Ihmisen heikkous.

Hänen tietämisensä epävarmuus.

I.

Ihminen on olento, jonka tie kulkee luonnollisten erehdysten kautta, eikä hän voi välttää niitä ilman jumalallista armoa. Ei mikään voi ohjata häntä totuuteen; kaikki johtaa hänet harhaan. Molemmilta totuuden alkulähteiltä, järjeltä ja aisteilta puuttuu rehellisyyttä ja ne pettävät vuorotellen toinen toistaan. Aistit vievät järjen harhaan valheellisilla virvatulilla ja joutuvat vuorostaan järjen petettäviksi samaten kuin ne ovat järkeä pettäneet. Järki antaa vahingon kiertää. Sielun intohimot hämmentävät aisteja ja eksyttävät niitä valheellisiin havaintoihin. Siten valhettelevat ja pettävät ne toisiaan kilpaa.

II.

Minua hämmästyttää eniten juuri havainto, ettei koko maailma ole hämmästynyt heikkouttaan. Kaikki ovat vakavissa puuhissa ja seuraavat omia mielijohteitaan, ei siksi, että se on luonnollista ja että niin on tapana tehdä, vaan ikäänkuin tietäisivät kaikki varmasti, mikä on oikein ja kohtuullista. Jokainen huomaa lakkaamatta pettyneensä ja uskoo hullunkurisella nöyryydellä sen syyksi kovan onnensa, eikä ymmärryksen puutetta, jonka omistamisesta hän alati ylvästelee. Mutta onhan hyvä, että on täällä maailmassa paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole pyrrhonismin[7] kannattajia tämän suunnan itsensä tuottaman kunnian vuoksi, sillä siitä huomaamme, kuinka mukautuvainen ihminen on mitä mahdottomimpiin mielipiteisiin, kun hän on taipuvainen uskottelemaan itselleen, ettei hän ole luonnostaan ja välttämättä heikko, vaan että hän päinvastoin on luonnostaan viisas.

III.

Aikaisemmat vaikutelmat eivät yksin kykene viemään meitä harhaan; uutuuden viehätyksellä on sama voima. Siitä juontuvat kaikki riitaisuudet ihmisten kesken. He syyttävät toisiaan joko seuratessaan vääriä lapsuuden vaikutelmia tai umpimähkään juostessaan uusien jäljessä. Kuka noudattaa oikeata keskitietä? Astukoon hän esiin ja osoittakoon niin tekevänsä. Ei ole ainoatakaan periaatetta, olipa se kuinka luonnonomainen tahansa ja lähtöisin vaikka kaikkein aikaisimmasta lapsuudesta, jonka ei voisi sanoa kulkevan väärän käsityksen merkeissä, olemmepa sen sitten omaksuneet opetuksen tai oman kokemuksen avulla. Koska, sanotaan, te olette uskoneet hamasta lapsuudesta, että jokin arkku on tyhjä siksi, että te ette näe sen sisältävän mitään, niin uskotte, että on olemassa tyhjyyttä; mutta se on aistienne harhakuva, jota tottumuksen voima vahvistaa, ja tieteen on siis oikaistava se. Toiset taas sanovat: Koska teille on sanottu koulussa, ettei tyhjää tilaa ole olemassa, on teidän terve arvostelukykynne turmeltu, sillä luonnostaan käsititte asian oikein ennenkuin vastaanotitte tämän väärän vaikutelman, jonka nyt saamme korjata palaamalla takaisin teidän alkuperäiseen luontoonne. Kuka on tässä syypää petokseen? Aistitko vai opetus?

Meillä on toinenkin eksytysten alkulähde, nimittäin sairaudet. Ne turmelevat arvostelukykymme ja aistimme. Ja koska vakavat sairaudet muuttavat niitä tuntuvasti, on hyvin luultavaa, että lievätkin sairaudet aiheuttavat suhteellisesti yhtä suuren vaikutuksen.

Oma harrastuksemme on vielä oivallisempi ase, sillä se sokaisee miellyttävällä tavalla järjen näkökyvyn. Maailman tasapuolisimmankaan ihmisen ei sallita olla tuomarina omassa asiassaan. Tiedän henkilöitä, jotka peläten joutuvansa puolueellisuuteen itseään kohtaan, ovat vastapainoa etsiessään tulleet maailman epäoikeudenmukaisimmiksi ihmisiksi. Luotettavin keino, jolla voisimme menettää täysin oikean asian, olisi se, että panisimme jonkun läheisistä sukulaisistamme puolustamaan asiaamme. Oikeus ja totuus ovat kaksi niin hienoa kärkeä, ettemme tylsillä aseillamme voi niitä satuttaa. Jos aseemme kohtaavat sellaisen kärjen, katkaisevat ne sen ja koskettavat sitä kaikkialta muualta kuin oikeasta kohdasta.

IV.

Maailman parhaimman miehen sielu ei ole niin riippumaton, että hän voisi olla häiriintymättä mitättömästä melusta, joka kuuluu hänen lähimmästä ympäristöstään. Ei tarvita kanuunanlaukausta keskeyttämään hänen ajatuksenjuoksuaan. Siihen riittää tuuliviirin tai vintturin narahdus. Älkää ihmetelkö, kun hänen ajatuksensa eivät tällä haavaa ole kyllin selkeät. Kärpänen surisee hänen korvansa juuressa. Se riittää tekemään hänet kykenemättömäksi antamaan hyviä neuvoja. Jos tahdotte, että hän osuu oikeaan, niin ajakaa pois tuo eläin, joka pitää hänen järkeään lamassa ja sumentaa tuota voimakasta älyä, joka hallitsee kaupunkeja ja kuningaskuntia! Kuinka naurettava jumaltenkaltainen olento!

V.

Kuinka vaikea onkaan antaa mitään asiaa toisen ratkaistavaksi horjuttamatta hänen arvosteluaan tavalla, jolla me asian hänelle esitämme. Jos sanon: Minun mielestäni tämä on kaunista, minun mielestäni tämä on epäselvää tai jotain muuta sellaista, kiinnitän hänen mielikuvituksensa heti tähän arvosteluun tai yllytän häntä sanomaan vastaan. On parempi olla sanomatta mitään, sillä silloin arvostelee toinen omien ajatustensa mukaan, toisin sanoen, sen mukaan, mitä hän sillä hetkellä on, ja sen mukaan kuin aivan toiset asianhaarat määräävät kuin ne, joita on itse ajatellut. Silloin ainakaan ei ole koetettu millään tavoin hänen arvosteluunsa vaikuttaa, mikäli vaikenemisella ei tässä myöskin ole merkitystä, mikä seikka riippuu tavasta ja tulkinnasta, jonka hän mielentilansa mukaan vaikenemiselle tahtoo antaa, tai siitä, arvaako hän eleet ja kasvonilmeet tai äänensävyn, tai onko hän kasvonilmeitten tuntija. Niin vaikea on olla saattamatta pois arvostelua luonnolliselta tolaltaan tai pikemminkin, niin vaikea on pysyä lujana ja järkkymättömänä mielipiteessään.

VI.

Tärkein asia elämässä on toimialan valitseminen. Sattumalla on siinä suuri määräämisvalta. Tottumus tekee ihmiset muurariksi, sotilaaksi ja puusepäksi. Hän on erinomainen puuseppä, sanotaan, ja sotilaista puhuttaessa: Kuinka suuria hölmöjä he ovat! Toiset taas päinvastoin sanovat; Ei mikään ole uljaampaa kuin sodankäynti; kaikki muut ihmiset ovat pelkureita. Valintaan vaikuttaa se, kuuleeko lapsena kiitettävän vai moitittavan joitakin ammatteja, sillä luonnollisesti rakastetaan sitä, mitä pidetään hyvänä, ja vihataan sitä, mikä leimataan huonoksi. Näitä asioita koskevat sanat jättävät vaikutelmia mieleemme, mutta erehdymme suuresti, kun niiden mukaan menettelemme. Niin suuri on totunnaisuuden voima, että niistä, jotka luonto on tehnyt vain ihmisiksi, tehdään kaikenlaisten ammattien harjoittajia. Toisilla seuduilla ovat kaikki järjestään muurareita, toisilla kaikki sotilaita, ja niin edespäin. Tällainen yksitoikkoisuus ei voi perustua luonnon järjestykseen. Olosuhteet ne ovat tämän aikaansaaneet, sillä ne orjuuttavat luontoa. Mutta joskus voittaa luonto ja ohjaa ihmisen tämän synnynnäisten lahjojen alalle kaikista olosuhteista huolimatta, olivatpa ne sitten hyviä tai huonoja.

VII.

Me emme koskaan elä nykyhetkessä. Me riennämme tulevaisuutta kohti, ikäänkuin saapuisi se liian vitkallisesti, ikäänkuin tahtoisimme jouduttaa sen kulkua. Tai kutsumme me takaisin menneisyyden pysäyttääksemme sen, ikäänkuin se olisi liian joutuisa. Olemme niin ymmärtämättömiä, että harhailemme ajanjaksoissa, jotka eivät kuulu meille, emmekä ajattele yksinomaan sitä pistettä, joka todella kuuluu meille. Ja niin turhamaisia olemme, että uneksimme sitä, mitä ei ole enää olemassa, ja päästämme huomaamattamme karkuun sen ainoan, joka on läsnä! Nykyhetki on säännöllisesti meidän loukkauskivemme. Me kätkemme sen näkyvistämme, koska se tuottaa meille tuskaa; ja jos se meitä miellyttää, suremme me nähdessämme sen loittonevan. Me yritämme tehdä sen siedettäväksi tulevaisuuden avulla ja me aiomme järjestellä asioita, jotka eivät vielä ole vallassamme, sellainen ajankohta silmämääränämme, jonne pääsemisestä meillä ei ole mitään takeita.

Jokainen, joka tutkii ajatuksiaan, huomaa aina askaroitsevansa menneessä ja tulevassa ajassa. Emme ajattele juuri ollenkaan nykyisyyttä ja jos ajattelemmekin, niin teemme sen vain valmistaaksemme tulevaisuutta. Nykyisyys ei ole koskaan meidän tarkoituksenamme: menneisyys ja nykyisyys ovat meidän keinojamme, tulevaisuus yksin on meidän tarkoituksemme.[8] Siten me emme elä koskaan, vaan ainoastaan toivomme elävämme, ja lakkaamatta valmistellessamme onnelliseksi tuloamme, menetämme ainiaaksi onnellisena olon mahdollisuudet.

VIII.

Mielikuvituksemme liioittelee niin suuresti nykyhetken merkitystä, kiinnittäessään siihen alinomaiset mietteensä ja pienentää siihen määrään iäisyyden arvoa kun se on suuntaamatta siihen mietteitään, että me teemme iäisyydestä olemattomuuden ja olemattomuudesta iäisyyden. Ja kaikella tällä on niin elinvoimaiset juuret meissä, ettei kaikki meidän järkemme pysty meitä siitä varjelemaan.

IX.

Cromwell oli hävittämäisillään koko kristikunnan: kuninkaallinen perhe oli syösty vallasta ja hänen oman perheensä mahti ikipäiviksi taattu. Mutta esteeksi tuli pieni hiekanjyvänen, joka asettui hänen virtsa tiehyeeseensä. Yksinpä Roomakin oli alkanut vavista hänen tähtensä; mutta tuli sitten tuo pieni hiekanjyvänen, hän kuoli, hänen perheensä suistui, rauha palasi kaikkialle ja kuningas asetettiin jälleen valtaan.

X.

Tahto on uskon tärkein elin. Ei siksi, että se muodostaisi uskon, vaan siksi, että asioiden oikeus tai vääryys riippuu siitä, miltä taholta niitä katsotaan. Tahto, jota miellyttää enemmän toinen katsantokanta kuin toinen, ei salli ajatuksen tarkastella niitä asioiden hyviä puolia, joita se itse ei halua katsoa; siten ajatus kulkien yhtä rintaa tahdon kanssa, pysähtyy katsomaan vain sitä puolta asiasta, joka tahtoa miellyttää, ja arvostelee vain sen perusteella, mitä se tällöin näkee.

XI.

Mielikuvitus suurentaa pienet seikat, niin että ne lopulta täyttävät meidän sielumme ilmiömäisellä kunnioituksella, ja uhkarohkealla ylimielisyydellä se pienentää suuret seikat, niin että ne noudattavat samoja mittasuhteita kuin hän itse. Samoin tekee hän puhuessaan Jumalasta.

XII.

Kaikki ihmisten hankkeet tarkoittavat omaisuuden kokoamista; mutta he eivät voi kuitenkaan koskaan osoittaa, että he pitävät sitä hallussaan minkään oikeuden nojalla, sillä he omistavat tavaransa vain mielikuvituksessaan eikä heillä ole mitään mahtia pitää niitä varmasti hallussaan. Samoin on tietommekin laita, sillä sairaus voi riistää sen meiltä.

XIII.

Jos me joka yö näkisimme unissa saman asian, vaikuttaisi se meihin samaten kuin esineet, joita joka päivä näemme ympärillämme. Ja jos joku käsityöläinen olisi varma saavansa joka yö kaksitoista tuntia läpeensä nähdä sellaista unta, että hän on kuningas, olisi hän luullakseni yhtä onnellinen kuin kuningas, joka samaan aikaan näkisi unta, että hän on käsityöläinen. Jos me näkisimme joka yö sellaista unta, että olemme vihollisten vainoamia ja jos tuskaatuottavat aaveet ahdistaisivat meitä päivisin erilaisissa askareissa tai matkalla ollessamme, kärsisimme unesta melkein yhtä paljon kuin todellisuudesta, ja varoisimme vaipumasta uneen samoin kuin varoisimme heräämistä silloin, kun todellisuus tarjoaa meille vain kurjuutta. Nämä unet tuottaisivat todellakin melkein yhtä suuria kärsimyksiä kuin todellisuus. Mutta koska unet ovat kaikki erilaisia ja vaihtuvat, liikuttaa meitä se, mitä niissä näemme, paljon vähemmän kuin se, mitä näemme valveilla jatkuvaisuuden vaikutuksesta, joka ei kuitenkaan sekään ole niin yhtämittaista ja samantapaista, ettei se joskus muuttuisi. Nämä muutokset eivät tapahdu erikoisen nopeasti muulloin kuin muutamissa harvinaisissa tapauksissa, kuten esimerkiksi matkoilla, jolloin sanotaankin: minusta tuntuu, että näen unta. Elämä on uni, tosin vähemmän häilyväinen.

XIV.

Me edellytämme, että kaikki ihmiset käsittävät ja tuntevat samalla tapaa. Mutta tällainen edellyttäminen on sangen mielivaltaista, sillä meillä ei ole siihen mitään todisteita. Näen kyllä, että käytetään samoja sanoja samoista asioista ja että joka kerta kun kaksi ihmistä näkee kappaleen muuttavan paikkaa, he kumpikin ilmaisevat havaintonsa tästä esineestä samalla sanalla sanoen kumpainenkin, että se on liikkunut. Ja tämän ilmaisumuodon yhtäläisyyden nojalla tehdään varma johtopäätös mielteiden yhdenmukaisuudesta. Mutta johtopäätös ei ole ehdottomasti sitova eikä lopullisesti todistettu, vaikka siinä on paljon sellaista, joka oikeuttaa panemaan merkille rinnakkaisilmiöitä, koska tiedetään, että usein voidaan tehdä sama johtopäätös erilaisista olettamuksista.

XV.

Kun me näemme saman seurauksen aina johtuvan samasta syystä, päätämme, että edessämme on luonnonlaki samoin kuin siinä, että päivä valkenee taas huomenna jne. Mutta usein luonto tekee meille tepposet, kun se ei alistu omiin lakeihinsa.

XVI.

Tietämisemme muodostaa kaksi äärimmäisyyttä, jotka koskettavat toisiaan. Ensimmäinen on puhdas luontainen tietämättömyys, jota kaikki ihmiset edustavat syntyessään. Toinen äärimmäisyys on se, johon tulevat suuret henget, kun he läpikäytyään kaiken sen, mitä ihmiset voivat tietää, huomaavat, etteivät tiedä mitään ja kohtaavat saman tietämättömyyden, josta he ovat lähtöisin. Mutta tämä on oppinutta tietämättömyyttä, joka tuntee itsensä. Ne taas, jotka ovat lähteneet luontaisesta tietämättömyydestä saavuttamatta tätä toista äärimmäisyyttä, ovat saaneet jonkun verran itsekylläisen tiedon alkeita ja ovat olevinaan viisaita.

Nämä juuri ne järkyttävät maailmaa ja näkevät kaikki huonommassa valossa kuin nuo toiset. Joukko ja sen älyniekat määräävät säännöllisesti maailman tapahtumien kulun; nämä ne halveksivat kaikkea ja joutuvat itse halveksittaviksi.