VELJEKSET

He marssivat riviss‰ rinnakkain ja olivat niin yhdenn‰kˆiset, ett‰ paikalla tunsi heid‰t veljeksiksi: kummallakin hiukan karkeat, voimakkaat kasvonpiirteet, samat siniset silm‰t ja vaalea, pehme‰ tukka. Eron huomasi vain siin‰, ett‰ nuorempi oli pitempi ja hartevampi ja terveenpunakka, kun taas vanhemman kasvot olivat kalpeat ja niiss‰ oli viel‰ aivan kuin k‰rsittyjen tuskien j‰lki‰.

Oikeastaan olisi heid‰n v‰liins‰ kuulunut pari miest‰, mutta he olivat omin luvin asettuneet rinnakkain, ja kun kapteeni oli yst‰v‰llinen mies, h‰n ei ollut sit‰ huomaavinaan.

Jo silloin kun tuli ‰kkin‰inen k‰sky l‰hte‰ sotan‰ytt‰mˆlle ja t‰ytyi j‰tt‰‰ vanha, sairas ‰iti kotiin, he olivat kumpikin itsekseen p‰‰tt‰neet suojella toisiaan kaikissa vaaroissa. Sill‰ vaikkeiv‰t he koskaan siit‰ puhuneet, he rakastivat syd‰mellisesti toisiaan. Tosin pienen‰ toisinaan oli tullut riitaakin, kun vanhempi tahtoi pit‰‰ ylivallan, niinkuin kaikki vanhemmat veljet maailman alusta alkaen ovat tehneet! Mutta auta armias, jos joku rohkeni tehd‰ pahaa pikku veljelle! Vanhempi olisi sellaisissa tapauksissa mennyt nuoremman puolesta vaikka suoraan kuolemaan.

Ainoa onni olikin, ett‰ he saivat olla rinnakkain. He puhuivat usein kodista ja ‰idist‰ — ja voivat monella tavalla auttaa toisiaan. Milloin vanhempi oli kovin uupunut pitkist‰ marsseista, kantoi nuorempi osan h‰nen kantamuksestaan; toinen taas luovutti osan ruoastaan, sill‰ pieni annos ei mitenk‰‰n tahtonut riitt‰‰ nuoremman perin pohjin terveelle, rotevalle ruumiille; jos toinen vilustui, antoi toinen osan alusvaatteistaan. Ja kun vanhempi ensimm‰isess‰ taistelussa haavoittui jalkaan j‰‰den tiedottomana taistelutanterelle, juoksi nuorempi ankarasta luotisateesta huolimatta takaisin ja kantoi h‰net sidontapaikalle. T‰m‰n haavan johdosta vanhempi viel‰kin hiukan ontui.

Annettiin pys‰htymismerkki ja k‰skettiin syˆd‰ viimeinen mukanaoleva muona-annos. Sen j‰lkeen piti alkaa hyˆkk‰ys…

Oli raskas, sumuinen ilma. Maa oli pehme‰ ja lokainen; miesten jalkineet olivat m‰r‰t ja painavat anturoihin tarttuneesta savesta — ja he olivat v‰syneit‰, ‰‰nettˆmi‰ ja alakuloisia.

Veljekset istuivat lokaisessa maassa hiukan erill‰‰n muista ja sˆiv‰t ‰‰nettˆmin‰.

Vanhempi katsoi puolittain salaa, miten innokkaasti nuoremman voimakkaat leuat jauhoivat; h‰nen leip‰palansa pieneni arveluttavan nopeasti — ja toisessa k‰dess‰ h‰n piteli rasiaa, jossa oli hiukan s‰ilˆtty‰ lihaa, mutta siit‰ h‰n otti silloin t‰llˆin vain pienen murusen.

Vanhempi leikkasi leip‰palansa kahtia ja ojensi toisen puolen veljelleen sanoen:

— Ota sin‰ t‰m‰.

— En min‰ ota … syˆ nyt vain itse, esteli nuorempi.

— ƒl‰ nyt siin‰… kyll‰ min‰ n‰en, ett‰ sinun on kova n‰lk‰, eik‰ minulle maistu ollenkaan…

Nuorempi hymyili hiukan, aivan kuin olisi sanonut: kyll‰ min‰ sinut tunnen, veli! Ja h‰nen silm‰ns‰ s‰dehtiv‰t kiitollisuudesta, kun h‰n katsahti veljeens‰ ja sanoi:

— Mutta sinun t‰ytyy sitten ottaa t‰m‰ liha.

— Enh‰n min … mit‰ sitten itse syˆt…

— Sinun t‰ytyy ottaa! Kun et ole viel‰ oikein tervek‰‰n… H‰n otti sormiensa v‰liin pienen lihamurenen, ojensi loput veljelleen ja lis‰si reippaasti:

— Enk‰ min‰ mokomista hippeist‰ v‰lit‰k‰‰n — mutta leip‰ se poikaa on!

Vanhempi kyll‰ tiesi miten paljon toinen piti lihas‰ilykkeest‰ — ja he hym‰htiv‰t kumpikin. Ja heid‰n hymyns‰ oli niin valoisaa ja kaunista — niinkuin ei olisikaan mit‰‰n sotaa, eiv‰tk‰ he odottaisikaan hyˆkk‰ysk‰sky‰, joka vie sadat, tuhannet ihmiset kuolemaan…

Vanhempi otti s‰ilykepurkin vastaan ja nuoremman valkeat hampaat iskiv‰t peloittavalla voimalla uuden leip‰palan kimppuun. Vanhempi katsoi ihaillen veljens‰ voimakasta vartaloa ja pahoitteli mieless‰‰n sit‰, kun t‰m‰ miltei yhten‰‰n sai kokea n‰lk‰‰. Kun h‰n oli syˆnyt s‰ilykkeen j‰‰nnˆkset, h‰nell‰ oli viel‰kin j‰ljell‰ pieni leiv‰npala.

— Ota t‰m‰ viel‰ … en viitsi n‰in pient‰ laukkuunkaan panna, h‰n sanoi ja ojensi sen veljelleen.

T‰m‰ aikoi ensin syˆd‰ sen, mutta pistikin sen laukkuunsa ja sanoi:

— Saat sen t‰‰lt‰, jos sinun tulee n‰lk‰. Ei sit‰ tied‰, milloin ruokaa saadaan…

H‰n katsahti veljeens‰ valoisalla, l‰mpim‰ll‰ katseellaan ja lausui hetken kuluttua hiljaa:

— Kyll‰ sin‰ sent‰‰n tulit liian aikaisin pois sairaalasta. Olet viel‰ niin huonon n‰kˆinenkin…

— Kun l‰‰k‰ri kerran sanoi, ett‰ jalka on terve, niin kai h‰n sen sitten paremmin tiet‰‰, vastasi vanhempi hieman katkeranivallisesti. Hetken kuluttua h‰n lis‰si reippaasti:

— No, kyll‰ min‰ sent‰‰n jaksan…

Tuli pitk‰ ‰‰nettˆmyys. Jostakin edemp‰‰ vain kuului tykkien jyskett‰ — ja kaikki katselivat sinnep‰in ‰‰nettˆmin‰ ja hiljaisina, niinkuin olisivat ajatelleet, milloin heid‰n vuoronsa on kaatua…

— Mitenk‰h‰n se ‰itiparka siell‰ jaksanee…? puhui nuorempi kuin itsekseen lokaiseen maahan tuijottaen.

— Seh‰n ik‰vint‰ onkin, kun h‰nelle ei j‰‰nyt juuri mit‰‰n…

— Kun se l‰htˆk‰skykin tuli niin kovin ‰kki‰…

— Niin, niin, p‰‰tteli vanhempi.

H‰n ryk‰isi kummallisesti pari kertaa, niinkuin h‰nen kurkussaan olisi ollut jotakin, ja h‰nen ‰‰nens‰ oli matala ja hiljainen, kun h‰n lis‰si:

— Mit‰s siin‰ eilisess‰ kirjeess‰ oikein olikaan…? Jos lukisit sen, koska t‰ss‰ on aikaa.

Nuorempi kyll‰ tiesi, ett‰ toinen muisti tuon lyhyen kirjeen, mutta ‰idin kirjeiden lukeminen oli heille ik‰‰n kuin pieni juhlahetki. He voivat miltei n‰hd‰, miten h‰n yksin vanhana ja ryppyisen‰ istuu kotimˆkiss‰… Tupa tulee h‰m‰r‰ksi, mutta h‰n ajattelee vain heit‰ — ja vihdoin, kun on aivan pime‰, h‰n havahtuu kuin unesta, sytytt‰‰ vanhan lampun, asettaa silm‰lasit nen‰lleen ja alkaa vapisevin k‰sin kirjoittaa…

H‰n kaivoi poveltaan kirjeen ja alkoi hiljaa, liikutuksen vallassa lukea:

"Rakkaat lapset!

En ole saanut teilt‰ pitk‰‰n aikaan kirjett‰ ja minulla on niin levoton olo ja ik‰v‰… P‰iv‰t ovat muuttuneet niin kovin pitkiksi ja yˆtkin… No ei se mit‰‰n, kun te, rakkaat poikani, vain pian tulisitte takaisin… Se reumatismi on minua taas viime aikoina vaivannut, mutta ei se mit‰‰n, kun te vain olisitte terveit‰… Min‰ l‰het‰n teille kummallekin uudet villasukat… Koettakaa nyt v‰ltt‰‰ vaaraa … kai se on Jumalankin tahto … sill‰ mihin min‰ sitten menisin jos te, pienet poika parkani kuolisitte…"

— Riveihin! kuului samassa hillitty, mutta kuuluva huuto, ja mies pani kirjeen uudelleen poveensa.

Hetken kuluttua l‰hti koko rykmentti marssimaan sumussa h‰‰mˆtt‰v‰‰ mets‰‰ kohden.

He olivat marssineet yht‰ mittaa kaksi tuntia, kun ‰kki‰ kuulivat lentokoneen surinaa yl‰puoleltaan. Se oli vihollisen lentokone — sen he ehtiv‰t n‰hd‰ ja kaikki ymm‰rsiv‰t, ett‰ jos se p‰‰see pakenemaan, viem‰‰n sanan tykistˆlle, he joutuvat suureen vaaraan.

Ennenkuin ehdittiin edes komentaa, olivat kaikki kiv‰‰rit kohonneet ylˆsp‰in, ja kun ampumisk‰sky kuului, ne r‰isk‰htiv‰t kuin itsest‰‰n; ne r‰tisiv‰t hetken hurjan nopeasti ja hermostuneesti — turhaan! Lentokone oli liian korkealla ja meni niin kovaa vauhtia, etteiv‰t he saaneet sit‰ vahingoitetuksi. Suuren petolinnun lailla, joka pakenee saalis kynsiss‰‰n, se lensi hurjasti eteenp‰in ja katosi sumuun…

— Mitenk‰h‰n nyt k‰ynee…?

Er‰s laiha, v‰syneen n‰kˆinen mies lausui sen miltei kuiskaten, mutta kaikkien mieliss‰ kyti tuo sama kysymys.

Kun he olivat noin kymmenen minuuttia levottomina marssineet eteenp‰in, kuului ‰kki‰ kranaatin ulvonta, se r‰j‰hti heid‰n takanaan — ja vasta sen j‰lkeen kuului kumea tykinlaukaus paljon l‰hemp‰‰ kuin ennen; lentokone oli tehnyt teht‰v‰ns‰…

Pian alkoi ammuksia lennell‰ yh‰ tihe‰mp‰‰n, jokin srapnelli r‰j‰hti heid‰n yl‰puolellaan … ja heti sen j‰lkeen ‰‰rettˆm‰n suuri ammus aivan rivien edess‰; sen ilmanpaine ja sirut tappoivat heti viisi miest‰ ja kymmenkunta haavoittui…

— Nyt ne alkavat niill‰ kirotuilla mˆrss‰reill‰‰n…

Voimaton viha ja kauhu kuvastui tuossa huudahduksessa — ja se tarttui kaikkiin. He tunsivat itsens‰ niin kovin avuttomiksi, kun ei edes tiennyt, miss‰ vihollinen oli.

Ammuksia alkoi sataa yh‰ nopeammin. Ne r‰j‰htiv‰t milloin edess‰, milloin takana, milloin taas miesjoukossa. Kokonaiset pilvet lokaa r‰isk‰hti ilmaan ja maahan tuli syvi‰ kuoppia, jotka alkoivat heti t‰ytty‰ likaisella vedell‰.

Jossakin sivulla r‰j‰hti taas kranaatti ihmisjoukossa: kuului vihlovia tuskanhuutoja, sekasortoista h‰lin‰‰ ja er‰s haavoittunut hevonen kiiti kuin hullu pienen matkaa ja syˆksyi sitten nurinniskoin maahan.

— Eiv‰tkˆ meik‰l‰iset jo ala ampua…? kuului taas vapiseva, miltei vaikeroiva ‰‰ni.

— Ehk‰ ne pyrkiv‰t parempaan paikkaan, puhui toinen lohduttaen. Mutta sama levottomuus ja pelko kuvastui h‰nenkin ‰‰ness‰‰n.

Silloin kuului komentosana, ja paikalla he h‰t‰‰ntynein‰ l‰htiv‰t juoksemaan eteenp‰in. Mutta pian he alkoivat raskaasti huohottaa; heid‰n silmiss‰‰n h‰m‰rsi, ohimoissa jyskytti kuin vasaralla nakuttaen ja heid‰n hikisill‰, kalpeilla kasvoillaan oli kauhun ilme…

Taas leimahti sokaiseva, keltaisenpunainen liekki, maa vavahti kauheasta r‰j‰hdyksest‰, loka ja kranaatinsirpaleet singahtivat kaikkialle — ja se komppania, jossa veljekset olivat, peittyi miltei kokonaan sakeaan, tukahduttavaan savupilveen…

— Aleksander!

Tuo vihlova huuto sattui vanhempaan veljeen viel‰ ankarammin kuin kranaatin r‰j‰hdys. H‰n oli vaistomaisesti syˆks‰ht‰nyt eteenp‰in, kun kranaatti ulvahti, kaatui suulleen maahan ja selvisi siten vain mustelmilla…

Huudon kuullessaan h‰n nousi puoliksi pyˆrtyneen‰ ja syˆksyi umpim‰hk‰‰n ‰‰nen suuntaan. H‰n oli tukehtumaisillaan savuun, h‰n kompastui elottomiin j‰seniin ja tunnusteli murskatuita, viel‰ v‰r‰htelevi‰ kasvoja — turhaan. H‰n huuteli velje‰‰n, mutta kukaan ei vastannut. Lopulta h‰n kauempana n‰ki jotakin h‰‰mˆtt‰v‰n savun seassa, h‰n syˆksyi sinne — ja koettelemalla h‰n tunsi veljens‰ kasvot ja pehme‰n tukan…

T‰m‰ makasi sel‰ll‰‰n maassa, h‰nen toinen k‰tens‰ oli palanut ja savustunut aivan sysimustaksi ja toinen jalka muistutti jotain verist‰ massaa… H‰nen kasvonsa olivat kuolemankalpeat, silm‰t sulkeutuneet — ja k‰he‰sti ‰hkyen h‰n aukoi yht‰ mittaa suutaan kuin maalle vedetty kala…

Kaikki tuntui pyˆriv‰n vanhemman veljen silmiss‰; h‰n vaipui maahan veljens‰ viereen — mutta ‰kki‰ h‰n h‰tk‰ht‰en hyp‰hti ylˆs: h‰nen k‰tens‰ oli sattunut johonkin l‰mpim‰‰n, hˆyry‰v‰‰n… Kranaatinsirpale oli repinyt auki veljen vatsan…

H‰n oli aina vaarankin hetkell‰ ollut toiminnan mies, mutta t‰m‰ oli liikaa — h‰n oli kuin tolkuton… Kuin unessa h‰n kuuli, ett‰ oma tykistˆ oli ruvennut kiivaasti ampumaan, mutta h‰n ei kiinnitt‰nyt siihen sen enemp‰‰ huomiota. Ja jos h‰nt‰ olisi k‰sketty seuraamaan komppaniaansa, tai koeteltu pakottaa l‰htem‰‰n — niin el‰v‰n‰ h‰n ei olisi paikaltaan poistunut…

Haavoittuneen leuka alkoi kovasti vavista, h‰n aukaisi silm‰ns‰ ja n‰ytti tahtovan sanoa jotakin, mutta kieli oli suussa niin kankeana, ettei h‰n voinut lausua sanaakaan. H‰nen kasvonsa v‰‰ristyiv‰t, h‰n puri kirskahtaen hampaansa yhteen ja samalla alkoi h‰nen suustaan pursuta verta: h‰n oli tuskissaan purrut rikki kielens‰… Ja yh‰ kiristellen hampaitaan h‰n tuijotti veljeens‰. H‰n ponnisteli sanoakseen jotakin, mutta ei voinut… Pitk‰n ajan kuluttua h‰n vihdoin k‰he‰sti korisi:

— Ammu minut…

Vanhempi s‰ps‰hti. H‰n oli rakastanut velje‰‰n enemm‰n kuin ket‰‰n; tuo rakkaus oli syntynyt jo lapsena yhteisiss‰ k‰rsimyksiss‰ ja lujittunut yh‰ el‰m‰n ankarassa taistelussa. Ja h‰nenkˆ pit‰isi nyt ampua veljens‰… H‰n lyyhistyi kokoon purskahtaen rajuun itkuun ja painoi huulensa veljen verisi‰ huulia vasten, sopertaen katkonaisesti:

— Veljeni … veljeni … veljeni…

Ehe‰ll‰ k‰dell‰‰n tarttui onneton h‰nen k‰teens‰ ja puristi sit‰ uskomattomalla voimalla. Ja h‰n tunsi, ett‰ veli tuolla kuolemantuskasta vapisevalla puristuksella tahtoi lohduttaa h‰nt‰. Kuolevan hampaat aukenivat kiristyksest‰‰n, leuka alkoi taas suonenvedonomaisesti vavahdella ja vihdoin h‰n kuiskasi korisevalla ‰‰nell‰:

— Tervehd‰ … ‰iti‰…

Sitten h‰n menetti tajuntansa.

Vanhempi veli istui kauan kranaattien myllert‰m‰ss‰ savessa ja tuijotti noita sinisenkalpeita, vavahtelevia kasvoja. H‰nen ymp‰rill‰‰n kuului joitakin valituksia, tykkien jyske oli kiihtynyt ‰‰rimmilleen, konekiv‰‰rit s‰risiv‰t raivoisasti, sumuinen ilma aivan v‰risi tuosta huumaavasta pauhusta mutta h‰n vain istui ja piteli tuota tuskasta tempoilevaa k‰tt‰ ja h‰nest‰ tuntui pitk‰t ajat silt‰, ett‰ kaikki oli vain hirmuista unta…

Silloin h‰n muisti taas veljens‰ pyynnˆn ja v‰r‰hti — niinkuin jokin kylm‰, hirve‰ koura olisi ‰kki‰ taittunut h‰nen syd‰meens‰. Ei — h‰n ei voi sit‰ tehd‰…

Mutta viel‰ kauheampi oli katsella veliraukan tuskia, h‰nen hiiltynytt‰ k‰tt‰‰n ja sinert‰vi‰, v‰‰ntyneit‰ kasvojaan, joilla viel‰ ‰sken s‰teili nuoruus, terveys ja voima. H‰nen sormensakin sinisine kynsineen n‰yttiv‰t kuolleen sormilta, ja kuitenkin h‰n alkoi hourailla.

— Auta! h‰n parkaisi tuskin ymm‰rrett‰v‰sti. Tuo musta koira syˆ minut. Se on jo syˆnyt jalkani…

— Siell‰kˆ sin‰ nyt olet, veli parka, kuiskasi vanhempi aivan ‰‰neen.

H‰nen mieleens‰ muistui niin el‰v‰sti tuo tapaus heid‰n lapsuudestaan. Kun is‰ oli kuollut, heid‰n t‰ytyi l‰hte‰ kerjuulle, ja er‰‰n talon pihalla hyˆkk‰si suuri, kiukkuinen koira heid‰n kimppuunsa ja puri pienemp‰‰ s‰‰reen. Syd‰nt‰s‰rkev‰sti huutaen h‰n lˆi koiraa kepill‰, mutta se olisi repinyt h‰netkin, ellei ihmisi‰ olisi tullut apuun.

Miten he itkiv‰tk‰‰n silloin — h‰n oli aivan suunniltaan, kun veri pursui pikku veikon s‰‰rest‰ … l‰pi valkean sukan — jotka ‰iti oli saanut lahjaksi…

— Oh… nyt se repii minut! ‰hkyi taas onneton; h‰n alkoi korista ja tempoa entist‰ kamalammalla tavalla…

Mielettˆm‰n‰ hyp‰hti vanhempi veli ylˆs ja juoksi umpim‰hk‰‰n pois, p‰‰st‰kseen n‰kem‰st‰ ja kuulemasta.

Mutta kun h‰n n‰ki vett‰ er‰‰ss‰ kuopassa, juolahti h‰nen mieleens‰ uusi ajatus: h‰n kostutti nen‰liinansa ja toi sen veljen otsalle.

V‰hitellen t‰m‰ alkoi taas n‰ytt‰‰ elonmerkkej‰; aukaisi lopulta silm‰ns‰ ja sopersi kankeasti:

— Mikset auta…?

Kauhea taistelu kuvastui vanhemman kasvoilla. H‰n oli aivan harmaankalpea ja v‰‰nteli k‰si‰‰n. Mutta veljen tuntemattomassa ‰‰ness‰, tuossa siet‰m‰ttˆm‰n ter‰v‰ss‰, verest‰v‰ss‰ katseessa kuvastui niin sanomaton tuska, rukous ja moite, ettei h‰n voinut sit‰ kest‰‰; h‰n ymm‰rsi, ett‰ h‰nen t‰ytyi… H‰n tarttui veljen ehe‰‰n k‰teen ja ‰nkytti aivan kuin puolustautuen:

— Min‰ teen sen…

Taas h‰n tunsi tuon vavahtelevan puristuksen. Ja vain ‰‰rimm‰isin ponnistuksin kuolevan onnistui katkonaisesti kuiskata:

— Hyv‰sti … rakas … veli.

Mutta h‰nen sammuvassa katseessaan loisti viel‰kin kiitollisuus ja rakkaus…

Kun h‰n oli hetken ollut tiedottomana, h‰n alkoi taas hourailla. Ja kun h‰n v‰‰ntelehti ruhjotulla ruumiillaan, tarttui vanhempi veli kiv‰‰riins‰… Mutta viel‰ kerran h‰n heitti sen luotaan, niinkuin se olisi polttanut h‰nen k‰si‰‰n. Ja h‰n n‰ytti mielipuolelta, kun h‰n siin‰ polvillaan tuijotti veljens‰ j‰‰nnˆksi‰ ‰hkyen kuin kuoleva el‰in.

Miten hartaasti h‰n odottikaan kuolemaa! Multa yh‰ vavahteli k‰si, yh‰ kuului katkonaisia sanoja, ja nuo kauheat korisevat hengenvedot viilsiv‰t h‰nen syd‰nt‰‰n ja kylm‰t v‰reet puistattivat h‰nen ruumistaan. Vihdoin h‰n sieppasi uudelleen kiv‰‰rins‰ — ja sitten kuului yksin‰inen laukaus…

Lyhyt syysp‰iv‰ alkaa jo h‰m‰rt‰‰, mutta h‰n on yh‰ polvillaan maassa pidellen veljens‰ kylm‰‰ k‰tt‰ omassaan. H‰n muistelee heid‰n lapsuuttaan, yhteisi‰ leikkej‰‰n ja retki‰‰n…

Tykkien jyske on h‰ipynyt yh‰ kauemmaksi, mutta h‰n tuijottaa vain noita lumivalkeita kasvoja, jotka ovat niin rauhalliset ja liikkumattomat. H‰n muisti aivan selv‰sti, mink‰ n‰kˆinen veli oli ollut kaksivuotiaana… Silloin oli kotona viel‰ lehm‰kin — ja poika kulki lihavana ja punaposkisena ‰idin kintereill‰ ja vaati yht‰ mittaa kovalla ‰‰nell‰ maitoa. Ja nyt — nyt h‰n ei en‰‰ koskaan pyyd‰ mit‰‰n…

Kun pimeys alkoi tulla yh‰ sakeammaksi, h‰n nousi ylˆs. Ja er‰‰n kaatuneen sotilaan vyˆst‰ h‰n otti pienen lapion ja alkoi kuumeisella kiireell‰ kaivaa hautaa; se valmistuikin pian, sill‰ maa oli aivan pehme‰t‰. Sitten h‰n nosti veljens‰ ruumiin j‰‰nnˆkset sinne ja tarttui uudelleen lapioonsa…

Mutta kun h‰nen piti heitt‰‰ tuota m‰rk‰‰ savea veljens‰ ruumiille, h‰n pys‰htyi ja seisoi hetken liikkumattomana. H‰n kaivoi laukustaan puhtaan pyyheliinan ja peitti sill‰ kuolleen kasvot; h‰n ker‰si s‰rkyneen pyˆr‰n palasia ja rikkoutuneen laatikon lautoja ja latoi niist‰ veljen p‰‰n ymp‰rille suojuksen — ettei m‰rk‰ loka p‰‰sisi h‰nen kasvoilleen…

Yritt‰ess‰‰n peitt‰‰ veljens‰ vartaloa h‰nen vaatteittensa j‰‰nnˆksill‰ — sattui h‰nen k‰teens‰ veren tahraama paperi. H‰n katsoi tarkemmin ja huomasi verenkin l‰vitse suuria, koukeroisia kirjaimia…

Hirve‰ tuska v‰‰risti h‰nen kasvonsa ja tarttui h‰nen syd‰meens‰ kuin verenhimoinen peto uhriinsa — h‰n ei ollut muistanut kaikkea…

H‰n tuijotti kauan lokaiseen hautaan, jonka pohjaan oli jo kokoontunut vett‰… Kerran h‰n tarttui p‰‰h‰ns‰kin ja mutisi hiljaa ja k‰he‰sti:

— Niin — mit‰ kirjoitan ‰idille…?

H‰m‰r‰ muuttui l‰pitunkemattomaksi pimeydeksi. Tuuli alkoi kohista l‰heisess‰ metsikˆss‰ hiljaa ja salaper‰isesti kuin joidenkin j‰ttil‰isolentojen hillitty hengitys… Ja muutamat raskaat pilvenlonkareet liiteliv‰t aivan matalalla mustina ja ‰‰nettˆmin‰ kuin ‰‰rettˆm‰n suuret yˆlepakot…

Mutta h‰n vain istuu ja tuijottaa veljens‰ ruumista, jonka hahmon viel‰ vaivoin erottaa mustan haudan pohjalta… H‰nen p‰‰ns‰ on painunut voimattomasti rintaa vasten ja k‰dess‰‰n h‰n pitelee verentahraamaa paperilappua, jossa on suuria koukeroisia kirjaimia… H‰n huokaa raskaasti ja h‰nen huulensa kuiskaavat hiljaa:

— ƒiti parka…