MAAILMAN TAPOJA.

En tiedä, kuinka monta kieltä ihmisen tarvitsisi hallita tullakseen kaikkialla maailmassa ymmärretyksi. Eräästä ameriikkalaisesta englanninkielen sanakirjasta olin aikaisemmassa nuoruudessani lukenut aksioomin eli selviön, että englanninkielellä tulee toimeen kaikkialla maailmassa. Tämä selviö kävi kuitenkin jo Turkissa melko epäselväksi, koska havaitsin, ettei minun, enempää kuin muidenkaan puhumaa englantia siellä ymmärretty. Turkille annoin tämän anteeksi, samoinkuin ranskalaiselle Syyrialle, mutta hiukan rupesi jo ihmetyttämään, ettei minua ymmärretty englantilaisessa Iracissa. Oli pakko opetella huomattava määrä arabiankielisiä sanoja saadakseen edes ruokaa ja kortteerin, muista ylellisyyksistä puhumattakaan. Ymmärtäväisenä ihmisenä otin sentään huomioon, että Irac on kuulunut Englannille vasta kymmenkunnan vuotta, eikä siis kansa ole näin lyhyessä ajassa ehtinyt opetella isännän kieltä, — onhan meillä Suomessa noin puolimiljoonaa ikänsä täällä asuneita ihmisiä, jotka väittävät, että he eivät voi oppia suomenkieltä.

Kukaan ihminen ei kuitenkaan Metusalemin jälkeen ole elänyt edes kolmesataa vuotta, jonka ajan Englanti on hallinnut Intiaa, ja siksipä oli hämmästykseni rajaton, kun huomasin, etten vaivoin opettelemallani englanninkielellä pärjännyt kuin ensiluokan eurooppalaisissa hotelleissa ja sivistyneiden (joista useimmat ovat opiskelleet Englannissa) ynnä muutamien liikemiesten ja perin harvojen alkuasukkaiden kanssa. Minun oli pakko turvautua plastillisiin kädenliikkeisiin sekä suomenkieleen, jota joskus puhun sujuvastikin sekaisella murteella — kuten Ernst Lampén sanoo — mutta jota sentään ymmärrettiin niinhyvin Hindustanin tasangolla kuin Takaintiassakin.

Burma ja Malakan niemimaa kuuluvat myös Englantilaiseen Intiaan, mutta siellä saa nätisti ottaa kiinalaisen tai malajilaisen sanakirjan käteensä ainakin maaseudulla liikkuessaan. Paitsi, jos haluaa liikkua ylväin kasvojenilmein, kultapunta joka sormenvälissä, ja halveksuu puhumista rahvaan kanssa.

Austraalia on taasen täysin englanninkielentaitoinen maa, samoinkuin Uusi Seelanti, mutta siitä itäänpäin lähtien on ymmärtämys onnessa kuin Jannen iltanen. Uudella Caledonialla ja niin edespäin kaikilla ranskalaisilla saarilla on Pariisin apachien murre suuremmassa arvossa kuin puhtain Oxfordin yliopistokieli, ja Panaman kreolittaren tuttavaksikaan et pääse, ellet osaa edes ärräpäätä lausua Castilian kielellä.

Miksei! — jos taskussasi on riittävästi dollareita tai puntia, — dollari näytti muuten olevan suositumpi kuin punta — niin tulet toimeen missä paikassa maailmaa tahansa. Matkustat ensimäisessä luokassa, asut ensimäisen luokan hotelleissa, käytät kunkin paikkakunnan englanninkielisiä tulkkeja ja oppaita apunasi, ja palattuasi voit kehua, ettet missään maailmankolkassa ole tarvinnut puhua muuta kuin "yes" ja "no". — Mutta meikäläiselle lukijalle annan halvemman ja käytännöllisemmän neuvon. Meillähän on kaikentaitavia miehiä kuin myös naisia, jos joku haluaisi sellaisen matkakumppalikseen. Siis sellaisia, jotka puhuvat suomenkieltä sujuvasti sekä myös kaikkia muita maailmankieliä. Ota sellainen oppaaksesi, matkusta maailman ympäri, ja palattuasi voit puolestasi sanoa, ettet koko matkallasi ole tarvinnut sanoa muuta kuin juu ja ei. — Erään tällaisen tunnenkin — hänestä puhun joskus toiste enemmälti — hän on Oulusta kotoisin, on kiertänyt 45 vuotta maailmaa, asuu nykyisin Austraaliassa — lähemmin sanottuna Sydneyn kaupungissa — puhuu ainoastaan suomenkieltä, mutta tulee toimeen kaikkialla. Ota hänet oppaaksesi, hän selvittää kaikki asiat, vaikkei osaakaan englantia muutakuin yes ja no, mutta hänen kanssaan voit turvallisesti matkustaa, ja palattuasi voit kehua Britannian tavoin, että omalla kielelläsi olet kulkenut ympäri maapallon.

Minulta saa tietää tämän henkilön lähemmän osoitteen, mutta sivumennen mainitsen, että minäkin henkilökohtaisesti palvelen yleisön etuja, joskaan en voi taata menestystä.

* * * * *

Palaan takaisin Intiaan, jossa koettelin tutustua maahan ja kansaan. Junamatkoilla näin syvien rivien elämäntapoja, junan akkunoista katselin silmänräpäyskuvia intialaisista maisemista. Maisemilla liikuskeli kansaa, ja ihmeekseni näin, kuinka kansa aina kyykistyi maahan junan sivuuttaessa. Tähän kyykistelemiseen sain vasta viikon kuluttua selvityksen, ensi päivinä näytti se minusta arvoitukselliselta.

Rahvas, se on alemmat kastit, mutta myöskin sivistyneistö kotioloissaan ja tuttavallisessa seurapiirissä — puhun nyt yksinomaan miehisestä sukupuolesta — käyttää pukunaan tavallisen ruokapöytäliinan kokoista vaatekappaletta, joka kierretään vyötäisille. Vaate ulottuu noin kaksi kertaa lanteitten ympäri, ja pitkä, alle polvinivelien ulottuva liehuke jää roikkumaan takalistoon. Se vedetään sitten jalkojen välistä ruumiin etupuolelle ja liehukkeen huippu työnnetään lannevaatteen muodostaman vyön alle navan kohdalta, joten keskiruumis tulee tavallaan suojatuksi; mutta sivultapäin katsottuna muistuttaa tällainen vaatekappale hametta, koska se roikkuu sentyylisesti kaikilta puolin alaspäin.

Muistan ennenvanhaan täällä Suomessa metsätöissä ollessani ja tupakkapaussin komennettuani miesten aina kävelleen jonkun suojelevan puun taakse ja seisoskelleen siellä hetkisen aikaa, ennenkuin kerääntyivät ympärilleni vetäisemään piipullisen tupakkaa. Se puun takana seisoskeleminen oli niinhyvin heidän kuin minunkin mielestäni sellainen häveliäs toimitus, jota ei viitsinyt sivullisille näytellä. (Sellaisen katselemisesta määrää m.m. Austraalian laki sakkoa aina yhdeksään puntaan saakka.) Intiassa ei tällaista puitten-juurilla-seisoskelemista tunneta, koska sikäläiset asukkaat kulkevat hameisiin puettuina, ja niinpä heidän täytyy vähäpätöistäkin tarvetta varten kyykistyä aivan maahan saakka. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, ei vielä sittenkään, vaikka he istuviltaan toimittaisivat tämänluontoiset tarpeensa, mutta se minua kiukutti, että he aivan säännöllisesti ratavarsilla, junan heidät sivuuttaessa, tunsivat pakoittavaa tarvetta kyykistelemiseen. Kerran ja muutaman antaa anteeksi, mutta kun tämä tapahtui aina minun vaununi kohdalla, arvasin, että manööveri oli tähdätty mielenosoituksena eurooppalaista kohtaan.

Enkä vielä sittekään olisi henkilökohtaisesti asiasta pahastunut, jos edes kaupungeissa olisin saanut olla tämänkaltaisilta esityksiltä rauhassa. Mutta kun esimerkiksi Calcutassa olin pitkän etsimisen jälkeen löytänyt hotellihuoneen, jonka akkuna antoi asfaltin ja pölyn keskellä kukoistavalle pienelle, viheliäiselle kolmikulmalle, niin sinnekin kolmikulmalle, akkunani alle saapuivat nämä kykkijät tärvellen jo muutenkin monsuunisateiden tärvelemän huumorini saattaen minut miltei kiehumapisteeseen. Niinpä kerrankin katolla seistessäni ja haukkoja katsellessani saapui taas eräs hameniekka kolmikulmalle, juuri minua vastapäätä ja kyykistyi selkä akkunaani suunnattuna. Äkkäsin katolla tiiliskiven puolikkaan, jonka pirullisella taitavuudella linkosin kykkijän selkärangan pidennettyyn ytimeen, jonka jälkeen katosin kuistilta huoneeseeni.

Näitä asioita katsellessani muistui mieleeni vanhan koirankasvattajan kertomus — tai oikeastaan opastus kynologiassa. Hän nimittäin selvitti, ettei uroskoiraa voida pitää täysikasvuisena, ennenkuin se puun kohdatessaan nostaa takakoipensa. Hindujen kykkyilemisiä katsellessani päättelin niinikään, etteivät hekään voi olla täysikasvuisia uroita, vaan on koko kansa vielä penikkaiässään.

* * * * *

Mainitsin haukat. Niitä, samoinkuin lehmiä ja apinoita, pidetään Intiassa pyhinä. Akkunaani vastapäätä, vihreän kolmikulman takana, oli tasakattoinen talo, jonka kumpaankin päähän oli rakennettu savupiippua muistuttava koroke. Korokkeilla asusti kaksi haukkapariskuntaa, mehiläishaukkojen värisiä, mutta melkoista suurempia. Pyysin hotellinisännältä lainaksi jonkunlaista salonkikivääriä taikka kanuunaa, jolla olisin voinut tehdä vaarattomiksi nämä kanalintujen viholliset, mutta isäntä suhtautui anomukseeni kielteisesti. Eräänä päivänä oli ruskea kana uskaltautunut hotellin edustaa sivuavalle kadulle. Tuli auto sadan kilometrin nopeudella, ajoi kanan yli, mutta tämä nousi sittenkin pölyiseltä asfaltilta ja järjesteli höyheniään erään näyteakkunan edessä. Silloin laskeutui kolmikulman takaisesta tornista ruskea haukka kanan selkään ja nosti sen poikiensa ruuaksi. Kana kyllä koetti kovaäänisesti panna vastalauseen tapahtuman johdosta, mutta kukaan näkijöistä ei puuttunut asioiden menoon, joten minäkin vain katoltani katselin, kuinka räpyttelevä kana pala palalta revittiin kappaleiksi ja hotkittiin nälkäisiin suihin.

Luulin Intiaa viljavaksi maaksi, ja sitä se epäilemättä suurimmalta osaltaan onkin, sillä siellä vallitseva lämpömäärä riittää kasvattamaan minkälaisen viljan tai hedelmän tahansa, eikä kuivuus haittaa milloinkaan. Tuntuupa niinollen omituiselta, että nälkä varsin usein tuppaa hätyyttämään sikäläistä väestöä, ja noin kolmisenkymmentä vuotta sitten kuoli muutamissa kuvernementeissä yli 40 prosenttia asujaimistosta nälkäänkin. Syytä lienee sekä sysissä että sepissä, sillä luulisihan toki mahtavan Englannin kykenevän järjestelemään tällaiset asiat, mutta Intian väestö näyttää myös suhtautuvan työntekoon varsin leväperäisesti. Gangesjoen ja Bramaputran laajoilla tasangoilla näkee silmänkantamattomia aukeita, jotka ovat vielä aivan viljelemättömiä. Se on kaikki viljelyskelpoista maata, joka vähäisellä työllä kasvattaisi riisipuuroa, mutta kun hallituksen toimesta ei panna työlle vauhtia, ei hindukaan omasta aloitteestaan viitsi rehkiä pellolla, vaan makailee mieluummin kaupunkien varjoisilla asfalttikäytävillä.

Takaintian eli Burman väestö on kaikkein laiskinta, hindujenkin mielestä. Kuulin siitä jo Calcutassa, ja Rangoonin suuressa kauppasatamassa sain sen todeta omin silmin. Sikäläistä väestöä ei saatu edes lastaustöihin, suoranaiseen rahahommaan, vaan piti lastausväki tuoda Bengaalinlahden toiselta puolen, Madrasista. Vaikka nämäkin olivat hinduja, olivat he vallan kuin toista rotua, pitivät itseään takaintialaisia paljon ylväämpinä ja kulkivat puettuina erikoiseen vormuun, josta heidät heti erotti muusta rahvaasta.