SAATTAJAT

He olivat kumpikin jo aivan harmaita nuo vanhukset, jotka laahustavin askelin kulkivat tomuista maantiet‰ kaupunkia kohden. Puoliksi sulkeutunein silmin he tuijottivat tyls‰sti eteens‰, ja niin tavaton voimattomuus ja n‰‰ntymys kuvastui heid‰n liikkeist‰‰n, kuin he olisivat olleet maahan vaipumaisillaan. He muistuttivat l‰hinn‰ vanhaa, loppuunajettua hevosparia.

Mutta edell‰ kulki heid‰n nuorin poikansa, voimakas, komeavartaloinen nuorukainen. H‰n asteli hiukan kumarassa raskaan vaatemytyn alla ja hiki vuoti virtanaan h‰nen ruskeilta kasvoiltaan.

Ilma oli tukehduttavan kuuma. Koko avaruus n‰ytti v‰risev‰n, niinkuin se olisi ollut t‰ynn‰ kiehuvaa lasimassaa ja aurinko tuntui niin hehkuvalta ja l‰heiselt‰ kuin t‰ytyisi kaiken heti sytty‰ palamaan sen tulis‰teist‰. Leve‰, tomun peitt‰m‰ maantiekin tuntui uhoavan kuumuutta kuin liiaksi l‰mmitetty uuni, ja se oli niin omituisen, sokaisevan vaalea, ettei siihen k‰rsinyt katsoa. Tienvierell‰ kasvoi muutamia nuoria lehmuksia; ne n‰yttiv‰t olevan lakastumaisillaan. Ja kun toisinaan leyh‰hti tuskin tuntuva, kuuma tuulenhenk‰ys, liikahtivat niiden tomusta harmaat, k‰pristyneet lehdet hiljaa — ja tuo v‰synyt v‰r‰hdys muistutti janoon kuolevan ihmisen huulien viimeist‰, ‰‰netˆnt‰ kuiskausta: vett‰…

Kaupungin kirkontornit olivat jo kauan n‰kyneet, mutta ne olivat viel‰kin kaukana. Ja mit‰ l‰hemm‰ksi p‰‰stiin, sit‰ lyhyemmiksi ja hitaammiksi muuttuivat vanhusten askelet; v‰syneet, laahaavat jalat irroittavat yh‰ enemm‰n pˆly‰, ja vanhan miehen keppi kolahtelee niin voimattomasti…

— ƒiti parka, te aivan v‰sytte. Ei teid‰n olisi pit‰nyt l‰hte‰ n‰in pitk‰lle matkalle, puheli nuorukainen huolestuneena.

— Kyll‰ min‰ jaksan. Ja kuinka olisin voinut j‰‰d‰, jos sin‰ viel‰…

H‰nen ‰‰nens‰ muuttui yh‰ k‰he‰mm‰ksi ja lopulta vaikeni. H‰nest‰ tuntui kuin olisi joku hiljaa kuiskannut: sinun viimeinen lapsesi menee kuolemaan. H‰nen hengityksens‰ muuttui yh‰ raskaammaksi, niinkuin voimakas k‰si olisi kuristanut h‰nt‰ kurkusta; h‰nen silm‰ns‰ sumentuivat kummallisesti, h‰n kompastui irtonaiseen kiveen ja oli v‰h‰ll‰ kaatua. Mutta poika ehti tarttua h‰nen k‰sivarteensa ja sanoi hell‰sti ja lohduttavasti:

— ƒlk‰‰ pel‰tkˆ, ‰iti, kyll‰ min‰… Antakaas, kun min‰ talutan toiselta puolelta.

— ƒl‰h‰n nyt … kai h‰n siell‰, yhtyi is‰. Kunhan ei vain myˆh‰stytt‰isi!

Vanha mies koetti myˆs puhua lohduttavasti, mutta ei itse aavistanut, miten kauhean toivoton ja levoton h‰nen heikko, k‰he‰ ‰‰nens‰ oli.

Taas kuului vain l‰‰h‰tt‰v‰‰ hengityst‰, laahustavien, v‰syneiden askelten kapsetta, ja sakea pˆly pˆll‰hteli heid‰n jaloissaan.

Kun he saapuivat pikkukaupungin asemalle, vallitsi siell‰ tavaton kiire, h‰lin‰ ja sekamelska: asemalaituri oli puolillaan sotaan l‰htevi‰ miehi‰.

Hetken kuluttua saapui juna puhkuen ja jyristen asemalle. Sotilaat hyˆkk‰siv‰t heti junaan nyytteineen saadakseen itselleen paikat, mutta se oli ennest‰‰nkin t‰ynn‰. Kuului ‰‰nekk‰it‰ huutoja, kirouksia, lasten itkua ja naisten kimakoita ‰‰ni‰. Mutta suuri osa miehist‰ j‰i laiturille.

Vanha nainen piti pelokkaasti kiinni poikansa k‰sivarresta; h‰nt‰ miltei kauhistutti t‰m‰ sekamelska. Mutta ‰kki‰ h‰nen kasvonsa kirkastuivat, ja h‰n kuiskasi ‰‰ni v‰risten lapsellisesta toivosta:

— Jospa ei olekaan tilaa…?

Mutta samalla saapui er‰‰n upseerin seurassa asemap‰‰llikkˆ huolestuneen ja t‰rke‰n n‰kˆisen‰. H‰n antoi joitakin k‰skyj‰; junamiehet juoksentelivat edestakaisin, ja hetken kuluttua kiljahti vihellyspilli, veturi irroittui junasta ja l‰hti sivuraiteilta hakemaan lis‰vaunuja.

Kaikki olivat jo p‰‰sseet junaan. Akkunoita availtiin, n‰kyi hikisi‰ kasvoja, ja t‰pˆt‰ysist‰ vaunuista kuului ep‰m‰‰r‰inen, tasainen surina kuin mehil‰ispes‰st‰. Useat olivat kuitenkin tulleet laiturille saadakseen viel‰ kerran puristaa rakkaittensa k‰si‰.

Kaidepuun vieress‰ seisoi nuori mies ja nainen. Kumpikaan ei puhunut sanaakaan, he puristivat vain toistensa k‰tt‰, ja heid‰n koko olemuksestaan kuvastui haikea, sanaton suru ja tuska. Nuorukainen katsoi koko ajan tyttˆ‰, joka vain silloin t‰llˆin nosti tummat, surulliset silm‰ns‰.

Kun kello soi, tyttˆ h‰tk‰hti. H‰n l‰heni nuorukaista, ja h‰nen suunsa aukeni kuin olisi h‰n aikonut sanoa jotakin. Mutta mit‰‰n h‰n ei voinut sanoa — h‰nen neitseellinen povensa alkoi vain kiivaasti kohoilla ja h‰nen mustat silm‰ns‰ tulivat t‰yteen kyyneleit‰.

Ja er‰s nuori is‰ oli niin kummallinen — niinkuin h‰nell‰ olisi ollut kova kiire ja h‰nen olisi pit‰nyt viel‰ toimittaa paljon ennen junan l‰htˆ‰. H‰n otti milloin nuoremman, milloin vanhemman lapsen syliins‰, suuteli heit‰ ja puhui yht‰ mittaa jotakin nopeasti, kiireisesti. H‰n hymyili omituisesti ja suuteli taas hell‰sti pienokaisen hentoa poskea. Kaikesta n‰kyi, ett‰ h‰n tuolla puhumisellaan koetti tukahduttaa omaa tuskaansa ja rohkaista vaimoaan.

Mutta nuori vaimo tuskin kuulikaan h‰nen puheitaan. H‰nen huulensa vapisivat, kyynelet vieriv‰t alas h‰nen poskiaan ja h‰nen katseensa harhaili h‰t‰‰ntyneen‰ ymp‰ri — niinkuin h‰n olisi tahtonut paeta jonnekin ja etsinyt ulosp‰‰sy‰. Toisinaan h‰n v‰‰nteli hiljaa k‰si‰‰n, ja kaksivuotias poika katsoi pel‰styneen‰ ylˆs ‰itins‰ kasvoihin ja h‰nen pieni suunsa v‰‰ntyi itkuun. Silloin mies antoi nuoremman lapsen ‰idille, otti pienokaisen syliins‰, silitteli h‰nen vaaleita kutrejaan ja puhui hell‰sti:

— ƒl‰ ole mill‰sik‰‰n, pikkuseni… Is‰ tulee pian sodasta ja tuo sinulle oikein suuren pyssyn ja kyp‰r‰n. Niin ja sapelinkin.

Mutta kun kello kalahti toisen kerran, vavahti vaimo kuin olisi h‰nt‰ isketty ruoskalla. H‰n tarttui suonenvedonomaisesti miehens‰ k‰teen sopertaen tolkuttomasti:

— Mit‰, mit‰ min‰ nyt teen…? Mihin joudumme…?

Mies tuli hyvin kalpeaksi, h‰n laski lapsen maahan, ja h‰nen ‰‰nens‰ vapisi:

— Rauhoitu, rauhoitu! Min‰ tulen pian takaisin … ja min‰ kirjoitan heti…

Useimmat olivat vakavan ja synk‰n n‰kˆisi‰; toiset taas koettivat nauraa ja puhua ‰‰nekk‰‰sti peitt‰‰kseen ja karkottaakseen sen itsep‰isen, peloittavan ajatuksen, ett‰ he viimeisen kerran n‰kiv‰t rakkaansa. Ja jotkut n‰yttiv‰t niin kummallisen hajamielisilt‰, kuin eiv‰t olisi lainkaan k‰sitt‰neet, mihin olivat menossa.

Mutta hiukan erill‰‰n laiturin toisessa p‰‰ss‰ olivat vanhukset poikineen. Vaimo seisoi harmaana ja kurttuisena nuorukaisen edess‰ puristaen lujasti ja j‰yk‰sti h‰nen k‰tt‰‰n ja katsoi ylˆs h‰nen nuoriin, voimakkaihin kasvoihinsa — niinkuin olisi tahtonut tuohon katseeseen ja puristukseen keskitt‰‰ kaiken hellyytens‰, pelkonsa ja rakkautensa. Mies seisoi hiukan sivulla; h‰nen harmaa partansa tutisi kummallisesti ja h‰n ryk‰si tuon tuostakin, niinkuin olisi koettanut karistaa kurkustaan jonkin ilke‰n, sinne tarttuneen palan…

Kun poika hankkiutui l‰htem‰‰n, alkoivat kyynelet vieri‰ ‰idin ryppyisi‰ poskia myˆten ja h‰nen huulensa vavahtelivat.

— Hyv‰sti nyt, ‰iti…

ƒiti n‰ytti ik‰‰n kuin unohtaneen kaiken sanottavansa. Kuin unessa h‰n kuuli kellon kalahduksen, n‰ki, ett‰ poika hellitti h‰nest‰, puristi h‰t‰isesti is‰n k‰tt‰ ja hypp‰si junaan. Vasta silloin irroitti tuska h‰nen kielens‰; h‰n ojensi vapisevat k‰tens‰ liikkeess‰ olevaa junaa kohden parahtaen:

— Lapseni, lapseni!

Niin sanomaton h‰t‰ ja tuska v‰r‰hti tuossa heikossa, vapisevassa ‰‰ness‰, kuin olisi lintuemo surkeasti piipitt‰nyt n‰hdess‰‰n viimeisen, untuvapeitteisen poikasensa iskett‰v‰n m‰s‰ksi.

Asema on v‰hitellen tyhjentynyt. Itkev‰t, lapsiaan taluttavat vaimot, nuoret morsiamet, vanhat ‰idit ja tutisevat ukot — kaikki heid‰t on taas kaupunki niellyt uumeniinsa.

Mutta laiturin kuumuudesta hehkuvilla kiviportailla istuvat viel‰ vanhukset. Helle on viel‰ kauheampi kuin ‰sken, mutta he eiv‰t siit‰ v‰lit‰. Vanha mies on avop‰in, ja aurinko porottaa esteettˆm‰sti h‰nen harmaaseen p‰‰h‰ns‰, mutta h‰n sit‰ tuskin huomaakaan — h‰n tuijottaa vain toivottomasti ja tyls‰sti eteens‰. H‰n on ottanut mustan piipunnys‰n taskustaan, mutta sen sytytt‰minen on unohtunut h‰n pitelee sit‰ vain ruskeassa, vapisevassa kourassaan.

Vanha vaimo istuu h‰nen vieress‰‰n. Ainoakaan kyynel ei en‰‰ vieri h‰nen poskelleen; kuin tyrmistyneen‰ h‰n katsoo sinne mihin juna on kadonnut, vieden h‰nen viimeisen lapsensa. Siell‰ ei n‰y en‰‰ muuta kuin punertava savupilvi taivaanrannalla — ja sekin h‰ipyy v‰hitellen n‰kym‰ttˆm‰ksi…

Mutta vanha ‰iti yh‰ vain istuu ja katsoo. Kaukaiset muistot nousevat h‰nen sielunsa silmien eteen kuin suloiset, kauan kadoksissa olleet kuvat. H‰n muistaa poikansa pienen‰, lihavana palleroisena … ja ent‰s, kun h‰n otti ensimm‰iset horjuvat askelensa? H‰n muistaa niin el‰v‰sti, miten h‰n imetti ja kylvetti rakkainta lastaan — kuinka loistivatkaan h‰nen tummat silm‰ns‰ ihastuksesta, kun h‰n sai mielin m‰‰rin polskia vedess‰!

H‰n her‰‰ aivan kuin unesta, ja jonkinlainen kylm‰ puistatus viilt‰‰ h‰nen ruumistaan ja tuska puristaa h‰nen syd‰mens‰ kokoon. H‰n tuntee er‰‰nlaisella ‰idinvaistolla, ettei h‰nen lapsensa en‰‰ palaa, ja h‰nen tuskansa on aivan yht‰ suuri, kuin h‰n n‰kisi poikansa kylm‰n‰. H‰nen p‰‰ss‰‰n alkaa oudosti surista ja kohista, h‰n on aivan n‰kevin‰‰n, miten poikaparka makaa silm‰t ummistuneina ja h‰nen rinnastaan pulppuaa punainen veri.

Taas h‰n parahtaa kuin haavoitettu mets‰notus:

— Lapseni…

Vanha mies h‰tk‰ht‰‰. H‰n aivan kuin her‰‰ ja sanoo itsekseen hiljaa ja k‰he‰sti:

— Sinne h‰n meni…

Jossakin ratapihalla kiljahtaa vihaisesti veturi, vaunut kolisevat, pyˆr‰t jyrisev‰t — ja l‰heisest‰ puistikosta kuuluu silloin t‰llˆin pikkulinnun helteest‰ v‰synyt viserrys.

Mutta vanha vaimo tuijottaa viel‰kin toivottomin katsein taivaanrannalle, miss‰ junan savu tuskin n‰kyv‰n‰, punertavana pilven‰ leijailee. Ja is‰n harmaa p‰‰ on kumartunut niin syv‰‰n…