CHARLOTTE SCHRÖDER.

Marraskuun 16 p. 1904 oli Askovin kansanopistosta kirkkoon johtava tie kuusien ja lippujen kaunistama. Kylän asukkaat, jotka sen olivat koristaneet, liikkuivat siinä vakavan näköisinä, hiljaa ja juhlallisesti. Muutamat menivät aina opistoon asti ja asettuivat molemmin puolin sisäänkäytävää.

Kun jo rupesi hämärtämään, kuultiin sisältä hiljaista, vienoa laulua, ja sitten sieltä ruvettiin kantamaan ulos ruumisarkkua. Tulisoihtujen kantajat kulkivat edellä ja kirstun jälkeen astui niin pitkä saattokulkue, että sitä riitti opistosta aina kirkkoon. Kirkkokin oli erinomaisen aistikkaasti koristettu ja valaistu. Muun muassa oli siellä kaksi mahtavaa joulukuusta.

Ketä siinä viimeiseen lepokammioonsa saatettiin? Se oli Askovin kansanopiston johtajan, Ludvig Schröderin puoliso, Charlotte Schröder, omaa sukua Wagner.

Charlotte Schröder kuului niihin ihmisiin, joita ei koskaan unohda kerran nähtyään. Hänen läheisyytensä vaikutti kuin auringonsäde ja kun häntä vain perästäpäinkin ajatteli, täytti aina lämmin tunne sydämen. Yhtä elävästi kuin eilispäivän, muistan sen hetken, jolloin hänet ensi kerran näin. Olin kesällä 1890 Köpenhaminassa ottaakseni osaa 6:nteen yleiseen pohjoismaiseen opettajakokoukseen. Siellä jokunen kehoitti minua jatkamaan matkaani Jyllannin niemimaalla olevaan Askovin kansanopistoon. Tunsin vielä siihen aikaan sangen vähän kansanopistoliikettä ja tiedustelin siksi mitä hyötyä tällaisesta käynnistä olisi. ”Mene nyt vain”, oli vastaus, ”siellä saat nähdä mitä parahinta pohjoismaissa on.”

Charlotte Schröder.

Se ennustus toteutui täydellisesti. Askovin kansanopistossa oli silloin koolla kansanopiston ja eri koulujen etevimpiä edustajia Tanskasta ja naapurimaista; siellä pidettiin innostuttavia puheita ja esitelmiä, vaihdettiin kokemuksia ja vietettiin unohtumattomia hetkiä. Näin on kuitenkin monessa muussakin kokouksessa ollut. Mutta Askovissa oli vielä jotakin lisää. Siellä oli sellainen erinomainen koossa pitävä voima, sellainen lämpö ja yhteishenki, että tuli ajatelleeksi ensimäistä kristillistä seurakuntaa. Ja tämän hengen luoja oli Charlotte Schröder.

Aina siitä hetkestä kun hän meidän tullessamme seisoi opiston pihalla ja toivotti meitä tervetulleiksi, tunsimme jokainen, että hän oli tämän laitoksen keskus ja elähyttäjä, tunsimme, että siellä missä hän oli johtamassa ja valvomassa, olisi hyvä olla.

Aivan ihmeteltävästi hänen huolenpitonsa ja järjestävä kätensä riitti kaikkialle. Hän johti suurta talouttaan ja valvoi, että meillä kaikilla – meitä oli silloin noin toista sataa vierasta – oli määräajoilla ruokaa ja kahvia, että meidän huoneemme olivat kunnossa. Hän oli mukana esitelmissä ja keskusteluissa, säesti pianolla niitä lauluja, joita aamuin, illoin hartaushetkinä laulettiin ja ehti sitä paitsi vielä seurustella yksityisten kanssa, vastata heidän kysymyksiinsä ja luoda heille kodin tunnetta.

Kun ihmisillä on kiireellisiä toimia ja paljon velvollisuuksia, on sangen tavallista, että heidän olennossaan on jotakin hermostunutta ja levotonta. Heitä puhutellessa huomaa piankin, että vaikka he koettavat seurata sitä mitä heille kertoo ja esittää, menevät heidän ajatuksensa tuota pikaa kuitenkin muualle päin. Tai jos he ovatkin mukana ja kuuntelevat loppuun asti, niin tuntee koko ajan, ettei heitä pitäisi vaivata kaikellaisilla pikku asioilla ja huolilla, pelkää liiaksi ottavansa heidän kallista aikaansa.

Charlotte Schröder ei kuulunut näihin ihmisiin. Koko hänen olentonsa ja esiintymisensä tuntui niin sanomattoman rauhalliselta ja harmoniselta, kuin ei hän koskaan olisi tietänyt kiireestä mitään. Ja kun keskusteli hänen kanssaan, tai pyysi häneltä neuvoja, tunsi, että hän syventyi kysymyksessä olevaan asiaan ja punnitsi sitä yhtä tunnokkaasti, kuin olisi se koskenut häntä itseä tai hänen kaikkein läheisimpiään.

En ole nähnyt henkilöä, jossa äidillisyys – sanan parhaassa merkityksessä – olisi ollut niin kehittynyt, niin vallitseva kuin Charlotte Schröderissä. Ei hän ainoastaan ollut suuren lapsilaumansa äiti ja hella hoitaja, hän oli myöskin Askovin oppilaiden äiti ja äidillinen ystävä, koko ympäristön äiti ja äidillinen neuvonantaja, Tanskan kansanopistoihmisten äiti ja yhdysside.

Jo aikaisin joutui Charlotte Schröder kansanopiston työvainiolle. Vuonna 1862 vietti hän nimittäin häitä Ludvig Schröderin kanssa ja koska sulhanen jo silloin oli Röddingin kansanopiston johtaja, vei hän nuoren vaimonsa sinne. Rödding oli Tanskan ensimäinen kansanopisto, joka perustettiin jo v. 1844 Pohjois-Slesvigiin vastustamaan sisääntunkevaa saksalaisuutta ja korvaamaan korkeamman oppilaitoksen puutetta tanskalaisten keskuudessa Slesvigissä. Useiden johtajanvaihdoksien jälkeen, tuli Schröder sen johtajaksi v. 1862, oltuaan jo pari vuotta sitä ennen sen opettaja.

Ludvig Schröder.

Pitkäksi Schröderien vaikutusaika ei siellä kuitenkaan käynyt. V. 1864 syttyi se onneton sota, joka leikkasi Tanskan ruumiista kaksi jäsentä, Slesvigin ja Holsteinin. Röddingin opisto ei sen jälkeen enää ollut kotoisella pohjalla, koska uusi raja tuli kulkemaan sen pohjoispuolella ja työn jatkaminen sellaisten olosuhteiden vallitessa oli miltei mahdoton. Siksi se päätettiin muuttaa rajan yli, mutta kuitenkin niin lähelle kuin suinkin entistä paikkaansa, jotta Slesvigin väestö sitä yhä vieläkin voisi käyttää. Silloin siirrettiin opisto nykyiselle sijalleen Askoviin, missä se aikaa myöten on kehittynyt Tanskan ensimäiseksi opistoksi.

Charlotte Schröder oli lapsena ja nuorena tyttönä ollut sangen heikko terveydeltään. Yhteen aikaan hän vain sauvojen nojalla oli päässyt liikkumaankin. Kaikki läheiset ja ystävät ennustivat siksi, ettei hän tulisi kestämään siinä vastuunalaisessa asemassa, johon hän kansanopiston johtajan puolisona joutui. Eikä ihmekään. Sillä ei ne ole pienet, ne velvollisuudet, jotka johtajan vaimon hartioille sälytetään. Hänen kotinsa pitää aamusta iltaan olla avoin oppilaille. Sen pitää tulla heidänkin kodikseen. Siksi on kaikki ateriat, kaikki työ- ja lepohetket yhteiset. Ei johtajan puoliso saa koskaan ajatella vain omaa perhettään, viettää sen kanssa erityisiä merkki-tai juhlapäiviä, vaan olkoonpa joulu tai pääsiäinen, aina hänen ensi sijassa täytyy ajatella sitä oppilasnuorisoa, joka häntä ympäröi ja pitää huolta sen hyvinvoinnista ja viihtymisestä.

Charlotte Schröder antautui tähän työhön koko sydämensä lämmöllä. Hän tuli puolisonsa opiston keskustaksi ja hyväksi hengeksi, sen sydämeksi ja järjestäväksi kädeksi. Ja kumma kyllä niin hänen voimansa eivät kesken uupuneet, hänen heikko terveytensä ei pettänyt. Näytti päinvastoin siltä, kuin ne olisivat kasvaneet ja voimistuneet velvollisuuksien lisääntyessä.

Vastuksia oli kyllä, alkuaikoina varsinkin monenmoisia. Itse aatekin oli niin uusi, ettei moni sitä käsittänyt ja asettui siksi mieluummin vastustavalle kannalle. Aineellisessa suhteessa oli myöskin paljon vaikeuksia. Monastikin olivat opettajien jo ennestään pienet palkat supistettavat. Mutta tämä ei millään tavalla masentanut Charlotte Schröderin mieltä ja hänen valoisaa luottamustaan kansanopiston tulevaisuuteen.

Siihen aikaan kun Röddingin opiston toimi oli päättynyt ja Ludvig Schröder, kauan etsittyään, oli löytänyt paikan uutta opistoa varten, kirjoitti rouva Schröder Köpenhaminasta, jossa hän tänä väliaikana oli oleskellut äitinsä luona, miehelleen:

”Jumalan kiitos, että taas saamme oman pienen kotimme ja oman sydämemme mukaisen tehtävän. Tämä vanha koti on kyllä hyvä ja herttainen, mutta kun jo kerran on omistanut oman pienen pesänsä, niin ei enää ainaiseksi tahdo jäädä tänne asumaan, vaikkakin tuntuu sanomattoman hauskalta pistäytyä täällä käymään.”

Eräässä myöhemmässä kirjeessä, jossa hän myöskin puhuu heidän tulevasta kodistaan lausuu hän:

”Minä niin kaipaan valoa ja lämpöä; minun henkinen elämäni tarvitsee sitä yhtä paljon kuin ruumiillinen olemassa olonikin. Kun nyt pääsemme uuteen kotiimme, niin aurinko pilkistää siellä sisään kaikkiin niihin huoneisiin, joissa me enimmäkseen tulemme oleskelemaan. Kunpa nyt voisimme oikein iloita siitä. Ja Jumala tehköön tämän meidän kotimme niin valoisaksi ja lämpimäksi, että jo se todistaisi meidän sydämemme halun olevan kuulua Herran, meidän Jumalamme, ystäväpiiriin.”

Mitä Charlotte Schröder ajatteli kansanopistojohtajan tehtävistä käy ilmi seuraavasta kirjeotteesta:

”Olen tässä tullut ajatelleeksi, että sellaiset kuin sinä, joiden on astuminen puhumaan, useinkin ovat samassa asemassa kuin opetuslapset sunnuntaievankeliumissa, joista kerrotaan, että he kysyivät: mistä me saamme leipää niin monelle? Mutta minä olen myöskin ajatellut, että teillekin on hyödyllistä oikein elävästi tuntea, ettei teillä itsellänne ole leipää, sitä sanaa, jota teiltä pyydetään. Ja minä luulen, että Pyhä Henki ja kansan henki voi paraiten antaa teille ne sanat, joita te tarvitsette silloin, kun tunnette itsenne niin köyhiksi. Mutta juuri sillä hetkellä kun teidän sananne tuntuvat teistä vähäpätöisiltä ja riittämättömiltä kuten opetuslapsista heidän jaettavakseen annetut leivät ja kalat, voipi siunaus ylhäältä kuitenkin antaa niille ravitsevan voiman.”

Yllä olevat sanat kuvaavat niin elävästi Charlotte Schröderiä ja hänen käsityskantaansa. Ei hän rakentanut oman kykynsä ja työnsä pohjalle, vaan näki kaikessa lahjan korkeudesta ja käytti sitä kuin tavaraa, josta kerran on tilitettävä. Tämä syvä uskonnollisuus oli hänen olentonsa perussävel ja kuvastui koko hänen esiintymisessään, kaikissa hänen toimissaan. Se antoi hänelle voimaa ja kestävyyttä vastuksissa, työintoa ja elämänhalua pahoinakin päivinä. Se teki hänet niin sanomattoman henkeväksi, lempeäksi ja sisällisesti rikkaaksi. Eikä siinä ollut mitään synkkyyttä, ahtautta tai muiden tuomitsemista. Hänen uskonnollisuutensa oli kuten kaikkien grundtvigilaisten valoisa, kaikkia hyviä harrastuksia tunnustava ja kannattava. Jo hamasta nuoruudestaan hän oli kuulunut Grundtvigin piiriin ja istunut äitinsä kanssa Vartovin kirkossa Köpenhaminassa tätä suurta oppi-isää kuulemassa.

Ollessaan Köpenhaminassa keväällä 1865 kirjoitti hän miehelleen:

– – – Eilen nuoret täällä pääsivät ensi kerran ripille. Voit arvata, että se hetki oli ihana Vartovin kirkossa. Oli niin suloista nähdä vanhus alttarin edustalla ja nuoret tytöt puolipiirissä hänen ympärillään. Hän puhui niin lempeästi ja herttaisesti heidän kanssaan, ja myöskin me muut saimme niin hyviä sanoja. Erittäinkin tuntui minusta hyvältä kuulla hänen puhuvan uskosta, joka synnyttää vanhurskautta, toivoa, rauhaa ja rakkautta ja ijankaikkisen elämän iloa. Enin tarvitsin mielestäni juuri sillä hetkellä kuulla puhuttavan rakkaudesta. Sitten hän myöskin puhui kristillisen elämän tunnusmerkeistä – –

Syyskuussa 1872 hän kirjoittaa Askovista äidilleen:

”Olin päättänyt olla minnekään lähtemättä, mutta nyt kun tuli sanoma Grundtvigin kuolemasta, en voi kuitenkaan pysyä kotona. Ellei siis mitään erityistä estettä ilmene, lähden Nutzhornin[5] ja Termansenin[6] kanssa Köpenhaminaan tiistai aamuna. Sanomaton kaiho täyttää rinnan ajatellessa, ettei milloinkaan enää saa kuulla tätä rakasta, tuttua ääntä. Mutta ei kuitenkaan voi muuta kuin heikkojen voimainsa mukaan kiittää Herraa, joka antoi kansallemme niin ihmeellisen suuren miehen, soi hänelle niin pitkän toimirikkaan elämän ja nyt lopuksi antoi tämän vanhan palvelijansa päästä rauhaan – niin, nukahtaa siten, että kaikki hänen ihmeen kauniit runonsa soveltuvat häneen itseensä.

Toivokaamme siis ja rukoilkaamme, että nyt näyttäytyisi meidän rakkaan vainajamme tunnustuksessa olleen sellainen voima, että hänen ystäväpiirinsä, erilaisuuksista huolimatta, kuitenkin pysyy koossa.” – – – –

Charlotte Schröderillä oli laaja kirjevaihto. Oli niin paljon sekä nuorempia että vanhempia ystäviä ja tuttavia, jotka olivat avun ja lohdutuksen puutteessa. Hänellä oli lukuisa sisaruspiiri, jonka kanssa hän aina pysyi mitä parhaissa suhteissa, vaikkakin heidän tiensä kulkivat eri suuntia, ja paitsi sitä hän Tanskan ensimäisen kansanopiston emäntänä joutui usein tekemisiin ulkomaalaisten kanssa, varsinkin ruotsalaisten ja norjalaisten, jotka tuttavuudet myöskin johtivat kirjeiden vaihtamiseen. Kumma kyllä ehti hän siinä sivussa vielä muistaa Tanskan kansanopistolehteä, »Höjskolebladetia» ja naisasialehteä »Kvinden og Samfundetia» kirjoituksilla. Edelliseen on hän erittäinkin piirtänyt monta lämmintä muistosanaa manalaanmenneistä ystävistään, jälkimäiseen mietteitä nuorten naisten kasvatuksesta, reformipuvuista j. n. e. Kaikissa näissä ilmenee aina sekä hänen hellä sydämensä ja ihanteellinen, valoisa katsantokantansa että hänen varma arvostelukykynsä. Tämä kyky se juuri teki, että hän osasi asettua oikeaan suhteeseen niihin oppilas-ja vierasparviin, jotka häntä ympäröivät ja nähdä mitä kukin heistä enin tarvitsi.

Tätä on kyllä moni meikäläisistäkin saanut kokea Askovissa oleskellessaan, ja siksi elää Charlotte Schröderin muisto täällä meilläkin monessa kiitollisessa sydämessä. Moni meikäläinen on myöskin juuri hänen toimintaansa seuraamalla oppinut käsittämään mitenkä lämmin, valoisa koti on hedelmätä tuottavan kansanopistotyön elinehtoja.