SOURABAJAN "JALOMPI ROTU".

Sourabajassakin voi saada asunnon kohtuullisella hinnalla, jos vain jaksaa tarpeeksi kauan etsiä. Minä olin Bataviassa ollessani Suomen konsulilta pyytänyt matkani varrella olevien kaikkein halvimpain kulkuvälineitten ohjeet samoinkuin halvimpain hotellien osoitteet ja saanutkin pitkän luettelon niistä. Luettelo hukkui kyllä matkan varrella, mutta Sourabajaan tullessani sen taas löysin ja ajoin suoraan konsulin osoittamaan hotelliin.

Hotelli ei kuitenkaan ollut minulle aivan sovelias, sillä se oli hienoimpia Sourabajan hotelleista, jossa hinnat olivat noin kolme kertaa pariisilaisia korkeammat. Sitäpaitsi luki seinällä selvästi, että "miksis tänne tulit, eikä sinulla ole häävaatteita", sillä julkipano määräsi päivällispuvuksi smokingin. — Myöhemmin kuulin siellä kyllä ruokailtavan ilman kaulustakin.

Konsulin antama lista suositteli erästä toistakin hotellia, jonne nyt ajoin, ja se näyttikin jonkun verran siivottomammalta, mutta hinnat olivat vieläkin ylöttömät, joten istuin taas ponin kärryihin ja ajelin edelleen.

Yhden ponin ajoimme aivan kuitiksi, ennenkuin löysimme sellaisen hotellin, joka ei velvoittanut asukasta syömään enempää kuin pukeutumaankaan. Senverran sentään ovenpieleen naulattu ilmoitus rajoitti muuten varsin vapaata elämää, että "pahoja rouvia ei saa pitää huoneissa", kuten hollanninkielisen ilmoituksen vajavaisella taidollani käänsin suomeksi.

Hotelli sijaitsi lähellä sirkusta, ja siitä kai johtui asukkaiden kansallinen kirjavuus. Muistellessani eri huoneiden asukkaita oli niitä seuraavasti: kaksi jaappanilaista, tshekkoslovakki, austraalialainen, hollantilainen, itävaltalainen, puolalainen, kaksi kiinalaista, preussilainen, kaksi ryssää. Näistä kuului sirkukseen vain kolmasosa, jaappanilaiset tietysti poisluettuina, sillä sellainen sirkus, jossa on jaappanilaisia akrobaatteja tai muita klovneja, tekee ensimäisellä viikolla vararikon. Kukaan kiinalainen ei mene sellaiseen sirkukseen, ja heistä kuitenkin riippuu koko sirkuksen menestys.

Hotellin isäntä itse oli müncheniläinen, painoi 130 kiloa, ja muuten sangen mukiinmenevä mies. Hän halveksi Sourabajaa ja ihaili Calcuttaa, jossa oli pitänyt hotellia muutamia vuosia sitten. Sinne hän halusi takaisin, mutta kun kysyin, miksi hän ei mene sinne, sain vain murheellisen päänpudistuksen vastaukseksi.

Kun saavuin hotelliin, istui koko eurooppalainen yleisö sisäpihan kuistilla pelaamassa pokeria. Saatuani huoneasiani järjestykseen, läksin kiertomatkalle kaupungille ja palasin vasta illalla. Peliseurue istui edelleen kuten lähtiessäni — paitsi että puheensävy oli huomattavasti entistään korkeampi. Tunnin verran katselin heidän peliään ja sitten menin nukkumaan, sillä aamulla piti minun jo varhain lähteä matkalle.

Kolmen päivän kuluttua palasin perin hikisenä ja hiekkaisena ja menin suoraan kylpyhuoneeseen ottaakseni vesiryöpyn niskaani. Kylpyhuone oli sisäpihalla, ja sen kuistilla istui sama pokeriseurue aivan kuin lähtiessäni, vaikka isäntä tuntui olevan riitaisella tuulella. Hän väitti, että se tshekkoslovakialainen oli varastanut häneltä 50 senttiä pöydästä, ja juuri kuistille tullessani näin isännän heittävän kaikki rahansa nurkkaan. Slovakki laski rahansa ja sanoi, että hänellä on juuri niinkuin pitääkin, mutta isäntä hyökkäsi tuoliltaan käyden molemmin käsin tämän joukosta kaikkein pienimmän kurkkuun. Tämä otti minun luonnolleni, kun ei kukaan — vaikka viereisellä tuolilla istui poliisikomisaariokin — puuttunut asiaan, ja niin hyppäsin väliin. Kiersin käsivarteni isännän kaulan ympäri ja pitelin häntä siksi, kunnes slovakki oli päässyt pakoon, ja sitten istuin tyhjälle tuolille.

Isäntä katseli hetken ympärilleen, sitten hän huomasi minut. Sadankolmenkymmenen kilon painollaan hyppäsi hän päälleni niinkuin hypätään uimaan, ja tuoli, takanani ollut kallis jaappanilainen tupakkapöytä ynnä minä sorruimme hänen alleen niinkuin pärekori. Selviydyttyämme siitä jatkoi hän hyökkäyksiään ja ainakin kymmenen kertaa koetti nyrkillään lyödä minua joka kerta kuitenkin kaatuen. Kerkisin siinä välillä kysymään komisaariolta, mitä minun pitäisi tekemän, ja hän käski lyömään, koska se olisi opiksi isännälle, mutta kun hän oli muuten ollut perin ystävällinen minulle, jätin hänen naamansa ennalleen ja pakenin omaan huoneeseeni, jonne heti seurasivat komisaario, sirkustirehtööri ja slovakki. Siellä kuulin, että nämä tällaiset kohtaukset ovat isännälle tavallisia, koska hänellä on "tropiikkikoleera". Tiedustelin, mikä se sellainen tauti on, mutta he vain naureskelivat ja sanoivat, että kyllä sen vielä näette.

Kymmenen minuutin kuluttua tuli isäntä huoneeseeni ja kysyi, olisiko hän tehnyt jotain levottomuutta. Kuultuaan asian, pyysi hän niinkuin sovitukseksi meidät seuraavana päivänä päivälliselle klubille, sillä hänen keittiömestarinsa ei ymmärrä sianpäästä mitään, — hän kun halusi tarjota meille oikeata eurooppalaista ruokaa, sianpäätä.

Seuraavana aamuna oli isäntä juhlapuvussa. Kaulaan saakka napitettu takki, hyvinprässätyt housut yllään ja kiiltävän uusi olkihattu päässään kulki hän huoneesta toiseen kutsumassa päivällisvieraita ulkona odottavaan autoon. Ohimennen huomautti hän minulle, että voisin vetää pitkät housut jalkaani, sillä tavallisesti käytin vain noin korttelin pituisia housuja.

Sianpää ei ollut vielä valmiiksi paistettu, joten isäntä odotusajaksi tilasi hollantilaista olutta, joka oli halvempaa kuin saksalainen, jota hän itse möi hotellissaan ja alkoi pelata noppaa klubin isännän kanssa. Kun hän oli juonut noin kolme pullollista olutta, sattui joku kommellus pelissä, ja silloin näin, mitä "tropiikkikoleera" on. — Ensin kehoitti hän meitä seuraamaan mukanaan pois klubilta, mutta me sanoimme odottavamme sitä sianpääpäivällistä. Hän sanoi, että sen saa syödä itsekukin, missä haluaa, ja pilkkoi löytämänsä biljardisauvan hellapuiksi. Sitten sai hän käsiinsä uuden olkihattunsa ja poistui kuistille. Ovelta hän kuitenkin kääntyi takaisin, otti olkihatun päästään ja löi pari kertaa nyrkkinsä sen läpi, niin että se tuli vallan pohjattomaksi. Senjälkeen repi hän sen niin pieniin siekaleihin, kuin hatun yleensä voi repiä, ja heitteli palaset biljardipöydälle. Pää edellä hän sitten hyppäsi portaitten edessä odottavaan autoon, mutta tuli heti toisesta sivusta ulos ja hetkisen töllisteltyään juuri keskitaivaalta paistavaa aurinkoa, tilasi lentokoneen. Sitä ei kukaan voinut hänelle toimittaa, ja kymmenisen minuuttia portailla murehdittuaan tuli hän takaisin huoneeseen, suudellen klubin isäntää ikäänkuin anteeksiannoksi. Hän olisi luultavasti suudellut meitä kaikkia, mutta kun sirkuksen "simpanssi" löi häntä huulille heti ensi yrityksellä, ei hän lähestynyt meitä toisiakaan. Samalla saapui myös tilattu ja luvattu sianpää, — ne olivat muuten siansorkkia — ja niin loppui kaikkinainen riita aterian aikana monisanaiseen yhteisymmärrykseen, eikä isäntä sinä päivänä enää saanut uutta kohtausta.

Klubilla oltaessa oli sirkustirehtööri kutsunut koko seurueen illaksi sirkukseen. Austraaliasta oli juuri saapunut hänelle uutta väkeä, ja niitä sieti katsella.

Illalla sitten istuimmekin koko seurue meille varatuilla "aitiopaikoilla". Nämä aitiopaikat olivat yksinomaan "ylhäisöä" varten, sinne ei rahvaalle myyty lippuja ollenkaan. Koko penkkiyleisö oli pääasiallisesti kiinalaista, muunvärillisiä näki vain harvassa. Kiinalaisen yleisön kustannuksella nämä sirkukset muuten kuuluvat elävänkin, alkuasukkailta kertyy vain mitättömän vähän tuloja.

Esitykset olivat yleensä samanlaisia kuin ne sirkuksissa ovat. Eihän tietysti tästä sirkuksesta voi puhuakaan samana päivänä kuin esimerkiksi Berliinin sirkus Busch'ista, mutta nythän olimmekin Javalla, eikä keneltäkään saa vaatia mahdottomia. Erikoisesti täytyy minun mainita, että klovnit olivat huonoja, sillä vaikka ohjelma olisikin köyhä, tuovat hyvät klovnit siihen aivankuin uusia numeroita ja saavat ihmiset hyvälle tuulelle. Vaikka tuntuipa tämä yleisö ulvovan näittenkin esityksille. — Niinkuin sanoin, ei saa vaatia liikoja.

Erikoisena vetonumerona näytti olevan ohjelmassa mainittu automobiilin ja polkupyörien arvonta. Areenalle tuotiin Oakland-auto ja kolme polkupyörää. Täyden huoneen lippumääräisestä arpakorista vedettiin sitten kullekin arvottavalle esineelle yksi lippu, huudettiin sen numero, ja kenen piletissä oli vastaava numero, oli voittaja. Polkupyörät tai ainakin osa niistä tavallisesti meni, mutta auto ei koskaan. Aina oli niin, että sennumeroinen piletti ei ollut mennyt kaupaksi, se oli vielä lippukassassa, tai jos se oli myyty, ei omistajaa kuitenkaan löytynyt.

Istuessamme aitiossa alkoi tshekkoslovakki jutella minulle kahden kesken. Hän kertoi kauheita juttuja hotellimme isännästä ja hänen menneisyydestään, moitti isäntää maailman kehnoimmaksi ihmiseksi kehoittaen karttamaan hänen seuraansakin, sitten kiitti hän minua eilen illalla pokeripöydässä sattuneessa välikohtauksessa osoittamastani noopelista käytöksestä ja pyysi minua huomenna kello 12 päivälliselle huoneeseensa, jonne hän aina tilaa ateriansa. Kiitin tästä erinomaisesta ystävällisyydestä ja lupasin saapua, eihän matkaa ollut kuin toiselta verannalta toiselle.

Seuraavana päivänä kello 12 koputin sitten hänen ovelleen, mutta kun ei kukaan vastannut, avasin oven ja astuin sisään. Slovakki makasi moskiittoverkon alla sikeässä unessa, ja pöydällä oli ruuantähteitä.

Herätin hänet ja kysyin, missä se päivällinen on. Hän karisteli unet silmistään, selitti sitten olleensa niin nälkäinen jo kello 11 aikaan, että oli tilannut päivällisensä silloin ja syönyt sen. Minä kiitin kutsusta vielä kerran ja menin sitte kiinalaisen luo syömään. Sillä kiinalainen ei nuku Javalla, vaan valvoo ja odottaa etsikkoaikaansa.

Palasin kiinalaiselta päivälliseltäni noin tunnin kuluttua ja päätin ottaa kylvyn, kun helle oli ylen rasittava. Isäntä istui sisäpihan verannalla aterioimassa ja pyysi minua seurakseen. Sanoin jo syöneeni kiinalaisen luona, joskaan en täydellisesti, joten istuin pöytäänsä toiselle aterialle. Isännällä oli nähtävästi jo kolmas olutpullo menossa, sillä naamansa punotti kovasti.

Hän sanoi, ettei voinut ymmärtää, minne aivan uusi olkihattunsa on joutunut; hän on etsinyt sitä joka paikasta, mutta ei löydä mistään. Kysyin, eikö hän muista eilistä siansorkkapäivällistä klubilla. Kyllä hän sen muisti, mutta mitäs sillä on tekemistä hänen olkihattunsa kanssa. Kerroin hänelle, mitä yhteyttä näillä kahdella käsitteellä saattoi olla, jonka jälkeen hän kuin helpoituksesta huoahti:

"No se nyt ainakin on hyvä, ettei se ole hukassa." Hän alkoi sitten kertoilla yhtä ja toista hotellinsa asukkaista luetellen heidän ansioitaan, ja mikäli puheissaan oli yhtään perää, olivat nämä järjestään kaikki Euroopasta lähtiessään polttaneet sillat takanaan, joten sinne ei ollut enää yrittämistä. Lopuksi hän vielä huomautti, että hän ei millään tavoin tahdo sanoa pahaa hotellivieraistaan, mutta viisainta olisi kuitenkin pitää huoneen ovi aina poissaollessa suljettuna. Sen kyllä olin tehnyt käskemättäkin, ja täällä se näytti olleen varsin tarpeen, kuten myöhemmin tulin huomaamaan.

Aterian jälkeen raukaisi häntä kovasti, ja hän sulkeutui huoneeseensa levolle. Minä menin samoin omaani, mutta heti jälessäni tuli sinne toinen niistä sirkusryssistä ja pyysi, että kirjoittaisin saksankielisen anomuksen poliisideparttementtiin, jotta hän saisi pidennettyä oleskeluaikaa, kun hänen laivansa lähtee vasta kahden viikon kuluttua. Hikoiltuani tuokion sain anomuksen laadituksi, eikä siitä puuttunut muuta kuin allekirjoitus. Mutta se oli vaikea tehtävä. Kirjoitettuani hänelle nimensä mallin, sai hän väännetyksi vähän samantapaisia koukeroita anomukseen, joka nyt oli valmis jätettäväksi asianomaiseen paikkaan. Sitten kysyi hän, enkö lainaisi hänelle 2 guilderiä, kun hän saa rahaa poliisidepartementista vasta huomenna. Anomuksessa oli nimittäin pyydetty myös rahallista avustusta. Sanoin rahojeni olevan myös kohtapuoleen vallan renonssissa eikä niistä riitä lainattavaksi, ja lähden jo ylihuomenna pois, jotapaitsi sen huomenna saatavan poliisidepartementin avustuksen laita lienee niin ja näin, kun ei sinne vielä ole jätetty anomustakaan; mutta hänhän voisi lainata joltakin täälläasuvalta, joka joutaa odottamaan.

En kerinnyt vielä lukita ovea hänen jälkeensä, kun huoneeseeni astui koputtamatta hotellissa asuva puolalainen. Hän katseli hetken ympärilleen, kysyi, mitä minä hommaan, ja kävi sitten sänkyyni pitkälleen. — Pieni esittely lienee ensin tarpeen. Hän oli jo keski-ijän sivuttanut mies, kertoi Saksassa ja Puolassa olleensa kapellimestarina — muuten virka, jonka useimmat tapaamani henkilöt omaksuivat entiseksi toimekseen. — Sitten hän ei kertonut sen enempää elämästään muuta kuin että tuli tänne, ja on nyt jonkun orkesterin palveluksessa, mutta ei sanonut, mitä instrumenttia osaa soittaa. Isäntä tiesi sen ja kertoi hänen elättävän itseään nuotteja jäljentämällä, ja olinkin pari kertaa nähnyt hänen istuvan huoneensa kuistilla nuottipinkka ja mustepullo edessään.

Tämä oli nyt jo ainakin neljäs kerta kolmen päivän aikana, kun hän tuli huoneeseeni ja kävi sänkyyni ettoneelle. Viime käynnilläni olin tehnyt asiaa kaupungille ja maininnut siitä hänelle. Hän sanoi odottavansa minua huoneessani, mutta minä sanoin, että hän voi yhtä hyvin odottaa omassa huoneessaan, sillä minä panen oven lukkoon. Nyt tein saman tempun ja sain hänet siten poistumaan.

Tuli viimeinen päivä, jonka vietin näillä saarilla ja valmistausin lähtemään laivalle. Tavarani olivat pakatut ja lukitut, mutta istuuduin vielä kirjoittamaan erästä kirjettä. Puolalainen seisoi vieressä ja katseli — hän lupasi muuten tulla saattamaan laivalaiturille. Silloin tuli tilaamani auto, minä nakkasin täytekynäni pöydälle ja kiiruhdin maksamaan isännälle laskuni puolalaisen jäädessä huoneeseeni. Kun hetken kuluttua palasin, oli puolalainen hävinnyt ja täytekynäni samoin. Sanoin asiasta isännälle, ja etsimme koko hotellin, mutta puolalaista ei löytynyt kaikkein yksityisimmästäkään osastosta, hän oli kuin poispuhallettu maan päältä. — Luuleeko kukaan, että hän tuli laivalle ottamaan jäähyväisiä?

Myös isäntä ja itävaltalainen yliluutnantti olivat useampaan kertaan pyytämättäni tai kehoittamattani luvanneet tulla kanssani vähän ajelemaan ja saattamaan minua laivalaiturille — sinne oli näet 4 kilometrin matka. Mutta kun lähtiessäni kävin huomauttamassa, että autossa on kyllä tilaa, jos haluavat tulla, niin he kohteliaasti pyysivät anteeksi, että heillä on pokeri juuri alussaan, eikä sitä voi millään keskeyttää. Minä annoin mielelläni anteeksi.

Kaiken näkemäni perusteella en voi muuta kuin todeta, etten missään siirtomaissa ole nähnyt niin paljon valkoisen rodun roska-ainesta kun Hollannin Intiassa. He ovat suoraan sanoen kaikki joko enemmän tai vähemmän hulluja. Minun siellä ollessani tuli eräs aivan ratkihulluksi ja oli vietävä sairaalaan. Ja syyt tähän ovat varsin helposti löydettävissä: useimpien mieltä näyttää painavan menneisyys, ilmasto on myrkyllisen kuuma, ja kolmanneksi viljellään viinaksia vallan tuhottomasti.