YHTÄ JA TOISTA ALBIONIN ALAMAISUUDESTA.
Reading edition
"Meren kuohuista riemuiten laskimme nyt Hedelmällisen Intian maihin."
Näin opetti äitivanha minulle kansakoulussa setä-Topelius-vainaan Maamme-kirjan runoa, ja kuuliaisena oppilaisena olin runon opetellut ulkoa. Sitä olin myös ääneeni lausunut suomeksi lähestyessämme Intian rantaa, ja mielessäni pyörivät vapaan mielikuvituksen kehräämät kuvat kullalla ja jalokivillä silatuista temppeleistä, fakiireista ja sellaisista ihmeistä, joita ei kyennyt kuvittelemaankaan.
Kuitenkin jo ensimäisessä intialaisessa satamassa, Karachissa, rapisivat mielikuvastani niinhyvin temppelit ja jalokivet kuin myös fakiirit pois, sillä kaupunki oli yleispiirteiltään enemmän eurooppalainen kuin jotkut — nimittäin näkemäni — Italian, useat Kreikan ja kaikki Turkin kaupungit, viimeksimainituista erikoisesti Konstantinopoli.
Sanoin yleispiirteiltään ja tarkoitin sillä tuollaista yleistä siivollisuuden kuvaa, jonka matkaajan silmä ensimäiseksi havaitsee kaupunkiin tultuaan, ja se käsittää siis katujen ja rakennusten pintapuolisen ulkonäön. Sillä tarjoaahan toki Karachin lähempi tutkistelu tarpeeksi intialaistakin nähtävää sen nykyaikaisessa muodossa asukkaineen, pukuineen ja eläin- sekä kasvikuntineen; mutta pääosa kaupungista on syntynyt vasta englantilaisen yliherruuden aikana rautateiden aikakaudella, ja siksipä se onkin niin siisti.
Samoin on asianlaita monessa muussakin Etu-Intian kaupungissa, muun muassa Bombayssa. Ennen luetun perusteella ei luulisi olevansa Intiassa, vaeltaessaan upeiden talorivien reunustamia, valtavien puiden varjostamia katuja, siksi kosmopoliittisilta ne näyttävät. Vasta siten, kun tutustuu alkuasukaskaupunginosaan, kauppahalleihin ja basaareihin tai jotenkuten muuten joutuu tekemisiin sikäläisen väestön kanssa, huomaa tulleensa maanosaan, jonka väestö on meille tuiki vierasta. Siellä tapaa runsaasti intialaista sivistyneistöä, joka muukalaista kohtaan on ratki ystävällistä, mutta jo lyhyenkin hetken keskustelu osoittaa, että heidän ajatuksensa ovat kaukana meidän ajatuksistamme ja heidän tiensä vallan kaukana meikäläisten henkisistä vaelluksista. Euroopan päivänpolttavat kysymykset eivät liikuta heitä vähääkään, koko tämä meille niin tärkeä maanosa kaikkine riitoineen ja konferensseineen on heille kuin ilmaa. Sikäläisissä sanomalehdissä on kyllä olosuhteiden pakosta joka päivä sivun verran "At Home"-nimisen otsikon alla uutisia Englannista, mutta siinä onkin sitten kaikki, mitä Euroopasta tiedetään. Syyrian ja Mesopotaamian kokemusteni jälkeen en uskaltanut edes toivoakaan, että tavallinen sivistynyt luokka olisi tiennyt, missä esimerkiksi Suomi on. Muistin myös veljeni kertomuksen Sudanista, jossa hän aikoinaan Englannin valtion tarkoitukseen luovuttamalla laivalla matkaili pitkin sinistä Niiliä joitakin vesieläimiä tutkimassa. Eräässä garnisoonipaikassa oli laivalle tullut joukko englantilaisia upseereja viettämään iltaa, ja muutaman majurin kanssa oli syntynyt hieman piikikäs keskustelu. Majuri oli kysynyt veljeltäni, mistä maasta hän on kotoisin, ja veljeni vastaukseen "Suomesta" oli hän halveksuvasti hymähtäen huomauttanut, ettei hän ole koskaan tullut katsoneeksi kartasta, missä sellainen maanosa sijaitsee. Johon taas veljeni puolestaan vastasi, ettei hän ole koskaan otaksunutkaan englantilaisen majurin maantiedontuntemusta niin suureksi. Josta vastauksesta majuri suuttui ja lupasi muistaa asian tulevaisuudessa.
Intialaisten liikemiesten maantieto näytti kuitenkin olevan selvempi kuin sanotun majurin, sillä varsin useat heistä, ja erikoisesti nahkakauppiaat tunsivat maamme aseman. Sitävastoin monissa postikonttoreissa kysyttiin, onko Suomi Saksassa. Naiset, ainakin muutamat, olivat urheiluasioista innostuneita, ja tunsivat Suomen urheilutähtiensä kautta. Niinpä eräs heistä, kuultuaan kotimaani nimen, huomautti heti, että siellähän se on se Nurmikin. Hän kuitenkin englantilaisen ääntämistavan mukaan lausui u:n a:ksi ja i:n ai:ksi, joten sain sen käsityksen, että hän halusi tietää, onko Suomessa naamiaisia. Selitin hänelle, että ylioppilasaikanani pidettiin palokunnantalolla usein naamiaisia, jonka lisäksi vuosittaiset oopperamaskikset muodostavat varsin tärkeän hetken pääkaupunkimme taiteellishuvitteluhaluiselle yleisölle, mutta kun omakohtaisesti en ole ottanut niihin osaa vaaleanviheriäisessä nuoruudessani, en pukujen enkä ohjelman suhteen voi antaa mitään yleispätevää arvostelua. Senjälkeen neitonen lausui ihmetyksensä naamiaisten juoksusaavutuksista ja kysyi, mitä siellä syödään. Sanoin taas, että minun aikanani jäi syöminen sivuasiaksi, ja pääpaino pantiin Bacchuksen palvelemiselle; toiset joivat punssia, toiset samppanjaa, kukin aina varojensa mukaan. Sitten vähitellen huomasimme toisen puhuneen pellosta, toisen pellon aidasta, ja niin minäkin käsitin kysymyksen koskeneen kuuluisaa Paavo Nurmeamme.
* * * * *
Minulta kysyttiin useasti, miksikä olin lähtenyt Intiaan kaikkein kuumimmaksi ajaksi; miksi en tullut sinne helmi- tai maaliskuussa, jolloin muutkin turistit matkustelevat. En keksinyt mitään järkevää syytä matkalleni, joten vastailin hyvin umpimähkäisesti aina tilanteeseen soveltuvin sanoin, kunnes keksin, että kuumana aikana saa matkustaa leveästi ja rauhassa. Se on tosiaankin seikka, jonka toistenkin kannattaa ottaa huomioon matkustaessaan. Talvikuukausina vallitsee tungos kaikissa hotelleissa, turistipaikoissa ja kulkuneuvoissa, silloin ovat asuntojen ja tavarain hinnat — ainakin erään himalajalaisen turkiskauppiaan lausunnon mukaan — jopa kolminverroin kalliimmat kuin kuumana aikana, jolloin elämä on kuollutta, ja liikemiehet koettavat saada kauppoja syntymään vaikkapa vallan mitättömällä voitolla.
Varsinkin junissa huomasi tämän kesäajan kuolleisuuden, nimittäin kolmannessa luokassa. Toisen luokan matkustajilla tunnusti olevan ahdasta, ainakin sanomalehtikirjoituksista päättäen. Virkamiehet menivät silloin lomalleen ja matkustelivat vuoristoseutuihin, missä ilma on viileämpää. Siellä tarjoutui myös tilaisuus metsästykseen, ja urheiluintoiset, toisen luokan vapaalipuilla matkustavat herrasmiehet kuljettivat kukin aina joukon koiria mukanaan. Liikenneohjeet ovat siellä suunnilleen samanlaiset kuin Euroopan maissa, joten sielläkin on eläinkuntaa kuljetettava eri vaunuissa kuin toisia matkustajia. Nämä vapaalippumatkustajat ovat siellä kuitenkin etuoikeutetussa asemassa, ja he ottivat koiransa toisen luokan vaunuihin, jossa varasivat joka koiralle oman istumapaikan sohville. Maksaville matkustajille jäi niinollen useimmiten vain seisomapaikat, ja kun ottaa huomioon matkojen pituudet, — sanotaan nyt vaikkapa vain lähes kolmen vuorokauden matka Calcutasta Lahoren vuoristoseutuihin — käsittää kylläkin ne koiramatkustajia vastaan kohdistetut kiukkuiset kirjoitukset, joita viime heinäkuussa näki sanomalehdissä varsin tiheään.
Mutta, kuten sanoin, kolmannessa luokassa sai matkustaa leveästi ja rauhassa. Jokaisen kaukojunan alku- tai loppupäässä on puoli vaunua varattuna yksinomaan eurooppalaisille ja puoliverisille, ja sellaisessa osastossa minä vietinkin kaikki Intianmatkani. Matkustajia oli vielä aniharvoja, joten jokainen sai yönajaksi pitkän penkin. Penkki oli tosin kova, mutta kun siihen levitti kashmirilaisen maton alustaksi, ei parempaa vuodetta kaivannut. Ja vilu ei ainakaan vaivannut.
Intian rautateillä matkustaa huokeammalla kuin missään muualla, huokeammalla vielä kuin Ranskassa, jonka rautatietariffit lienevät Euroopan halvimpia. Sitäpaitsi hintasuhde eri luokkien välillä on meikäläisistä poikkeava. Matkakalenteristani näen esimerkiksi lippujen hinnat matkalla Bombay-Calcutta: kolmannessa luokassa 17, ensimäisessä 85 rupeeta. Ensimäinen luokka viisi kertaa kalliimpi kuin kolmas, siis sata prosenttia enemmän kuin meillä.
Joskin turistiliikenne kesäaikaan oli lamassa, sen ahkerammin matkustelivat alkuasukkaat. Asemahallit kuhisivat alituiseen täynnään puolialastonta, likaista, kirkuvaa joukkoa, he istuskelivat odotussalien lattioilla ryhmissä tavarakasojensa ympäröimänä, ja vain pujottelemalla, kiertoteitä käyttäen saattoi päästä asemalaiturille. Se oli monin paikoin eristetty asemahalleista kattoon saakka ulottuvalla rautalankaverkolla. Tavallinen aita — vaikkapa piikkilanka-aita — ei olisi riittänyt, he olisivat kiivenneet senkin ylitse. Asemalaiturin portilla oli ainainen tappelu; liputtomia matkustajia tunkeutui jonottain portille, ja nyrkiniskuin pakottivat vartijat heidät perääntymään. Kun valkoinen matkustaja saapui paikalle, halkesi kirkuva lauma vartijain huudoista, päästäen matkustajan lävitseen laiturille. Minä tavallisesti autoin vartijoita karjumalla puoleen ja toiseen sekä heilutellen huolimattomasti kirjoituskonettani. Asemalaiturilla oli paljon rauhallisempi oleskella kuin odotushalleissa, alkuasukkaita näet ei sinne päästetty kuin muutamia minuutteja ennen junanlähtöä. Siellä oli vilpoisampikin kuin halleissa, sillä useilla asemilla, muun muassa Bombayn mahtavilla asemalaitureilla oli käytävien kattoihin kiinnitetty pitkiä rivejä sähköhyrriä, suuria kuin lentokoneen propellit, ja ne tuovat henkeäsalpaavaan kuumuuteen miellyttävää viileyttä.
Muuten näitä sähköhyrriä tapaa tropiikeissa miltei kaikkialla. Hotelleissa, junavaunuissa ja erikoisesti laivojen hyteissä ne ovat vallan välttämättömiä. Eräässä Calcutan pankissa, jossa jouduin odottelemaan hidasta rahojentoimitusta, laskin joutessani lähes viisikymmentä tällaista katossa pyörivää propellia, eikä huone ollut kooltaan niinkään suuri kuin Kansallispankin toimistohuone Helsingissä.
* * * * *
Matkustelin rautateillä eurooppalaisvaunuosastossa, milloin halusin olla rauhassa, ja sinne minut tavallisesti opastettiinkin. Eihän ollut poliittisesti suotavaa, että epävarma valkoinen seurusteli aatteita vastaanottavaisten alkuasukkaiden kanssa. Joskus sentään halusin katsella rahvastakin ja tunkeuduin jo muutenkin täysinäiseen alkuasukasosastoon. Enimmäkseen en heidän kielestään ja keskustelustaan päässyt tolkulle, sillä Intiassahan on viitisenkymmentä toisilleen vierasta kieltä, mutta yleisistä käyttäytymistavoista sain aina jonkunlaisia lisiä varastooni. Siivollisuudesta puhun vähän myöhemmin, tässä mainitsen vain tupakanpoltosta, koska meilläkin on hiljattain pidetty piipunpolttokilpailu. Piippuja ei alkuasukkailla ollut, vaan he laittoivat jonkunlaisesta tupakanlehdestä piipunkoppaa muistuttavan, varsin tökerön tekeleen. Se likistettiin kouristetun pikkusormen ja kämmenen väliseen rakoon, käsi puristettiin nyrkkiin ja sauhu vedettiin nyrkin läpi etusormen ja kämmenen välisestä raosta. Tupakka oli huonoa, iljettävänhajuista, jokainen veti nyrkkinsä läpi kolme tai neljä vihertävänruskeata sauhua ja antoi sätkän seuraavalle miehelle. Näin kiersi se sekä tuttujen että tuntemattomien käsissä, ja seurueen suuruudesta riippuen saattoi se palata tekijälleen vielä kolmannenkin kerran, mutta tavallisimmin loppui se jo toisella kierroksellaan.
* * * * *
Tulin kerran iltajunalla Allahabadista Calcuttaan ja matkustin taas hindujen vaunussa keskustellen kahden englanninkieltä taitavan alkuasukkaan kanssa. Monsuunisade valui vuolaana, ei näkynyt tulikärpäsiä ratavieren pensaistossa, ei kuulunut sirkkojen raksutusta puiden oksilta, synkkä pimeys kaikkialla.
Pienellä asemalla nousi vaunuumme parikymmentä roistonnäköistä miestä. Heillä oli mukanaan hakut, kirveet, rautakanget ja mutterinaukaisijat, siis rautatien työmiehiä, tosin tavallista suuriäänisempiä. Junailija ei tullut perimään heidän matkalippujaan, eivätkä he pitkälti matkaa tehneetkään. Puolisen tunnin kuluttua, erään pienen joen sivuutettuamme, nousivat he pysäkillä junasta. Seutu näytti autiolta, sillä valoja ei tuikkinut mistään, ja rankkasateessa lähtivät miehet kävelemään rataa pitkin takaisinpäin.
Seuraavana päivänä luin Calcutan lehdistä kaamean uutisen. Sanotun pysäkin läheisellä sillalla oli rata rikottu, ja kaksi tuntia meidän jälessämme saapunut juna oli syöksynyt jokeen, jolloin 61 matkustajaa oli heti saanut surmansa, — loukkaantuneiden lukumäärää en muista. Se oli rautatielakkolaisten, juuri tämän kanssani matkustaneen työsakin tekosia, miesten, joiden hommat — "sivistyneiden hindujen" kertoman mukaan — järjestetään bolsheviki-Venäjältä käsin.