SEKALAISIA KOKEMUKSIA JAAVALLA.

Miltei kaikki päiväntasaajan seutujen hotellit ovat samalla täysihoitoloita, joissa ei saa asua, ellei myöskin nauti talon trahtamenttia. Sikäläiset ruuat olivat kuitenkin meikäläiselle vatsalle liian väkeviä ja höystettyjä, joten pääasiassa elin krapukannalla katuvierusravintoloitten varassa. Olisihan eurooppalaisissa hotelleissa saanut vaikka minkäkaltaisia ruokalajeja, mutta kun minulla ei ollut frakkia matkassani, enkä muutenkaan luonnoltani sovellu kaikenlaisiin etiketteihin, pysyttelin jonkunlaisessa omavaraistaloudessa, ja siten pääsin parhaiten tutustumaan alkuasukkaiden tapoihin.

Näissä lämpöisissä maissa käypikin tutustuminen kanssaihmisiin paljon mutkattomammin kuin meillä. Ei siellä tarvita mitään esittelyjä, juttu alotetaan ilman muuta murjottelematta, kuten vanhan kaverin kanssa ainakin, eikä edeskäypien avulla kauttarantojen oteta selville, kuka mikin on, vaan kysytään sellaiset asiat suoraan asianomaiselta.

Sitäpaitsi oli mukanani esineitä, joiden näkeminen sai vilkkaat etelämaalaiset vieläkin uteliaammiksi. Olihan minulla sekä valokuvaus- että kirjoituskone, ja varsinkin viimeksimainittu herätti huomiota. Se oli värillisten mielestä parempi kuin mikään ministeriaali- tai diplomaattipassi, eikä ainoastaan värillisten, mutta myös valkoisten. Laivoilla esimerkiksi nautin kirjoituskoneeni perusteella suurempia oikeuksia kuin mihin matkalippuni velvoitti — paitsi italialaisella Umbrialaivalla. Mutta puhunkin nyt vain tropiikeista.

Etelämerien laivojen kapteenithan näkevät valkoisissa matkustajissaan vain äveriäitä turisteja, jotka nauttivat kaikkien tuhlaamaa kunnioitusta joko tittelinsä tai rahojensa perusteella. Kun nyt tällainen musta rumilus, jota passissa mainitaan valkoihoiseksi, saapuu laivaan, kävelee siellä ympäri, katselee laivaa sekä ihmisiä, ja varhain sekä myöhään naputtelee kirjoituskoneellaan kenellekään käsittämättömiä historioita, niin laivan komennuskunta alkaa parin päivän kuluttua aavistaa, että tässä on joku tärkeä henkilö, ja nyt hän varsin varmasti kirjoittaa arvosteluja laivan huushollista ja kustakin laivan upseerista erikseen. Joka otaksuma ei muuten ole ollenkaan väärä. Tämän perusteella minuakin katsottiin joko peläten tai kunnioittaen ja kohdeltiin paremmin kuin saman luokan muita kanssamatkustajia. Tämän johdosta neuvoisin jokaista etelämaille lähtevää matkustajaa ottamaan mukaansa jonkun kirjoituskonerämän ja nakuttelemaan sillä vaikkapa vain yhtä kirjainta. Eivät sikäläiset ihmiset siitä kuitenkaan mitään ymmärrä, mutta moraalinen vaikutus on valtava.

Istuin Bataviassa hotellini varjoisalla kuistilla hetki jälkeen aamiaisen odottelemassa erästä konsulia, joka oli luvannut saapua minua tapaamaan niihin aikoihin. Visiittiä varten olin käynyt kyselemässä whiskyn hintoja eri kaupoista. Eurooppalaisen liikkeessä maksoi se 45 markkaa, kiinalaisen nurkkakaupassa 35. Jokainen arvannee, kummassako tavaratalossa tein ostokseni. — Tämän seikan mainitsin vain selvittääkseni, miksi kiinalainen kauppias menestyy Jaavalla hyvin ja vähitellen tappaa valkoiset kilpailijansa.

Konsuli sattui viivähtämään, ja jouten ollessani aloin kirjoituskoneellani nakutella jonkunlaista promemoriata viime päivien elämyksistä. Silloin tuli luokseni pari malajilaista nuorukaista ja istuivat pöytääni alkaen keskustelun. Ensiksi he kysyivät, kuka ja minkäarvoinen herra minä olen, ja mitä minä kirjoitan.

Olisin hyvinkin voinut selittää olevani esimerkiksi Suomen raittiusministeri, mutta kun kirjoituskoneeni vieressä kuistin pöydällä oli jo aloitettu, vastamainittu kiinalaiselta ostamani Johnny Walker, sanoin oikean ammattini ja kerroin lähteneeni matkoille tutustuakseni muitten maitten ammattitovereihin sikäläisissä valtionviroissa, erikoisesti tiedustellakseni heidän toimeentulomahdollisuuksiaan. Olin nimittäin kokemuksestani saanut sen käsityksen, että Suomen valtionmetsänhoitajien virat ovat suunnilleen samanluontoisia kuin Sweitsin hallituksen jäsenien paikat — siis kunniavirkoja, joiden haltijoille maksetaan vain näennäinen palkka, sellaisena pienenä hätäapulisänä tälle maamme tuottavimman elinkeinon huoltajavirkakunnalle. Kerroin myös, että kotimaani valtion metsiä hoitaessani minun alunperäinen lukuvelkataakkani oli vajaassa kymmenessä vuodessa kasvanut kaksitoistakertaiseksi, koska isänmaallisena kansalaisena minun täytyi valmistaa uusiakin kansalaisia, ja heidän ruokkimiseensa, vaatetukseensa ja kouluutukseensa kului enemmän kuin valtio antoi minulle velkojeni lyhennykseksi. Puhumattakaan omakohtaisesta vaatimattomasta elämästäni.

Kaikella kunnioituksella kertoilin näistä isänmaatani koskevista asioista uusille ystävälleni millään tavoin koettamatta sortaa tai halventaa meikäläistä lainlaatijakuntaa. Olihan edessäni pöydällä vasta-avattu whiskypullo, ja minulta kysyttiin miltei heti ensimmäiseksi, kuinka uskallan pitää sellaista kapinetta pöydälläni ja nauttia sellaisia aineksia, joiden käyttelemisestä kotimaani laki määrää saman rangaistuksen kuin joissakin tapauksissa vaikeammanpuoleisista murhista.

Huomasin joutuneeni asiantuntijain pariin ja tiedustelin, olivatko he kenties jälessäni lähetettyjä hengenhaistajia, mutta toinen esittäytyi heti medisiinariksi ja toinen taas polyteikkariksi. Kun olen kummankin virkakunnan kanssa elänyt koko ikäni sovinnossa, karkoitin epämiellyttävät ajatukset mielestäni ja kysyin, saisinko tarjota heille sodasekoituksen.

Silloin sain kuulla paikkakunnan oloja kuvaavan selostuksen, ja se oli mielestäni siksi merkillinen, että juttelen näiden uusien ystävieni puhelut.

Olisin tarjonnut heille samanlaisen grogilasin kuin itsellänikin oli edessäni pöydällä, mutta he sanoivat, että kaksi sellaista lasia saattaisivat heidät aivan tiedottomiksi. Heidän ruumiinrakenteensa ei siedä alkohoolia missään muodossa, paitsi kenties joskus lasin tai pari viiniä. Kuumuus Jaavalla on siksi turmiollinen, etteivät ainakaan alkuasukkaan sisukset kestä kuin vallan mitättömän määrän alkoholia.

Minä puolestani olin taas saanut sen käsityksen, että heidän vatsanahkansa on ainakin karhunnahkaa, sillä enhän ollut heikäläisiä ruokia kyennyt syömään kuin korkeintaan maistimiksi. Jo pari päivällistä olisi aiheuttanut ruuansulatushoitooni pitkälle paistavan vatsahaavan, ja vuodenkin oleskelu sikäläisissä täysihoitoloissa olisi tehnyt minusta vainajan.

Ystäväni lääketieteentutkija selvitti nyt eron pohjoismaalaisten ja päiväntasaajan asukkaiden elämäntavoissa. He siellä etelässä käyttävät varsin heikkoa ruokaa, koska eivät tarvitse niin paljon kalorioja kuin pohjoismaalaiset. Pohjoismaiden ilmasto vaatii asukkaalleen vahvan ja rasvaisen ruuan — mieluummin poronkuuta ja metson täkkälihoja — ja sen paineeksi tukevan ruokaryypyn. Etelämaalaisen vatsa ei voi käyttää eikä lävitseen kuljettaa tällaisia annoksia, vaan se vaatii sensijaan kaikenlaisia kryyterejä ja mausteita, jotka puolestaan ovat pohjoismaalaiselle suoranaista myrkkyä.

Niinpä eivät malajit heidän kertomustensa mukaan ryyppääkään kuin vallan mitättömiä määriä, jotavastoin hollantilaisessa Intiassa asuvat valkoihoiset tekevät sitä kuulemma liiaksikin. Ihmettelin suuresti asiain tilaa, ja kysyin siltä vähäläntäisemmältä ystävältäni, kuinka hän ollenkaan voi olla polyteikkari, kun ei saa edes ryypätä. Hän sanoi heti Suomeen tultuaan opettelevansa tämän taidon, sillä Singaporessa opiskellessaan oli hän lukenut jostain amerikkalaisesta sanomalehdestä, että sellaisissa maissa kuin Yhdysvallat ja Suomi saa nykyisin täysipitoisia aineita halvemmalla kuin missään muualla, ja ne ovat lisäksi terveellisiä, koskapa lapsetkin niitä nauttivat, heille kun ei kiellottomana aikana myyty edes olutpulloa.

Olut oli hänen mielestään sangen tärkeä tekijä Jaavan historiassa ja kehityksessä, ja vasta viikkoja myöhemmin sain minäkin todeta hänen väitteensä paikkansapitäväisyyden katsellessani seudun valkoisen väestön elämäntapoja. Enimmäkseen näin siellä saksalaisia — sanotaan nyt noin 70 prosenttia — ja mikäli jouduin heidän kanssaan seurustelemaan, havaitsin heidän käyttävän olutta enemmän kuin berliiniläisten sekä aikaisemmin että myöhemmin tätä mainitsemaani ajankohtaa. Olut oli tuotu Saksasta, monen kuukauden vanhaa pullotavaraa, se maistui ainakin minun suussani tympeältä, mutta he nautitsivat sitä aamusta iltaan tosin mielestäni varsin kohtuullisesti, mutta siitä huolimatta ollen alituiseen päissään. Sellainen jalo tavara kuin äsken mainitsemani Johnny Walker tai Black and White ja muut samanlaatuiset olivat heillekin myrkkyä, eikä niitä käytetty kuin poikkeustapauksissa.

Minä puolestani en voinut käyttää heidän tarjoamaansa olutta kuin korkeintaan pari lasillista aterioitteni höysteeksi. Milloin halusin juhlia — ja se tapahtui perin harvoin — juhlin puhtaalla skotlantilaisella tavaralla.

* * * * *

Olisin keskustellut näitten uusien ystävieni kanssa enemmältikin, mutta kuistille saapui odottamani konsuli, ja hänelle omistin nyt seurustelutaitoni. Aikaisemmin olin pyytänyt häneltä jonkunlaista matkasuunnitelmaa Jaavaa varten, saadakseni nopeimman yleiskatsauksen saaresta, ja hän ystävällisesti antoikin minulle matkareseptin. Siinä oli mainittu saaren tärkeimmät kaupungit ja niiden hienoimmat hotellit, mutta yksityiskohtaisia tietoja en saanut mistään paikasta.

Keskustelussamme kävi näet selville, että vaikka hän oli koko ikänsä asunut Jaavalla, ei hän tuntenut kotimaataan kuin noin kolmen peninkulman säteellä. Aivan ihmeenä kerrottiin, että hänen poikansa oli matkustanut läpi Jaavan vuosi aikaisemmin. Tästä matkasta oli Batavian hienoimmissa seurapiireissä riittänyt puheenaihetta koko vuodeksi, siitä oli kirjoitettu sanomalehdissä, ja asiasta oli pidetty enemmän ääntä kuin Euroopassa koskaan Nobilen lennosta.

Sivumennen mainitsen kuitenkin, että Jaavan saari on kaikkiaan vähän päälle tuhannen kilometriä pitkä, muistaakseni ei täyttä 1,100 km, joka pituus vastaa suunnilleen matkaa Helsingistä Sodankylään. Onhan se pitkänpuoleinen matka meikäläisissäkin oloissa, mutta ei sitä ainakaan ihmeenä pidetä, eikä sellaisen matkan tekijää juhlita vuosikaupalla.

Joskin ainakin tuntemani jaavalaiset ovat näin matkailuhaluttomia, tapaa näillä saarilla runsaasti henkilöitä, jotka elävät matkustamisella ja riekuilemisella — kuten minäkin. He ovat sirkusihmisiä, ja heidän ammattinsa näyttää täällä päiväntasaajan seuduilla menettelevän erinomaisesti. Missään käymässäni maanääressä en ole nähnyt sirkuselämän niin kukoistavan kuin hollantilaisilla Itä-Intian saarilla. Myös Kiinassa kuulutaan sirkuksia suosittavan ja Amerikan humpuukivaltioita en vielä tunne, mutta jo nämäkin näkemäni löivät minut hämmästyksellä.

Jaavan malajilainen ja kiinalainen väestö on uskollista sirkusyleisöä, ja siksipä siellä kaikenlainen humpuuki menestyykin. Samaa näytöstä käydään katsomassa useana iltana, ja sirkustirehtöörit keräävät mynttejä kokoon, mutta kun sirkuksia on useita samanaikaisesti kaupungissaan, ei väkeä riitä kaikkiin, ja niinpä ne eivät voi pitää kunnollisia "taiteilijoita", ja esitykset ovatkin sitten usein vallan ala-arvoisia.

Olin aina kuvitellut Jaavaa paratiisimaiseksi saareksi — jota se luonnoltaan epäilemättä onkin — mutta olin myös havitellut mielessäni, että sikäläinen väestö kaiken tämän luonnonrikkauden keskellä eläisi kadehdittavan ihanaa elämää sovussa ja rauhassa keskenään, kuten aikanaan esi-isäni Aatami, Eeva-vainaa ja käärme. Paratiisimainen tunnelmani särkyi kuitenkin jo ensinäkemältä, sillä kansallisuuksien sekamelska oli siellä suuri, ja yhteisymmärrys, rauhallisuus sekä hyvä tahto olivat kaukana. Jaava näyttää ainakin viimeaikoina muodostuneen jonkunlaiseksi keinotteluparatiisiksi, jossa jokainen yrittää pettää toistaan, itse kuitenkin useimmiten pettyen yrityksissään, ja senjälkeen jää sinne valkoihoiseksi basilliksi. Saksalaisia ja itävaltalaisia siellä tapasin runsaimmin, ja he toimivat kaikilla mahdollisilla aloilla käyttäen samoin kaikkia mahdollisia keinoja elatuksensa hankkimiseksi.

Joitakin vuosia sitten saapui Jaavalle joukko ruotsalaisia liikemiehiä erään rahayhtymän lähettäminä. Mukanaan oli heillä kahden miljoonan kruunun pääoma, ja tarkoituksenaan oli solmia kauppasuhteita sikäläisten tavaraintuottajain kanssa.

He solmivat kauppasuhteita, elivät hienosti, kuten suuren eurooppalaisen liikkeen edustajilta Jaavalla vaaditaankin, ja heitä kohdeltiin erittäin huomaavaisesti. He eivät kuitenkaan tunteneet jaavalaisia kauppatapoja, kuumuus ja muutamat muut seikat sekoittivat heidän älynsä, ja kahden vuoden kokemuksen jälkeen oli liikepääoma käytetty vallan tyystin, liike teki täydellisen romahduksen, eikä rahoittajille jäänyt edes prosenttiakaan yritykseen kiinnittämilleen miljoonille — muisto ainoasta; menetetyistä rahoista ja jaavalaiset liiketuttavat. Näin kertoi minulle eräs batavialainen tehtailija, ja mieleeni piirtyi synkkä kuva liike-elämän vaikeuksista — ainakin Jaavalla.