GLADIAATTORIT

Heit‰ oli kaksi rykmentti‰ eli kaksitoista tuhatta ja heid‰t oli m‰‰r‰tty murtamaan aukko vihollisen rintamaan. Tuohon joukkoon oli valittu vain sellaisia pataljoonia, joissa oli nuoria, 21-24-vuotiaita miehi‰. Siit‰ kaikki tiesiv‰tkin, etteiv‰t he en‰‰ palaa. He olivat synk‰n ja p‰‰tt‰v‰n n‰kˆisi‰. Tuskin he huomasivatkaan tykkien jyrin‰‰.

Miltei joukon loppup‰‰ss‰ marssi komppaniansa edess‰ luutnantti Julius S. H‰n oli hyvin nuori ja h‰nen parrattomat kasvonsa olivat kauniit ja kalpeat; h‰net oli vallannut kummallinen liikutus tiet‰ess‰‰n menev‰ns‰ varmaan kuolemaan.

Aurinko helotti siniselt‰ taivaalta ja ilma oli mit‰ herttaisin. Aamup‰iv‰ll‰ oli satanut ja ilmassa tuntui voimakas ruohon ja mullan haju. Ja sivulta puhalsi lauha tuuli sekoittaen siihen meren suolaisen tuoksun. Tuo raikas tuoksu tuntui kaukaiselta tervehdykselt‰…

Niin — kaksi kuukautta sitten h‰n oli viel‰ rakastettunsa kanssa merenrannalla, kylpypaikassa. Silloin h‰n ei ollut osannut ajatellakaan t‰t‰…

Vieno merentuoksu toi h‰nen mieleens‰ yh‰ uusia, suloisia muistoja.

Er‰‰n‰kin iltana he olivat merell‰ soutelemassa. Oli miltei tyyni ja aurinko laski parhaillaan. Yli meren ‰‰rettˆm‰n ulapan ulottui loistava, h‰ik‰isev‰ tulisilta. Hetken kuluttua vajosi aurinko hiljalleen aaltoihin j‰tt‰en j‰lkeens‰ punaisen hohteen, joka muutti koko maailman ruusunpunaiseksi. Samassa alkoi paviljongilta kuulua h‰nen lempikappaleensa s‰vel — ja merituuli tuoksui ja hyv‰ili heid‰n kasvojaan. He eiv‰t puhuneet mit‰‰n, mutta tytˆn tummat silm‰t olivat kosteat ja h‰nen koko olemuksensa tuntui yliluonnolliselta tuossa ruusunpunaisessa hohteessa. Ja kun h‰n tarttui rakastettunsa k‰teen…

Voi … h‰n oli kokonaan unohtanut… He olivat marssineet jo pari kilometri‰ ja taas leyh‰hti h‰nen sieraimiinsa aivan sekoittumattomana meren tuoksuva henk‰ys. Niin — ja t‰m‰ on viimeinen p‰iv‰…

Heid‰n tykkitulensa oli kiihtynyt entist‰ raivokkaammaksi. Mutta sill‰ kohdalla, josta heid‰n piti hyˆk‰t‰, vastasivat vain vihollisen kaukaisimmat patterit; l‰himm‰t olivat pahaenteisen ‰‰nettˆmi‰: ne eiv‰t tahtoneet paljastaa nykyist‰ asemaansa. Viholliset olivat varmaan lentokoneittensa avulla saaneet tiedon hyˆkk‰yksen valmistelusta ja aavistivat maanlaadusta ja pommituksesta, milt‰ kohdalta se oli odotettavissa. Jokainen ymm‰rsi, ett‰ heill‰ myˆs sill‰ kohdalla oli tykistˆ‰.

Tunnin marssin j‰lkeen he saapuivat uloimmille ampumahaudoilleen ja lev‰htiv‰t siell‰ hetken, samalla kun tykistˆ yh‰ syyti murhaavaa tultaan heid‰n ylitseen. Mutta viholliset eiv‰t nytk‰‰n vastanneet.

ƒkki‰ l‰htiv‰t hyˆkk‰‰j‰t liikkeelle.

Ampumahautojen ja vihollisen piikkilankaesteiden v‰lill‰ oli ojanne, jota useat kerrat oli koetettu k‰ytt‰‰ suojana hyˆk‰tt‰ess‰. Siihen j‰i nyt suuri pioneeriosasto alkaen kiireesti kaivaa sit‰ syvemm‰ksi — mutta hyˆkk‰ysjoukko eteni j‰rjestyneen‰, j‰rk‰ht‰m‰ttˆm‰n‰ kuin kone, jota sen kerran k‰yntiin l‰hdetty‰ on mahdoton pys‰ytt‰‰. Viholliset aloittivat kiivaan kiv‰‰ritulen, miehi‰ kaatui, mutta silloin he l‰htiv‰t juoksuun — tuo kaksitoistatuhantinen joukko syˆks‰hti eteenp‰in vastustamattomana kuin valtava, harmaa hyˆkyaalto…

Mutta kun he saapuivat piikkilankaesteille, selvisi vihollisen ‰‰nettˆmyys. Sivulla, noin puolentoistasadan metrin p‰‰h‰n ‰‰rimm‰isist‰ hyˆkk‰‰jist‰ oli pensaikkoon piilotettu tykki- ja konekiv‰‰riosasto. Nyt se alotti murhaavan tulen ja kokonaiset rivit kaatuivat… Julius oli taaempana, h‰n n‰ki kohotettuja k‰si‰, kuuli vihlovia kuolinhuutoja. Ja edest‰ alkoi samanlainen ter‰s- ja lyijymyrsky…

Silloin hyˆkk‰‰j‰t nostivat huudon, etummaiset s‰rkiv‰t vimmatulla kiireell‰ esteit‰ — ja taas syˆks‰hti joukko hurjasti eteenp‰in. Ja kun he samassa n‰kiv‰t, ett‰ heid‰n oma tykistˆns‰ murhaava tuli keskitettiin piilossa olevaan patteriin, niin ett‰ pensaikko oli yhten‰ ainoana r‰j‰hdysmeren‰, he karjuivat yh‰ hurjemmin. Ja hetken kuluttua oli patterin tuli vaiennut.

Mutta edest‰ kuului toisenlaisia huutoja: vihlovia h‰t‰huutoja. Etummaiset olivat pudonneet peitettyyn kaivantoon, jonka pohja oli t‰ynn‰ ter‰v‰k‰rkisi‰ paaluja… Mutta nek‰‰n, jotka kuulivat nuo huudot, eiv‰t ymm‰rt‰neet: he juoksivat vain eteenp‰in kuin juopuneet; tuo mahtava ihmisvyˆry painoi takaap‰in peloittavalla voimalla — ja kamala hauta t‰yttyi. Niinkuin laavavirta, joka menness‰‰n murskaa kaiken, t‰ytt‰‰ kaiken, vyˆryi harmaa joukko eteenp‰in.

Silloin tuntui Juliuksesta kuin olisi siell‰ edess‰ tulivuori aukaissut kitansa; siin‰, miss‰ heid‰n etummaiset joukkonsa olivat olleet, n‰ytti koko maanpinta, ihmiset, kaikki syˆks‰ht‰v‰n leimahtavana tulena ja ep‰m‰‰r‰isen‰, mustana massana korkeuteen… Kuului huumaava r‰j‰hdys, toinen, kolmas… Maamiinat olivat r‰j‰ht‰neet eik‰ kohdalla olleita joukkoja en‰‰ ollut olemassa. Heid‰n murskaantuneet ruumiinsa, irtautuneet p‰‰ns‰ ja j‰senens‰ sinkoilivat kaikille tahoille yhdess‰ kivien ja mullan kanssa — ja kaikki peittyi tukahduttavaan kaasuun ja savuun.

Mutta ei siin‰ kyllin. Vihollisen tykistˆn p‰‰voima oli kai odottanut vain t‰t‰ hetke‰ — ja nyt alkoi niin kaamea n‰ytelm‰, ett‰ Julius luuli aistimiensa valehtelevan. Maa vapisi ja vavahteli, kokonaiset pilvet hiekkaa ja kivi‰ syˆksyi ilmaan, kaikki peittyi r‰j‰ht‰vien ammusten tuleen ja savuun — ja he kaatuivat laumoittain. Eteneminen ei en‰‰ ollut mahdollista — heid‰n t‰ytyi per‰yty‰.

Mutta nelj‰tuhatta vain per‰ytyi — kahdeksantuhatta j‰i kent‰lle.

Kun he vihdoin saapuivat uuteen, pioneerien kaivamaan ampumahautaan, he olivat aivan n‰‰nnyksiss‰. Hiki vuoti virtana otsalta, rinta l‰‰h‰tti raskaasti, ja muutamat heitt‰ytyiv‰t pitk‰lleen kuin olisivat olleet kuolemaisillaan. Suurin osa heist‰kin oli saanut joitakin vammoja.

Nyt oli saatu selville kaikki vihollisen patterit, ja heti kun miehet olivat p‰‰sseet ampumahautaan, alkoi heid‰n ylitseen niin hurja tykkituli, ett‰ ilma, koko avaruus tuntui olevan t‰ynn‰ tuota helvetinsoittoa, jota ammukset soittivat. Vihollinen vastasi kaikilla pattereillaan ja srapnellit alkoivat r‰j‰hdell‰ heid‰n yl‰puolellaan, viel‰p‰ heid‰n joukossaankin. Mutta he olivat liian menehtyneit‰ ja tylsi‰ kiinnitt‰‰kseen siihen mit‰‰n huomiota.

Puolen tunnin kuluttua vihollisen tuli alkoi heiket‰. Ja kun takimmaisista ampumahaudoista oli tullut tuhat miest‰ lis‰v‰ke‰, annettiin taas hyˆkk‰ysk‰sky.

Vihollisen tuli lis‰‰ntyi heti kun he ilmestyiv‰t kent‰lle. Mutta lev‰hdyksen aikana oli asetettu muutamia haupitsipattereita sopivaan paikkaan — ja heille tuotti suurta lohdutusta, kun vihollisten varustuksissa yht‰ mittaa r‰j‰hteli.

Julius oli kummallisen huumauksen ja tylsyyden vallassa. H‰n ei tuntenut en‰‰ pelkoa eik‰ innostusta. H‰nen ymp‰rill‰‰n kaatui jatkuvasti miehi‰, kuului huutoja, kirouksia — mutta h‰n ei kiinnitt‰nyt mihink‰‰n paljon huomiota. Konemaisesti h‰n vain juoksi toisten mukana. Vasta sitten kun he l‰heniv‰t piikkilankaesteit‰ ja heid‰n t‰ytyi juosta suurten ruumiskasain yli, h‰n tunsi kylm‰‰ kauhua: sielt‰ kuului niin syd‰nt‰s‰rkevi‰ huutoja.

Vihollisen oli onnistunut vied‰ ‰skeiseen piilopaikkaan muutamia konekiv‰‰reit‰. Ne alkoivat taas ilke‰sti s‰rist‰ ja tuottivat tavatonta tuhoa, mutta eteenp‰in he meniv‰t sittenkin.

Silloin h‰n sai aivan kuin iskun rintaansa, h‰n tunsi heikkenev‰ns‰ ja vaipuvansa maahan — ja meteli h‰nen ymp‰rill‰‰n vaimeni. H‰n koetti vaistomaisesti rintaansa ja tunsi, ett‰ k‰si tahrautui kokonaan l‰mpim‰‰n nesteeseen.

H‰n tajusi olevansa haavoittunut, mutta mit‰‰n erityist‰ kipua h‰n ei tuntenut. R‰j‰hdyksetkin alkoivat taas kuulua entisell‰ voimalla ja h‰n n‰ki, ett‰ veri tulvi h‰nen rinnastaan.

H‰n aukaisi vaivalloisesti takkinsa ja koetti tarkastaa itse‰‰n. Kun h‰nen suustaan ei tullut verta, h‰n p‰‰tteli, ett‰ kuula oli tullut sivulta ja pyyhk‰issyt rintavaltimon poikki.

Et‰‰mp‰n‰ r‰j‰hti taaskin miina … ja h‰n n‰ki uudelleen tuon kamalan n‰ytelm‰n. Taas saivat vihollisen konekiv‰‰rit uutta intoa — ne s‰risiv‰t aivan kuin hurjasta vahingonilosta…

H‰n n‰ki kaiken mit‰ tapahtui, mutta seurasi sit‰ omituisen v‰linpit‰m‰ttˆm‰n‰ — niinkuin olisi teatterissa katsellut jotakin ik‰v‰‰ n‰ytelm‰‰. H‰n n‰ki miten toverien t‰ytyi per‰yty‰ ensimm‰isten miinar‰j‰hdysten tekemiin kuoppiin. Heti kun he olivat peittyneet niiden suojaan, alkoi heid‰n tykistˆns‰ toimia — ja taas tuo kaamea ammusten moni‰‰ninen orkesteri vonkui h‰nen yl‰puolellaan.

Noin nelj‰nnestunnin kuluttua se lakkasi ‰kki‰; se oli k‰sky kuolemaanvihityille. Taas he nousivat…

H‰nen haavastaan oli kaiken aikaa pursunut verta, kasvot olivat aivan kalpeat ja h‰nen silm‰ns‰ alkoivat omituisesti himmet‰. Kuin harmaan sumun l‰vitse h‰n n‰ki, ett‰ tovereita oli en‰‰ vain v‰h‰n. Mutta eteenp‰in he meniv‰t hurjalla vimmalla. H‰n oli n‰kevin‰‰n, ett‰ he seisahtuivat v‰lill‰, ampuen hajanaisen yhteislaukauksen. Ja sitten kuului hurja huuto, kun he hyˆkk‰siv‰t vihollisen ampumahautoihin … pistimet v‰l‰hteliv‰t…

Tykistˆ ja konekiv‰‰rit vaikenivat kummallakin puolella; sielt‰ kuului vain joitakin yksityisi‰ kiv‰‰rinlaukauksia ja huutoja… H‰n odotti jotakin ratkaisua, mutta mit‰‰n ei kuulunut. Niin — heit‰ oli liian v‰h‰n, heid‰t oli kai tapettu viimeiseen mieheen.

Mit‰…?

Kun tuo helvetillinen meteli oli tauonnut, tunkeutui h‰nen korviinsa kummallinen ‰‰ni: haavoittuneiden voihkina. H‰n katsahti ymp‰rilleen…

Ruumiita n‰kyi kasoittain, niin kauas kuin h‰nen himmenev‰ katseensa kantoi.

Mutta toisin paikoin ei erottanut en‰‰ yksityisi‰ ruumiita. H‰n luuli uneksivansa, hourivansa: miinakuoppien l‰hettyvill‰ n‰ytti kaikki sekasotkuiselta, punertavalta massalta, j‰tteilt‰… Niinkuin alkuaikojen suunnaton petoparvi olisi siin‰ aterioinut.

Ja paaluhauta h‰nen takanaan… H‰n k‰‰ntyi vaivoin ja h‰nt‰ pyˆrrytti, kun h‰n katseli paaluihin seiv‰stettyjen miesten v‰‰ntyneit‰ suita, mielettˆmi‰ silmi‰ ja kurottavia k‰si‰, joissa sormet suonenvedonomaisesti puristuivat ja aukenivat — niinkuin ne viel‰kin hapuilisivat jostakin apua, tukea, el‰m‰‰… Ja heid‰n voihkinansa…

Niin — koko laaja kentt‰ tuntui voihkivan, vaikeroivan, korisevan… Tuo taukoamaton ‰‰ni t‰ytti h‰nen sielunsa j‰‰t‰v‰ll‰ kauhulla.

Mutta sanomaton raukeus ja heikkous valtasi h‰net yh‰ enemm‰n ja h‰n k‰‰ntyi hiljaa sel‰lleen. Taivaalla n‰kyi jo muutamia t‰hti‰.

Maattuaan hetken h‰n tunsi oudon kylmyyden v‰hitellen valtaavan jalkansa — niinkuin niit‰ olisi sivelty j‰‰vedell‰… Se levisi ylˆsp‰in, k‰detkin tuntuivat kylmenev‰n ja kangistuvan…

Silloin h‰n ensi kerran t‰ydellisesti k‰sitti, ett‰ se oli kuolema — ja tuo tylsyys katosi kuin pyyhk‰istyn‰. H‰nen aivonsa alkoivat toimia nopeasti, selv‰sti. H‰n tunsi, ett‰ he olivat kuolleet turhaan, ja h‰nen sielussaan her‰si katkeruus.

Hirve‰ tuska ja katumus valtasi h‰net, h‰n olisi tahtonut huutaa; kuolema tuntui nyt niin tarkoituksettomalta ja kauhealta … eik‰ se odota. Mutta h‰n tuli yh‰ heikommaksi — h‰nen ajatuksensakin alkoivat muuttua jo sekaviksi.

Kummallinen j‰ykkyys ja kylmyys valtasi h‰net yh‰ enemm‰n. H‰n ei n‰hnyt en‰‰ mit‰‰n ja haavoittuneiden valitukset olivat kuuluvinaan niin kaukaa. Nyt niit‰ ei en‰‰ kuulu … ja parempi onkin…

H‰n kuulee jotakin suhinaa, niinkuin lehtipuiden suhinaa vienossa iltatuulessa. H‰n makaa jossakin, ja haavanlehdet v‰risev‰t. H‰n on n‰kevin‰‰n rakastettunsa … ‰itins‰. Mutta he menev‰t ohitse — eiv‰t huomaa…

Yh‰ kuuluu tuo vieno suhina. H‰n on viel‰ nuori poika. Lemmikkihevosellaan h‰n ratsastaa tuttua polkua myˆten lehtipuiden reunustamaa polkua. Ja tuoksuvat lehv‰t huiskivat h‰nt‰ kasvoihin… H‰n kannustaa hevostaan; he menev‰t hurjasti, yh‰ nopeammin, nopeammin… Kas — h‰n meneekin lent‰en…

Mutta sit‰ mukaa kuin ilma viilenee, alkaa tuolta laajalta kent‰lt‰ nousta vaaleata hˆyry‰ — niinkuin sumua tai jotakin salaper‰ist‰ uhrisavua.

Se on l‰mpim‰n veren hˆyry, joka siin‰ hiljalleen nousee taivasta kohden.

Ja h‰m‰r‰ levitt‰‰ yli maan ‰‰rettˆm‰t, harmaat siipens‰.