KOSTO

Kuinka kauan h‰n oli siin‰ maannut, h‰n ei itsek‰‰n tiet‰nyt. Mutta kun h‰n v‰hitellen tuli tajuihinsa, oli aurinko jo alhaalla taivaanrannalla — ja kaikkialla oli hiljaista. Kuume poltti h‰nen ruumistaan kuin tuli, korvissa kohisi ja humisi kummallisesti ja kun h‰n aukaisi silm‰ns‰, n‰ytti koko maailma omituisen punertavalta.

V‰hitellen, aivojaan ankarasti vaivattuaan h‰n ymm‰rsi olevansa haavoittunut; toinen puoli ruumista oli aivan tunnoton. Hiljaa valittaen h‰n k‰‰nsi p‰‰t‰‰n ja n‰ki, ett‰ kranaatinsirpale oli murskannut h‰nen vasemman k‰sivartensa.

Hetken kuluttua h‰n kuuli hiljaista vaikerrusta jostakin. H‰n k‰‰nsi p‰‰t‰‰n sinnep‰in ja huomasi miehen, joka makasi sel‰ll‰‰n, k‰det tuskallisesti nyrkkiin puristettuina. Kasvoista n‰kyi vain profiili, mutta ammottavasta suusta ja liikkumattomasta silm‰st‰, joka kuhisi t‰ynn‰ k‰rp‰si‰, h‰n ymm‰rsi, ett‰ siin‰ oli kuollut. Valituksen t‰ytyi siis kuulua vainajan p‰‰n takaa.

H‰n koetti k‰‰nt‰‰ itse‰‰n sinne p‰in, mutta silloin tuntui aivankuin toinen k‰si olisi rev‰isty irti ruumiista. H‰n huomasi yrityksens‰ turhaksi ja ummisti silm‰ns‰.

— Auttakaa … Jumalan t‰hden! kuului taas pitk‰veteisesti ja valittavasti h‰nen p‰‰ns‰ takaa.

H‰n s‰ps‰hti kuullessaan tuon matalan, k‰he‰n ‰‰nen — siin‰ oli jotakin tuttua. Kuka, kuka se oli? Se muistutti jotakin, jotakin, joka nostatti h‰ness‰ ep‰m‰‰r‰ist‰ vihaa. Eik‰ h‰n kuitenkaan tiet‰nyt miksi.

Taas h‰n kuunteli tuota valitusta. Tosin se oli heikko ja k‰he‰ — mutta eikˆ se sittenkin ollut eversti B:n ‰‰ni?

H‰n kuunteli viel‰ tarkemmin ja miltei unohti omat tuskansa, kun h‰n vihdoin varmistui luulossaan. Ja viha leimahti h‰nen kasvoissaan.

Oliko, oliko se todellakin h‰n? Vihdoinkin…

H‰nen kuumeisissa aivoissaan pyˆri kaikki sekaisin. Ja vaikka h‰nen ruumistaan tuska poltti ja raastoi h‰nen tehdess‰‰n pieni‰kin liikkeit‰ h‰n alkoi k‰‰nt‰‰ itse‰‰n, jotta olisi n‰hnyt.

Hammasta purren h‰n kohosi toisen kyyn‰rp‰‰ns‰ varaan ja onnistuikin hiukan k‰‰ntym‰‰n. Mutta samassa muuttui kaikki mustaksi, eik‰ h‰n n‰hnyt mit‰‰n… Hiljaa kiroten h‰n sulki silm‰ns‰, mutta aukaisi ne j‰lleen hetken kuluttua.

Siin‰ h‰n oli! — tuo vihattu, tuhannesti kirottu… Karheat, punaiset viikset tˆrrˆttiv‰t kuin sian harjakset, pitk‰, inhottava parta liehui rinnalla… Silm‰t olivat kiinni, lihava vatsa kohoili kiivaasti — ja h‰nenkin toinen k‰tens‰ oli kokonaan veress‰.

— Vihdoinkin! h‰n mutisi vain huulillaan, kun h‰n kuumeesta ja vihasta hehkuvin silmin tuijotti vanhempaa miest‰.

H‰nen aivoihinsa syˆksyi niin ‰‰rettˆm‰n paljon… H‰n muisti kaiken sen v‰‰ryyden, ne hirve‰t tuskat, mitk‰ tuo mies oli h‰nelle tuottanut — ja er‰‰lle toiselle.

El‰v‰sti h‰n muisti, miten he olivat rakastaneet toisiaan, ja miten tuo tuolla, vaikka oli sen tiet‰nyt, oli tullut pyyt‰m‰‰n Mariaa t‰m‰n is‰lt‰. Ja itara, tunnoton is‰ oli pakottanut tytt‰rens‰ menem‰‰n tuolle… Niin — mit‰ olikaan kˆyh‰ aliluutnantti rikkaan everstin rinnalla…

Voi — h‰n on viel‰kin n‰kevin‰‰n, miten Maria hentona ja kasvot yht‰ kalpeina kuin h‰nen lumivalkea pukunsakin seisoi vavisten tuon toisen rinnalla alttarin ‰‰ress‰… Ja miten h‰n itse miltei pyˆrtym‰isill‰‰n syˆksyi ulos, ajoi kotiin ja ampui luodin rintaansa…

Houkka! Miksei h‰n ennemmin ampunut tuota toista… Ja onnettomuudekseen h‰n viel‰ parani pitk‰n, pitk‰n ajan kuluttua.

Mutta kun h‰n kuuli, ett‰ h‰nen rakastettunsa oli tullut raskaaksi tuosta miehest‰ … ja kun Maria sitten kuoli lapsivuoteeseen — silloin oli h‰n tulemaisillaan hulluksi…

Aivan kuin haavoittunut olisi tuntenut, ett‰ h‰nt‰ katsellaan, h‰n aukaisi silm‰ns‰. Ja kun h‰n n‰ki edess‰‰n nuo ter‰v‰t, kuumeiset silm‰t ja verenvuodosta ja raivosta kalpeat kasvot, h‰n aivan kuin s‰ps‰hti. Vihdoin h‰n kuiskasi k‰he‰sti:

— Tekˆ…?

— Niin, min‰.

— Oletteko tekin haavoittunut?

— Olen.

— Jumalan laupeuden t‰hden … vett‰, sopersivat h‰nen paksut, halkeilleet huulensa.

— Oletteko heikko?

— Min‰ kuolen, ellen pian saa juodakseni…

Selitt‰m‰tˆn ilme v‰reili nuoremman kasvoilla. Mutta hetken kuluttua h‰n hammasta purren alkoi ryˆmi‰ er‰st‰ kuollutta sotilasta kohden. Viha tuntui antavan h‰nelle uskomattomat voimat, sill‰ h‰nen onnistuikin irroittaa kuolleen kentt‰pullo. Pit‰en sit‰ hampaissaan h‰n ryˆmi takaisin haavoittuneen luo ja nosti pullon t‰m‰n vapiseville huulille. T‰m‰ joi ahnaasti ja h‰nen ‰‰ness‰‰n kuvastui kiitollisuus ja jonkinmoinen ep‰varmuus, kun h‰n kuiskasi:

— Miten hyv‰ te olette…

Mutta vastaukseksi kuului ‰kki‰ k‰he‰, vihlova nauru… Ja hetken kuluttua:

— Mink‰ t‰hden luulitte minun antaneen teid‰n juoda?

— Niin, miksette itse juo…? Olettehan haavoittunut, sopersi vanhempi.

— Niin — se on totta, ett‰ minua janottaa, mutta minulla on jotakin virkist‰v‰mp‰‰ kuin kokonainen meri…

— Mit‰ … mit‰ se on? kysyi vanhempi tolkuttomasti.

— Kosto!

Sana singahti h‰nen suustaan kuin ter‰v‰ piiskan isku.

— Mi — mit‰ tarkoitatte…? ‰nkytti toinen ja h‰nen lihavat, ahavoituneet kasvonsa muuttuivat kellert‰viksi. Mutta nuorempi keskeytti raa'asti:

— Juokaa, juokaa, ett‰ saatte voimia — te tarvitsette niit‰ pian… Nyt me olemme tasav‰kiset — nyt ei teid‰n kultanne auta! Minun k‰teni on murskana — mutta niin on teid‰nkin… Min‰ olen kauan ep‰illyt Jumalan olemassaoloa — mutta nyt uskon, n‰en, ett‰ h‰n on olemassa… Juokaa, juokaa!

Vanhempi katsahti toisen kasvoihin ja kauhistui. Nuo ennen kauniit, nuoret ja hienopiirteiset kasvot olivat nyt aivan v‰‰ristyneet. Ne olivat niin hirve‰t ja s‰‰lim‰ttˆm‰t, ettei h‰nell‰ saattanut olla armoa odotettavissa. Yh‰ tuijottaen toisen kasvoihin h‰n salaa kopeloi pistooliaan ja saikin sen vyˆst‰… Mutta nuorempi iski h‰nt‰ viime hetkell‰ k‰teen, eik‰ laukaus sattunut…

Purren hampaitaan tuskasta ja raivosta nuorempi yritti saada pistoolin itselleen. Mutta toinen kiemurteli h‰nen allaan kuin haavoitettu k‰‰rme, ja vihdoin, kun h‰n huomasi, ettei voinut ampua, h‰nen onnistui heitt‰‰ se kauas luotaan.

Nyt seurasi taistelu, niin hirve‰ ja petomainen, ettei heid‰n olisi luullut olevan ihmisi‰…

Nuorempi koetti tarttua vanhemman kurkkuun, mutta t‰m‰ iski kaikin voimin nyrkill‰‰n murskaantuneeseen k‰sivarteen — ja tuskasta voihkaisten nuorempi vaipui maahan. Toisella olisi nyt ollut tilaisuus nujertaa h‰net, mutta ei ollut voimia. Sit‰ paitsi oli h‰nen vioittunut k‰sivartensa nuoremman puolella eik‰ h‰n toisella ylettynyt viholliseensa… Molemmat makasivat vain raskaasti huohottaen kuin loppuun ajetut hevoset, jotka vet‰v‰t viimeisi‰ henk‰yksi‰‰n.

Heid‰n ymp‰rill‰‰n oli kes‰ t‰ydess‰ ihanuudessaan. Vaikka maa heid‰n kohdallaan oli kranaatin repim‰, tuntui kuitenkin kukkien tuoksua. Aurinko alkoi juuri laskea, ja l‰heisess‰ lehdossa viritti satakieli hurmaavan laulunsa… Mutta sit‰ vihamiehet eiv‰t huomanneet — kaikki tuntui pyˆriv‰n heid‰n silmiss‰‰n.

— Te vihaatte minua syytt‰… H‰n oli minun vaimoni, sai vanhempi katkonaisesti soperretuksi.

N‰m‰ sanat saivat nuoremman aivan suunniltaan. H‰n oli taas n‰kevin‰‰n heid‰n h‰‰iltansa: nuori, hento, pelosta vapiseva tyttˆ — ja tuo paksu, intohimosta l‰‰h‰tt‰v‰ mies… H‰n oli n‰kevin‰‰n kaikki, kaikki… H‰nen eteens‰ syˆksyi toinen toistaan kiduttavampia kuvia.

Raivosta karjaisten h‰n ponnisti kaikki voimansa ja onnistui p‰‰sem‰‰n jaloilleen. Sitten h‰n pudottautui raskaasti toisen rinnalle.

Vaikka maailma nytkin musteni h‰nen silmiss‰‰n, syk‰hti h‰nen syd‰mens‰ villist‰ riemusta kuullessaan, miten kylkiluut rusahtivat h‰nen polviensa alla. Vanhemman rinta alkoi kovasti korista ja veri pursuta h‰nen ammottavasta suustaan…

Joka j‰sen v‰risten nuorempikin vaipui maahan. Mutta heti h‰n taas koetti t‰ydent‰‰ tyˆt‰‰n — h‰nen vapisevat k‰tens‰ alkoivat hapuilla toisen kurkkua…

Mutta vanhempi oli myˆskin sen verran tajuissaan, ett‰ tarttui toisen k‰teen — ja siin‰ he taas makasivat l‰‰h‰tt‰en. Vihdoin vanhempi sopersi katkonaisesti: — Saat… t‰st‰ … rangaistuksen.

— ƒl‰ luule … Nyt on sota!

Kaikki inhimillisyys oli kadonnut tuosta ‰‰nest‰. Viimeinen sana tuntui hurjalta riemunhuudolta. Hetken kuluttua h‰n lis‰si voitonriemuisesti:

— Et p‰‰se en‰‰ kertomaan…

ƒkki‰ hellitti k‰tens‰ vanhempi ja alkoi hapuilla miekkaansa. Mutta h‰n ei saanut sit‰ tupesta ja nuorempi k‰ytti tilaisuutta hyv‰kseen iske‰kseen toista nyrkill‰ kasvoihin ja tarttui sitten kurkkuun.

Vanhempi koetti irroittautua tuosta otteesta, mutta ei voinut. Luinen k‰si tuntui suonenvedonomaisesti j‰ykistyv‰n h‰nen lihavan kaulansa ymp‰rille. H‰nen kasvonsa muuttuivat sinert‰viksi ja h‰nen ruumiinsa heittelehti sinne t‰nne kivuista v‰litt‰m‰tt‰. Mutta nuo hirve‰t sormet puristivat hellitt‰m‰tt‰ kuin suuret kravunsakset… H‰nen ruumiinsa alkoi jo veltostua.

Mutta viel‰ kerran h‰n kuolemankauhun antamalla voimalla riuhtaisi itsens‰ vapaaksi. Ep‰inhimillisell‰ ‰‰nell‰ h‰n korisi:

— Armoa … armoa…

— Armoa?! Armahditko sin‰? — Kamala nauru kajahti h‰nen huuliltaan ja h‰n puhui l‰‰h‰tt‰en. — T‰‰ll‰ olen tappanut viattomia … ihmisi‰, jotka eiv‰t ole tehneet minulle mit‰‰n pahaa… Ja sinuako min‰ armahtaisin? En ole en‰‰ sama kukonpoika kuin ennen. T‰‰ll‰ min‰ olen oppinut jotakin.

Taistelu alkoi viel‰ kerran uudelleen. Ja ‰kki‰ alkoi nuoremmasta tuntua, ett‰ h‰n oli joskus ennenkin kokenut jotakin samanlaista — ett‰ t‰m‰ oli vanhaa, tuttua taistelua, satoja kertoja koettua… Raskaasti huohottaen h‰n koetti saada uudelleen toisen kurkusta kiinni. Mutta kun t‰m‰ yh‰ ep‰toivoisesti v‰‰ntelehti, kieppui ja kiemurteli, tapahtui h‰ness‰ kummallinen muutos; h‰n unohti koko entisen el‰m‰ns‰, vain sen h‰n muisti, ett‰ pit‰‰ tappaa, tappaa… H‰nen korvissaan alkoi kovasti kohista, h‰n oli olevinaan ‰‰rettˆm‰ss‰ mets‰ss‰, jossa myrsky hurjasti vinkuu ja raivoaa — ja h‰nest‰ tuntui, ett‰ h‰n onkin viett‰nyt el‰m‰ns‰ juuri t‰‰ll‰… Muristen kuin raivokas koira, h‰n syˆks‰hti ‰kki‰ toisen kurkkuun valkeine, ter‰vine hampaineen… H‰n puri hampaansa miltei yhteen — ja taas h‰n tunsi, ett‰ oli tehnyt samoin monta kertaa… H‰n puristi suonenvedonomaisesti leukojaan yhteen, kunnes pieninkin vavahdus toisen ruumiissa oli tauonnut…

Kun se oli aivan veltto ja liikkumaton, h‰n irroitti otteensa. Sitten h‰n kohotti veren tahraamat kasvonsa taivasta kohden — ja alkoi ulvoa valittavasti ja pitk‰veteisesti kuin yksin‰inen, n‰lk‰inen susi kuutamoisena talviyˆn‰…