SISARUKSET

Sateen j‰lkeen oli tullut ihana p‰iv‰. Aurinko paistoi l‰mpim‰sti, kedot helottivat kirkkaanvihrein‰, ja ilma oli t‰ynn‰ ruohojen ja moniv‰risten kukkien tuoksua.

Mutta pikku mˆkiss‰ vallitsi alakuloinen mieliala. Is‰ oli sodassa, eik‰ ‰iti ollut moneen viikkoon saanut mit‰‰n tietoja h‰nest‰ — ja nyt h‰n oli aivan sairas surusta. Kaiken lis‰ksi oli kova puute. Kotona oli tosin viisitoistavuotias tyttˆ ja nelj‰toistavuotias poika, mutta hek‰‰n eiv‰t voineet mit‰‰n ansaita, kun maa oli vihollisen hallussa.

ƒiti nousi vaivalloisesti istumaan vuoteessaan. H‰nen kasvonsa olivat laihat ja kalpeat, silm‰t tuijottavat, ja h‰n puhui heikolla ‰‰nell‰:

— Lapset, menk‰‰ mets‰‰n katsomaan, olisivatko marjat jo kypsyneet. Saataisiin edes marjakeittoa…

— Niin, tulepas vain! huudahti poika reippaasti. Menn‰‰n pian!

H‰nen sisarensa, kaunis, verev‰ tyttˆ, katsahti ‰itiin ja sanoi hiukan ep‰rˆiden:

— Mutta jos siell‰ on sotilaita…

— ƒl‰ yht‰‰n pelk‰‰! Tulenhan min‰ mukaan! sanoi poika leikillisesti ja tarttui sisarensa k‰sivarteen.

ƒiti koetti hymyill‰ pojan sanoille ja puhui lohduttaen:

— Ei suinkaan niit‰ mets‰ss‰ ole… Kyl‰ss‰h‰n ne majailevat.

Ja reippaasti sisarukset l‰htiv‰t l‰heiseen mets‰‰n.

Siell‰ oli viel‰ ihanampaa kuin tasangolla. Puiden lehdill‰ kimaltelivat vesihelmet kuin kristallit, koko mets‰ tuntui tuoksuillaan ja v‰reill‰‰n iloitsevan kauan odotetusta sateesta — ja lintujen laulu helkkyi moni‰‰nisen‰, ihanana kuorona…

Ja miten paljon marjoja! Poika huudahti ilosta ja kutsui sisarensa er‰‰seen paikkaan, joka oli aivan punaisena marjoista. He laskeutuivat polvilleen ja poimivat molemmin k‰sin niin paljon kuin ehtiv‰t. Poika hymyili itsekseen ja sanoi hiljaa ja iloisesti:

— Nyt ‰iti varmaan ilostuu!

— Niin — kunhan is‰ vain tulisi kotiin! vastasi tyttˆ ja huokasi.

Mutta marjoja oli niin paljon, ett‰ h‰nkin unohti ik‰v‰n todellisuuden. He olivat niin innostuneita, etteiv‰t huomanneet mit‰‰n, ennen kuin kuulivat karkean, murteellisen ‰‰nen:

— Hyv‰‰ p‰iv‰‰, kaunis tyttˆ!

Sisarukset hyp‰htiv‰t pel‰stynein‰ seisoalleen ja huomasivat takanaan seisovan kaksi suurikokoista, raa'ann‰kˆist‰ vihollissotilasta. N‰m‰ hymyiliv‰t hiukan ja heid‰n silm‰ns‰ kiiluivat kummallisesti.

Toinen, jolla oli paksut huulet ja pyˆre‰t, ulkonevat silm‰t, l‰heni tyttˆ‰ omituisin hiipivin askelin — aivan kuin saalista vaaniva peto, ja h‰nen k‰he‰ ‰‰nens‰ vapisi hiukan:

— Anna maistaa marjojasi, tyttˆ…

Mies tuli niin l‰helle, ett‰ tyttˆ tunsi h‰nen kuuman henk‰yksens‰ kasvoillaan; h‰n ojensi pelokkaasti marjakorinsa sotilaalle.

Mies ei maistanutkaan marjoja, vaan tuijotti yh‰ tyttˆˆn. Ja jollakin naisellisella vaistollaan tyttˆ tunsi, ett‰ h‰nt‰ uhkasi kauhea vaara — tuntui aivan kuin jokin kylm‰ ja niljakas olisi l‰hestynyt h‰nt‰… H‰nen j‰senens‰ alkoivat vavista, kasvot muuttuivat aivan kalpeiksi — ja ‰kki‰ h‰n l‰hti kaikin voimin juoksemaan pakoon.

Mutta niinkuin n‰lk‰inen peto syˆksyi sotilas h‰nen j‰lkeens‰. Muutamilla pitkill‰ loikkauksilla h‰n saavuttikin tytˆn, tarttui suurella kourallaan t‰m‰n hentoon olkap‰‰h‰n ja ‰r‰hti voitonriemuisesti:

— Vai niin! Vai pakoon…

Tytˆn suusta tunkeutui syd‰nt‰s‰rkev‰ kirkaisu — niinkuin olisi j‰nis parahtanut tuntiessaan suden hampaat kurkussaan…

Poika alkoi myˆs huutaa, mutta silloin toinen l‰hti juoksemaan h‰nen j‰lkeens‰ karjuen:

— Oletko vaiti, taikka tapan sinut!

Poika ponnisti kaikki voimansa, eik‰ sotilas saavuttanut h‰nt‰, vaan palasi takaisin.

H‰n juoksi viel‰ pienen matkaa, mutta sitten h‰nen korviinsa sattui taas sisaren vihlova h‰t‰huuto ja h‰n k‰‰ntyi takaisin. H‰n nousi pienelle kukkulalle ja se mit‰ h‰n sielt‰ n‰ki, oli niin kauheata, ett‰ h‰n miltei j‰hmettyi…

Sisar oli paiskattu maahan, toinen roistoista piti kiinni h‰nen k‰sist‰‰n ja painoi h‰nen suutaan. Ja toinen… Oh…!

Pojan kasvot muuttuivat kuolemankalpeiksi ja h‰nen j‰senens‰ tuntuivat niin hervottomilta, ett‰ h‰n vaipui polvilleen. Sisko parka taisteli ep‰toivoisesti, toisinaan kuului tukahtunut, koriseva huuto ja pari kertaa vilahti h‰nen valkea jalkansa — aivan kuin suuri k‰‰rme olisi kiertynyt pienen linnun ymp‰rille, joka ep‰toivoisesti pyristelee vastaan… Pojan kurkusta tunkeutui taas vaistomaisesti hurja kiljaisu, johon kaiku moninkertaisesti vastasi.

Toinen sotilas hellitti sisaren k‰sist‰ ja hyp‰hti ylˆs. H‰n katseli vaanien ymp‰rilleen ja huomattuaan pojan h‰n sieppasi kiv‰‰rins‰ ja t‰ht‰si t‰t‰. Mutta poika ehti heitt‰yty‰ maahan; sitten h‰n juoksi nopeasti alas kukkulalta ja piiloutui suuren kiven taakse.

Taas kuului sisaren avunhuuto, mutta se tuntui heikommalta ja tukahtuneemmalta kuin ‰sken. Sotilas ilmestyi kukkulalle t‰hystellen joka taholle, mutta kun ei n‰hnyt ket‰‰n, kiiruhti juosten takaisin.

Poika makasi kiven takana raskaasti huohottaen ja tuijotti himmein silmin sinne, mist‰ silloin t‰llˆin kuului yh‰ heikkenev‰ huuto…

Silloin kajahti kauempaa mets‰st‰ signaali. Se oli vihollisen kokoonkutsumerkki — sen h‰n oli tullut tiet‰m‰‰n sin‰ aikana, kun ne olivat majailleet kyl‰ss‰. H‰n p‰‰tti mieless‰‰n, ett‰ sotilaat olivat saaneet luvan syˆd‰ marjoja mets‰ss‰, kun seudulla ei ollut mit‰‰n vaaraa — ja nyt heid‰t kutsuttiin kokoon. Noiden julmurien t‰ytyi siis j‰tt‰‰ uhrinsa.

H‰n juoksi varovasti kukkulalle ja n‰ki, ett‰ sotilaat olivat poistuneet — sisar vain makasi siell‰ liikkumattomana…

H‰nen syd‰mens‰ alkoi kiivaasti sykki‰ — se tuntui aivan nousevan kurkkuun ja h‰n oli kuin tukehtumaisillaan. Hiki pusertui h‰nen otsalleen, ja sitten h‰n vaarasta v‰litt‰m‰tt‰ juoksi siskonsa luokse…

Mutta silloin tuntui aivan kuin h‰nen syd‰mens‰ olisi kokonaan lakannut sykkim‰st‰; h‰n vaipui maahan k‰he‰sti voihkaisten.

Sisar makasi siin‰ sel‰ll‰‰n, kasvot sanomattoman kauhun v‰‰rist‰m‰n‰. Avoimet silm‰t tuijottivat suoraan taivaaseen, ja h‰nen rinnassaan oli ammottava haava, josta viel‰ pulppusi s‰‰nnˆllisin syk‰hdyksin punainen veri… H‰nen vaalea hameensa oli rep‰isty halki, ja…

K‰he‰ ‰hkyn‰ tunkeutui taas pojan kurkusta. Viha, inho ja jokin ennen tuntematon kylm‰ tunne valtasi h‰nen ruumiinsa ja sielunsa kuin huumaava myrkky. H‰n ponnahti ylˆs ja l‰hti juoksemaan oikotiet‰ kotiinp‰in.

Tultuaan mets‰n reunaan h‰n n‰ki kauempaa pienen sotilasjoukon tulevan maantiet‰ myˆten. Ahaa — ne menev‰t vartiopaikalleen, h‰nen kotinsa ohitse…

Kylm‰ viha valtasi h‰net niin, ett‰ h‰nen oli vaikea hengitt‰‰. Eik‰ h‰n tiennyt oikein itsek‰‰n miksi kiirehti, mutta h‰n juoksi kuin henkens‰ edest‰.

Saavuttuaan kotiin, h‰n juoksi suoraa p‰‰t‰ ullakolle ja kaivoi sielt‰ esiin is‰ns‰ sotilaskiv‰‰rin ja joukon panoksia. Kuolemanrangaistuksen uhalla oli vihollisten ylip‰‰llikkˆ kielt‰nyt aseitten pit‰misen valloitetussa maassa, mutta is‰ oli k‰tkenyt aseen jo ennen sotaan l‰htˆ‰‰n, eik‰ h‰n mennyt sit‰ ilmoittamaan.

Ennen sotaa oli h‰n monta kertaa ampunut is‰n kiv‰‰rill‰. Ja nyt h‰n miltei konemaisesti painoi lippaan t‰yteen patruunoita, irroitti pienen ullakonakkunan ja alkoi odottaa…

H‰n l‰‰h‰tti viel‰kin kuin n‰‰nnyksiin ajettu hevonen, ja hiki vuoti virtoina h‰nen kalpealta otsaltaan, tunkien silmiin ja kirvellen niin, ettei h‰n kotvaan n‰hnyt mit‰‰n. Mutta h‰n pyyhk‰isi kasvojaan h‰t‰isesti puseronhihallaan — ja taas n‰kyi tiell‰ asteleva tumma vihollisjoukko…

Joukon l‰hestyess‰ muuttui h‰nen katseensa tavattoman ter‰v‰ksi. Edell‰ kulki nuori luutnantti, mutta eikˆ tuolla…? Ne l‰heniv‰t yh‰ ja silloin h‰n tunsi etummaisessa riviss‰ nuo paksut huulet ja pyˆre‰t, ulkonevat silm‰t…

H‰n t‰ht‰si tarkkaan keskelle rintaa — ja painoi liipasinta … Raiskaaja nosti k‰tens‰ ilmaan ja kaatui maahan omituisesti pyˆr‰ht‰en — niinkuin olisi aikonut tanssia… Ennen tuntemattoman, mielettˆm‰n riemun valtaamana poika tyˆnsi nopeasti toisen panoksen piippuun ja laukaisi umpim‰hk‰‰n joukkoa kohden.

Kuin sumun l‰vitse h‰n n‰ki, ett‰ viel‰kin kaatui joku, mutta sitten hajaantuivat sotilaat nopeasti, eik‰ h‰n en‰‰ ehtinyt ampua. Kuului raivokkaita huutoja ja kirouksia; ovia jyskytettiin, jymisev‰t askelet l‰heniv‰t — ja samassa ilmestyiv‰t oviaukkoon er‰‰n aliupseerin parrakkaat kasvot.

— K‰det ylˆs! karjaisi mies kovasti, t‰hd‰ten poikaa kiv‰‰rill‰‰n. Mutta t‰m‰ ei liikahtanut, istui ja tuijotti vain heihin tyls‰n‰ vihasta ja kiv‰‰ri lep‰si viel‰ ullakon luukulla.

Aliupseeri ei kuitenkaan ampunut, vaan hyˆkk‰si esiin, nosti pojan niskasta seisaalleen ja ‰rj‰isi raivoisasti:

— Lurjus! Mit‰ teit?!

Pojan silm‰t leimahtivat ja pienet, laihat k‰det puristuivat nyrkkiin… Mutta silloin aliupseeri iski h‰nt‰ vasten suuta, niin ett‰ veri purskahti.

Sotilaat ottivat kiv‰‰rin ja panokset — ja laahaten vietiin poika alas portaita suoraa p‰‰t‰ pihalle.

Nuori luutnantti, jolla oli kalpeat, hienopiirteiset kasvot ja siniset silm‰t, tarkasti poikaa hetken silm‰lasiensa takaa ja kysyi kauniilla, mutta ankaralla ‰‰nell‰:

— Sin‰kˆ ammuit ullakolta?

— Min‰ — vastasi poika hiljaa ja lujasti.

H‰n n‰ytti viel‰ niin tavattoman hennolta ja lapselliselta, seisoessaan siin‰ kalpeana rotevien, punakoitten miesten keskell‰. Veri vuoti virtanaan h‰nen nen‰st‰‰n valuen laihalle, huohottavalle rinnalle ja tahraten h‰nen puseronsa. Luutnantin valtasi s‰‰li, ja h‰n kysyi hiukan lempe‰mmin:

— Mink‰ t‰hden sen teit?

— H‰n tappoi ‰sken sisareni tuolla mets‰ss‰ … ja paljon pahempaa… Tuntui aivan kuin sanat olisivat tarttuneet h‰nen kurkkuunsa, mutta sitten h‰n ‰kki‰ huusi hurjasti:

— Niin! Menk‰‰ katsomaan tuonne mets‰‰n! Siell‰ h‰n makaa…

Tuo kime‰, vapiseva ‰‰ni katkesi nyyhkytykseen.

Nuori upseeri h‰tk‰hti. H‰n pudotti silm‰lasinsa ja sammalsi tolkuttomasti:

— Kuka … kuka…?

— Tuo juuri! Poika viittasi kuolleeseen, joka oli kannettu l‰hemm‰ksi. H‰nen katseensa kulki miehest‰ mieheen, ja kun h‰n rivin loppup‰‰ss‰ n‰ki toisen roistoista, leimahti h‰nen vihansa uudelleen; h‰n osoitti miest‰ ja huudahti silm‰t s‰kenˆiden:

— Tuo myˆs! He molemmat … molemmat!

Seurasi pitk‰, pahaenteinen ‰‰nettˆmyys; kuului vain sairaan vaimon tukahdutettu nyyhkytys porstuasta ja ymp‰rill‰ lentelev‰t p‰‰skyset viserteliv‰t iloisesti… Kaikkien katseet olivat suunnatut raiskaajaan, joka oli muuttunut harmaankalpeaksi; h‰n tuijotti eteens‰ maahan ja hiki helmeili suurina pisaroina h‰nen otsallaan.

Nuoren upseerin silm‰t olivat ter‰v‰t kuin tikarit ja h‰nen ‰‰nens‰ oli matala ja vapiseva:

— Kuinka vanha h‰n oli?

— Viisitoistavuotias, lausui poika j‰yk‰sti kuin t‰ysikasvuinen mies.

Toverien katseet n‰yttiv‰t tahtovan murskata rikollisen — ja n‰kyi, ett‰ h‰pe‰, pelko ja katumus raateli h‰nen sieluaan.

— Lapseni … lapseni, nyyhkytti ‰iti syd‰nt‰s‰rkev‰sti.

Hirve‰ taistelu kuvastui nuoren upseerin kasvoissa. H‰n otti lakin p‰‰st‰‰n ja pyyhki hike‰ kalpealta otsaltaan — ja h‰nen katseensa harhaili kummallisesti ymp‰ri kuin rikollisen. H‰n katsahti taivaallekin, ja huomasi, miten sinisell‰ taivaalla liiteli hiljaa yksin‰inen pilvenhattara kuin suuri, ‰‰netˆn lintu … Vihdoin alkoi h‰n puhua katkonaisella, k‰he‰ll‰ ‰‰nell‰:

— Tied‰ttekˆ, ett‰ aseiden piilottaminen ja pit‰minen on kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty?

— Tied‰mmeh‰n me sen, nyyhkytti vaimo. H‰n oli laahautunut ulos ja nojautui ovenpieleen aivan kuin kaatumaisillaan. Mutta min‰ en ole mit‰‰n t‰st‰ tiet‰nyt — sen vannon Jumalan kautta!

— Ja tied‰ttekˆ, ett‰ jokainen, ken ryhtyy aseelliseen toimintaan sotajoukkoamme vastaan, on ilman muuta kuolemaan tuomittu; jota paitsi asunto, miss‰ aseellista v‰kivaltaa on harjoitettu, ehdottomasti poltetaan… Tied‰ttekˆ t‰m‰n?

— Kyll‰ … kyll‰ min‰ sen olen tiet‰nyt…

Luutnantti ryk‰isi kovasti usean kerran; sitten h‰n k‰‰ntyi pojan puoleen ja h‰nen ‰‰nens‰ oli aivan vieras ja kolea.

— Sinut on siis heti ammuttava ja t‰m‰ mˆkki poltettava…

— Armoa! parkaisi sairas ‰iti kauhealla ‰‰nell‰, syˆksyen polvilleen upseerin eteen. — Armoa, herra… H‰n on nyt ainoa lapseni … ja ajatelkaa, mist‰ syyst‰ h‰n sen teki… Jumalan laupeuden t‰hden…

— Min‰ en voi mit‰‰n, keskeytti luutnantti k‰he‰sti. Se on ylip‰‰llikˆn ankara k‰sky. Teid‰n poikanne on tappanut kaksi sotilastamme — ja jos min‰ h‰net armahtaisin, ammuttaisiin minut itse. Vaimo parka, min‰ en voi mit‰‰n…

ƒidin sairaat, kellert‰v‰t kasvot olivat kokonaan v‰‰ristyneet mielettˆm‰st‰ kauhusta. H‰n syleili kiihke‰sti luutnantin polvia ja huohotti:

— Armoa! — H‰n on vasta lapsi … h‰n on vasta nelj‰toistavuotias… Jumalan laupeuden t‰hden! Ajatelkaa, ett‰ teill‰ olisi sellainen veli…

Luutnantti irroitti itsens‰ tuosta suonenvedonomaisesta syleilyst‰ ja h‰nen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina. Ja h‰n huusi miehille taas tuolla vieraalla, karkealla ‰‰nell‰:

— Ojennus! Asettakaa vanki sopivaan paikkaan — ja olkaa valmiit!

— Armoa! koetti onneton ‰iti sopertaa, mutta h‰nen ‰‰nens‰ sortui.

Aliupseeri, joka oli sitonut pojan k‰det, asetti h‰net seisomaan kotimˆkkins‰ seinustalle ja aikoi sitoa nen‰liinan h‰nen silmilleen.

— Ei tarvita! huudahti poika. H‰n muisti lukeneensa jonkin kertomuksen samanlaisesta tapauksesta ja p‰‰tti, ettei h‰nk‰‰n h‰p‰ise itse‰‰n… Mutta h‰nen ‰‰ness‰‰n v‰risi sekaisin kauhu, viha ja pid‰tetty itku. H‰nen hento ruumiinsa vapisi ankarasti, h‰n n‰ytti vain viluiselta lapselta…

— Valmiit! komensi luutnantti k‰he‰sti, niinkuin ‰‰ni olisi tarttunut h‰nen kurkkuunsa. Ja hetken kuluttua:

— Ampukaa!

Pojan silm‰t leimahtivat viel‰ kerran voimattomasta vihasta, ja h‰n huusi kaikin voimin:

— Kurjat murhaa…

Mutta h‰nen ‰‰nens‰ katkesi kummallisesti korahtaen. Luonnottoman r‰ike‰n‰ r‰j‰hti yhteislaukaus liian l‰heisest‰ tuvansein‰st‰ — ja sit‰ peitt‰v‰, vihre‰ kˆynnˆspeite vavahti kuin el‰in, jota on kuolettavasti isketty. Poika putosi suorastaan kokoon kuin tyhj‰ s‰kki — ‰‰nn‰hdyst‰k‰‰n ei en‰‰ kuulunut. H‰nen suunsa vain aukeni, niinkuin h‰n olisi aikonut viel‰ kerran vet‰ist‰ ilmaa l‰piammuttuihin keuhkoihinsa — ja laihat, hennot sormet koukistuivat suonenvedonomaisesti kuin kuolevan linnun varpaat…

ƒiti, joka mielettˆm‰ss‰ tuskassaan oli seurannut valmistuksia, lys‰hti tunnotonna maahan, niinkuin h‰netkin olisi ammuttu. Nuori upseeri tarttui kaksi k‰sin p‰‰h‰ns‰ ja tuijotti mielipuolen tavoin pient‰, verintahrattua ruumista… Mutta ‰kki‰ h‰nen kasvoilleen tuli kauhea, p‰‰tt‰v‰inen ilme, ja h‰n huusi hurjasti:

— Ojennus!

Sitten h‰n otti pistoolin vyˆlt‰‰n, t‰ht‰si tarkkaan elossa olevaa raiskaajaa — ja laukaisi.

T‰m‰ kaatui heikosti huudahtaen, potkiskeli muutaman kerran hervottomasti ja oli sitten hiljaa.

Mutta luutnantti huusi raivoisalla, miltei riemuitsevalla ‰‰nell‰:

— Ja nyt mˆkki palamaan!

Jotkut katsahtivat luutnanttia kasvoihin ja kylm‰ v‰ristys kulki heid‰n ruumiinsa l‰vitse: he n‰kiv‰t, ett‰ h‰n oli menett‰nyt j‰rkens‰.

Mutta h‰nen k‰skyns‰ oli viel‰kin ylip‰‰llikˆn julistuksen mukainen eiv‰tk‰ he uskaltaneet kielt‰yty‰ tottelemasta. Vanha vaimo kannettiin hiukan syrj‰‰n ja mˆkki sytytettiin.

Pian alkoivat liekit r‰tist‰, ja paksu, musta savupatsas nousi sinist‰ taivasta kohden. Ja tuon mahtavan savupatsaan ymp‰rill‰ lenteliv‰t vinhaa vauhtia p‰‰skyset, piipitt‰en surkeasti ja valittavasti. Niiden poikaset olivat j‰‰neet liekkeihin … nuo pienet, avuttomat poikaset, joilla ei viel‰ ollut hˆyheni‰k‰‰n…