INFERNO

Sotavangit tunkeilivat uteliaina uuden tulokkaan ymp‰rill‰, kun h‰net tuotiin sairaalasta. H‰n tuli sis‰‰n kainalosauvojen varassa ja h‰nen p‰‰ns‰ oli kokonaan siteiss‰.

H‰n oli viel‰ hyvin nuori ja hentovartaloinen, tuo uusi sotavanki. H‰nen viiksettˆm‰t kasvonsa olivat kauniit ja hienopiirteiset — mutta kulmakarvat olivat palaneet kokonaan pois, ja se antoi noille kalpeille kasvoille hermostuneen, salaper‰isen ja hirve‰n leiman. H‰nen suuret silm‰ns‰ tuijottivat suoraan eteenp‰in ja niiss‰ oli tuskallinen, j‰hmettynyt ilme — eik‰ h‰n n‰ytt‰nyt v‰litt‰v‰n siit‰, mit‰ h‰nen ymp‰rill‰‰n tapahtui.

Samassa astui sis‰‰n reippaasti nuori armeijanluutnantti, ja kun h‰n n‰ki vastatulleen, katseli h‰n ensin t‰t‰ niinkuin ei olisi uskonut silmi‰‰n, ja huudahti sitten h‰mm‰styneen‰:

— Mutta oletko se sin‰? Todellakin…

— Min‰ se olen…

H‰nen ‰‰nens‰ oli omituisen v‰s‰ht‰nyt, mutta siin‰ oli kuitenkin pehme‰, nuorekas sointu.

Silloin vastatullut huusi liikuttuneena, hiukan v‰risev‰ll‰ ‰‰nell‰:

— Hyv‰t herrat! T‰ss‰ esit‰n teille meriv‰enluutnantti M:n — kunniakkaan panssariristeilij‰mme "Infernon" [= helvetti] upseerin!

Haavoittuneen kunniaksi kajahti moni‰‰ninen, innostunut hurraa-huuto, mutta h‰n ei edes hymyillyt.

Kun oli juotu teet‰ ja keskusteltu hetkinen kotiuutisista ja viimeisist‰ taisteluista, k‰‰ntyi luutnantti vastatulleen puoleen ja lausui pyyt‰v‰sti:

— Rakas yst‰v‰, ole niin hyv‰ ja kerro meille, miten kaikki tapahtui…

Ja h‰n alkoi kertoa.

"Kello oli t‰sm‰lleen kaksitoista p‰iv‰ll‰, kun takaa-ajava vihollislaivasta alkoi n‰ky‰ taivaanrannalla. Siin‰ oli viisi risteilij‰-dreadnoughtia [dreadnought ('‰l‰ pelk‰‰ mit‰‰n') = englantil. taistelulaivoista k‰ytetty nimitys] — ja me olimme yksin. Kiireesti 'Inferno' muutti suuntaansa ja pyrki pakoon.

"Mutta pian ilmeni, ettemme p‰‰se suojaan. Meid‰n suuri, uljas laivamme syˆksyi eteenp‰in t‰ydell‰ voimalla, vesi kohisi kokassa mahtavana koskena, koneet jyskyiv‰t vimmatusti ja laajoista savupiipuista tuprusi savu pikimustana — mutta sittenkin viholliset l‰heniv‰t. Siin‰ oli vihollisen parhaat laivat, ja ne kulkivat ainakin kolme solmunv‰li‰ nopeammin kuin 'Inferno'.

"Mutta me olimme jo valmiit taisteluun.

"Se oli suurenmoinen, unohtumaton hetki, kun tuhannen miest‰ seisoi paikoillaan kalpeina ja valmiina kuolemaan. Ei kuulunut en‰‰ ainoatakaan ihmis‰‰nt‰. Kuului vain tuulen ulvontaa ter‰skˆysiss‰, ja jalkaimme alla tuntui laiva huohottavan ja v‰risev‰n kuin henkens‰ edest‰ pakeneva el‰v‰ olento…

"Urhokas komentajamme oli tyyni, mutta aivan kalpea: h‰n tietysti ymm‰rsi, ett‰ 'Inferno' kulki nyt viimeist‰ matkaansa, ja ajatteli kai, miten voisi myyd‰ laivan, meid‰t ja itsens‰ mahdollisimman kalliista.

"Kun vihollislaivasto oli viidentoista kilometrin p‰‰ss‰, annettiin k‰sky ampua, ja heti sen j‰lkeen kuului meid‰n 13,5 -tuumaisen keulatykkimme valtava paukahdus. 'Inferno' tuntui vavahtavan ja samassa alettiin harvakseen ampua kaikilla suurilla tykeill‰.

"Vihollisen puolelta vastattiin paikalla. Ensin putoilivat ammukset kauas per‰puolelle ja ilmaan kohosi mahtavia vesipatsaita, mutta pian niit‰ alkoi nousta joka puolelta.

"Min‰ katselin j‰nnittyneen‰ noita pahaenteisi‰ vesipatsaita — ja muistan viel‰kin, miten ep‰miellytt‰v‰sti syd‰meni sykki. Ja juuri silloin huomasin, ett‰ aivan keulan edess‰ kohosi kirkontornin korkuinen vesipatsas — ja 'Inferno' syˆksyi suoraan sit‰ kohti… Suonenvedonomaisesti tartuin johonkin — ja samassa vesipatsas r‰isk‰hti kannelle hirve‰ll‰ voimalla ja pyyhk‰isi pari miest‰ mukanaan mereen, niinkuin he olisivat olleet hyttysi‰.

"Me kiisimme eteenp‰in 27 solmuv‰lin nopeudella, mutta siit‰ huolimatta alkoivat vihollisalukset p‰‰st‰ jo miltei sivullemme. 'Inferno' teki ‰kkik‰‰nnˆksen ja l‰hti suorakulmaisesi kiit‰m‰‰n niist‰ poisp‰in… Mutta ei kest‰nyt kauan, ennen kuin ne kaikki taas olivat miltei sivullamme.

"T‰h‰n asti ne olivat ampuneet vain harvakseen, aivan kuin etsien oikeata ampumamatkaa — eik‰ laivaamme ollut viel‰ sattunut ainoatakaan vakavampaa osumaa. Mutta nyt viholliset alkoivat yhtaikaa ampua kaikilla tykeill‰‰n. Koko laivan ymp‰ristˆ oli t‰ynn‰ korkeita vesipatsaita; meri n‰ytti kiehuvan, niinkuin koko merenpohja olisi puhjennut t‰yteen tulta syˆksevi‰ tulivuoria. Er‰s j‰ttil‰isammus sattui 'Infernon' perimm‰iseen savupiippuun ja tuo mahtava ter‰storvi k‰pertyi ja murskaantui silm‰nr‰p‰yksess‰ romuksi — ja paiskautui kauas yli kannen. Toinen r‰j‰hti t‰hystyspaikkani l‰histˆll‰ — ja sitten en hetkeen n‰hnyt mit‰‰n, sill‰ r‰j‰hdyksen ilmanpaine iski rintaani kuin moukarilla; min‰ paiskauduin sel‰lleni ja haavoituin p‰‰h‰n.

"Noustuani huomasin, ett‰ 'Inferno' oli taas k‰‰ntynyt ja kiiti t‰ytt‰ vauhtia poisp‰in. Mutta pienen ajan kuluttua olivat vihollislaivat taas sivullamme. Mit‰ sen j‰lkeen tapahtui, on aivan kuin kamalaa painajais-unta.

"Kaameasti ulvoen satoi ammuksia yh‰ tihe‰mp‰‰n — ja yh‰ useampi niist‰ osui. Huumaavia r‰j‰hdyksi‰, tukehduttavaa kaasua, kuolinhuutoja… Koko laiva oli nimens‰ mukaan kuin muuttunut helvetiksi.

"Aivoissani oli vain yksi ajatus: kannen alle. En tied‰ miten sinne jouduin, mutta heti sinne tultuani kuului hiukan per‰puolelta laivan sisustasta huumaava r‰j‰hdys ja s‰hkˆvalot sammuivat. Kaikki muuttui sysimustaksi, ja joka taholta kuului sekavia, pel‰styneit‰ ja kauhusta v‰risevi‰ huutoja.

"Samassa taas r‰j‰hti, kauempana leimahti punakeltainen, sokaiseva liekki valaisten silm‰nr‰p‰ykseksi tuon mustan kone-er‰maan: ammus oli puhkaissut kannen ja r‰j‰ht‰nyt konehuoneessa.

"Mahdotonta on kuvailla, mik‰ kauhu ja sekasorto muutamana sekuntina vallitsi. Koneiden jyskytys lakkasi ja pimeydest‰ kuului yhtaikaa vihlovia tuskanhuutoja, sinkoilevien pomminsirpaleiden ja koneenosien pauketta ja ryskett‰… Mutta kauheinta oli kuitenkin kuulla, miten ihmisruumiit kaameasti m‰tk‰ht‰en paiskautuivat m‰s‰ksi rautaseiniin ja koneiden sekaan.

"Ja taas r‰j‰hdys! Ammus r‰j‰hti syv‰ll‰ suuressa ˆljys‰iliˆss‰ — ja silm‰nr‰p‰yksess‰ leiskahti koko koneosasto valtavalla humahduksella sinivihre‰‰n liekkiin… Palava ˆljy virtasi kaikkialle — niinkuin tavattoman suuri s‰hisev‰ monip‰inen tulik‰‰rme. Ja hetken kuluttua koko laivan sisus tuntui olevan yhten‰ r‰iskyv‰n‰ tulimeren‰. Kuului syd‰nt‰s‰rkevi‰ kirkaisuja, kun miehet tukehtuivat ja paloivat kuoliaiksi — eik‰ mit‰‰n apua…

"Hyydytt‰v‰ kauhu valtasi minut. Tahdoin paeta jonnekin mutta olin puristunut er‰‰seen nurkkaan miesjoukon taakse niin lujasti, etten voinut liikauttaa j‰sent‰k‰‰n. Tuli leimahti ylitseni, tunsin tukkani palavan ja luulin kuolevani…

"Mutta uusi j‰ttil‰isammus puhkaisi samassa laivan kyljen, ja kokonainen mahtava koski syˆksyi sis‰‰n. Hirve‰ oli se r‰iske, kohina ja pauhu, kun valtavat vesipaljoudet ‰kki‰ syˆksyiv‰t alas tuohon hyppelehtiv‰‰n tulimereen. Mutta viel‰ senkin yli kuului ihmisten huuto: osastoihinsa sulkeutuneiden koneenk‰ytt‰jien ja l‰mmitt‰jien huuto, kun he n‰kiv‰t olevansa auttamattomasti hukassa… Jos on olemassa helvetti, niin sen syvimm‰st‰, kauheimmasta onkalostakaan ei voi kuulua hirmuisempaa huutoa. Minua v‰risytt‰‰, kun ajattelen sit‰ … se kaikuu yht‰ mittaa korvissani — niin, min‰ pelk‰‰n, ett‰ tuo huuto seuraa minua kuolemaan asti…

"Enemm‰n kuolleena kuin el‰v‰n‰ kuljetti ihmisaalto minua eteenp‰in — sitten ylˆsp‰in. Ja samassa paiskauduin aivan lent‰m‰ll‰ ylˆsp‰in… Olin tukehtumaisillani tuleen, savuun ja hˆyryyn… Kaikkialle sinkoili hehkuvia koneensirpaleita … Vain h‰m‰r‰sti k‰sitin, ett‰ hˆyrypannut olivat r‰j‰ht‰neet, ja nuo onnettomat siell‰ alhaalla olivat lakanneet olemasta.

"V‰hitellen tunsin, ett‰ veri virtasi pitkin kasvojani ja sokaisi silm‰ni — olin taas saanut pienen haavan otsaani. Vaivalloisesti pyyhin kasvojani, ja ensimm‰inen mit‰ n‰in, oli matruusi, joka kasvot raivosta v‰‰ristynein‰ juuri l‰hetti torpedon vihollislaivoja kohden.

"Ne olivat viel‰ l‰hemp‰n‰ kuin ‰sken, 'Inferno' oli kokonaan pys‰htynyt ja heilui valtavasti, kun vihollisten suuret ammukset sattuivat sen kylkiin ja panssaritorneihin. Toisinaan oli vihollisen tuli niin nopeata, ettei r‰j‰hdysten v‰li‰ erottanut.

"Juuri kun aioin nousta, r‰j‰hti edemp‰n‰ taas suuri ammus. Tulen ja savun keskell‰ n‰kyi p‰it‰, k‰si‰ ja jalkoja sinkoilevan kaikkialle … ihmisruumiit katkeilivat kuin korret … kuului vihlovia kuolinhuutoja… 'Infernon' kansi n‰ytti olevan ammuttu pirstaleiksi — ja se oli kokonaan peittynyt vereen, lihapaloihin ja sis‰lmyksiin. Mit‰‰n j‰rjestyst‰ ei en‰‰ ollut.

"Mutta joukko tykkej‰ oli viel‰ toiminnassa. Ja taas min‰ n‰in, miten torpedoputkesta lenn‰tettiin surmanviej‰ vihollista kohti…

"Olin kummallisen tylsyyden vallassa — luulen, ettei p‰‰ss‰ni ollut ainoatakaan selv‰‰ ajatusta. Niinp‰ minulla ei viel‰k‰‰n ole pienint‰k‰‰n k‰sityst‰ siit‰, kuinka kauan taistelu oli kest‰nyt.

"Vaistomaisesti juoksin l‰himp‰‰n panssaritorniin. Ja se mit‰ siell‰ n‰in, oli minulle uutta ja k‰sitt‰m‰tˆnt‰. Kaikkien kasvot olivat kalpeat ja j‰ykistyneet, muutamat ojentelivat nyrkkiin puristettuja k‰si‰‰n vihollista kohti, lasketellen uhkauksia ja kirouksia — er‰s huusi yht‰ mittaa k‰he‰ll‰ ‰‰nell‰, ja vihdoin juoksi k‰det kohotettuina yli laidan. Ja vaikka kaikki ymp‰rill‰ n‰ytti olevan murskana ja 'Inferno' alkoi jo upota, ampuivat tykkimiehet kuumeisella kiireell‰. Er‰skin hyvin miellytt‰v‰ tykkimies, joka oli kotipuolestani, oli niin muuttunut, ett‰ vain vaivoin tunsin h‰net: h‰n t‰ht‰si tarkkaan, silm‰t kiiluen, h‰nen kasvonsa olivat hikiset ja vihasta kalpeat, ja veri valui alas poskea myˆten.

"Kun samassa er‰‰seen vihollislaivaan sattui torpedo ja sen keulapuoli alkoi upota, muuttuivat miehet aivan kuin mielettˆmiksi. Julman riemun ja raivon vallassa he tyˆskenteliv‰t yh‰ kuumeisemmin. Toiset nauroivat k‰he‰t‰, saatanallista naurua, joka muistutti paholaisen hohotusta. Jotkut taas huusivat kaikin voimin.

"Min‰ myˆnn‰n, ett‰ minua alkoi kauhistaa heid‰n huutonsa ja ilmeens‰ ja se tapa, mill‰ he meniv‰t kuolemaan. Mutta kun samassa ammus luiskahti heid‰n panssaritornistaan sit‰ vahingoittamatta, nousi meteli viel‰ kauheammaksi. Ja aivan kuin he olisivat luulleet vihollisen kuulevan heid‰n huutonsa, karjuivat he raivoisasti:

"— Odottakaa, raukat!

"— Toiste on meill‰ ylivoima!

"— Pelkurit! Pelkurit!

"— T‰st‰ saatte!

"— Viel‰ min‰ yhden upotan…

"Silloin laivan koko suunnaton runko tuntui nousevan pystyyn: per‰ss‰ oli torpedo r‰j‰ht‰nyt, ja alus alkoi upota. Kauhusta mielipuolet ihmiset, jotka viel‰ olivat j‰‰neet henkiin juoksivat kuin sokeat keulaan. Min‰ muistan viel‰kin heid‰n kalpeat kasvonsa ammottavine suineen, ja heid‰n h‰t‰huutonsa. Er‰s upseeri huusi, ett‰ on turha ampua, kaikki on hukassa — mutta h‰nt‰ ei kukaan kuullut. Ja kun muuan vihollislaiva vaipui aaltoihin, kohottivat j‰ljell‰ olevat tykkimiehet taas hurjan riemuhuudon ja laukoilivat tykkej‰‰n mielettˆm‰ll‰ vimmalla. Min‰ luulen, ett‰ useat tuskin en‰‰ k‰sittiv‰tk‰‰n, mit‰ omalle laivalle tapahtui — heid‰n ainoa p‰‰m‰‰r‰ns‰ oli vahingoittaa vihollista.

"N‰m‰ olivat jo tauonneet ampumasta, mutta kun meik‰l‰iset yh‰ jatkoivat, kohdistettiin kaikkien laivojen murhaava tuli viel‰ kerran 'Infernoa' kohden, ja se alkoi painua yh‰ nopeammin.

"Mutta yksi panssaritorni oli viel‰kin miltei ehe‰ ja muutamat miehet ampuivat yh‰, vaikka vesi tulvi sis‰‰n ja he joutuivat sen varaan. ƒsken mainitsemani tykkimies oli juuri sulkenut 13,5 -tuumaisen tykkins‰ sulkuosaston, kun tykin mahtava putki vaipui aaltoihin — ja mies oli vyˆt‰isi‰ myˆten vedess‰. Mutta 'Inferno' kallistui hurjasti, kun suuret ammukset iskiv‰t sen kylkeen — ja h‰nen tykkins‰ nousi viel‰ kerran vedest‰. Silloin n‰in n‰yn, joka ei koskaan h‰vi‰ silmist‰ni: h‰n t‰ht‰si kiiluvin, petomaisin katsein ja h‰nen vertavuotavat kasvonsa olivat v‰‰ristyneet — ja kun tykki nousi luonnolliseen asentoonsa, h‰n laukaisi sen hirve‰sti kiroten… Ja kun h‰nen verest‰v‰t silm‰ns‰ n‰kiv‰t, ett‰ er‰‰n kaukana olevan vihollislaivan kohdalta nousi korkea vesipatsas, kohotti h‰n molemmat k‰tens‰ ilmaan ja karjui raivoisasti ja k‰he‰sti kuin mielipuoli.

"Vesi nousi h‰nen vyˆt‰isiins‰, taas r‰j‰hti ammus — enk‰ n‰hnyt h‰nt‰ en‰‰…

"Armoa ei annettu eik‰ pyydetty. Vihollinen ampui niin kauan kuin osakin 'Infernosta' oli vedenpinnalla. Se vajosi yht‰ mittaa, mutta niin omituisen hitaasti — niinkuin se olisi ollut el‰v‰ olento, joka ep‰toivoisesti piti kiinni el‰m‰st‰‰n.

"Muistan h‰m‰r‰sti, ett‰ seisoin panssaritornin vieress‰ ja tuijotin vihollisia kohti. Silloin r‰j‰hti takanani ja min‰ paiskauduin kauas mereen.

"Mahdollisesti menin ensin tainnoksiin, mutta kylm‰ vesi kai virvoitti minut, koska tunsin, ett‰ olin vedess‰ ja oikeaa jalkaani viilsi ja kirveli kummallisesti. Sin‰ luultavasti muistat, ett‰ olen hyv‰ uimari ja vaistomaisesti aloin uida vihollislaivoja kohti.

"Yh‰ viel‰kin lensiv‰t ammukset kamalasti ulvoen ylitseni — ja aina kun ne sattuivat uppoavaan 'Infernoon', r‰s‰hti siell‰ kaameasti, kuului ter‰sosien r‰iskett‰ ja valtavaa kohinaa…

"Vihdoin kuitenkin ampuminen lakkasi. Kipu jalassani tuntui aivan siet‰m‰ttˆm‰lt‰, ja aloin jo kangistua. Muutenkin tunsin heikkenev‰ni, ja silmiss‰ni alkoi omituisesti h‰m‰rt‰‰. Kerran kuitenkin viel‰ k‰‰nsin p‰‰t‰ni — ja silloin n‰in ep‰selv‰sti, kuin mustan sumun l‰vitse, miten repaleiksi ammuttu sotalippumme hitaasti vaipui aaltoihin…"

Kaikki istuivat kauan liikkumattomina ja ‰‰nettˆmin‰ tuijottaen eteens‰. Oli niin hiljaista, ett‰ erotti katossa lentelev‰n k‰rp‰sen surinan ja miesten raskaan hengityksen — ja jostakin kauempaa kuului vaivoin ikkunoiden l‰vitse sotilaspartion tahdikkaat askelet. Vihdoin kysyi joku hillityll‰, hiukan v‰risev‰ll‰ ‰‰nell‰:

— Ja te olette ainoa, joka pelastui…?

H‰n ei nostanut katsettaan, vaan vastasi hiljaa ja v‰syneesti:

— Ainoa.