JAAVALAISIA LIIKKEITÄ JA VIRASTOJA.

Olen aikaisemmin kertonut siitä, miten eurooppalaisen on vaikeata saada paikkaa tai hankkia liikesuhteita hollantilaisessa Intiassa. Tiedustelin konsuliltamme, jonka arvelin tuntevan kaikki sikäläiset mahdollisuudet, usean eri tavaralajin vientimahdollisuuksia Suomeen, mutta hän väitti, että ostajalla itsellään täytyy olla täällä mukanaan käteistä kapitaalia ainakin kaksi miljoonaa markkaa, silloin voi jotain tehdä. Sellainen muualla maailmassa yleisesti käytetty tapa, että myyjä toimittaa sovitun tavaran laivaan, josta ostaja tiedon saatuaan suorittaa hinnan pankin välityksellä, ei täällä kuulemma menettele ollenkaan. Täytyy itse ostaa ja itse lähettää, silloin voi ansaita.

En tiedä, ovatko täkäläiset sitten niin epäluottavaisia ja epäluotettavia, kuten muuan sourabajalainen minulle kertoi, ettei vallan rehellinen peli onnistu eikä kannata.

Ainakin erinäisissä liikkeissä näytti vallitsevan melkoinen hämäännys, vai johtuiko se sitten tahdonpuutteesta ja tietämättömyydestä. Esimerkiksi suurimman laivayhtiön "Koninklijke Paketvaart Maatschappij" konttoreissa. Sen pääkonttori on Bataviassa, ja jo kuukautta ennen Austraalian-laivan lähtöä menin sieltä tilaamaan itselleni matkalipun ja tiedustelin toisen luokan hintaa.

Kaksi herraa tarkasteli kotvan papereitaan ja vastasivat:

"Ei ole yhtään vapaata paikkaa."

"Eikö ensimmäisessäkään?"

"Ei, on aivan mahdotonta."

"Antakaa sitten yksi kolmannen luokan lippu."

"Ei siinä olekaan kolmatta luokkaa", sanoi halveksuvasti tärkeämmän näköinen herroista.

Kerjäsin päästä mukaan kansimatkustajana, jos sellaista luokkaa olisi, mutta virkamies melkein suuttui sellaisesta ehdotuksestakin.

Viikkoa ennen laivan lähtöä satuin Sourabajassa kulkemaan saman yhtiön sikäläisen haarakonttorin ohi ja poikkesin sinnekin vielä kysymään, sattuisiko olemaan yhtään vapaata paikkaa. Ja niitähän oli paljonkin. Toinen luokka oli myyty loppuun, mutta ensimmäisessä ja kolmannessa oli tilaa vielä runsaasti. Ostin lipun kolmanteen luokkaan ja sain paikan erääseen kahdenkymmenenkuuden hengen hyttiin. Sitä väenpaljoutta konttorissa kyllä vähän minulle pelottelivat, mutta sanoin ennenkin asuneeni kasarmissa.

Kun sitten läksimme matkalle ja löysin hyttini, ei siellä ollut kuin kaksi matkustajaa. Kolmisin saimme pitää hallussamme koko suuren hytin tuolla 15-päiväisellä matkalla; ja minä kun olisin tilanahtauden takia jäänyt pois matkasta, jos heti uskoin laivayhtiön pääkonttorin ilmoitusta.

Tällä kertaa ei tullut sellaista kahnausta kuin aikaisemmin Singaporesta lähtiessäni eräällä toisella saman yhtiön laivalla. Olin ostanut matkatoimistosta toisen luokan paikan ja maksanut siitä taksanmukaiset 43 guilderiä. Konttorissa käskivät mennä laivan purserin puheille, hän osoittaisi minulle sitten hytin, ja niin teinkin.

Purseri kuitenkin tiukkasi minulta hytin numeroa, mutta selitin juuri häneltä tulleeni sitä pyytämään. Hän sanoi, että toisessa luokassa ei ole yhtään vapaata paikkaa, ainoastaan ensimmäisessä, mutta lisämaksua vastaan. Toinen purseri seisoi vieressä ja sanoi, että kyllä paikkoja vielä on toisessakin, mutta ensimmäinen purseri työnsi hänet syrjään sanoen itsekin hoitavansa tämän asian. En luvannut maksaa enää mitään ja pyysin saada matkustaa kolmannessa luokassa toisen luokan hinnalla. Mutta ei, hän tahtoi nyt järjestää asian omalla tavallaan. Minä käskin kulin viedä tavarani laiturille ja läksin pois. Purseri tuli vielä laivan portaille jälessäni, mutta minä sanoin, etten matkusta tällä laivalla enää ollenkaan ja jäin odottamaan seuraavaa laivaa.

Virastoissa, sen vähän kuin niissä jouduin käymään, oli sentään havaitakseni toisenlainen järjestys.

Jokaisen Hollannin Intiaan saapujan tulee suorittaa 100 guilderiä maihinnousurahoja, ja peritään summa jo laivassa. Jos poistuu maasta, ennenkuin kuusi kuukautta on kulunut, saa rahansa takaisin, muussa tapauksessa jää se valtiolle.

Näin mekin maksoimme veromme, ja sitten piti mennä n.s. siirtolaistoimistoon kaukana satama-altaan toisella puolen. Olin ainoa ulkolainen toisessa luokassa, joka jäin Bataviaan. Kolmannen luokan matkustajia oli paljon, enimmäkseen kiinalaisia, heidän tavaroittensa tarkastus kesti kauan, ja heidät vietiin toimistoon proomulla. Minun tavaroitani ei ihmeekseni tarkastettu ollenkaan, vaikka olin kuullut, että tulli täällä olisi ankara. Myöhemmin kuulin turisteja kohdeltavan hyvin suopeasti tullissa ja tarkastuksen supistuvan vain liituviivan vetämiseen kapsäkinsyrjään.

Nyt hankki se laivassa käynyt rahojen nostaja minulle ponin ja antoi poliisin oppaakseni siirtolaistoimistoon. Poliisi seurasi polkupyörällä heti jälessäni, joten kulkumme aamutyhjillä kaduilla oli komeaa. Siirtolaistoimistossa hallitsi virallisen näköinen herra, siellä tapahtui passintarkastus, ja siellä otettiin kaikki tarpeelliset tiedot miehestä, kysyttiin muun muassa, missä hotellissa aion asua. Minulle oli laivassa erästä ehdotettu, ja ilmoitinkin sen, mutta tarkastaja sanoi tietävänsä paremman, koska tämä mainitsemani hotelli oli kiinalainen. Ilmoitin, mitä aion maksaa huoneesta, ja nyt alkoi hän soitella puhelimella. Kolmesta paikasta tiedusteltiin hintoja, mutta kaikissa oli kallista. Lopuksi soitti hän siihen tietämääni kiinalaiseen hotelliin, ja sieltä sain haluamallani hinnalla huoneen.

Sitten arveli hän, että lienee parasta, jos saan heti maksamani maihinnousurahat takaisin, koska lähtiessäni Intiasta säästyisin paljolta vaivannäöltä niitä periessäni. Kiitin tarjouksesta, ja hän soitti heti poliisipäällikölle, jolle tällaiset asiat kuuluvat. Sain heti kutsun tulla sinne.

Minulle hankittiin taas auto, ja kuskille annettiin määräys minne ajaa. Hetkisen keskusteltuamme poliisipäällikön kanssa sain 100 guilderiäni takaisin sekä oleskelulupatodistuksen, joka piti kysyttäessä näyttää ja poislähtiessä antaa takaisin. Kukaan ei sitä koskaan kuitenkaan kysynyt, ja taskussani se on vieläkin.

Näin olin siis näiden viranomaisten avustuksella säästynyt paljosta vaivasta, joka aina aiheutuu matkustajalle vieraaseen maahan tullessa.

Eräässä toisessa virastossa ei minua onnestanut yhtä hyvin. Suomen konsuli Bataviassa kehoitti Djockjan ohi matkustaessani poikkeamaan sulttaanin linnassa, sillä se on kuuluisa nähtävyys. Sinne voi saada pääsyn joka perjantaina, mutta lupa on henkilökohtaisesti haettava residentiltä, joka on korkein herra ja määrää yli sulttaaninkin. Koska konsuli oli henkilökohtainen tuttava residentin kanssa, antoi hän mukaani residentille ojennettavan kirjallisen suosituksen.

Kun matkani sopi torstaiaamuna kulkemaan Djockjan kautta, pysähdyinkin sinne siksi päiväksi ja menin puolenpäivän korvissa residentin virastoon pyytämään pääsylupaa palatsiin. Ensin kysyin ovenvartijalta, ja hän osoitti minut eräälle ovelle. Huoneessa istui kaksi herraa, joten tiedustelin, kumpiko heistä on residentti. Ei ollut kumpikaan, vaan minut neuvottiin toiseen huoneeseen, jossa tapasin tukevanpuoleisen naiskirjurin. Hän selitti, ettei tämä ole residentin istuntopaikka ollenkaan, ja saattoi minut portaille, josta kädellään osoitti viistoon puiston yli näkyvälle, valkoiselle kivitalolle, muita komeammalle.

Siellä kuulin, että tämä on postikonttori. Kysyin, olisiko residentti siellä edes käymäsiltään, vaan ei ollut. Neuvoivat menemään residentin asuntoon, joka sijaitsee lähellä virastoa. Poliisi tuli vielä näyttämään kadunnurkkaan saakka, mistä ovesta pitää mennä sisään.

Residenttiä en tavannut kotonaan, vaan sanottiin hänen olevan virastossa, jonne ovenvahdin pyysin minua saattamaan, että varmasti tulisin oikeaan paikkaan. Hän saattoi minut samaan paikkaan, jossa kaikkein ensiksi olin käynyt, ja kiertokäyntiä jatkui ovelta ovelle, mutta tuloksetta. Lopulta joku adjutantti tiesi ilmoittaa, että residentti tulee viiden minuutin kuluttua allekirjoittamaan muutamia asiakirjoja, ja jos haluan odottaa, voin istua siellä. Sanoin odottavani ja jäin istumaan osoitettuun huoneeseen.

Istuin ainakin puolen tuntia, mutta sitten jo pitkästyin ja menin käytävään katsomaan. Koko virkakunta oli lähdössä päivälliselle, sillä kello oli 1. Kysyin eräältä, eikö residentti tulekaan.

"Kyllä hän oli täällä, mutta lähti 10 minuuttia sitten."

Tiedustelin, miksei minulle ilmoitettu mitään hänen saapumisestaan, vaan annettiin istua siellä yksinäisessä huoneessa, mutta tämä mies ei tiennyt mitään koko asiasta. Etsin käsiini sitä, joka oli minua kehoittanut odottamaan, mutta hän oli jo mennyt ruualle.

Niin minua harmitti, että hiki tippui. Nyt jäi sulttaanin palatsi näkemättä, sillä residentti ei miehen tietämän mukaan enää tule virastoon sinä päivänä, — ja tuskinpa olisin uutta tapaamisyritystäkään enää viitsinyt tehdä. Otin ensimmäisen ponin ja lönkyttelin kuumuudesta miltei hehkuvaa asfalttia myöten takaisin hotelliini.

En kuitenkaan ole tarvinnut katua, etten saanut tehdä residentin ja sulttaanin tuttavuutta. Istuin päivällisen jälkeen huoneeni pihalle antavassa pilttuussa, jonkalainen kuuluu joka huoneeseen, ollen osa koko rakennuksen pituisesta kuistista, ja viereisistään vain niin korkealla lautaseinällä erotettu, ettei näe yli naapurin puolelle. Kaksi mukavaa korituolia, joissa voi maata, sekä pöytä kuuluu joka kuistiin, ja siellä on päivähelteellä viileämpi lojua kuin tukahuttavassa huoneessa.

Kuistilleni tuli pituiseni mies ja alkoi jutella kuin vanhalle tuttavalle. Olimme päivällisellä istuneet vierekkäisissä pöydissä. Hän kysyi, mitä minä kirjoitan, ja minä taas puolestani tiedustelin hänen vointiaan ja edesottamisiaan. Hän kertoi omistavansa eläinsirkuksen, joka paraikaa näyttelee Bandoengissa. Hän itse on tullut vain järjestelemään uusia näyttelypaikkoja, kun lähtee huomenna Sumatralle käärmeenpyydystykseen. Siellä tehdään paraikaa uusia maanteitä, ja töitä johtava insinööri on ilmoittanut niillä main liikkuvan runsaasti käärmeitä. Sentakia olikin hän hankkinut mukaansa erään taitavan käärmeenpyydystäjän ja kesyttäjän, entisen eläintarhanhoitajan, joka jo viikko sitten lähti Sumatralle hankkimaan alkuasukkaita apumiehiksi jahdilla sekä rakentamaan pyydyksiä.

Innostuin asiasta ja pyysin saada seurata mukana. Sanoin, ettei minulla kyllä ole kivääriä eikä muutakaan ampuma-asetta ja kysyin, eikö hän tietäisi, mistä saisin lainata, mutta hän sanoi, ettei siellä kivääriä käytetä, sillä he tarvitsevat vain eläviä käärmeitä. Vaikka — lisäsi hän — voisihan sellainen hätävarjelukseksi olla hyvä olemassa, mutta hän ei tunne näitä tämän puolen ihmisiä, kun on aivan outo paikkakunnalla. — Päätin lähteä ilman kivääriä; ei suinkaan se käärme nyt minua ensimäiseksi syö.

Sovimme, että aamulla lähdemme ensimäisellä junalla Bataviaan, jossa huomenna vielä kerkiämme Sumatran laivaan.

* * * * *

Jo Burmassa ja Malajalla olin ihmetellyt kiinalaista vaikutusta ja heidän levenemistään, mutta vasta Sundasaarilla menivät kaikki entiset maantietoni sekaisin. Olin luullut tapaavani siellä malajilaisia ja hollantilaisia, mutta missä vähänkin liikettä oli viljemmälti, siellä vallitsivat myös kiinalaiset markkinoita, — järjestään joka alalla. Heitä vilisee joka paikassa, he ovat kaikki sukua toisilleen kuin Simolan porsaat, ja he ovat kaikissa asioissa yhteistoiminnassa.

Syyt tähän ovat monetkin, juttu on perin tärkeä poliittinen kysymys, enkä sitä kykene selvittämään kuin muutamalla esimerkillä.

Tapa vaatii, että eurooppalaisen liikemiehen tulee elää kolonioissa hienosti, voidakseen ylimalkaan oleskella siellä; minkäänlainen "keskisääty" ei tule kysymykseen, vaan aina on esiinnyttävä korkeimman luokan vaatimusten mukaan. Niinollen, jos esimerkiksi jonkun onnistuu saada virka tai muu paikka 300 guilderin kuukausipalkalla, täytyy hänen elää, niinkuin saisi 500 guilderiä, ja 600 g:n (lähes 10,000 Smk:n) nauttijan menojen tulee nousta 900:aan guilderiin. Asunnon, ruuan ynnä muun esiintymisen suhteen on vaatimus ankara.

Jos saa luottaa erään sangen tunnetun sourabajalaisen kertomuksiin, ei vallan puhtailla papereilla Euroopasta tulijalla ole Hollannin Intiassa suuriakaan paikansaantimahdollisuuksia. En halua tässä hänen juttujaan toistaa, mutta niin hän vain väitti ja todisti myös väitöksensä useilla esimerkeillä, että päästäkseen täällä huomattavaan asemaan, täytyy olla istunut vankilassa jonkun aikaa ja sitäpaitsi tehdä esimerkiksi pankinryöstö.

Jos joku hyvillä aikomuksilla ja suosituksilla saapuu tänne Euroopasta ilman "tropiikkiansioita", on hänen aivan mahdotonta saada luottoa liikettään varten. Mutta menipäs kiinalainen pyytämään, niin heti lähti tavaraa kolmen kuukauden maksuajalla. Hän vuokraa katuviereltä muutaman neliömetrin suuruisen kaupan, myy käteisellä ja spekuleeraa rahoilla aina kolme kuukautta kerrallaan. Jos voittaa, niin maksaa, ja kaikki on hyvin, jos hän taas häviää, tekee hän vararikon ja menee seuraavalla viikolla toisen tukkukauppiaan luo pyytämään luottoa. Jos luotto kielletään, ilmoittavat kaikki kiinalaiset kundit, että he eivät osta enää mitään siltä tukkumyyjältä, ja hänen on pakko myöntyä.

Tuntunee kenties uskomattomalta, että heillä olisi näin hyvin järjestetty yhteistoiminta, mutta siitä on tuore esimerkki muuan kummitustaloksi kutsuttu keskeneräinen rakennus Blaoerankadun varrella Sourabajassa.

Eräs eurooppalainen yhtymä päätti rakentaa ensiluokkaisen hotellin sanotun kadun varrelle ja sai jo yhden rakennuksen miltei valmiiksi. Täällä kun ei kuitenkaan voi maanjäristyksien takia rakentaa kuin yksikerroksisia taloja, olisi yhtiön suunnitelman mukaan täytynyt hävittää joukko kiinalaiskioskeja katuviereltä, sillä kaikki hotelliin kuuluvat rakennukset vaativat koko korttelin. Siihen eivät kiinalaiset taas suostuneet, ja kun hotellin päärakennus oli jo niin valmiina, että siellä asuttiin ja tarjoiltiin ruokaa, alkoi siellä kummitella. Jokaisen sieltä pimeän aikaan poistuvan vaatteet töhriintyivät, niihin tuli joko savea tai muuta tuoksuvampaa ainetta. — Kiinalaiset vahtivat näet kaiket illat hotellin nurkissa ja heittelivät likaa sielläkävijäin vaatteille.

Eräs, jonka puku oli jo kolme kertaa liattu, päätti ottaa asiasta selvän ja kiersi pimeää muurin viertä hotellin edustalle. Kaksi töhrijää hän sai kiinni ja löi kummankin tiedottomaksi, mutta sai seuraavana päivänä kutsun tulla poliisilaitokseen, sillä toinen lyödyistä oli ollut — poliisi. Tutkittaessa kävi selville, että kiinalaiset olivat palkanneet tämän poliisinkin kummitusjoukkoonsa likaamaan ihmisten vaatteita.

Viranomaiset eivät puuttuneet millään tavoin asiaan, ja ihmiset rupesivat karttamaan hotellia. Muutamassa kuukaudessa se teki vararikon uhrattuaan jo siihen mennessä 78,000 guilderiä yritykseen. Rakennukset jäivät autioiksi, ja senjälkeen kiinalaiset valtasivat ne omiksi asunnoikseen.

Eurooppalaisen kauppiaan, jolla ei ole suuria pääomia käytettävänään, on vallan mahdotonta kilpailla kiinalaisen kanssa. Kun kiinalainen vuokraa kaksi metriä leveän kaupan katuviereltä, ei hän tarvitse mitään muuta asuntoa. Siinä hän asuu ja nukkuu koko perheineen. Hän syö äärettömän halvalla kiinalaisessa katuruokalassa, jonkalaisia ovat katuvieret täynnä. Kun hän rikastuu, ei hänen ole pakko muuttaa ulkonaisia elintapojaan. Hänellä saattaa olla loistoauto, jolla hän tekee huvimatkoja vuoristoon, mutta hän asuu yhä samassa putkassaan ja syö yhtä halvalla kadulta kuten ennenkin, sillä hän tietää, ettei hienoimmastakaan ravintolasta saa kymmenen kertaa kalliimmalla hinnalla suulleen soveliaampaa ravintoa. Hänen ei koskaan tarvitse pukeutua smokingiin tai frakkiin, sillä hän voi esiintyä joka paikassa samankuosisena.

Kun sitävastoin eurooppalainen perustaa kaupan tai muuten rupeaa harjoittamaan jotain liikettä, on ensimmäinen ehto, että hänen tulee asua hienosti, syödä hienosti ja juoda hienosti. Ei tule kysymykseenkään, että hän poikkeaisi kiinalaiseen katuravintolaan, hän menettäisi maineensa, kundinsa ja ystävänsä samana hetkenä. Hänen täytyy käyttää vain eurooppalaisia ravintoloita, joissa, mikäli olen huomannut, ei saa juuri kummempaa ruokaa kuin kiinalaisissakaan, mutta hinnat ovat korkeita. Samanlaista riisiä ja sitkeitä lihapalasia niissäkin tarjotaan kuin kiinalaisissa katuravintoloissa.

Eurooppalaiset itse ovat tämän järjestelmän keksineet. Sama henkilö, joka Berliinissä nauttii — ja on suurimman osan ijästään nauttinut — ateriansa kaikkein halvimmassa Ayschingerissä, ei vahingossakaan poikkeaisi täällä kiinalaiseen ravintolaan, sillä tapa vaatii näyttää, että hän on korkeampaa rotua ja halveksii kiinalaista. Kiinalaiset tälle nauravat, mutta he tietävät myös, että siinä on heidän valttinsa. Olen istunut kymmenissä kiinalaisissa ravintoloissa ja jutellut heidän kanssaan asiasta. Hollannin Intian kiinalaiset nimittäin katsovat valkoihoista varsin suopeasti, ja ainoastaan yhden, kerran on minulta kielletty tarjoilu kiinalaisessa ravintolassa, kun luulivat minua englantilaiseksi. Vasta selvitettyäni sukuperäni, muuttui kohtelu perin ystävälliseksi, ja tarjoilu oli vapaa.

Kiinalaisten mielestä kuuluvat nämä saaret — kuten eräskin minulle sanoi — enää vain näennäisesti Hollannille. "He ovat jo tosiasiallisesti valloittaneet ne, virallinen puoli on kuitenkin vielä epäselvä". Kun Filippiinit ovat sentään niin lähellä ja brittiläiset alusmaat taas aivan ympärillä, ymmärtää helposti, että saaliilla on muitakin ottajia, ja siitä johtuu kiinalaisten englantilaisviha — joka tosin kyllä ei täällä ole saanut alkuaan, vaan on importeerattu tänne Malajan niemimaalta.

Täällä oli joku vuosi sitten eräs hollantilais-saksalainen sanomalehtimies ja kirjoitti näistä asioista, mutta palattuaan uudelleen Jaavalle, olivat eurooppalaiset vähällä lynkata hänet, koska hän oli liian suoraan kertonut asioista. Täällä on näet liikemiehiä — ja kuuleman mukaan myös virkamiehiäkin, joiden entisyys enempää kuin nykyinen elämäkään ei siedä vähintäkään penkomista. Onhan jokaisen maailmaakiertäneen ihmisen elämässä sellaisia kohtia, jotka mielellään unohtaa tai salaa yleisöltä, mutta täällä ne tuntuvat olevan arkaluontoisempia kuin muualla — vaikka jokainen täkäläinen ne kyllä tuntee.

Olen kiertänyt näitä saaria jonkunverran ja joutunut monen valkoihoisen kanssa tekemisiin, mutta se minun täytyy sanoa, että perin harvoin tarvitsee uskoa heidän puheisiinsa. He ovat erinomaisen ystävällisiä ja lupaavat paljon, mutta siihen ne jäävät sitten niinkuin Onkelin lupaukset. Kerron vain pari esimerkkiä:

Olin Bataviassa erään henkilön luona virallisella käynnillä, ja hän valitti, ettei voinut pyytää minua päivälliselle, koska rouvansa oli sairas. Sitävastoin kutsui hän minut seuraavana päivänä aamiaiselle ja määräsi tarkan kellonajan, jolloin minun pitäisi saapua.

Sanottuna aikana saavuinkin hänen luokseen. Olin ottanut auton kaupungista, ajanut sinne vievän, lähes kymmenen kilometrin matkan, maksanut kalliin kyydin ja lähettänyt auton pois, koska katsoin tarpeettomaksi pitää autoa siellä odottamassa koko aamiaisaikaa.

Isäntä kuitenkin ensi töikseen kysyi, miksi olin lähettänyt auton pois, samalla tiedustellen, oliko minulla niin pitkäaikaista asiaa, ettei auto voinut odottaa. Sanoin tulleeni hänen kutsunsa perustella ja aikovani kutsun loputtua mennä jalkaisin kaupunkiin. — Aamiaisesta ei puhuttu kuitenkaan mitään, ja hetken kuluttua alkoi isäntä vilkuilla kelloon. Kysyin, oliko hänellä tärkeitä kiireitä, ja hän sanoi, että juuri nyt tarvitsisi poistua eräälle liikeasialle. Poistuimme yhdessä, mutta kun ryhdyin valokuvaamaan muutamia maisemia, oli hänellä aikaa seurata mukanani tunnin verran ja seistä mallina - vaikka hänestä otin melkein kaikki kuvat "tyhjälle" filmille.

Mainitsen vielä toisenkin samantapaisen tapauksen. Eräänä aamupäivänä minulle esitettiin Sourabajan lahtihuoneen johtaja, joka kuultuaan, että olen julkisen sanan palveluksessa, halusi näyttää uudenaikaista lahtihuonettaan, jotta tekisin siitä reklaamia eli mainosta maailmalle, ja pyysi senvuoksi saapumaan sinne huomenna kello 12, jolloin toimitettaisiin suurenpuoleinen lahtaus. Minä kun olen monta vuotta asunut lahtihuoneen lähellä, jotapaitsi minua itseänikin on kutsuttu lahtariksi, en ollut erikoisemman innostunut asiaan. Mukanaolleet kaksi kaupunkilaista sanoivat kuitenkin, että se on kyllä näkemisen arvoinen paikka, ja he tulisivat myös mukaan. Niin suostuin, ja päätimme saapua lahtihuoneelle huomenna täsmälleen kello 12. — Johtaja lupasi vielä lahjoittaa minulle sisiliskonnahkaisen rahapussin muistoksi käynnistäni.

Senlisäksi hän illalla puhelimitse tiedusteli hotellista, saavummeko varmasti, jonka lupasimme tehdä.

Seuraavana päivänä otimme sitten auton, sillä lahtihuone sijaitsee aivan kaupungin laidassa, joten matkaa karttui viitisen kilometriä, ja saavuimme paikalle sovittuna aikana. Johtajaa ei siellä kuitenkaan ollut, ja saimme kuulla, ettei hän sinä päivänä saavukaan. Halusimme kuitenkin nähdä lahtauksen, mutta sanottiin, ettei sinä päivänä toimiteta myöskään mitään lahtausta.

Selitimme johtajan kutsuneen meidät vartavasten katsomaan suurta lahtausta, joka tänään toimitettaisiin, mutta vahtimestari sanoi, että johtaja on erehtynyt päivästä, sillä suuri lahtaus toimitetaan vasta huomenna.

Ajoimme takaisin kaupunkiin, enkä senjälkeen johtajaa enää tavannut, ja saamatta jäi myös se sisiliskonnahkainen rahapussi.

Mitä siihen reklaamintekoon sitten, jota johtaja halusi tehtäväksi, tulee, niin mainitsen, että lahtihuone on hyvin ajanmukainen — ulkopuolelta nimittäin, sisällä kun emme joutuneet käymään muuta kuin vahtimestarin huoneessa. Se on melko suuri rakennus, valkoiseksi rapattu ja siistinnäköinen.

Mutta näiden erehdyksien suhteen — jotka ovat aivan jokapäiväisiä — sanon, että kiinalainen vaanii nurkan takana ja panee ne kaikki korvan taakse. Ja jos kaikkialla on samanlaista kuin muutamassa päivässä kerkisin näkemään, niin melkeinpä voin ennustaa, että kymmenen vuoden päästä kulettaa kiinalainen kaikki hollantilaisen Intian eurooppalaiset tälle samalle lahtihuoneelle.