JOULU

Pieni talonpoikaistalo oli aivan t‰ynn‰ haavoittuneita. Kaksi nuorta l‰‰k‰ri‰ teki tyˆt‰‰n kuumeisella kiireell‰ — heid‰n valkeat esiliinansa olivat ylt'yleens‰ veress‰, ja hiki helmeili heid‰n otsallaan. Mutta he eiv‰t voineet ajatella hetkenk‰‰n lepoa, sill‰ yht‰ mittaa tuotiin lis‰‰ haavoittuneita, jotka voihkivat, valittivat ja rukoilivat heikolla, korisevalla ‰‰nell‰ apua. Ja hiukan edemp‰n‰ jyrisiv‰t tykit jatkuvasti, niin ett‰ koko rakennus vapisi perustuksiaan myˆten.

Er‰‰ss‰ nurkassa lojui keski-ik‰inen sotilas, jonka rinnan kranaatinsirpale oli halkaissut, niin ett‰ kylkiluut pistiv‰t esiin. Oljet h‰nen allaan olivat kokonaan veress‰, h‰n ‰hkyi raskaasti ja h‰nen kasvonsa olivat kuolonkalpeat. Kun er‰s l‰‰kint‰mies n‰ki h‰nen sinert‰vien huuliensa liikkuvan, h‰n meni haavoittuneen luokse ja kuuli miten t‰m‰ k‰he‰sti ja katkonaisesti kuiskasi:

— Pienet … lapsi raukkani…

N‰m‰ olivat h‰nen viimeiset sanansa, sill‰ heti sen j‰lkeen h‰n heitti henkens‰.

Ja h‰nen taskustaan lˆytyi seuraava kirje.

"Rakkaani!

Kirjoitit minulle, ett‰ pienokaisemme ovat sairastuneet tulirokkoon. Voi rakas, kun he eiv‰t vain kuolisi … etkˆ sin‰ voisi jotakin…? Kas niin, nyt min‰ alan taas lˆrpˆtell‰ — eth‰n sin‰ mit‰‰n muuta voi kuin odottaa. Niin, koeta sent‰‰n hankkia jostakin maitoa, ett‰ lapsiparat saisivat sit‰ juoda, kun p‰‰sev‰t sairaalasta. Kyll‰ ne kumminkin siell‰ laihtuvat … pikku raukat. Ja koeta puhua, vakuuttaa, ett‰ min‰ kyll‰ maksan kaikki, kun p‰‰sen sodasta ja saan taas tyˆt‰. No, kyll‰ sin‰ sen ymm‰rr‰t itsekin…

Kirjoitan t‰t‰ sairaalassa, sill‰ olen ollut v‰h‰n kuumeessa. Nyt olen jo aivan terve, mutta kun saan olla viel‰ kaksi p‰iv‰‰ sairaalassa, niin kirjoitan sinulle oikein perinpohjin, miten me ampumahaudoissa joulua vietimme — niin, min‰ en voi olla kirjoittamatta! Se oli niin kummallinen joulunvietto. Juuri sen t‰hden on meid‰t siirretty kokonaan toisaalle — ja parempi onkin…

Jouluaaton vastaisena yˆn‰ olisin saanut lev‰ht‰‰, mutta vihollisen onnistui ampua s‰p‰leiksi valonheittimemme ja me jouduimme kaikki seisomaan koko yˆn ampumahaudassa. Ja kun yht‰ mittaa tuijottaa pimeyteen odottaen milloin vihollinen sen turvissa hyˆkk‰‰ kimppuun hirveine k‰sikranaatteineen — niin sit‰ ei tahdo voida kest‰‰; tavan takaa on kuulevinaan salaper‰isi‰ ‰‰ni‰, hiipivi‰ askeleita — ja koko ruumis alkaa vavista. Ja kun ne ‰kki‰ suuntaavat valonheittimiens‰ sokaisevan tulen vasten silmi‰ — niin pimeyteen tottuneet silm‰t muuttuvat joksikin aikaa aivan umpisokeiksi…

Mutta viholliset odottivat kai meid‰n hyˆkk‰yst‰mme, kun ei valonheittimemme toiminut — ja mit‰‰n hyˆkk‰yst‰ ei tapahtunut kummaltakaan puolelta.

Sin‰ et voi aavistaa, miten v‰synyt olin, kun viimein aamu koitti, ja minun vuoroni oli lev‰ht‰‰ — tuskin pysyin jaloillani. Olin valvonut niin monta yˆt‰ — ja sitten sellainen j‰nnitys. Kˆmmin ampumahaudan penkereen taa, k‰‰rin likaisen huovan ymp‰rilleni ja vaivuin uneen.

Kuinka kauan olin nukkunut, en tied‰, mutta min‰ olin seisovinani ampuma-aukolla ja koetin ampua — mutta kiv‰‰ri ei lauennut… Minulle tuli hirve‰ tuska, sill‰ vihollinen l‰heni hurjaa vauhtia, s‰rkien esteet tielt‰‰n — niiden pistimet kiilsiv‰t jo aivan l‰hell‰… Tykit jyrisiv‰t, srapnellit r‰j‰hteliv‰t taukoamatta, ja min‰ kyyristyin aina vaistomaisesti — eik‰ kiv‰‰rini lauennut…

Silloin potkaistiin s‰‰reeni, ja min‰ kuulin h‰t‰isen h‰lytyshuudon:

— Viholliset hyˆkk‰‰v‰t!

Mit‰‰n k‰sitt‰m‰tt‰ hyp‰hdin puolipˆkertyneen‰ seisoalleni, mutta vaivuin uudelleen maahan — jalkani olivat aivan kangistuneet kylm‰st‰. Samassa r‰j‰hti srapnelli kohdallani ja luodit lensiv‰t ilke‰sti vinkuen korvieni ohi; silloin laahasin itseni ampuma-aukolle, jossa kiv‰‰rini oli valmiina ja aloin konemaisesti ampua.

Sitten huomasin vihollisetkin, jotka l‰heniv‰t ‰‰nettˆmin‰, hurjasti juosten. Mutta kun ne ehtiv‰t esteidemme luokse ja alkoivat rikkoa niit‰, aloittivat kaikki konekiv‰‰rimme ja pikatykkimme niin huumaavan metelin, ettei omaa kiv‰‰rinlaukaustaan kuullut lainkaan — ja viholliset kaatuivat maahan kuin suunnattoman j‰ttil‰isluudan lakaisemina…

Hetken kuluttua kentt‰ oli aivan t‰ynn‰ kaatuneita. J‰ljell‰ olevat l‰htiv‰t pakoon juosten, kaatuillen — ja haavoittuneet alkoivat ryˆmi‰ hitaasti kuin suuret kravut omia ampumahautojaan kohden.

Taisin olla viel‰kin puoleksi unessa; tunsin vain jotakin ep‰m‰‰r‰ist‰ vihaa noita kirottuja kohtaan, jotka eiv‰t antaneet milloinkaan nukkua… Min‰ t‰ht‰sin ja laukaisin mink‰ suinkin ehdin pakenevien j‰lkeen. Er‰skin pitk‰ mies oli tarttunut piikkilankoihin ja ponnisteli p‰‰st‰kseen irti. Min‰ t‰ht‰sin h‰nt‰ rintaan ja laukaisin — ja n‰in vahingoniloissani, miten h‰n vaipui alas, sytkytteli hetken ja sotkeutui yh‰ pahemmin… Ammuin viel‰kin noita kˆmpivi‰ olentoja kohden — kunnes ‰kki‰ huomasin ammuskelevani yksin.

Ilke‰ tunne l‰ik‰hti rinnassani, ja min‰ aivan kuin her‰sin. Useimmiten n‰et annettiin haavoittuneiden ryˆmi‰ takaisin; vain toisinaan, kun emme olleet pitk‰‰n aikaan saaneet nukkua, ja meill‰ oli kova vilu ja n‰lk‰ — ammuimme raivoisasti niin kauan kuin yksikin liikkui…

Nyt vasta huomasin, ett‰ ruumiini v‰risi vilusta ja hampaat kalisivat suussani. Ja ymp‰rill‰ni n‰in toverien k‰‰riv‰n huovan ymp‰rilleen, laskeutuvan maahan ja kiertyv‰n kummalliseen mykkyr‰‰n — ik‰‰n kuin v‰syneet, vilusta v‰risev‰t koirat… Eik‰ heid‰n harmaankalpeilla, likaisilla kasvoillaan n‰kynyt muuta ilmett‰ eik‰ ajatusta, kuin: jospa saisi nukkua…

Min‰ yritin myˆs nukkua, mutta kylmyys oli k‰ynyt aivan siet‰m‰ttˆm‰ksi. Vatsassani kurni n‰lk‰ ja minulla oli viel‰ hiukan leip‰‰kin j‰ljell‰, mutta oli niin kylm‰, ettei haluttanut ruveta edes syˆm‰‰n. Kummallinen tylsyys ja v‰linpit‰m‰ttˆmyys tuntui vain levi‰v‰n koko olemukseen kuin tuhoisa myrkky. Vihollinen jatkoi tykistˆtaistelua ja kranaatit r‰j‰hteliv‰t lakkaamatta, mutta sek‰‰n ei en‰‰ vaikuttanut.

Mutta ilta ja yˆ olivat unohtumattomat.

Ensin sattui sellainen onnellinen tapaus, ett‰ saimme tuoretta lihaa ja kokkimme valmisti lihakeittoa. On mahdotonta kuvailla, miten hyv‰lt‰ se maistui… Me emme olleet moneen p‰iv‰‰n saaneet mit‰‰n l‰mmint‰ — ja nyt me hˆrpimme tuon keiton aivan tulikuumana. Min‰kin poltin kieleni … mutta miten se l‰mmittik‰‰n! Kylmyys ja tylsyys h‰lveni; me tunsimme itsemme aivan virkistyneiksi — aloimme jo keskustellakin, vaikkemme pariin p‰iv‰‰n olleet vaihtaneet sanaakaan.

Mutta kyll‰ me olimme kurjan n‰kˆisi‰! Silm‰t olivat vajonneet syv‰lle p‰‰h‰n, kasvot likaiset, ajamaton parta kuin jokin m‰d‰ntynyt rukiins‰nki. Ei tehnyt mieli katsella toisiaan.

— Nyt on siis joulu, sanoi joku hiljaa ja tuossa ‰‰ness‰ v‰reili kummallinen alakuloisuus.

Kukaan ei vastannut. Kuului vain joitakin tukahdutettuja huokauksia. Minutkin valtasi niin painostava tunne — niinkuin hartioitani olisi painanut ‰‰retˆn taakka… Minusta tuntui kuin olisin n‰hnyt, miten pienokaisemme itkev‰t ik‰viss‰‰n kolkossa sairashuoneen salissa — ja sin‰ istut yksin kotona…

— Kas — aurinko!

Tuo huudahdus her‰tti taas meid‰t mietteist‰mme. Aurinko, joka ei moneen p‰iv‰‰n ollut kertaakaan n‰ytt‰ytynyt, oli todellakin tyˆnt‰nyt pilvet syrj‰‰n ja heitti meihin viimeisen punahehkuisen katseensa… Taivas oli punertava, pilvet hohtivat kuin suunnattoman, kaukaisen tulipalon liekit, ja koko maailma n‰ytti ruusunv‰riselt‰ tuossa kummallisessa valossa. Me katsoimme sanattomina, miten aurinko hitaasti suurena, purppuranpunaisena vaipui kaukaisten metsien taakse. Ja taaskin meid‰n ajatuksemme lensiv‰t kauas kotipuolen lauhkeihin kes‰iltoihin — emmek‰ huomanneet, ennen kuin oli miltei pime‰.

ƒkki‰ her‰tti minut ajatuksistani laulu. Me hyp‰hdimme ylˆs, sill‰ se oli jotakin tavatonta: vihollisten ampumahaudoista kuului vanha, meillekin tuttu joululaulu…

Miten kummalliselta kaikki tuntuikaan! Kuu oli noussut, ja sen kalpeassa valossa v‰lkkyiv‰t vihollisten piikkilankaesteet kuin hopeiset verkot … maisema n‰ytti aivan satumaiselta tuossa vihre‰ss‰ valossa. Ilma oli aivan tyyni ja laulu kuului yh‰ selvemmin — niin surullisena ja alakuloisena kuin olisivat he siihen tahtoneet saada kaiken ik‰v‰ns‰, kaipuunsa, rakkautensa, ja lenn‰tt‰‰ sen kauas kotiin…

Me seisoimme kuin lumottuina kuunnellen tuota vanhaa, tuttua laulua — ja monen silmiss‰ kimmelsi kyynel. ƒkki‰ muutamat meik‰l‰iset yhtyiv‰t siihen omalla kielell‰mme ja hetken kuluttua lauloimme kaikki.

Silloin nostettiin vihollisten ampumahautojen valleille useita sytytettyj‰ joulukuusia ja heid‰n miehens‰ kiipesiv‰t niiden ymp‰rille ja taas kajahti sielt‰ laulu; se oli meille tuntematon, mutta me kuuntelimme sit‰ henke‰ pid‰tt‰en.

Mutta viel‰ uskomattomampaa tapahtui: vihollisten puolelta l‰hti kolme upseeria meit‰ kohden. Aivan kuin sanattomasta sopimuksesta l‰hti meilt‰kin kolme nuorta upseeria heit‰ vastaan. Me kiipesimme kaikki valleille ja seurasimme j‰nnittynein‰ noiden kuuden miehen l‰henemist‰. Ja kun he valonheittimien valossa n‰kyiv‰t kauan puristavan toistensa k‰tt‰, silloin me taputimme k‰si‰mme kuin lapset ja huusimme jotakin sanoin kuvaamattoman liikutuksen ja innostuksen valtaamana — mit‰ me huusimme, sit‰ en viel‰ nytk‰‰n muista…

Jonkin vastustamattoman voiman pakottamana me nousimme ja l‰hdimme vihollisia kohden — ja he tekiv‰t samoin. Me katkoimme useita aukkoja piikkilankaesteisiin, jotta olisimme p‰‰sseet nopeammin perille.

Minusta se oli el‰m‰ni suurin hetki, kun valonheittimien h‰ik‰isev‰ss‰ valossa n‰in tuon suuren aseettoman vihollisjoukon l‰henev‰n. He n‰yttiv‰t olevan aivan samanlaisia kuin mekin: laihoja, partaisia, r‰‰syisi‰… Ja min‰ luulen, ett‰ meid‰t valtasi sama tunne: me tunsimme kaikki olevamme

ihmisi‰.

Min‰ olin miltei etummaisena ja muistan aivan selv‰sti, miten minua kohden tuli er‰s vihollissotilas. H‰n oli hiukan pitempi ja vanhempi kuin min‰ ja kulki pitkin, j‰ykin askelin. Kun min‰ n‰in h‰nen kalpeat, liikuttuneet, ryppyjen uurtamat kasvonsa ja ajamattoman partansa ja tartuin h‰nen suureen, k‰ns‰iseen k‰teens‰, valtasi minut voimakas mielenliikutus; min‰ tunsin h‰nt‰ kohtaan kummallista hellyytt‰. Aivan kuin h‰n olisi ollut vanhempi, paljon k‰rsinyt veljeni, joka oli palannut vierailta mailta… Min‰ en voinut sanoa sanaakaan, puristin vain tuota tyˆss‰ kovettunutta k‰tt‰ ja kasvoni painuivat h‰nen olkap‰‰t‰‰n vasten — ja h‰nenkin silmiss‰‰n oli kyyneleit‰.

H‰n osasi kielt‰mme ja min‰ sain tiet‰‰, ett‰ h‰n oli kivityˆmies er‰‰lt‰ suurelta vuoriteollisuusseudulta. Kun ilmoitin h‰nelle olevani myˆs kivimies, valaisi omituisen kaunis hymy h‰nen karkeita piirteit‰‰n.

— Onko teill‰ perhett‰? — kysyin min‰ hetken kuluttua.

Sanaa sanomatta h‰n otti poveltaan valokuvan ja ojensi sen minulle. Valonheittimien valossa n‰in kuvassa miehen ja naisen, ymp‰rill‰‰n viisi kaunista lasta — nuorinta, noin 3-vuotiasta poikaa piti mies syliss‰‰n ja katsoi hymyillen pienokaiseen.

Katsahdin h‰neen h‰mm‰styneen‰. Oliko mahdollista, ett‰ tuo komea, viel‰ nuorekas mies oli sama kuin edess‰ni seisova parrakas, laiha, kuoppasilm‰inen…? H‰n n‰ytti k‰sitt‰v‰n katseeni ja hymyili alakuloisesti — ja taas min‰ tunsin tuon oudon hellyyden sielussani… Min‰ n‰ytin h‰nelle vuorostani sinun ja lastemme kuvat ja h‰n katseli niit‰ liikuttuneena.

Kaikkialla ymp‰rill‰mme n‰kyi miehi‰, jotka liikutuksen valtaamina puristivat toistensa k‰tt‰, kuului murteellista puheensorinaa — ja hyvin he n‰kyiv‰t toisiaan ymm‰rt‰v‰n. Er‰s nuori meik‰l‰inen syleili nyyhkytt‰en vanhaa vihollissotilasta — lieneekˆ t‰m‰ muistuttanut ulkon‰ˆlt‰‰n h‰nen kuollutta is‰‰ns‰…?

Miltei kaikki antoivat pieni‰ lahjoja toisilleen. Me tosin emme voineet antaa muuta kuin tupakkaa, mutta me saimme suklaata, marmeladia, pieni‰ esineit‰… Minunkin uusi yst‰v‰ni otti taskustaan ison, hopeapaperiin k‰‰rityn suklaapalasen ja ojensi sen minulle. Puoliv‰kisin sain h‰net ottamaan siit‰ pienen osan — ja minua h‰vetti, kun en voinut antaa h‰nelle muuta kuin v‰h‰n tupakkaa…

Er‰s nuori vihollisluutnantti ilmoitti meid‰n kielell‰mme, ett‰ heid‰n t‰ytyy ruveta hautaamaan kuolleitaan — ja aivan kuin yhdest‰ suusta kuului meid‰n puoleltamme moni‰‰ninen huuto:

— Me autamme teit‰!

He toivat lapioita ja paareja ja alkoivat heti kaivaa hautaa, ja me rupesimme auttamaan kuolleitten kantamisessa.

Olimme jo tuoneet monta kuollutta ja yhden vaikeasti haavoittuneen, kun l‰henin yksin meid‰n piikkilankaesteit‰mme ja huomasin siell‰ er‰‰n pitk‰n olennon miltei riippumassa piikkilangoissa…

Kylm‰ v‰ristys puistatti ruumistani… T‰m‰ oli minun ampuma-aukkoni kohdalla ja — niin, min‰ tunsin h‰net: min‰ olin p‰iv‰ll‰ ampunut h‰nt‰…

H‰n oli viel‰ aivan nuorukainen. Piikkilanka oli kiertynyt h‰nen ranteensa ymp‰rille, pitk‰t, ter‰v‰t piikit olivat kokonaan tunkeutuneet lihaan… H‰nell‰ oli pehme‰, vaalea tukka ja kauniit kasvot, ja kun min‰ vapisevin k‰sin koetin irroittaa h‰nt‰ — h‰n aukaisi siniset silm‰ns‰…

Se oli minulle hirve‰ hetki — h‰n oli siis koko p‰iv‰n kitunut piikkilangoissa kuolevana… H‰n ponnisteli kauan sanoakseen jotakin, h‰nen leukansa vavahteli suonenvedonomaisesti — mutta joka kerta kuului vain lyhyt korahdus ja veri pursui h‰nen suustaan. Minun ampumani luoti oli l‰vist‰nyt h‰nen rintansa.

Silloin huomasin h‰nen toisessa k‰dess‰‰n rypistyneen, veren tahraaman kirjeen ja hiukan tummia hiuksia — sidottuna punaisella nauhalla. Viimeisill‰ voimillaan h‰n nosti k‰tens‰ ja painoi tuon hiussuortuvan verisille huulilleen… Ja niinkuin se olisi antanut h‰nelle voimaa, h‰n ojensi ne minulle — ja sitten minun vihdoinkin onnistui kuulla h‰nen huuliltaan yksi ainoa, koriseva sana:

— Morsiamelleni…

Ojensin k‰teni, ottaakseni vastaan tuon surullisen lahjan, mutta h‰nen j‰‰kylm‰ k‰tens‰ oli j‰ykistyneen‰ puristunut niin lujaan nyrkkiin, ett‰ min‰ vain suuresti ponnistaen sain sen auki.

Toivon, ettei minun en‰‰ koskaan tarvitsisi kokea mit‰‰n sellaista — min‰ en kest‰isi sit‰ toista kertaa. Min‰ vapisin aivan kuin vilutautinen, vaikka hiki virtasi otsaltani. Tuntui aivan kuin olisin tappanut oman poikani… Ja miksi, mink‰ t‰hden olin h‰nt‰ ampunut…? Polttava tuska kouristi syd‰nt‰ni ja min‰ olisin tahtonut sovittaa jotenkin, jotenkin… Mutta mit‰‰n en voinut — kaikki oli myˆh‰ist‰.

ƒ‰ni, jota en ensin tuntenut omakseni, kuului k‰he‰sti rukoilevan:

— Anna anteeksi, anteeksi, anteeksi…

H‰nen kylm‰, j‰ykk‰ k‰tens‰ vavahti kerran ja h‰nen rintansa kohosi — niinkuin h‰n olisi koonnut ilmaa keuhkoihinsa sanoakseen jotakin… Mutta h‰n ei voinut sanoa en‰‰ mit‰‰n — veri vain tulvahti suusta… Ja h‰nen silm‰ns‰kin olivat jo niin himme‰t ja ilmeettˆm‰t… H‰n korahteli vain muutaman kerran — ja sitten h‰n oli liikkumaton.

Katsoin h‰nt‰ hetken ja sieluuni mateli outo vastustamaton kauhu…

Er‰s v‰‰peli kirjoitti kirjaansa kaikkien kaatuneitten nimet ja otti vastaan kotiinl‰hetett‰v‰t muistoesineet; h‰nelle annoin kirjeen ja hiussuortuvan.

— Kas vain… "Sulhanen" on kaatunut! sanoi v‰‰peli, katsellen kuollutta. Sitten h‰n lis‰si hiljaa ja alakuloisesti:

— Poika parka … mit‰h‰n ‰iti nyt sanoo…? Ja morsian…

Minusta tuntui, kuin olisi minua ruoskittu — ja minun t‰ytyi taas pyyhki‰ hike‰ otsaltani.

Suunnaton hauta oli valmis ja viholliset alkoivat latoa tovereitaan sen pohjalle. Ja me seisoimme ‰‰nettˆmin‰ vieress‰ ja katselimme… Liikkumattomat valonheittimet valaisivat niin kirkkaasti, ett‰ oli aivan yht‰ valoisaa kuin p‰iv‰ll‰kin.

Miten monenlaisia ruumiita siin‰ olikaan! Jotkut n‰yttiv‰t ummistuneine silmineen enemm‰n nukkuvilta kuin kuolleilta — luoti oli tappanut heid‰t silm‰nr‰p‰yksess‰. Toisten kasvot olivat kokonaan v‰‰ristyneet ja he tuijottivat eteens‰ hirveine, pyˆreine silmineen kuin aaveet… Joidenkin ruumiit olivat koukistuneet luonnottomasti ja heid‰n suunsa olivat kamalasti ammollaan aivan kuin olisivat viimeiseksi kiljaisseet vihlovan huudon… Muutamien kasvot olivat niin murskana, ettei heiss‰ ollut en‰‰ mit‰‰n inhimillist‰ — ja jotkut olivat kokonaan ilman p‰‰t‰. Ja pari kertaa kannettiin paareilla ja kaadettiin hautaan jotakin niin muodotonta ja kauheata, ett‰ useat katsojat k‰‰ntyiv‰t toisaalle tai peittiv‰t k‰dell‰‰n kasvonsa…

Niin — sinne heid‰t vain ladottiin… Kun yksi rivi oli t‰ynn‰, ladottiin toinen p‰‰lle, aivan samalla tavalla kuin rannikoilla suolataan kaloja. Min‰ huomasin joidenkin kantajien silmiss‰ kyyneleit‰ — lienev‰tkˆ kantaneet sinne velji‰‰n, sukulaisiaan, tai uskollisia tovereitaan…?

Mutta mit‰‰n he eiv‰t sanoneet. Hiljaisuutta h‰iritsi vain er‰‰n sotilaan ‰‰ni, kun h‰n laski kaatuneita sit‰ mukaa kuin heid‰t hautaan laskettiin. H‰nen yksitoikkoinen ‰‰nens‰ kuului, kunnes kaikki, hiukan yli viisisataa miest‰ olivat haudassa. — Pahasti haavoittuneet, kuolevat ja upseerien ruumiit oli viety pois heid‰n ampumahaudoilleen.

Yhdess‰ me heid‰t sinne peitimme. Ja pian oli sill‰ paikalla vain suuri, musta kumpu — niinkuin siihen olisi muokattu vain hyv‰ puutarhamaa…

Er‰s nuori luutnantti (ainoatakaan vanhempaa upseeria ei ollut mukana) astui kummun ‰‰reen, paljasti p‰‰ns‰ ja puhui jotakin heid‰n kielell‰‰n. Lieneekˆ lukenut rukouksen, sit‰ en tied‰, mutta kaikki me paljastimme p‰‰mme.

Pitk‰n aikaa seisoimme ‰‰nettˆmin‰. Ymp‰rill‰ vallitsi kuolemanhiljaisuus. Vihdoin huudahti joku lujalla ‰‰nell‰:

— T‰n‰ yˆn‰ ja huomenna emme ammu toisiamme!

Ja tuo kolmituhantinen joukko huusi kuin yhdest‰ suusta:

— Emme! Emme!

Aamupuolella oli kaikki taas hiljaista. Valonheittimet oli sammutettu kummaltakin puolelta. Kuu vain loisti harmaansinisell‰ taivaalla. Sen kelme‰ss‰ valossa kiilsiv‰t hopeisina piikkilankaesteet — ja niiden v‰lill‰ n‰kyi suuri, musta kumpu.

V‰hitellen alkoi kuu himmet‰ ja it‰iselle taivaanrannalle ilmestyi kalpea, kellert‰v‰ kajastus: jouluaamu alkoi valjeta."