JAAVALAISIA MAISEMIA.

Kun Buddhan kuoltua hänen ruumiinsa poltettiin, jaettiin tuhka kahdeksan kaupungin kesken, ja jokainen kaupunki sulki osuutensa vartavasten rakennettuun hautakammioon. Myöhemmin antoi kuningas Ashoka avata seitsemän näistä kammioista ja nyt jaettiin vainajan tuhka 84,000:een metalliuurnaan. Eihän siitä suurta hituista riittänyt näin moneen astiaan, niin että luultavasti täytyi lisätä muutakin tuhkaa joukkoon, jotta se olisi joltakin näyttänyt, mutta joka tapauksessa oli mukana hiven pyhän Buddhankin maallista jäännöstä. Minne nyt vain uusi buddhalainen siirtokunta perustettiin, sinne annettiin yksi tällainen uurna. Se haudattiin siirtokunnan alueelle, haudalle rakennettiin temppeli tai muistomerkki ja paikkaa kunnioitettiin sitten niinkuin itsensä Buddhan hautaa.

Tällaiselle uurnahaudalle on myös Borobudurin temppelikolossi Keski-Jaavalla rakennettu. Olin Englannin Intiassa jo milteipä väsymykseen saakka katsellut temppeleitä, hautakammioita ja pagodeja, enkä tämän näkemisestä erikoisemmin perustanut, mutta kun mielipiteet sen arvosta olivat perin erilaiset, eikä matkaa Moentilan asemalta sinne tullut kuin 14 kilometriä, hyppäsin pois junasta ja päätin aamukävelykseni taivaltaa jalan tuon matkan. Muutamat henkilöt nimittäin, joilta tiedustelin Jaavan nähtävyyksiä, sanoivat, että joka on nähnyt British-Indian temppelit, hänelle ei Borobudur tarjoa mitään uutta tai mielenkiintoista. Käsiini joutunut matkailuopas taas väitti, että Borobudur ihanuudessaan sivuuttaa järjestään kaikki British-Indian ja Ranskan Indo-Kiinan temppelit.

Tämän viimeisen väitteen tiesin kyllä liioitelluksi ja perättömäksi, sillä Taj Mahalin temppeliä Agrassa ei sivuuta mikään käsin rakennettu muistomerkki kyseessäolevalla alueella. Mutta kieltämättä täytyy sanoa, että ensikerran Borobudurin nähdessään kulkija vaistomaisesti seisahtuu sitä katselemaan, ja taas nousee mieleen tuo niin usein toistunut kysymys: mitkä merkilliset voimat ovat saattaneet ihmiset keskelle rauhallisia viljelyksiä kohottamaan tuollaisen mahdottoman kivikolossin, joka ei oikeastaan ole temppeli eikä hautapatsas, onhan vain jonkunmoinen voimannäyte aikalaisiltaan. Sillä kun sitten lähemmin tarkastelee tätä monumenttia, ei siinä huomaa mitään muuta kuin itsetiedotonta ylöspäinpyrkimistä. Kivikerros toisensa päälle vain, aina yhä korkeammalle, ja päämäärinä näyttää olleen yksinomaan yhtenäisen yleiskuvan aikaansaaminen. Sillä katselipa tätä kivirykelmää miltä puolen tahansa, aina muodostavat sen ääriviivat säännöllisen ympyränkaaren.

Koko rakennuksen peruskuviona on neliö, jonka sivuilla olevat ulokkeet muodostavat siitä sitten jonkunlaisen monikulmion. Näin kohoaa se kuusi kerrosta, joka kerrokseltaan yhä kaveten; sitten saavat kerrokset ympyrän muodon, jollaisia on kolme päällekkäin, ja kaiken huippuna on suuri, kellonmuotoinen laite. Siis verrattain yksinkertaisesti kokoonpantu rakennus. Mutta kun alkaa kiertää eri kerroksien käytäviä, löytää sieltä tosiaan sellaista, mitä British-Indiassa ei tavannut. Jokaisen terrassin seinä on koristettu kiveen hakatuilla korkokuvilla, mutta ne eivät ole sellaisia kuin esimerkiksi kaikille tutut egyptiläiset piirrokset, jäykkäpiirteisiä ja saman kaavan mukaan laadittuja. Näissä on jokaisessa elämää, ne ovat luonnollisia, ja vaikka ihmisiä on kymmenittäin kuvattu samaan asentoon, on jokaisella kuitenkin oma ilmeensä ja erikoisuutensa, joka eroittaa sen muista. Niin on myös jalopeura jalopeuran näköinen, elefantti elefantin näköinen, — ja sen kärsäkin kaartuu niin luonnollisen kauniisti, että tekisi mieli tarttua siihen käsin. Kaikki nämä korkokuvat esittävät tapauksia Buddhan elämästä sekä havitteluja tulevaisen elämän ihanuuksista ja vaivoista. Osa niistä on vielä vallan selvittämättä, sillä kuvia valaisevat kirjoitukset ovat jollain tähän saakka tuntemattomalla sanskriitin murteella — seikka, joka osoittaa, että asianomainen taiteilija on ollut joko hindu tai sitten tullut vielä kauempaa, Tibetistä.

Terrassien joka sivulla on seinässä syvennys, ja siinä luonnollisenkokoinen Buddhan kuva. Kaikkiaan karttuu tällaisia kuvia koko rakennuksessa vähän päälle 400. Sellaisia pieniä Buddhan kuvia, markkinatavaraa, joita Rangoonin Suuressa pagodassa oli tuhansittain, ei täällä tapaa ollenkaan. Mutta sensijaan, että burmalaiset kuvat olivat järjestään hiukan kömpelöjä, huomaa näissä taas enemmän taiteellista makua, joskin jalat ovat vedetyt ristiin tavalla, joka ei ole kenellekään kuolevaiselle mahdollista, — eikä ollut luultavasti Buddhallekaan. Kun buddhalaisten yliherruus vuonna 925 ajanlaskumme mukaan sortui Keski-Javassa ja muhamettilaiset ottivat vallan käsiinsä, hävittivät nämä uudet isännät kaiken, mikä muistutti buddhalaisuutta. Kaukana rannikosta ja liikepaikoista sekä vuortenvälisessä piilopaikassaan sijaiten säilyi Borobudur kuitenkin viimeiseksi, ja tätä kallista aarrettaan säästääkseen peittivät buddhalaiset papit sen kokonaan mullalla ja istuttivat puita pitkin näin syntyneen kummun rinteitä. Kuusisataa vuotta pysyi muistomerkki täten haudattuna — vaikkakin perimätieto tiesi sen olemassaolosta — kunnes Napoleonin aikana, jolloin englantilaiset omistivat saaren, silloinen kuvernööri keksi sen ja antoi puhdistaa mullasta. Työ jäi kuitenkin kesken, ja vasta hollantilaisten aikana se saatettiin nykyiseen asuunsa.

Rakennuksen perustamisaikaa ei tiedetä, mutta korkokuvien selitysten arvellaan olevan vuosikymmeneltä 850 e.Kr. Tuntuu tosiaan merkilliseltä, että vaikka Jaavaa ovat tärisyttäneet niinhyvin tulivuorenpurkaukset kuin maanjäristykset, ei tämän korkean kivirykelmän liitoksissa huomaa hajoamisen merkkejä kuin harvoissa paikoin aivan ylimmillä terrasseilla.

Jaava on tuliperäinen maa. Olen laskenut siellä olevan 203 tulivuorta, mutta saattaa niitä olla enemmänkin. Kaksikymmentä on vielä käryämässä, ja omituisin niistä, mitä minä näin, on mielestäni Bromo-vuori Itä-Jaavassa.

Jo matka sinne Pasoeroeanin kaupungista — joka matka on viisainta tehdä ratsain, sillä ratsuja on halvalla aina vuokrattavissa, ja silloin ei ole riippuvainen teistä — on kulkemisen arvoinen. Tie johtaa ensin laajojen maissivainioiden halki, ja sukeltautuu sitten cuasuarinametsään, jossa ääretön parvi apinoita on vastassa. Ne olivat niin kesyjä, että kun heittelin niille leivänpalasia tielle, muutamat hyppäsivät hevosen selkään vaatimaan lisää. Yksi oli niin ahmatti, että otti palavan sikaarinpätkän kädestäni ja pisti sen sellaisenaan poskipussiinsa, vaikka minä kielsin. Taisi se kuitenkin hiukan polttaa, koska hetken koetteli leukapieliään, mutta pois sitä ei otettu.

Tie kohosi koko matkan kohti ympäröiviä vuoria, joiden rinteillä olevat alkuasukkaiden majat näyttivät pääskysenpesiltä. Mitä mahdottomampiin paikkoihin niitä olikin rakennettu. Sitten loppui metsä, ja eteen aukeni laaja kenttä, kuten alppiniitty. Nyt oli kuiva aika, ja useimmat kasvit olivat jo kukkineet, mutta vieläkin nautti silmä kentän väririkkaudesta. Sanovat, että sadeaikana väriloisto siellä on verraton.

Yhä jyrkemmin nousi tie, ilma muuttui oikein siedettäväksi ja taas tuli metsä eteen. Täällä olivat tientekijät valmistaneet matkailijalle yllätyksen. Tie johti näet jyrkänteelle, josta silmää kohtasi mitä ihmeellisin näky. Syvällä alhaalla laaksossa — mitattu korkeus 1000 jalkaa — oli laaja hiekkakenttä, pituudeltaan kahdeksan ja leveydeltään viisi kilometriä. Keskeltä hiekkakenttää kohosi kartiomainen vuori, jonka kraatterista pursui tyyneen ilmaan sankka, valkoinen höyrypilvi leviten hitaasti taivaalle. Siinä oli Bromo-tulivuori. Vuoren rinteet olivat hyvin säännöllisesti poimuuntuneet, ja koko vuori alkoi niin jyrkästi sileästä hiekkakentästä, että näytti siltä kuin voisi sen nostaa siitä pois ja siirtää toiseen paikkaan. — Se oli näköala, jota kannatti katsella.

Päästäkseen hiekkakentälle täytyi laskeutua alas satulasta, sillä sinne johtava polku oli paikoin aivan äkkijyrkkä. Mutta sitä tasaisempi oli sitten hiekkakenttä. Se oli niin sileä kuin biljaardipöytä, ei pienintäkään kuhmua tai syvennystä missään, jotta tuntui vallan uskomattomalta, ettei siinä olisi ihmiskäsi ollut mukana tasoittelemassa.

Kraatterin juurelle jätin hevosen ja läksin nousemaan erästä syvännettä pitkin johtavaa polkua myöten huipulle. Taas tuli mieleeni lause, että pitäisi katsella vuoria alhaalta, kirkkoja ulkoa ja ravintoloita sisältä, sillä suuta tuppasi kuivamaan. Mutta kyllä kiipeäminen vaivan maksoikin. Säännöllisempää ja sileäseinäisempää kraatteria en vielä ole nähnyt. Sen syvyys oli runsaasti 150 metriä, pohjalta kohosi tupruten sakea höyrypilvi ja alhaalla olevista seinän halkeamista kuului kohina kuin äärettömän suuresta höyrykattilasta.

Olin saapunut tulivuorelle otolliseen aikaan, jolloin se purki ilmoille sisuaan. Sillä on näet myös vuoksi- ja luodeaikansa ja saattaa kulua viikkoja, ettei kraatterista nouse kuin tuskin havaittava usva, ja silloin ovat halkeamat kraatterin seinissä kuin mustia luolan aukkoja.

Päivän kuumin aika oli käsissä, ja hevonen kuopi levottomana maata palatessani kraatterilta, sillä silläkin oli jano. En ruvennut hakemaan vesipaikkaa, vaan karautin poikki hiekkakentän tielle ja sitten laskettelin täyttä ravia kohti apinametsää.