suuruuden ja epäitsekkyyden, aina olivat valmiit häntä tukemaan. Hänelle annettiin ilmaiset asunnot, kun hänen vaatteensa menivät repaleiksi, hankittiin uusia, kun hänen piti matkustaa, ostettiin hänelle rautatieliput j. n. e. Hänellä oli ystäviä ja ihailijoita ympäri maailmaa, Venäjältä alkaen Amerikaan asti.

Rva B. olisi voinut käyttää hyväkseen tätä ihmisten vieraanvaraisuutta ja anteliaisuutta aivan loppumattomiin, mutta hän oli päinvastoin niin arka, ettei ottanut vastaan kuin kaikkein välttämättömimpiä tarve-esineitä. Kun hän kuuli, että joku hänelle annettu vaatekappale esim. oli maksanut paljon, niin ei mikään voima maailmassa saanut häntä sitä vastaanottamaan. Siksi ystävät pian keksivätkin sen, että salasivat kaikki hinnat, kun hankkivat hänelle lämpimiä talvivaatteita y. m.

Enimmäkseen hän aina kirjoitti meillä ollessaan, ja sillä välillä hänen luonaan kävi venäläisiä aatetoveria: kaikenlaisia nuoria miehiä ja naisia. Väliin niitä juoksi liiaksikin, niin että vanhus hiukan väsyi. Kuulin hänen joskus sanovan, että se tai se oli ”niin lapsellinen ja naiivi”. Samaa vikaa oli muuten juuri hänessä itsessäkin meidän silmillä katsottuna. Niin pian kun tuli kysymys Venäjän kansasta ja sen vapautumisesta, ei hän empinyt eikä epäillyt. Siihen hän luotti kuin evankeliumiin. Kun se vain sai tsaarivallan poistettua, niin se kyllä osasi asiansa järjestää. Kansan tahto oli hänestä pyhä, erittäinkin Venäjän kansan, sillä se oli rajattoman hyvä ja taipuisa.

Juuri samalla tavalla olin kuullut kaikkien noiden Sveitsin yliopistoissa opiskelevien venäläisten puhuvan ja pitänyt sitä aina niin mahdottoman lapsellisena sekä huomauttanutkin siitä. Niin tein nytkin, mutta ei mikään maailmassa voinut järkyttää rva B:n vakaumusta. Juuri se suuri usko pitikin häntä yllä ja antoi hänelle yhtämittaa uusia työvoimia.

Kumma kyllä ei kukaan – Catherine Breschkovskin lähempää tuttavapiiriä lukuunottamatta – saanut selkoa siitä että hän asui meillä. Koko talonväki osasi pitää sen aivan salassa. Muistan miten meidän talousapulaisemmekin vastasi äreästi eräälle, joka kysyi telefoonissa ”sitä vanhaa rouvaa”: ”Ei täällä mitään vanhoja rouvia asu”. Rva B. kävi kyllä joskus ulkona, mutta silloin hänellä aina oli musta, tiheä harso kasvoillaan ja kun meillä joskus oli vieraita, esitettiin hänet nimellä rva Braun Brüsselistä.

Hänen täkäläiset ystävänsä kehoittivat häntä lämpimästi jäämään tänne, tai vieläkin paremmin matkustamaan Englantiin ja asettumaan sinne rikkaan elämänsä muistelmia kirjoittamaan, mutta se oli kaikki suotta. Hän tahtoi jälleen palata maahansa vaikuttaakseen siellä ja lähti talonpoikaisnaisen asussa täältä, mutta tunnettiin, otettiin kiinni ja suljettiin taaskin Pietari Paavalin linnoitukseen, jossa sai istua kolme vuotta kuin elävältä haudattuna.

Kun hänen asiansa vihdoinkin otettiin esille, pelkäsi jo moni hänen ystävistään, että kuolemanrangaistus tulisi hänen osakseen. Siitä hän tosin säästyi, mutta lähetettiin jälleen pakkotyöhön Siperiaan, jossa hän oli yhtämittaa, kunnes vallankumous, se vallankumous, josta hän niin suurella varmuudella aina puhui ja johon hän niin horjumattomasti uskoi, tuli ja katkasi hänen kahleensa.

Siperiassa ollessaan kirjoitti hän eräälle täkäläiselle ystävälleen ja kertoi hiukan elämästään siellä.

”Kaksi kuukautta olen jo ollut täällä ja sinä aikana usein ajatellut teitä, rakas ystävä, teidän ympäristöänne ja koko teidän kaunista isänmaatanne, joka on niin vieraanvarainen ja sivistynyt. Ei voi kuvitella suurempaa vastakohtaa kuin teidän Suomenne ja ne melkein autiot seudut, joissa nykyään elelen.

”Oleskeluni Pietari Paavalin linnoituksessa heikensi terveyteni tuntuvasti ja minä olin jo sangen sairas, mutta nyt kun taas saan hengittää raitista ilmaa ja hiukan liikkua, olen jo paljon parempi. Nykyään minua eniten vaivaa poliisin alituinen, minuun kohdistuva valvonta ja vakoileminen, jota jatkuu yöt ja päivät. Aina nuo hirveät olennot ympäröivät pientä asuntoani, eivätkä häikäile painaa naamojaan ikkunoitani vasten, oli sitten mikä aika vuorokautta tahansa, selittäen, että heidät on määrätty joka kahden tunnin päästä ottamaan selkoa olenko vielä paikallani.”

Catherine Breschkovskin mökki Siperiassa.

Alkuosa kirjettä on päivätty lokakuun 5 p. Kun hän taaskin tarttuu kynään on marraskuun 9 p. ja silloin hän kirjoittaa:

”Tänään on oikein pureva pakkanen. Musteeni on jäätynyt ja jalkani ovat miltei jähmettyneet ja liikkumattomat, mutta kun minä tästä teen tulen pieneen uuniini, käy kaikki taas varsin hyvin. Talvi ei vielä toistaiseksi ole ollut kylmä tänä vuonna, meillä kun on ollut vain 33° pakkasta, joka ei merkitse mitään tässä maassa. Mutta tämä onkin vain alkua, sillä seuraavina kuukausina odotetaan täällä 45, 50, ja 55°, toisin sanoen sellaista pakkasta, etten minä ollenkaan silloin voi astua ulos majastani. Kyllä minä olisin voinut saada paremmankin asunnon, mutta kun poliisi häiritsee kaikkia talon asukkaita tullessaan minua alituisesti katsomaan, oli minusta parempi asua aivan erikseen olevassa mökissä, niin että vakoojat muita häiritsemättä voivat liikkua sen ympärillä mielin määrin, pitäessään minua silmällä. Silloin minä yksin vain kärsin.

”Minun vieraani, joita ei ole paljon, mutta jotka käyvät sen useimmin (he tahtovat auttaa minua taloustoimissa) ovat juuri saman valvonnan alaisia, ja jokaiselta kysytään tarkkaan mistä hän tulee, ken hän on, mitä hän tekee j. n. e. Se on eräänlaisessa vankilassa elämistä ja tähän tulee vielä lisää, että koko Kyrenski on saarella, jota mahtava Lena-joki ja kaunis Kyrenga ympäröivät, sekä niin pieni, että vain muutamat ahtaat kadut saavat siinä sijansa. Mitä kävelypaikkoihin tulee, ei niitä juuri täällä ole liikenemään. Täytyy mennä joen poikki ennenkuin pääsee metsään ja vuorille, mutta kun en minä, ilman viranomaisten lupaa, ole oikeutettu sitä tekemään, enkä liioin ole halukas heidän puoleensa kääntymään, olen kytketty tähän paikkaan ja kävelymahdollisuuteni hyvin rajoitetut. – Mutta en minä tahdo valittaa, sillä kohtalo on korvannut tämän puutteen siten, että se on antanut minulle hyviä, uskollisia ystäviä, jotka pitävät huolta minun hyvinvoinnistani niin pitkälle kuin sitä suinkin sallitaan.

”Mutta siitä huolimatta en minä ole rauhallinen enkä onnellinen, sillä minä näen, tai paremmin sanoen tunnen, että täällä, näillä rajattomilla autioilla, on sellainen joukko ihmisiä, jotka kärsivät ja valittavat siksi, että ovat tykkänään eroitetut sivistyneestä maailmasta ja kaikesta mahdollisuudesta ansaita leipänsä. Minä mietiskelen yhtenään miten voisin lohduttaa ja lieventää näiden nuorten ihmisten kovaa kohtaloa. Mahdotonta on riittää pitkien matkojen päähän, mutta kun olen tilaisuudessa lohduttamaan ja avustamaan, olkoonpa vaikka kuinkakin vähän, ruumiillisesti ja henkisesti nälkiintyneitä, niin se ja tekee elämäni vähemmän yksitoikkoiseksi ja tyhjäksi.

”Täällä on Venäjän kaikilta kulmilta karkoitettuja, jotka elävät hajallaan niin laajalla alueella kuin koko Ranska, mutta he eivät ole tilaisuudessa liikkumaan, eikä liioin sellaiseen tehtävään antautumaan, johon ovat itsensä kehittäneet. Ei ainoastaan tiedemiehen ole mahdoton saada täällä työtä, vaan myöskin tavallisen käsityöläisen, sillä ihmiset elävät niin kaukana toisistaan. Ainoa, joka silloin jääpi hengen pitimeksi, on metsästys ja kalastus, kaksi elinkeinoa, joita voi harjoittaa muutamina kesäkuukausina; loppu osan vuotta vallitsee niin ankara pakkanen, etteivät alkuasukkaatkaan mielellään jätä mökkejään.

Catherine Breschkovski vanhana.

”Tänään me saimme tänne uutisen kreivi Tolstoin kuolemasta. Siinä ihanteellinen sielu, joka meiltä nyt on otettu. Onneksi hän on jättänyt niin rikkaan henkisen perinnön, että siitä riittää hänen jälkeen tulevaisilleen pitkiksi ajoiksi. Arvattavasti kaikki maailman sanomalehdet nyt puhuvat hänestä. – – – – – – – – –

”Hirveä pakkanen on tehnyt minut hiukan hermostuneeksi, mutta tahdon kuitenkin lähettää tämän kirjeen, jotta tietäisitte, että elän ja että sydämeni on sama kuin ennen. Ei vuodet eikä etäisyys voi minua muuttaa, minun ystävyyteni ja tunteeni elävät ja kuolevat minun kanssani.

– – – – – – – – – – – – – –

”Olkaa rauhallinen minun suhteeni, olen niin tottunut vihollisteni vainoon, ettei mikään minua enää hämmästytä, eikä tuota minulle surua. Ainoa, jota pelkään, on olla vasten tahtoani syynä muiden onnettomuuksiin.”

– – – – – – – – – – – – – –

Kesällä v. 1917, jolloin hän jo oli päässyt takaisin Pietariin, oli eräs suomalainen tavannut hänet siellä ja toi meille häneltä terveisiä. Silloin hän vielä oli ollut reipas ja toivorikas. Mutta millainen mahtanee hänen mielialansa olla viime aikaisten kokemuksien jälkeen?

Syksyllä 1918 levisi jo sellainen tieto, että hän oli kuollut, mutta se oli, kuten monet muutkin lehdissä kiertelevät uutiset, ennenaikainen, sillä v. 1919 hän jo ilmestyi Amerikassa. Kautta Siperian hän oli päässyt sinne pakenemaan ja aivan ylivoimaisia ponnistuksia sekin yritys oli kysynyt. Mutta ihmeellisesti hän taaskin siitä oli suoriutunut ja otettiin perille päästyään innostuksella vastaan. M. m. olivat sikäläiset vallankumoukselliset ainekset, ennenkaikkea ne, jotka luulevat bolschevismiä ja kommunismia jonkunlaiseksi onnen taikasauvaksi, valmistaneet tervetuliaisjuhlat hänen kunniakseen. Mutta Catherine Breschkovski vastasi hänelle pidettyyn tervehdyspuheeseen peittelemättä, että »bolschevismi on maailman suurin rikos» joka ei tietenkään miellyttänyt Amerikan salonkibolscheviikejä.

Amerikasta oli rva B. antautunut Konstantinopolin kautta Odessaan ja kukapa tietää missä yhteydessä hänestä ensi kerralla saa kuulla, sillä hänen innostuksensa näkyy antavan hänelle loppumattomia voimia.