PAKOLAISET

Yksi ainoa vihre‰ s‰hkˆlamppu valaisi sairashuoneen salia muuttaen sen omituisen ep‰todellisen n‰kˆiseksi. Sali oli kokonaan valkoinen, katto, sein‰t, s‰nkyrivit — ja tuossa himme‰ss‰, vihert‰v‰ss‰ valossa kaikki n‰ytti aavemaiselta. Valkopukuinen sisarkin, joka hiljaa, kuulumattomin askelin hiipi ulos ovesta, muistutti ruumiitonta haamua. Vain korkeat ikkunat olivat sysimustat, ja yˆ tuulen kylm‰ henk‰ys kosketti toisinaan ruutuja hiljaa ja salaper‰isesti niinkuin siell‰ ulkopuolella olisi joku v‰syneesti ja surullisesti huokaissut…

Kaikki vuoteet olivat t‰ynn‰ haavoittuneita: k‰dettˆmi‰, jalattomia, silm‰ttˆmi‰; toisilta taas oli puhkaistu vatsa, l‰vistetty rinta… Muutamat olivat kuolemankalpeita, ja heid‰n puoliavoimet silm‰ns‰ olivat jo himme‰t ja lasimaiset. Toisten kasvot hehkuivat tummanpunaisina, heid‰n rintansa huohottivat ja silm‰t kiiluivat kuumeisina syv‰ll‰ kuopissaan… Joidenkin murskatut p‰‰t oli k‰‰ritty ylt'yleens‰, vain syv‰t suun ja silmien aukot ammottivat mustina: he muistuttivat manalasta paenneita haamuja…

Ilma oli tympe‰ ja tukahduttava. Kaikkialta kuului raskasta, korisevaa hengityst‰. Jotkut hourailivat puhuen k‰sitt‰m‰ttˆmi‰, sekavia sanoja — joku naurahtikin… Mutta kaiken t‰m‰n ylitse kuului hiljainen, yht‰mittainen valitus ja voihke — ja muutaman kerran kirskahti ter‰v‰ hammasten kiristys…

Salin ‰‰rimm‰isest‰ nurkasta kohosi tyynylt‰ er‰‰n nuoren upseerin hienopiirteiset kasvot. H‰n k‰‰nn‰hti viereist‰ s‰nky‰ kohden ja kuiskasi:

— Nukutko?

— En, vastasi vierustoveri.

— Minulla on niin tuskallinen olo. En voi nukkua…

— Polttaako jalkaasi taas?

— Ei…

— Mik‰ sinua sitten vaivaa? kysyi toveri ihmetellen.

Nuori upseeri katsahti pelokkaasti ymp‰rilleen ja h‰nen ‰‰nens‰ vapisi, kun h‰n hiljaa kuiskasi:

— Pakolaiset…

— Pakolaiset?

— Niin — vihollispakolaiset…

Toinen katsoi h‰nt‰ hetken, sitten h‰n kohottautui vaivalloisesti kyyn‰rp‰‰ns‰ varaan ja sanoi j‰nnittyneen‰:

— Mit‰ sin‰ puhut? Kerro minulle kaikki — kun en min‰k‰‰n voi nukkua.

Viereisiss‰ vuoteissa olivat haavoittuneet vaipuneet uneen, jossakin kuorsattiin korisevasti — ja salin toisessa p‰‰ss‰ puri joku taas hammastaan. Nuori upseeri maistoi yˆjuomaansa, vedell‰ sekoitettua viini‰ ja alkoi kertoa hillityll‰, kuiskaavalla ‰‰nell‰.

"Se, mist‰ nyt aion sinulle kertoa, tapahtui samana p‰iv‰n‰, jolloin joukkomme valloittivat L:n kaupungin. Adjutanttimme kaatui, ja min‰ jouduin viem‰‰n er‰st‰ t‰rke‰t‰ k‰sky‰.

"Oli satanut monta p‰iv‰‰, ja maat olivat liejuisia. Hevoseni oli aivan uupunut, sen jalat upposivat syv‰lle pehme‰‰n maahan, ja min‰ p‰‰sin vain hiljalleen eteenp‰in. S‰‰ oli kylm‰ ja kostea, ja harmaa vesisumu riippui ilmassa kuin suunnattoman suuri h‰m‰h‰kinverkko kastellen vaatteet ja kohmetuttaen k‰det j‰ykiksi.

"Olin kai eksynyt hiukan oikeasta suunnasta, koska er‰‰st‰ pikku metsikˆst‰ tullessani n‰in miltei suorakulmaisesti edess‰ni maantien, jota myˆten kulki hitaasti loppumattoman pitk‰ jono pakolaisia. Otin esiin kartan ja kompassin ja huomasin, ett‰ minun olisi pit‰nyt menn‰ hiukan vasemmalle — mutta edess‰ oli pieni, yli ‰yr‰ittens‰ tulviva joki. Minulla ei ollut siis muuta keinoa, kuin menn‰ suoraan tielle, jotta p‰‰sisin sillasta yli.

"Tosin minua hiukan arvelutti tuo pakolaislauma. Ent‰p‰s, jos ovat aseistettuja ja hyˆkk‰‰v‰t kimppuuni… Mutta min‰ olin viipynyt muutenkin liian kauan, eik‰ ollut muuta tiet‰. Sen t‰hden avasin pistoolikoteloni, tarkastin, ett‰ se oli panostettu — ja p‰‰tin, ett‰ minun t‰ytyy p‰‰st‰ eteenp‰in.

Mutta kun l‰hestyin maantiet‰, havaitsin varokeinoni kokonaan tarpeettomiksi. N‰m‰ pakolaiset olivat esikaupunkien kaikkein kˆyhint‰ v‰estˆ‰ — varakkaammat olivat jo aikaisemmin paenneet junilla ja hevosilla. N‰ill‰ oli vain muutamilla laiha hevoskoni, joka vaivalloisesti laahusti eteenp‰in, ja pyˆr‰t upposivat syv‰lle tien lokaan. Useimmat vetiv‰t k‰sik‰rryill‰ lapsiaan ja kaikkein v‰ltt‰m‰ttˆmimpi‰ tarvikkeitaan ja muutamilla oli apunaan uskolliset, takkukarvaiset koiransa. Mutta min‰ n‰in monen ‰idin, jolla ei ollut muuta kuin pieni lapsi syliss‰, taluttavan viel‰ toista, joka itkusta ja v‰symyksest‰ menehtym‰isill‰‰n tallusti loassa pienill‰ jaloillaan…

"Oi yst‰v‰ni, minua kauhistuttaa viel‰kin, kun muistan tuon vastaantulevan joukon. Siin‰ oli vain naisia, lapsia, vanhuksia ja joku raajarikko mies — ja kaikki olivat niin laihoja, kalpeita ja r‰‰syisi‰. Tuolla tarttuvat k‰sik‰rryt lokaan, vanha vaimo ponnistelee kuin henkens‰ edest‰ mutta ei saa rattaita irti. Kuuluu naisten kauhistuneita, kimeit‰ ‰‰ni‰, tukahdutettuja kirouksia, l‰‰h‰tyst‰… Lapset alkavat itke‰ ja vaikeroida heikoilla, ysk‰st‰ k‰heill‰ ‰‰nill‰‰n — ja takaap‰in alkaa yh‰ kovemmin ja uhkaavammin kuulua yksi ainoa, kauhistunut huuto: eteenp‰in! eteenp‰in! Ja eteenp‰in heid‰n t‰ytyi p‰‰st‰, sill‰ takanap‰in jyrisiv‰t meid‰n tykkimme kuin kaukainen, taukoamaton ukkonen… Mihin vanha vaimo k‰sirattaineen joutui, sit‰ en huomannut.

"Minua he silm‰siv‰t vain ohimennen. Muistan vain joitakin katseita. Muutamista uhosi minua vastaan tyls‰, voimaton viha — mutta he olivat liian n‰‰ntyneit‰ sanoakseen tai tehd‰kseen jotakin… Toisista katseista kuvastui vain mittaamaton ep‰toivo ja mykk‰ moite, ja ne tunkeutuivat suoraan syd‰meeni kuin kylm‰t pistimet… Hevoseni oli miltei lopussa, mutta min‰ kannustin sen kylki‰, niin ett‰ veri tippui ja pakotin sen laukkaamaan p‰‰st‰kseni n‰kem‰st‰ noita hirmuisia, syytt‰vi‰ katseita… Niin — min‰ suljin silm‰ni…

"Vihdoinkin loppui vastaantuleva jono! Hevoseni huohotti raskaasti ja min‰ tunsin, miten se horjahteli.

"Mit‰…?

"Sielt‰ tuli viel‰ yksi pakolaisperhe. Ja juuri nuo heikoimmat, jotka olivat j‰‰neet toisista j‰ljelle — ne ovat aina silmiss‰ni…

"Etummaisena kulki vanha, harmaapartainen mies vet‰en pahanp‰iv‰isi‰ nelipyˆr‰isi‰ rattaita. H‰n asteli aisoissa kuin hevonen: l‰nkien ja rahkeiden sijasta oli aisoihin sidottu nuora, ja se n‰ytti tunkeutuvan h‰nen laihaan niskaansa. K‰det riippuivat hervottomina sivuilla, ja h‰nen kasvonsa n‰yttiv‰t aivan tylsilt‰ ja huulensa riippuivat veltosti. Niin siin‰ kumarassa eteenp‰in ponnistellessaan muistutti h‰n todellakin vanhaa, loppuunajettua, ‰‰rettˆm‰n v‰synytt‰ hevosta… Ja h‰nen sivullaan veti kaikin voimin laiha, takkuinen koira — niinkuin sekin olisi ymm‰rt‰nyt, ett‰ nyt tarvitaan kaikki voimat, ja sen punainen kieli roikkui l‰‰h‰tt‰v‰st‰ suusta…

"Rattailla oli rikkonainen kori, ja siit‰ r‰‰syjen seasta pilkisti kalpeista lapsenkasvoista turvonneet punaiset silm‰t, ja sivulla asteli noin seitsenvuotias poika, hennolla olallaan pieni kaaripyssy… Tied‰th‰n, miten lapset aina uteliaina tarkastelevat vastaantulijoita, mutta niin ei tehnyt t‰m‰; vain kerran h‰n kohotti pikkuvanhat, kalpeat kasvonsa, ja niiss‰, oli jotakin outoa ja kauheata … Niin, min‰ n‰in, ett‰ noista himmeist‰ silmist‰ tuijotti — n‰lk‰.

"Noin kymmenkunta metri‰ rattaiden j‰ljest‰ k‰veli luultavasti lasten ‰iti. H‰n kantoi sel‰ss‰‰n suurta vaatemytty‰ ja h‰nen askelensa olivat niin raskaat ja laahustavat. H‰nen silm‰ns‰ olivat alasluodut eik‰ h‰nen kuolemankalpeissa kasvoissaan ollut muuta kuin toivottomuutta. Jos h‰n olisi huutanut, itkenyt, kiemurrellut maassa, niin olisi h‰nt‰ sittenkin ollut helpompi katsoa — mutta nuo kasvot olivat niin kauhean liikkumattomat kuin kuolleen kasvot…

"Oli jo aivan h‰m‰r‰, ja edess‰p‰in leimahteli valtava tulipalon kajastus. Maa tuntui vapisevan yh‰ kiihtyv‰st‰ tykkien jyskeest‰, ja muutamat eksyneet ammukset r‰j‰htiv‰t hurjasti r‰iskien arveluttavan l‰hell‰ — mutta he eiv‰t n‰ytt‰neet sit‰ edes huomaavan…

"Min‰ olen t‰‰ll‰ joutunut n‰kem‰‰n jo paljon kurjuutta, mutta en voi ymm‰rt‰‰, mik‰ minulle silloin tuli. Oli aivan kuin joku olisi puristanut syd‰nt‰ni — ja min‰ tunsin, ett‰ pit‰isi tehd‰ jotakin, auttaa…

"K‰‰nsin jo ratsuni, mutta huomasin samalla, etten voinut mit‰‰n; minulla ei ollut edes rahaa — ja mit‰p‰ rahakaan olisi heit‰ auttanut?

"Mutta kaukana tasangolla n‰kyi pitk‰ ep‰m‰‰r‰inen pakolaisjono kiemurtelevan hitaasti eteenp‰in, kuin suunnattoman pitk‰, harmaa k‰‰rme, jonka p‰‰ oli jo kaukaisessa pimeydess‰.

"Ja viimeisetkin pakolaiset h‰ipyiv‰t h‰m‰r‰‰n niin hitaasti ja vaivalloisesti — aivan kuin kuolettavasti haavoitetut el‰imet, jotka viimeisill‰, sammuvilla voimillaan laahautuvat mets‰st‰j‰‰ pakoon…

"Lopulta kuitenkin p‰‰sin omien joukkojen l‰heisyyteen. Mutta silloin r‰j‰hti takanani ammus ja surmasi hevoseni; itse haavoituin jalkaan ja menetin tajuntani. Onneksi huomasivat sotilaamme minut, ja k‰sky tuli kuitenkin perille.

"Mutta min‰ pelk‰‰n, ett‰ tulen aina silmiss‰ni n‰kem‰‰n nuo pakolaiset — nuo viimeiset pakolaiset…"