HECTOR DENIS.

Keväällä 1913 sain pinkan sanomalehtiä Belgiasta.

Tiesin jo käsialasta ken ne oli lähettänyt ja arvasin, että hän niiden kautta tahtoi antaa minulle osaa jostain mieltäkiinnittävästä tapahtumasta.

Aivan oikein, siellä oli erään tutun henkilön kuva: kauniit, miellyttävät kasvot, joiden henkevää, nerokasta ilmettä niin usein olin ihaillut.

Mutta mitä tämä merkitsi?

Sen hauskan uutisen sijasta, jonka toivoin saavani lukea, seisoikin, että näiden henkevien kasvojen omistaja, professori Hector Denis äkkiarvaamatta oli kuollut. Vielä edellisenä päivänä hän oli ollut täydessä toiminnassa, päivemmällä parlamentin istunnossa, illalla eräässä työväen komiteassa, mutta kun sitten seuraavana aamuna mentiin hänen huoneeseensa, oli hän kylmänä vuoteessaan. ”Sydänhalvaus”, oli hänen vanhin poikansa, joka on lääkäri, selittänyt.

Hector Denis.

Olen varma siitä, että jokaisesta, ken oli ollut tekemisissä Hector Denis’n kanssa, tuntui, tämän järkyttävän uutisen kuullessaan, samalta kuin minustakin. Oli kuin kaunis, lämmin kesäpäivä yhtäkkiä olisi muuttunut kylmäksi ja kolkoksi, taivas mennyt pilveen ja aurinko lakannut paistamasta. Ja jokainen heistä huokasi varmaan samaten kuin minäkin: ”Paras, hienoin ihminen, jonka olen tuntenut, on nyt siis poissa, jaloin, myötätuntoisin sydän on tauonnut tykkimästä, sointuva, kaunis ääni, joka puhui viisaita, innostuttavia sanoja, ei siis enää tule kaikumaan.”

Lehdissä, joissa oli uutinen hänen kuolemastaan, kerrottiin sitten hänen elämäntyöstään, tai siihen oikeastaan vain viitattiin, sillä olihan se yleisesti tunnettu Belgiassa, ja vieläpä kauas sen rajojen ulkopuolellakin.

Kaikki tiesivät, että hän oli Brüsselin yliopiston suosituimpia professoreja, että hän oli sekä lakitieteen että filosofian ja luonnontieteiden tohtori, parlamentin jäsen, etevä tiedemies ja tutkija, joka oli julaissut koko joukon huomattavia teoksia sosiologian, tilastotieteen ja kansantalouden alalla.

Mutta ennen kaikkea sanomalehdet viittasivat siihen, miten suurenmoinen ja ihanteellinen hän oli ollut ihmisenä, kuinka kaikki ne, jotka olivat joutuneet hänen vaikutuksensa alaisiksi, olivat saaneet hänestä haihtumattomia vaikutelmia.

Siinä toistettiin ne sanat, jotka hänen seuraajansa yliopistossa, tri Ley, oli lausunut aloittaessaan luentosarjansa ja suurta edeltäjäänsä muistaessaan.

»Ajatukseni johdattavat minut parikymmentä vuotta taaksepäin, jolloin ensi kerran nuorena ylioppilaana astuin tähän saliin, missä kaikki on entisellään. Ensimäinen professori, jonka näin nousevan kateederiin, oli Hector Denis. Hän oli silloin vielä parhaassa miehuuden ijässään, ja muistan niin selvästi vielä minkä vaikutuksen hänen hieno, mitalintapainen profiilinsa ja hänen ilmeensä, yhtaikaa sekä lempeä, että tarmokas, teki minuun. Korvissani soi vieläkin hänen hillitty äänensä, kun hän yleisin piirtein kuvasi meille filosofian ja moraalin suuria probleemeja, kuten hänellä oli tapana tehdä alkaessaan sielutieteellisen luentosarjansa. Hän voitti meidät heti, me olimme kaikki joutuneet hänen harvinaisen viehätysvoimansa alaisiksi, ja ihan ensimäisestä luennosta viimeiseen asti me tunsimme yhä uudestaan sen ihmisyyden henkäyksen, joka huokui kaikesta mitä hän sanoi. Hän osasi puhua innostuksen kieltä, hän tiesi miten esittää nuorille. Hän oli opettajana aivan verraton. Hän pani luentoihinsa koko intonsa; koko hänen suurenmoinen sielunsa kuvastui niissä.

Usein hän toisti runoilijan sanat: »Mikä on suuri elämä? Se on nuoruuden ajatus toteutettuna miehuuden ijässä.» Ja ne jäivät mieleen, sillä ne soveltuivat niin täydellisesti häneen, joka ne lausui.»

Eräs toinen lehti taas puhui hänestä politikoitsijana, huomauttaen, kuinka hän alalla, jossa enimmäkseen vain intohimot vallitsevat, osoitti sellaista ylevyyttä, mielenmalttia ja pitkämielisyyttä, että kaikkien, yksin hänen vastustajiensakin, oli häntä kunnioittaminen. Siitä pitkästä puheesta, jonka hän päivää ennen kuolemaansa oli pitänyt parlamentissa ja joka oli kohdistettu raha-asiain ministeriä vastaan, sanoi Vandervelde, että hän puhui kuin isä erehtyneelle pojalleen, hyvyyden sädekehä oikein ympäröi hänen otsaansa.

Vielä lehdet kertoivat hänen suurenmoisista hautajaisistaan, joissa Belgian koko intelligenssi ja koko työväenpuolue punaisine lippuineen – hän oli ollut heidän edustajansa parikymmentä vuotta parlamentissa – oli mukana. Surusaaton ohikulku oli kestänyt lähes tunnin ja kirstua, joka oli aivan kukkien peittämä, oli seurannut kuusi seppeleillä täytettyä vaunua.

Kaikkia näitä minä luin ja vaivuin muistojen maailmaan. Ei näissä kiittävissä kuvauksissa ollut sanaakaan liikaa, päinvastoin. Hänessä oli vielä monta puolta, joihin eivät lehdet olleet koskettaneetkaan. Eivät ne esim. olleet puhuneet mitään hänen suurenmoisesta vieraanvaraisuudestaan; kuinka hän avasi kotinsa kaikille muukalaisille, jotka kääntyivät hänen puoleensa. Ihan omasta kokemuksesta sen tiesin.

Parikymmentä vuotta sitten matkustin pakiparaastaan Brüsseliin, koska tiesin, että siellä oli laajalle levinnyt, vapaamielinen sanomalehdistö ja erinomaisen virkeä työväenliike, joihin molempiin tahdoin tutustua.

Löytääkseni henkilöitä, jotka voisivat minua hiukan opastaa, käännyin erään vapaamielisen sanomalehden puoleen ja sain sieltä muun muassa Hector Denis’n osoitteen. Olihan se uhkarohkeata – olen nyt jälestäpäin tuuminut – mennä vaivaamaan henkilöä, jolla oli niin paljon tekemistä, että hänen monta kertaa täytyi kiireellisten töitten takia valvoa yökaudet, kun häntä aina niin paljon päivisin häirittiin. Mutta sillä hetkellä en sitä niin paljon tullut ajatelleeksi, ja professori Denis ei sitä itse millään tavalla osoittanut. Hänen käytöksensä oli niin hieno, niin ritarillinen, huomaavainen ja lempeä, etten ollut moista koskaan ennen nähnyt.

Hänen kasvonsa loistivat, kun kerroin jo edellisenä kesänä sattumalta joutuneeni Brüsseliin ja silloin siihen niin mieltyneeni, että päätin tulla uudestaan.

Hector Denis’n puoliso ja hän itse keski-ikäisenä.

»Niin, eikö totta, että ken kerran on Belgiassa käynyt, hän tulee tänne aina uudestaan. Tämä on sellainen pieni intressantti maa, täynnä historiallisia muistoja ja tulevaisuuden toiveita.» Ja hän rupesi kertomaan heidän työväenliikkeestään, miten pitkälle se jo oli joutunut, kuinka sen toimesta oli saatu aikaan suuret osuusleipomot, osuuskaupat, osuusapteekit ja komeat kansantalot. Hän antoi minulle näitä asioita koskevaa kirjallisuutta ja pyysi minua heti jäämään heille aamiaisille. Siihen aikaan eli vielä hänen vaimonsa, joka samalla oli hänen työtoverinsa ja kaikkien hänen henkisten rientojensa jakaja.

Brüsselin kansantalo.

Tätä ensimäistä käyntiä seurasi lukemattomat muut. Viihdyin niin hyvin Brüsselissä, että tulin viettäneeksi siellä monta kesää, seurasin yliopistossa Hector Denis’n luentoja ja olin usein sunnuntaisin kutsuttu hänen perheeseensä päivällisille, jotka palvelijoiden sunnuntaivapauden takia syötiin aikaisin, ja sitten siirryttiin heidän – kaupungin oloihin nähden – tilavaan puutarhaansa, missä keskusteltiin, käveltiin, levättiin ja väliin pantiin leikiksikin. Sinne tulivat nimittäin aina myöskin hänen molemmat poikansa nuorine rouvineen ja pikku lapsineen, ja kotona hänellä vielä oli yksi lapsistaan, pieni, kymmenvuotias Germaine, joka oli isän silmäterä. Kaikki tiesivät miten suuresti prof. Denis oli kiintynyt tähän tyttöseensä – suloinen ja sievä hän olikin – ja siksi häntä tuon suuren isän takia aivan erityisesti huomattiin ja hemmoteltiin. Eräs Hector Denis’n ihailijoista, muistaakseni eräs puolalainen tohtori, oli pannut Germainen nimelle kymmenentuhatta fr. pankkiin, ja kaikki isän oppineet tuttavat, läheltä ja kaukaa, lähettivät hänelle aina kuvallisia postikortteja. Eikä isä itse koskaan käynyt missään panematta pikku tytölleen menemään kuvakorttia, joissa väliin oli hyvin sattuva teksti. Kun me olimme katsomassa Waterloon taistelukenttää, joka, kuten tunnettua, on lähellä Brüsseliä, lähetti isä hänelle sieltä kortin, johon kirjoitti: ”Täällä, minun rakas tyttöni, vapaus kerran pelastettiin.”

Muuten ei voi kuvitella mitään mieltäkiinnittävämpää kuin oli käynti Waterloon kentällä; Hector Denis’n seurassa. Päästyämme nimittäin ylös siellä olevalle 45 m. korkealle kummulle, johon johtaa 226 porrasaskelta ja jossa ylinnä seisoo leijona, joka on valettu ranskalaisilta otettujen kanuunien pronssista, piti prof. D. meille täydellisen luennon taistelun käynnistä, osoittaen mistä suunnista liittoutuneet olivat tulleet, mihin pysähtyneet, mitä kunakin tuntina oli tapahtunut. Alas astuttuamme hän vei meidät katsomaan erästä lähellä olevaa Papelotte nimistä taloa, jonka muureissa ja portissa vieläkin näkyi kuulia ja kanuunan kuulien jälkiä.

Tämä Papelotte on muuten hyvin muistorikas paikka. Paitsi että Hector Denis siellä oli tehnyt vaimonsa tuttavuuden ja viettänyt siellä loma-aikansa hänen kanssaan, oli Viktor Hugo asunut siellä kirjoittaessaan romaaniaan »Les misérables» (Kurjat).

Waterloon läheisyydessä oleva Papelotte niminen talo.

Joka tiistai-ilta oli herrasväki Denis’llä vastaanotto, jolloin olin tilaisuudessa tapaamaan heidän salongissaan niin monta intressanttia henkilöä. Ei kukaan siellä näkemistäni ole kuitenkaan niin selvästi jäänyt mieleeni kuin Elisée Reclus. Hän oli pienikasvuinen, jo aivan harmaahapsinen ja kurttuinen, mutta silmät olivat vielä niin ihmeteltävän kirkkaat ja läpitunkevat. Kun me muut joimme teetä, tuotiin hänelle lasi kylmää vettä, muuta en nähnyt hänen koskaan iltasin nauttivan. Olin juuri joku vuosi aikaisemmin hiukan tutustunut hänen jättiläiskokoiseen maantieteeseensä, tiesin että hän oli valtiollisten mielipiteittensä takia karkoitettu Ranskasta, ja katselin häntä mitä suurimmalla kunnioituksella.

Hänen tulonsa Brüsseliin oli muuten aikaansaanut suuria mullistuksia sikäläisessä yliopistoelämässä. Hector Denis, joka juuri siihen aikaan oli yliopiston suosittu rehtori, oli muutamien muiden vapaamielisten opettajien kera pyytänyt, että Reclus pitäisi sarjan maantieteellisiä luentoja Brüsselin yliopistossa, johon tämä myöskin oli suostunut. Mutta silloin tulee kielto yliopiston vanhoilliselta hallitukselta. Kun ylioppilaat sen johdosta panivat toimeen mielenosoituksen ja rehtoria vaadittiin heitä siitä rankaisemaan, luopui Hector Denis rehtorin toimestaan.

Kaikki tämä herätti sellaista huomiota ja mielipahaa vapaamielisissä piireissä, että siellä yhtäkkiä koottiin niin paljon varoja, että voitiin perustaa uusi yliopisto (l’université nouvelle) jonka kuuluisimpia opettajia Elisée Reclus oli kuolemaansa asti.

Vaikka Hector Denis oli niin täydellisesti kansainvälinen, niin vapaa kaikista rotu- ja kieliennakkoluuloista, oli hän sentään suuri patriootti. Aina hän innostui, kun oli kysymys Belgiasta.

»Eihän hän ole mikään oikea sosialisti,» huomautti eräs norjalainen ystäväni, joka oli ollut kanssani prof. D:n kodissa, »sillä eiväthän sosialistit välitä isänmaastaan, sen muistomerkeistä ja laitoksista niin mitään.»

Kokoussali Brüsselin Kansantalossa.

»Kyllä hän sentään on», vakuutin minä, »mutta hän on ottanut siitä sen, mikä on sen ydin: pienten kohottaminen, kaikille inhimillisten olojen hankkiminen.»

Muistan niin selvästi, kuinka hän kerran, kun olimme menossa katsomaan työväen osuusleipomoa, joka sijaitsee eräässä esikaupungissa, missä asunnot ovat köyhän näköisiä, osoitti korkealla kummulla kohoavaa ”Oikeuden palatsia” ja sanoi: ”Voi jos voisin nostaa kaikki nuo pienet tuolta laaksosta tämän tasolle”. Se oli niin kuvaavaa koko hänen työlleen. Aina hän tahtoi kohottaa ja nostaa ihmisiä sekä henkisesti että aineellisesti.

Tietysti Hector Denis’n kaltainen henkilö myöskin kannatti ja edisti naisten pyrintöjä vapauteen ja tasa-arvoisuuteen. Hän oli Belgian naisasialiikkeen paras tuki ja apu. V. 1912 pidetyssä naisasiakongressissa Brüsselissä, missä prof. Denis oli kunnia-presidentti, piti liiton sihteeri, tri Marie Popelin hänelle kiitospuheen, jossa hän huomautti, että kaikki ne naisia koskevat parannukset, jotka lainsäädännön alalla Belgiassa oli saatu aikaan, olivat Hector Denis’n ansioksi luettavat, sillä hän oli ne parlamentissa ottanut esille ja ajanut ne läpi.

Hector Denis’tä ajatellessani, soi J. Stuart Millin sanat vaimostaan korvissani: ”Jos hänen kaltaisiaan henkilöitä olisi useampia, olisi tämä maailma jo se paratiisi, josta me kaikki uneksimme”.