o. s. Tersmeden.

Kun Ann Margret Holmgrén Ruotsissa helmik. 17 p. 1910 täytti 60 vuotta, toimittivat hänen ystävänsä erityisen juhlajulkaisun hänen kunniakseen, johon Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Suomen naiset olivat antaneet avustuksia. Niissä he käsittelivät sekä hänen julkista työtään että hänen merkitystään ystävänä, perheenäitinä ja kodin haltijattarena.

Ei kukaan kuitenkaan kirjoittanut hänestä niin herttaisesti kuin Selma Lagerlöf. Hän kertoi siinä miten Ruotsin naisasialiike rva Adlersparren kuoltua oli joutunut orvoksi ja turvattomaksi, miten näytti siltä kuin koko kylvö olisi jäänyt hoidotta ja hunningoille. Mutta sitten tuli tähän laiminlyötyyn kasvitarhaan ystävällinen, pieni nainen ruiskukannuineen ja haravoineen ja rupesi ahkerasti toimimaan. Hän kasteli kuivuneita taimia, hän sitoi katkenneita oksia, hän haravoi ja puhdisti. ”Mitähän hyötyä siitä on”, arvelivat ne, jotka olivat odottaneet jotakin oikein suurta ja mahtavaa, sellaista työntekijää, joka olisi tullut kuin tuulispää ja hämmästyttänyt koko maailmaa. Mutta pian näyttäytyi, että tämä uutterasti, mutta hiljaisuudessa työskentelevä nainen sai kasvitarhan aivan uuteen kuntoon; se rupesi jälleen kukoistamaan ja sen alue laajeni vuosi vuodelta.

Ann Margret Holmgrén.

Tämä runollinen pieni kuvaus antaa erinomaisen selvän käsityksen Ann Margret Holmgrénin personallisuudesta ja toimintatavasta. Juuri sellainen hän on. Hillitty, hiljainen ja vaatimaton, mutta mihin hän tulee, sinne hän jäljen jättää, siellä rupeaa kasvamaan ja kukoistamaan, siellä ilma puhdistuu ja kirkastuu.

Tapasin Ann Margret Holmgrénin ensi kerran v. 1902 eräässä kokouksessa Norjassa ja ihan hämmästyin sen johdosta, että hän oli niin vapaa kaikesta suurruotsalaisuudesta, ja että kaikissa hänen sanoissaan oli sellainen lämmin, inhimillinen sävy.

Hän oli juuri niihin aikoihin antautunut Ruotsin naisten äänioikeusliikkeen matkapuhujaksi, joka yleensä on maailman raskaimpia ja epäkiitollisimpia tehtäviä. – Alaltaan niin suuressa maassa kuin Ruotsi, on ensinnäkin nuo pitkät, väsyttävät matkat, sillä Ann Margret ei ainoastaan käynyt kaupungeissa ja valtateiden varsilla, vaan kaikkein kaukaisimmissakin kolkissa, kuten esim. Kirunassa. Sitten ei esitelmämatkoille antautuessaan liioin koskaan tiedä, tapaako vastaanottavaisia sydämiä ja onko asia, josta aikoo puhua, edes senverran tunnettu, että ihmiset tulevat sitä kuulemaan.

Onneksi oli Ann Margretella paljon tuttavia pitkin Ruotsia niiltä ajoilta, jolloin hänen puolisonsa, professori Holmgrén, oli ollut Upsalan yliopiston opettaja ja heidän kotinsa oli ollut avoin opiskelevalle nuorisolle. Näille hän ilmoitti tulostaan, tai ellei hänellä ollut personallisia tuttavia, kirjoitti hän pitäjän opettajattarelle tai jollekin muulle valveutuneelle naiselle, jonka nimen hän oli kuullut.

Monta kertaa vastasivat nämä kuitenkin kaikkea muuta kuin rohkaisevasti. He nimittäin selittivät, ettei heidän paikkakunnallaan ollut senverran harrastusta, että sinne olisi kannattanut tulla. Mutta vaikka kuka muu tahansa jo olisi jättänyt koko matkasuunnitelmansa, ei tämä sittenkään peloittanut rva Holmgrénia. Hän lähti sinne, puhui yksityisesti tapaamiensa naisten kanssa, oppi heidät tuntemaan ja ilmoitti lopulta esitelmänpidostaan. Kun se päivä sitten koitti, oli hänellä tavallisesti huoneen täydeltä väkeä. Moni perheenemäntä ja äiti, joka ei aluksi ollut ensinkään taipuvainen menemään, innostui kuullessaan, että vieras tulijakin oli monen lapsen äiti, kuten hän itsekin, eikä mikään nuori kokematon agitaattori ja rienaaja.

Ann Margret Holmgrénin julkinen toiminta alkoi nimittäin suhteellisesti myöhään. Hän oli kyllä aina seurannut ajan virtauksia ja silloin tällöin kirjoittanutkin niistä salanimellä, mutta hänen nuoruudessaan oli miltei aivan kuulumatonta, että nainen esiintyi puhujana ja eihän se olisi sopinut, että hienosti sivistyneen kamariherra Tersmedenin tytär olisi ruvennut vasten virtaa kulkemaan ja yleistä mielipidettä uhmaamaan. Ja sitäpaitsi hän, kuten moni muukin arka ja hienotunteinen ihminen, oli luonteeltaan varsin ujo. Hän kertoi minulle kerran miten hän, nuorena tyttönä iltakutsuissa ollessaan, monta kertaa oli paastonnut vain siksi, ettei ollut rohkeutta mennä ottamaan ruokaa tuosta yhteisestä ”seisovasta illallispöydästä”.

Mutta siksi onkin sen ihmeellisempää, että hän vanhemmiten niin saattoi rohkaista mielensä, että antautui oikein ”ammattipuhujaksi”. Mikähän siihen vaikutti? Ei mikään muu kuin hänen hehkuva vanhurskaudentuntonsa, hänen palava halunsa auttaa siskojaan. Herättää hän heitä tahtoi ja päästää kytkevistä kahleista; hankkia heille mahdollisuuden saada äänensä kuuluviin ja osoittaa, että he yhdessä kulkien muodostaisivat suuren voiman. Ase, jonka hän tahtoi sukupuolelleen annettavaksi, oli yleinen valtiollinen äänioikeus, mutta aluksi piti naisten oppia ymmärtämään sen arvo ja merkitys, muuten eivät kykenisi sitä käyttämään. Paljon hyvää kuvitteli Ann Margret siitä koituvan, että naisetkin saisivat olla mukana yleisiä asioita arvostelemassa ja päättämässä.

Erääseen, tätä asiaa koskevaan kiertokyselyyn, vastasi hän m. m. toivovansa, että kun hedelmät naisten osanotosta valtiolliseen elämään ehtivät tulla näkyviin, niiden joukossa ensi sijassa olisi seuraavat:

1 Väkijuomaliikkeen vähentäminen ja vähitellen lakkauttaminen, ehkäpä myöskin tupakan.

2 Valtiovarojen säästeliäämpi käyttäminen. Enemmän varoja opetustarkoituksiin sekä naisia että miehiä varten – myöskin tietysti yleisiin opetuslaitoksiin kotitaloutta varten – mutta sen sijaan turhamaisten ja kerskailevien menojen supistaminen, sellaisten menojen, joista me nyt joka päivä näemme esimerkkiä julkisessa elämässä.

3 Enemmän itse asioista kuin muodoista kiinnipitäminen.

4 Inhimillisimpiä lakeja, varsinkin niiden lakien uusiminen, jotka koskevat sekä avioliitossa, että sen ulkopuolella olevia naisia, lasten suojelusta ja turvaa j. n. e.

5 Inhimillisiä olosuhteita ruumiillista työtä tekeville.

6 Enemmän velvollisuuden tunnetta siveellisessä suhteessa.

7 Rauhanaatteen ja sovinto-oikeuskysymyksen nopeampi kehitys.

Tässä vastauksessa ilmenee Ann Margret Holmgrénin koko valoisa luottamus hyvän ja oikean voittoon. Ei hän ilman sitä koskaan olisi antautunutkaan sellaisiin voimia, aikaa ja varoja kysyviin ponnistuksiin, kuin nuo esitelmämatkat olivat, sillä ei Ann Margret Holmgrén liikkunut esitelmöitsijänä äänioikeusorganisatsionien varoilla – eihän niillä koskaan ole sellaiseen rahoja – vaan kaikki mitä hän teki, teki hän omalla kustannuksellaan.

Eikä se työ suotta ollutkaan. Kaikkialla missä Ann Margret Holmgrén liikkui, voitti hän ihmisiä ja sytytti sydämiä, joka riippui sekä hänen personallisesta viehätysvoimastaan, että hänen lämpimästä, kaikki esteet voittavasta vakaumuksestaan. Vähitellen syntyi naisten äänioikeusyhdistyksiä joka kolkkaan pitkin avaraa Ruotsia, ja noin vähintäin 70 niistä oli Ann Margret Holmgrénin perustamia.

Mutta tämä yhtämittainen matkustaminen ja puhuminen kävi hänelle kuitenkin ajan pitkään ylivoimaiseksi ja hänen terveytensä, joka ei milloinkaan ollut vankinta laatua, ei sitä lopulta kestänyt.

Ann Margret Holmgrén.

Kun minä jokunen vuosi myöhemmin tapasin Ann Margret Holmgrénin Tukholmassa, oli hän vuoteenomana ja kuumetäplät paloivat hänen poskillaan. Mutta ei se sittenkään ollut pelkkä rasitus, joka häntä sillä hetkellä vaivasi, vaan myöskin mielipaha. Norjan itsenäiseksi julistautuminen oli juuri siihen aikaan antanut loppumatonta keskustelunaihetta ruotsalaisille, ja norjalaisia moitittiin aivan silmittömästi puolelta ja toiselta. Ann Margret, joka oli lämmin Norjan ystävä ja tiesi mitä siellä ajateltiin, ei voinut ottaa osaa tähän sanomalehdistön ja suuren yleisön parjausryöppyyn, vaan asettui vapaammalle, inhimillisemmälle kannalle – jopa puolustikin norjalaisten menettelyä. Tämän johdosta hänet leimattiin epäisänmaalliseksi ja eräs hänen läheisistä tuttavistaan selitti, että hän oli aivan sopimaton tulevaisuudessa edustamaan Ruotsin naisia.

”Jos joku muu olisi sen sanonut”, valitti Ann Margret, ”ei se olisi minuun niin koskenut, mutta kun hän, joka on valistunut ihminen ja kuuluu meidän omaan joukkoomme, puhuu sellaista, tuntuu aivan siltä kuin minua olisi pistetty parsinneulalla.”

Me puhuimme tästä kauan aikaa ja tulimme siihen, että niin pian kun ihmisten poliittiset intohimot ja natsionalistiset ennakkoluulot pääsevät vallalleen, ei heillä enää ole rahtuakaan arvostelukykyä, eikä ihmisyyttä, ei hienotunteisuutta, eikä suvaitsevaisuutta.

Mutta tätä kaikkea on Ann Margretella. Ei hän koskaan voisi siten loukata toista, ei lausua puolueellista arvostelua, eikä umpimähkäistä tuomiota. Hän kuuntelee ja harkitsee, hän punnitsee syitä ja vastasyitä ja omistaa itselleen sen mikä hänestä on inhimillisintä ja oikeinta. Siksi nuoriso niin mainiosti viihtyykin hänen seurassaan ja niin mielellään menee hänen luokseen neuvoja ja selvyyttä saamaan elämän pulmallisissa kysymyksissä. Paitsi että hän on lukuisien lastenlasten kaikkein ihanteellisin ”mummu”, on hän niin monen nuoren ihmisen, olivat ne sitten miehiä tai naisia, ”rippiäiti” ja lohduttaja.

Ann Margret Holmgrénin hyvät ystävät: Caroline ja Björnstjerne Björnson.

Ann Margret Holmgrén on, kuten hänen hyvä ystävänsä Björnstjerne Björnson vuosikymmeniä sitten sanoi, tehty tavattoman lujasta, mutta samassa hienosyisestä aineksesta, hänellä on yhtaikaa monen voimallisen miehen tarmo ja hienon, todellisen naisen alttius ja uskollisuus.

Uskollisesti ja väsymättömästi hän yhtenään vieläkin työskentelee ihanteittensa toteuttamiseksi. Hiuksiin on tosin tullut lunta, voimat pettävät välistä, mutta mieli on nuori ja valpas. Kun Ruotsin naiset toissa kesänä saivat äänioikeutensa, kirjoitti hän senjohdosta: ”Minä ojennan käteni taivasta kohti ja lähetän sinne palavimmat toiveeni, että naiset ymmärtäisivät ja pitäisivät velvollisuutenaan tuoda enemmän puhtautta ja hyvyyttä, rauhallisuutta ja sovinnollisuutta julkiseen elämään. Ja sitten minä myöskin toivon, etteivät he lankea kiusaukseen astua miesten jälkiä, vaan että heillä on rohkeutta ja viisautta seurata omaa henkeään, vaikkakin se johtaisi heitä raivaamattomille teille”.

Luoda naisille oma kokoomus on hänen viimeisiä toimenpiteitään. Hän kirjoitti tästä hiljattain minulle seuraavin sanoin: ”Koetan perustaa tänne naisten kansalaisliiton ilman puolueväriä. Pidän sellaisen naisten kehitykselle hyvin tärkeänä. Kokoomusta tarvitaan”.

Ann Margret Holmgrén kuuluu myöskin Ruotsin kaikkein lämpimimpiin rauhanystäviin. Hän kerrassaan isoo ja janoo sitä aikaa, jolloin kansainvälisiä selkkauksia ei enää ratkaista ”miekan mittelyllä”, vaan sovinto-oikeuksien avulla. Hän tuntee kaikki Europan rauhanystävät ja sai kerran lausua heidät tervetulleiksi omassakin maassaan. Se tapahtui 1910, jolloin Ruotsissa oli kansainvälinen rauhankongressi. Samassa tilaisuudessa oli naisillakin oma, suuri iltakokouksensa, jonka Ann Margret Holmgrén avasi ja ihastutti kaikkia vieraita kielitaidollaan. Hän aloitti ranskankielellä, joka oli julistettu kongressin pääkieleksi, jatkoi sitten saksaksi ja lausui surunsa senjohdosta, ettei Bertha v. Suttner ollut voinut saapua, tervehti englanninkielellä Albionin tyttäriä, sointuvalla italiankielellä Italiasta saapuneita sisariaan ja lopuksi ruotsinkielellä pohjoismaiden naisia.

Sellaiset henkilöt kuin Ann Margret Holmgrén eivät ole ainoastaan mitä tärkeimpiä sivistyselämän luojia ja kannattajia omassa maassaan, vaan vieläpä he sen mainetta ulospäinkin suuresti lisäävät ja opettavat vain oman olemassaolonsa kautta vierastakin kunnioittamaan maata ja kansaa, jonka keskuudesta sellaisia jaloja, tasapuolisia, laajakatseisia naisia on noussut.