KOHTI AUSTRAALIAA.

Laivan nimi oli Nieuw Zeeland, kaksipotkurinen turbiinihöyry, 11,000 rekisteritonnia, tekee 15 knuupua, ottaa 175 matkustajaa, kaikki mukavuudet, aivan uusi.

Tällaiseen alukseen oli pilettini Jaavalta Austraaliaan, ja luvattiin siinä täysiylöspito kahdeksi viikoksi sänkypaikalla 26 hengen hytissä.

Mutta niinkuin jo entuudestaan tiedämme, ei meitä tullut kuin kolme matkustajaa tähän hyttiin. Molemmat matkatoverini olivat Uudesta Seelannista, toinen ollut kahdeksan vuotta Afrikan kultakentillä pomona, toinen kaksi vuotta Singaporessa rakennuttamassa siltoja ja laitureita. He olivat nyt kotimatkalla, minä päinvastoin.

Aterialle tuli kuitenkin vielä neljäs henkilö, muuan rouva, joka matkan varrella kertoi pitäneensä kahvilaa Bataviassa seitsemän vuotta, mutta liike ei kannattanut enää, ja nyt hän on matkalla kotipaikalleen Sydneyhin. Hänelle oli annettu oma kamari laivan kirjurien hytin vieressä, ettei tarvinnut tulla meidän kanssamme samaan hyttiin.

Tilaa oli siis kylliksi, minunkin käytettävänäni kuusi sänkyä. Yhdessä nukuin, toisessa olivat tavarani, kolmas oli garderoobini, neljäs kirjoituspöytäni, viides tarjoilupöytäni ja kuudes reservinä. Olin niitten ympäröimänä niinkuin linnassa.

Myös koko laaja peräkansi oli meidän neljän käytettävänä, ainoastaan mies- ja naisparturit, joitten toimistot olivat juuri siinä vieressä, pitivät meille seuraa. Joka päivä sentään, kun yläkannella tuli liian ahdasta, tulivat ensiluokan matkustajat meidän kannellemme heittämään rengasta. He tietysti unohtivat renkaat sinne, ja sitten me heittelimme niitä, kunnes käsi oli vallan turtana.

Heti alkumatkasta poikkesimme Celebes-saarella Macassarin kaupungissa, jossa koko päivän otimme rottinkilastia. Matkustajat tietysti olivat kaupunkia katselemassa, mutta mikäli huomasin, olivat he enemmän katseltavina kuin katselijoina, sillä missään maankolkassa en ole nähnyt eurooppalaista katsottavan niin uteliain silmäyksin kuin Macassarilla. Missä vain minäkin liikuin, seisahtui katuliikenne miltei tykkänään, ja kaikki katselivat minua. Ja kun pysähdyin vesimyymälän eteen juomaan lasin mehuvettä, kerääntyi suuri väenpaljous ympärilleni katselemaan, kuinka tämä toimitus oikein tapahtuu.

Macassar on tyypillinen alkuasukaskaupunki, enkä siellä laivan matkustajia lukuunottamatta nähnyt yhtään eurooppalaista, vaikka lienee niitä siellä kuitenkin jonkun verran.

Sitten läksimme taas merelle seuraavana satamapaikkanamme Brisbane, ja itsekukin koetti järjestää elämänsä mahdollisimman mukavaksi. Ilma oli äärettömän helteinen, hytissä ei voinut oleskella ollenkaan, sillä hiki alkoi heti pursua joka huokosesta. Meillä oli yhteinen kylpyhuone laivan alipäällystön kanssa, mutta sinne ei ollut yrittämistäkään ennen puoltapäivää, ja muuta pesulaitosta taas ei ollut. Tuumimme asiaa, ja päätimme kirjeellisesti kääntyä laivan purserin puoleen.

Niinpä nakutimme minun koneellani purserille kirjeen, jossa ensin huomautettuamme pesun tärkeydestä, viittasimme siihen, ettei hytissämme ole minkäänlaista pesulaitosta ja valitimme kylpyhuoneen suhteen vallitsevasta epäkohdasta, joitten seikkojen perusteella pyysimme (taisi olla vaadimme), että hyttiimme järjestettäisiin pesukannu, pesuvati ja ämpäri, jotta voisimme pestä edes kasvomme ennen aamiaista.

Seuraavana päivänä purseri sitten lähetti meille — pesupaljun, sellaisen pyykkisoikon. Yhdelle siinä olisi ollut, mutta, ei kolmelle, sillä suolatonta vettä ei saanut muualta kuin kylpyhuoneesta, ja sen kerran kun sieltä pääsi vettä noutamaan, niin samalla sai sitten pestäkin. Niinpä urakoitsija potkaisi sen rikki heti kun se saapui hyttiimme, ja senjälkeen käytin minä sitä tuhkakuppina.

Urakoitsijalla taisi muuten olla vanhaakin kaunaa hollantilaisia vastaan, sillä hän kysyi minulta hetki tämän tapauksen jälkeen, tunnenko minä paljonkin hollantilaisia. Sanoin, etten tunne kuin perin harvoja, joita olen tavannut Intiassa sekä laivoilla. Hän sanoi vain haluavansa tietää, ovatko kaikki hollantilaiset yhtä suuria roistoja kuin ne, joita hän tuntee — ynnä tämän laivan purseri. Tiedustelin vihansa syytä, ja hän mainitsi "yhtenä esimerkkinä", että me olemme saaneet maksaa 6 puntaa liikaa matkastamme. Rouva yksityisessä hytissä matkustaa taksalla ja on maksanut 12 puntaa, minä olen lyhemmästä matkasta maksanut 18 puntaa ja hän vähän pitemmästä matkasta 21 puntaa. Ei ole mitään järjestystä, väitti hän, hinnat otetaan miten sattuu, miestä myöten.

* * * * *

Purserin kanssa en jutellut kuin kerran — laivaan tullessani. Pyysin silloin häneltä erästä suosionosoitusta, jonka hän lupasikin. — Kävin nimittäin Bataviassa matkailutoimistossa, joka on varsin hyvin järjestetty laitos. Kun matkailutoimiston johtaja kuuli minun lähtevän Austraaliaan, pyysi hän, että lähettäisin pienen selostuksen matkahavainnoistani heidän matkailulehteensä, ja erikoisesti tästä laivasta, koska se on vallan uusi, ja ulkomaalaisen antamalle arvostelulle tai lausunnolle pannaan aina enemmän arvoa.

Laivaan tullessani mainitsin tästä purserille ja hän lupasi järjestää tilaisuuden, että voisin nähdä laivan kaikki ihmeellisyydet — paitsi konehuoneita — mutta sitä tilaisuutta ei tullutkaan koko matkalla, enkä toistakaan kertaa asiasta enää huomauttanut. Sillä minun puolestani saa kyllä olla kirjoittamattakin, — taikka lähetän sitten tämän kirjoituksen.

Hyvä radio oli laivalla. Se soitteli ensiluokan suuressa salongissa, mutta soitto kuului yli koko laivan aina peräkannelle saakka. Istuin siellä eräänä iltana yksinäni hytin kuumuutta paossa, kun korviini alkaa kuulua "Karjalaisten marssi" suuren orkesterin soittamana. En ollut uskoa korviani, mutta kun sitä kesti puolen tuntia yhtämittaa, täytyi sen olla totta. Senjälkeen seurasi "Sua lähde kaunis" ja monta muuta suomalaista kappaletta. Sydneyn asema se näin oli suomalaiseen musiikkiin innostunut.

Siitälähtien vietin kaiket illat peräkannella, sillä joka illan ohjelma oli pääasiassa suomalaista. Mainitakseni vain yhdenkin illan suomalaisen osan, oli siinä "30-vuotisen sodan marssi", "Rannanjärvi", "Sotilaspoika", "Vielä nytkin muistan viljapellot", "Kaksi kisälliä", "Oli kaunis kesäilta", "Arvon mekin ansaitsemme", "Illalla ruusun istutin" — ja taisi olla vielä muutakin. Joka kappaletta soitettiin vähintäin neljännestunti, toisia puolen tuntia. Taukoja ei ole ollenkaan, vaan kun yksi kappale loppui, alkoi toinen aivan seuraavassa silmänräpäyksessä. En käsitä, kuinka orkesteri jaksoi puhaltaa yhtämittaa kello seitsemästä kello yhteen, — taikka sitten siellä oli kaksi orkesteria. — Ja laivalla ensiluokan matkustajat tanssivat niin Sotilaspojat kuin Karjalaisten marssit, järjestään kaikki, mitä radion torvi vain huusi.

Sivuutettuamme Thursday Islandin ja Kap Yorkin, Austraalian pohjoisimman niemen, kääntyi kulku kaakkoon seuraten visusti rantaviivaa. Olimme Korallimeressä, koralliriuttojen ja mantereen välisessä väylässä. Erkanimme päiväntasaajan kuumasta ilmapiiristä, ja kolmantena päivänä tätä suuntaa kulkiessamme tuotiin joka vuoteeseen villaiset peitteet. Tarpeen ne olivatkin, sillä yöllä puhalsi kylmä viima etelästä. Ja joka päivä muuttui ilma yhä koleammaksi. Oltiin syyskuussa ja Austraalia valmistautui vasta kesää vastaanottamaan, syyskuun ensimäinen päivähän on austraalialaisten Vappu. Ei tahtonut oikein sopeutua siihen ajatukseen, että nyt tulee taas kesä, sillä kesää oli mielestäni riittänyt jo vallan tarpeeksi, oikein kuumaa kesää, ja olin elänyt vain oman kalenterini mukaan, joka sanoi, että nyt alkaa Suomessa syksy ja talvi.

Austraalian itärannikko — sikäli kuin sitä laivasta näkee — on jylhän kaunista. Kaikkialla, missä kulkuväylä poikkeaa lähemmäs rantaa, kohoavat korkeat, sankan metsän peittämät vuoret heti vesirajasta. Niitä metsiä ei ole vielä tukkimiehen kirves kolhinut, siellä kiipeilee Austraalian pikku karhu vielä rauhallisena, ja vuortentakaisilla alankomailla hyppivät kenguruparvet.

On ihmeellistä, kuinka meri saattaa näyttää tyhjältä. Kyllähän siellä elollista olentoa on määrättömästi, mutta se on myös niin äärettömän suuri. Koko kaksiviikkoisella matkallamme emme nähneet mitään muuta vesieläintä kuin yhden pari metriä pitkän ruskean "merikäärmeen", joka Austraalian rannikolla luikerteli pitkin veden pintaa. Ei näkynyt pelottavia tiikerihaita, ei delfiinejä eikä lentokaloja, yhtä tyhjän sinivihreänä lainehti meri päivästä toiseen.

Mutta sitä enemmän kerkisimme sitten tutustua omaan laivanosaamme, sen miehistöön ja kanssamatkustajiin. Laivan koko palveluskuntaan kuuluva miehistö oli kiinalaista ja malajilaista, joka ei osannut sanaakaan muuta kuin omia kieliään. Ruokapuoli oli niinikään kiinalaisen kokin käsissä, ja kun hän laittoi ruuat etupäässä omaa makuaan silmälläpitäen, palasi toinen puoli tarjotuista ruokalajeista miltei säännöllisesti koskemattomana takaisin keittiöön. Vaikka eipä sillä, että olisimme nälkää nähneet, sillä annokset olivat suuria, ja siinä ilmastossa on ruokahalu niukka.

Urakoitsija, joka oli ihastunut kiinalaisiin, koska hän arveli Kiinassa olevan hyvät ansiomahdollisuudet ensi vuonna, alkoi opetella kiinankieltä. Ei hän kyllä muina aikoina sitä erikoisemmin harrastanut, paitsi ruokaillessamme, mutta silloin sitä tarkemmin. Kaksi "boy'ta" piti olla aina saapuvilla, ja sitten alkoi opetus. Hän näytti lasia ja äänellä, joka kuului aina komentosillalle saakka, tiedusteli sen kiinankielistä nimitystä. Kun boy ei heti käsittänyt, tarkoittiko kysymys itse lasia vaiko lasin sisällystä, toi hän pullon ja täytti puolillaan olevan lasin kukkuroilleen seurauksella, että sai koko sisällyksen silmilleen. Uudelleen näytti urakoitsija sormellaan lasia ja jos mahdollista vielä äänekkäämmin vaati saada tietoonsa sen kiinankielisen nimityksen. Hädissään laukkasi boy varastoon tuoden sieltä toisen pullon, josta aikoi täyttää lasin uudelleen, mutta urakoitsija tarttui hänen käsivarteensa, jota puristeli niin ankarasti, että boylle nousivat kyyneleet silmiin. Lopulta hän toki käsitti kysymyksen tarkoituksen ja sanoi, että se on "poli-pui". Tähän malliin jatkui sitten opetusta, urakoitsija kirjoitti jokaisen sanan taskukirjaansa, ja viikon kestäneen opiskelun jälkeen oli hänellä jo puolensataa sanaa kirjassaan. Hän tuli kuitenkin siihen yllättävään lopputulokseen, että sokeri merkitsee kiinaksi "oo", ja sitten on vielä noin kymmenkunnan sanaa, jotka lausutaan — tai ainakin boyt lausuivat ne — juuri samalla tavalla. Ne kirjoitetaan tosin joko oa, tai au, tai ou, tai hau, mutta hänen korviinsa ne kuuluivat vain "oo". Tästä seikasta hän kimmastui niin, että eräs boy kerran oppitunnilla pelastui varmasta selkäsaunasta vain toisen perämiehen satunnaisen väliintulon kautta.

Vähän heikonpuoleinen kielikorva tällä oppilaalla oli, ja sen huomasivat opettajatkin, koskapa eivät pitäneet niin tarkkaa vaaria siitä, mitä kulloinkin opettivat. Minä kirjoitin hänen kirjastaan muistiin joukon sanoja ja kysyin myöhemmin Caledoniassa eräältä kiinalaiselta, olivatko ne oikeata kieltä. Mutta hän sanoi niiden olevan miltei pelkkiä ruokottomuuksia. Opettajat olivat kostoksi ankaralle oppilaalleen sanelleet hänelle tuhmuuksia.

Kaksi päivää ennen Brisbaneen saapumistamme urakoitsija lopettikin kielitutkimuksensa, sillä hän sai muuta ajattelemisen aihetta. Minulle tuotiin aamiaisen jälkeen radiosähkösanoma, jossa sanottiin, että minun pitäisi Brisbanessa mennä tapaamaan erästä määrättyä henkilöä. Kun en tuntenut sellaista henkilöä, eikä minun laivallaolostani tietäneet muut kuin laivaväki, ihmettelin sähkösanomaa, kunnes havaitsin sen olevan urakoitsijalle.

Luettuaan tiedonannon tuli hän rauhattomaksi ja kertoi sitten elämänsä tarinan: erossa vaimostaan, joka on Uudella Seelannilla, kaksi alaikäistä lasta vieraitten hoidossa Brisbanessa, eikä niistä ole tullut pidetyksi huolta, niinkuin olisi vaatinut, ja nyt täytyy mennä heitä tapaamaan.

"Minä olen niin kiihtynyt", sanoi hän ja tilasi kaksi lasia gin'iä, paloviinaa. Kiihtymys ei sillä kuitenkaan vielä asettunut, joten oli tilattava kaksi lasia lisää ja sitten taas kaksi ynnä vielä kaksi. Lopulta oli hän niin kiihtynyt, että rupesi taas rääkkäämään kiinalaispoikia, kun nämä eivät heti ensi ärjäisyllä ymmärtäneet hänen uus-seelantilaista murrettaan. Sitä oli muuten toistenkin vaikea ymmärtää, sillä hän nielasi puolet joka sanasta, ja ensi päivinä en minäkään käsittänyt hänen puheestaan kuin joka toisen sanan, joka oli "bloody". Se merkitsee suomeksi "verinen", ja englantilaiset käyttävät sitä ainoastaan perin solvaavissa puheenparsissa. Siksipä oli meille aluksi vähällä tulla tappelu, kun kaikki, mitä hän minulle puhui, oli "bloody" sitä ja "bloody" tätä, ja luulin hänen minua sillä tarkoittavan. Vasta jälestäpäin kuulin, että kaikki austraalialaiset viljelevät yhtä ahkerasti tätä sanaa, ja senvuoksi he, niin ainakin kerrottiin — eivät naisseurassa kykene puhumaan juuri mitään, kun eivät joka toiseksi sanakseen voi olla sanomatta "bloody". Se lausuttiin "blädi", ja olen kuullut sille toisenkinlaisen selityksen tai johdannon, mutta ainakin sota-aikana eräs asiantuntija selvitti minulle englantilaisten iskulauseen "bloody Germany" tarkoittavan "veristä Saksaa".

Niinpä urakoitsijakaan päivällisellä kohteliaisuudesta rouvaa kohtaan ei puhunut aluksi mitään. Hetken murjoteltuaan hän kuitenkin kutsui kiinalaisen mestarikokin puheilleen ja alkoi verrattoman sanatulvan. Soppa oli "blady" — niinkuin hän sen lausui — kylmää, liha "blady" raakaa ja kahvi "blady" huonoa. Nimitettyään kokkia vielä erilaisilla "blady" vihtahousun nimillä, heitti hän lautasensa nurkkaan ja poistui hyttiimme, jonne alkoi taas tilata kaksi lasia kerrallaan.

Me toiset jatkoimme ateriamme loppuun, jonka jälkeen rouva pyysi minua kahdenkeskiseen keskusteluun kanssaan. Poistuimme siis peräkannelle kävelylle, ja siellä hän kertoi minulle, että mukanaan on runsaasti rahaa, ja pyysi minua ottamaan ne Sydneyssä maihinnousun ajaksi haltuuni, koska tullissa voisivat kenties ottaa ne häneltä pois. Koska tiesin, ettei sellaista siellä tapahdu, sillä sinne saapuessa juuri tarvitsee olla rahaa, kieltäydyin tästä luottamustoimesta. Sitten hän tiedusteli, kenenkä luokse aion mennä Sydneyssä asumaan, ja kun en voinut sanoa tarkkaan paikkaa, lupautui hän oppaakseni, koska ventovieraan on siellä vaarallista liikuskella yksin. Kiitin tarjouksesta, mutta sanoin meikäläisen konsulin kyllä neuvovan sopivan ja luotettavan paikan, jonka jälkeen hän kehoitti minua perille saavuttuamme seuraamaan mukanaan kaupungille, jossa hän kyllä ottaa selville, missä konsulaatti sijaitsee ja saattaa minut sinne. Kun senjälkeen ilmoitin poikkeavani ensin Brisbaneen ja sieltä vasta myöhemmin saapuvani junalla Sydneyhin, sanoi hän, ettei Brisbaneen kannata mennä, siellä ei ole kuin kaksi katua ja elämä vallan kuollutta.

Keskustelumme keskeytti urakoitsija, joka oli noussut hytistä kannelle ja kuullut rouvan viimeisen lauseen. Hän iski oitis sanoihin kiinni, selitti, että Brisbane on ehdottomasti nähtävä, se on Queenslandin helmi, siellä on kaikki halpaa, hän hommaa minulle perin halvan asunnon ja toimittaa tavarani Pinkenban ulkosatamasta kaupunkiin, — ja sitäpaitsi Sydneyssä ovat kaikki hotellit nykyisin täynnä, kun 200,000 ihmistä on tullut maailman kaikilta ääriltä siellä pidettävään katolisten kongressiin, ja osa niistä nukkuu jo asunnon puutteessa kaduillakin. Paljon muutakin hän puhui kaunista ja valaisevaa, vaikka rouva hänet useaan otteeseen keskeytti, joten syntyi riita. Sanoin unohtaneeni tupakkani hyttiin ja sain tilaisuuden poistua seurasta.

Puolen tunnin kuluttua tuli myös urakoitsija hyttiin, haukkuen rouvan pahanpäiväisesti ja tilasi kaksi lasillista, jotka taas joi oman yläritsinsä ääressä seisaaltaan selkä minuun päin. Nyt iltapäivällä aikaansaivat nämä kaksi lasillista kerrallaan tyypillisen tropiikkihumalan eli "tropiikkikoleeran" noin viidessä minuutissa, mutta se ei kestänyt kuin puolisen tuntia, sitten muuttui mies taas hiljaisemmaksi. Toistakymmentä kertaa laskin hänen sinä päivänä kerinneen olla oikein uhkahumalassa.

Iltapäiväteellä pyysi rouva, että päivällisen jälkeen ottaisin kirjoituskoneen ja tulisin hänen hyttiinsä, kun hänellä oli kirjoitettavana erittäin tärkeä kirje, jonka hän olisi halunnut saada koneelliseen asuun. Sanoin nauhan olevan poikki, eikä sitä voi korjata ennenkuin maissa, ja niin pääsin taas sillä kertaa karkuun. — Eikä se kirje muuten niin tärkeä tainnut ollakaan, koskapa rouva päivällisen jälkeen jouti mennä aliupseerien hyttiin rumpua pelaamaan. Siellä olivat näet laivan neljä kirjuria perustaneet orkesterin, jossa viulu aina soitti puolta ääntä alempaa kuin klarinetti, ja rummunlyöjää puuttui tykkänään. Rouva täytti erinomaisen mielellään puuttuvan sijan, ja siellä he sitten pärisyttivät joka ilta aina yli puoliyön, niin että rouva ei kertaakaan jaksanut nousta aamiaiselle, vaan näki hänet ensi kerran vasta lunchilla silmät pöpperössä.

Tämän viimeisen iltani minä vietin tekemällä inventaariota tavaroistani. Jokaiselle matkustajalle oli päivällä jaettu kaksi listaa, toinen henkilötietoja, toinen tavaroita varten. Jälkimäisessä oli lueteltuna ja luokiteltuna eri tavaralaadut sen mukaan, meneekö niistä tullia vai ei, ja nyt piti jokaisen viedä omat tavaransa vastaaviin sarekkeihin ja hinnoittaa tullinalaiset laadut, jotta heti voitiin laskea maksettavan tullin määrä. Ellei tarkkaan ilmoittanut kaikkia, oli petoksesta määrätty ankarat sakot.

Rahavarat oli myös tilitettävä; jos oli oikein paljon, ei tarvinnut kirjoittaa muuta kuin 100 puntaa, mutta jos jollakulla oli vähemmän kuin 40 puntaa, piti antaa tarkka selko, keneltä aikoo sitten ottaa, kun ne loppuvat.

Tällaisen paperin kanssa hikosin ainakin pari tuntia, kunnes sain selville, että miltei kaikki mukanani olevat tavarat olivat Austraalian lain mukaan tullin alaisia. Niinpä katsoin parhaaksi mainita vain kirjoitus- ja valokuvauskoneet, kiikarin sekä käärmeen- ja sisiliskonnahat, jättäen loput tavarat oman onnensa nojaan.

Olin juuri viemässä paperiani perämiehelle, kun huomasin erään nuoremmista upseereista ajelevan miehiä kannelle. Uteliaisuudesta seurasin mukana katsomaan, mitä toimitusta siellä saattoi olla näin iltapimeässä. Väkeä oli kansi mustanaan, ja kaikki kurkottelivat laidan yli merelle. Menin minäkin kurkistelemaan ja näin sieltä tulevan vastaamme laivan. Ei se ollut minusta mitään kummallista, olihan niitä laivoja tavattu ennenkin, eikä kukaan ollut välittänyt niistä sen enempää. Mutta sitten kuulin, että tulija on Nieuw Holland, tämän meidän Nieuw Zeelandimme sisarlaiva, yhtäaikaa viimevuonna laskettu telakalta, yhtä suuri ja kulkee samaa reittiä kuin tämäkin. Kerran kuussa ne tapaavat toisensa, mutta ei koskaan satamassa, aina ulapalla. Nyt piti sisarelle näyttää, että on sitä meilläkin väkeä, ja siksi oli koko joutilas miehistö komennettu kannelle. Niin näkyi olevan myös vastaantulijalla, ja komealta tuollainen suuri laiva näyttikin pimeässä. Joka lamppu oli palamassa, matkustajien rivit täyttivät yläpartaat, miehistö alakannen, ja komentosillalta vilkkuivat tervehdyssignaalit. Miehistökin halusi tervehtiä toisiaan, ja kun oli ehditty kohdalle, päästivät he ilmoille sellaisen korviavihlovan ulinan, että luuli joutuneensa keskelle villeintä viidakkoa. Niin pitkälle kuin ääni vähänkin kantoi he ulvoivat, mutta sitten häipyivät valotkin näkyvistä, ja kukin painui makuutiloilleen, sillä seuraava aamupäivä saattaisi meidät Brisbaneen, ensimäiseen austraalialaiseen satamaan.