Rakkauden vaatimukset.

Kuvitelkaamme mielessämme rikkaaseen säätyluokkaan kuuluvia ihmisiä, miestä ja naista, — aviomiestä, vaimoa, veljeä, sisarta, isää, tytärtä, äitiä tai poikaa, — jotka selkeästi käsittävät ylellisen ja joutilaan elämän synnit keskellä köyhää ja työstä rasittunutta kansaa ja lähtevät pois kaupungista, vapautuvat yltäkylläisyydestään antamalla omaisuutensa jollekin tai jollakin muulla tavalla; jättävät itselleen paperirahaa esimerkiksi 150 ruplaa vuodessa kahta henkeä varten, taikka eivät jätä mitään, vaan ansaitsevat sen jollakin käsityöllä, — esimerkiksi posliininmaalauksella tai kääntämällä hyviä kirjoja, — ja asuvat maalla keskellä salokylää vuokrattuaan tai ostettuaan itselleen mökin, muokkaavat omin käsin puutarhansa ja vihannesmaansa, hoitavat mehiläisiä ja kaiken sen ohella antavat apua kyläläisille, lääkärinapua, mikäli he siihen pystyvät, ja sivistyksellistä apua, — opettavat lapsia ja kirjoittavat kirjeitä, anomuksia y.m.s.

Eikö tunnu siltä, että tuollainen elämä on parasta, mitä ajatella voi? Mutta tämä elämä tulee hyvin pian ilottomaksi, jos nämä ihmiset ovat vilpittömiä eivätkä teeskentele ja valehtele. Jos näet nämä ihmiset ovat kieltäytyneet kaikista eduista ja iloista, elämän kaunistuksista, joita kaupunki ja rahat heille tarjosivat, näin ovat he tehneet sen vain siksi, että he tunnustavat ihmiset veljikseen ja yhdenarvoisiksi Isän edessä, — ei yhdenarvoisiksi kykyjen ja ansioiden perusteella, — jos niin tahdotte, — vaan yhdenarvoisiksi oikeuksissaan elämään ja kaikkeen, mitä se voi antaa heille.

Jos on mahdollista epäillä ihmisten yhdenvertaisuutta, kun tarkastelemme täysi-ikäisiä, joilla kullakin on oma menneisyytensä, niin ei tätä epäilystä enää voi syntyä kun katselemme lapsia. Miksi toinen lapsi saa osakseen kaiken huolenpidon ja kaiken tiedon tarjoaman avun ruumiillisen ja henkisen kehityksensä hyväksi, mutta tästä toisesta ihastuttavasta lapsesta, jolla on samat, vieläpä paremmatkin toiveet, tulee riisitautinen, suvustaan huonontunut ja riittämättömästä maidosta kokoon näivettynyt kääpiö, joka jää lukutaidottomaksi, villiksi ja taikauskon kahlehtimaksi olennoksi ja kelpaa vain raa'aksi työvoimaksi?

Jos näet nämä ihmiset ovat lähteneet pois kaupungista ja asettuneet elämään sellaisiin oloihin, joissa he nyt elävät maalla, niin johtuu se siitä, että he eivät usko sanoissa, vaan tositeossa ihmisten veljeyteen ja tahtovat, jollei juuri saada sen toteutetuksi, niin ainakin koettaa toteuttaa sitä omassa elämässään. Ja tämä toteuttamisyritys se on saattava, jos he vain ovat vilpittömiä, — heidät kauheaan, auttamattomaan tilaan.

Nuoruudesta pitäen he ovat tottuneet järjestykseen, mukavuuteen ja etenkin puhtauteen. Nyt he ovat muuttaneet maalle. Vuokrattuaan tai ostettuaan mökin he ovat puhdistaneet sen syöpäläisistä, ehkäpä vielä itse verhonneet sen tapeteilla, tuoneet mukanaan loput huonekaluista, ei ylellisiä, vain tarpeelliset: rautasängyn, kaapin ja kirjoituspöydän. Ja siinä he sitten elävät. Ensin kansa vieroksuu heitä odottaen samoin kuin kaikilta rikkailla etuoikeuksiensa väkivaltaista rajoittamista eikä senvuoksi saavu heidän luokseen pyyntöineen ja vaatimuksineen. Mutta sitten vähitellen selviää uusien asukasten mieliala; he itse tarjoavat ilmaista apuaan, ja rohkeimmat ja häikäilemättömimmät kansasta tulevat kokemuksesta tietämään, että nämä uudet ihmiset eivät kiellä mitään ja että heidän läheisyydessään voi hyötyä.

Ja silloin alkaa kaikenkaltaisten vaatimusten esittäminen; ne kasvavat kasvamistaan.

Alkaa pyyteleminen; alkaa myöskin kuulua luonnollisia vaatimuksia päästä jakamaan sitä, mikä heillä on liikaa toisiin verrattuna; eikä vain vaatimuksia, vaan maalle asettuneet ihmiset itse, kun ovat aina läheisessä vuorovaikutuksessa kansan kanssa, alkavat tuntea pakottavaa tarvetta saada luovuttaa pois yltäkyllästään sinne, missä on äärimmäinen hätä. Mutta ei sillä hyvä, että he tuntevat tarvetta saada luovuttaa pois yltäkyllästään sen verran, että heille jää se mitä täytyy olla kaikilla, s.o. keskimäärällä, — kun tämä keskimäärä, — se mitä täytyy olla kaikilla, — ei ole millään tavalla määritelty, eivätkä he voi pysähtyä, kun heidän ympärillään aina vallitsee vihlova hätä ja heillä on yltäkyllin tämän hädän rinnalla. Voi tuntua siltä, että täytyy pidättää itselleen lasi maitoa: mutta Kaisalla on kaksi lasta: rintalapsi, joka ei saa maitoa äidin rinnasta ja kaksivuotinen pienokainen, joka alkaa potea keuhkotautia. Saattaa tuntua siltä, että tyyny ja peite on jätettävä, jotta voisi totuttuun tapaan nukahtaa työpäivän päätyttyä, mutta sairas makaa siinä täinen takki päänsä alla ja värisee yöllä vilusta vedettyään peitteeksi hurstivaatteen. Saattaa tuntua siltä, että pitää jättää itselleen teetä ja ruokaa, mutta se pitääkin antaa pyhiinvaeltajille, terveytensä menettäneille ja vanhoille ihmisille. Tuntuu siltä, että voi ainakin siisteyden säilyttää kodissaan, mutta tuli kerran kerjäläispoikia ja heille valmistettiin yösija ja he toivat muassaan täitä.

Ei saa pysähtyä, ja missä sitä voi pysähtyä?

Vain ne, jotka eivät ollenkaan tunne ihmisten veljeyden velvoittavaa tietoisuutta, jonka takia nämä ihmiset tulivat maalle, tai jotka ovat tottuneet valehtelemaan niin, etteivät osaa erottaa valhetta totuudesta, voivat sanoa, että on olemassa raja, johon voi ja täytyy pysähtyä. Siitä juuri on kysymys, ettei tätä rajaa ollenkaan ole olemassa, että tunne, jonka nimessä tämä kaikki tapahtuu, on sellainen, ettei sillä ole rajaa, ja että jos sillä on raja, niin se merkitsee vain sitä, että tätä tunnetta ei ollenkaan ollut olemassa, vaan että se oli vain teeskentelyä.

Kuvittelen mielessäni jatkuvasti näitä ihmisiä. He ovat koko päivän tehneet työtä, ovat palanneet kotiin, heillä ei ole enää sänkyä eikä tyynyä, he nukkuvat oljilla, jotka ovat saaneet hankituksi ja ovat juuri syötyään vähän leipää käyneet levolle. On syksy ja sataa lumiräntää. Ovelle kolkutetaan. Voivatko he olla avaamatta? Sisään astuu läpimärkä, kuumetautinen ihminen. Mikä neuvoksi? Laskeako hänet kuiville oljille? Kuivia olkia ei ole enää varastossa. Ja nyt pitää joko ajaa sairas tiehensä tai sijoittaa hänet märkänä paljaalle lattialle tai sitten luovuttaa hänelle omat oljet ja itse käydä levolle hänen kanssaan, sentähden, että jossakin täytyy nukkua. Mutta siihen se ei vielä lopu: tulee mies, jonka tiedätte juomariksi ja irstailijaksi, jota te useita kertoja olette auttaneet ja joka aina on juonut suuhunsa sen, mitä olette antaneet, tulee nyt leuat vavahdellen ja pyytää kolmea ruplaa, sillä hän on sen suuruisen summan varastanut ja juonut, niin että hänet teljetään vankilaan, jollei hän voi sitä maksaa takaisin. Te sanotte, että teillä on vain neljä ruplaa, jotka ovat varatut huomisia maksuja varten. Silloin sanoo tulija: »Niin, tämä on vain tyhjää puhetta, mutta kun kysytään tekoja, olette samanlainen kuin kaikki muutkin: menehtyköön se, jota sanoissa nimitämme veljeksi, kunhan vain itse säilymme ehjinä».

Miten on silloin meneteltävä? Mitä on tehtävä? Sijoitammeko kuumetautisen sairaan kostealle lattialle ja itse paneudumme kuivalle? Vielä pahempi on se, ettei silloin saa unta silmiin. Sijoittaako hänet omalle vuoteelle ja käydä levolle hänen kanssaan: silloin tartutat itseesi täitä ja lavantaudin. Antaa pyytävälle viimeiset kolme ruplaa, on sama kuin jäädä huomiseksi ilman leipää. Olla antamatta on sama, puhuipa tuo toinen mitä tahansa, kuin kieltää se, minkä merkeissä elät. Jos voi pysähtyä tähän, niin miksi ei pysähdytty aikaisemmin? Miksi piti auttaa ihmisiä? Miksi piti luovuttaa pois omaisuus ja lähteä kaupungista? Missä on raja? Jos on olemassa raja sillä työllä, jota teet, niin ei koko työllä ole mitään ajatusta tai sillä on vain teeskentelyn kauhea ajatus.

Mikä neuvoksi? Mitä tehdä? Olla pysähtymättä on sama kuin tuhota elämä, saada täitä, keuhkotauti, kuolla, ja — tämä näköjään ilman mitään hyötyä. Pysähtyminen on sama kuin kieltää kaikki se, jonka merkeissä tapahtui se, mikä tehtiin, jonka merkeissä tehtiin jotakin hyvää. Ja kieltää sitä ei voi, sillä en minä eikä Kristus ole keksinyt sitä, että me olemme veljiä keskenämme ja että meidän velvollisuutemme on palvella toinen toistamme; asianlaita on kerta kaikkiaan se, eikä tietoisuutta siitä voi temmata pois ihmisen sydämestä, jonne se kerran on ottanut asuntonsa. Kuinka sitten olla ja elää? Eikö ole enää mitään muuta keinoa.

Kuvitelkaamme nyt mielessämme, että nämä ihmiset säikähtämättä sitä tilaa, johon heidät saattoi eittämätön uhraamisen pakko, joka vie heidät varmaan kuolemaan, selittävät vaikean tilansa johtuvan siitä, että heidän kansan auttamiseen käyttämänsä varat olivat liian vähäiset ja että päinvastaisessa tapauksessa, jos heillä olisi ollut enemmän rahoja, he olisivat tuottaneet suuremman hyödyn. Kuvitelkaamme mielessämme, että nämä ihmiset löytävät uusia apulähteitä, keräävät suunnattomia rahasummia ja alkavat auttaa. Mutta ei kulu viikkoakaan, ennenkuin käy samoin. Hyvin pian kaikki varat, olivatpa ne kuinka suuria tahansa, valuvat niihin syvennyksiin, jotka köyhyys on muodostanut, ja asema jää ennalleen.

Mutta ehkä on vielä kolmas keino? Ja on ihmisiä, jotka sanovat, että sellainen on olemassa. He uskovat, että se perustuu kansanvalistuksen edistämiseen ja hävittää kaikki epätasaisuudet.

Mutta tämä keino on liian silmäänpistävän teeskennelty: ei voi valistaa kansaa, joka joka hetki on menehtymäisillään nälkään. Ja mikä on tärkeintä, tätä keinoa saarnaavien ihmisten epärehellisyys näkyy jo siitä, että sama ihminen, joka pyrkii vakiinnuttamaan tasa-arvoisuutta esimerkiksi tieteen avulla, ei voi tukea tätä epätasaisuutta koko muulla elämällään.

Mutta on vielä neljäs keino: se, että joudutetaan epätasaisuutta synnyttävien syiden poistamista, — joudutetaan epätasaisuutta tuottavan väkivallan kumoamista.

Eikä tämä keino voi olla tulematta mieleen niille rehellisille ihmisille, jotka elämässään yrittävät toteuttaa ajatuksiaan ihmisten veljeydestä.

»Jos emme voi elää täällä maalla näiden ihmisten keskuudessa, — sanovat varmasti ne ihmiset, joita kuvittelen mielessäni, — jos me olemme joutuneet niin kauheaan tilaan, että meidän on auttamattomasti riuduttava, saatava täitä ja vähitellen näännyttävä, tai kiellettävä elämämme ainoa siveellinen perusta, niin johtuu se siitä, että toiset ovat rikkaita ja toiset kerjäläisiä; tämä epätasaisuus taas johtuu väkivallasta; ja kun kaikki perustuu väkivaltaan, on taisteltava sitä vastaan.» Vain tämän väkivallan ja siitä juontuvan orjuuden hävittäminen voi tehdä mahdolliseksi sellaisen ihmisten auttamisen, joka ei velvoita uhraamaan elämäänsä.

Mutta kuinka on hävitettävä tämä väkivalta?

Kuinka voin taistella tätä väkivaltaa vastaan? Missä paikassa ja millä tavalla? Silläkö lailla kuin väkivallasta elävät ja väkivallalla väkivaltaa vastaan taistelevat ihmiset taistelevat?

Mutta rehelliselle ihmiselle se on mahdotonta. Taistella väkivallalla väkivaltaa vastaan — on sama kuin asettaa uusi väkivalta vanhan tilalle. Edistää sivistystä, joka perustuu väkivaltaan, tarkoittaa samaa. Kerätä väkivallalla hankittuja rahoja ja käyttää niitä väkivallasta kärsineiden ihmisten auttamiseen on sama kuin parantaa väkivallalla väkivallan lyömiä haavoja.

Jos taistellaankin väkivaltaa vastaan, ei väkivallalla, vaan saarnaamalla rakkautta, paljastamalla väkivalta ja ennen kaikkea rakkauden ja uhrautumisen esimerkillä, niin ei ihmisellä, joka elää kristillistä elämää väkivaltaisen elämän keskuudessa, missään tapauksessa ole muuta neuvoa kuin uhrautuminen, — ja uhrautuminen loppuun asti.

Ihmiseltä voi puuttua voimaa heittäytyä tähän kuiluun, mutta rehellinen ihminen, joka tahtoo täyttää tiedossaan olevan Jumalan lain, ei voi olla näkemättä, mikä hänen velvollisuutensa on. Voi olla astumatta tämän uhrautumisen tielle, mutta jos tahtoo noudattaa rakkauden vaatimuksia, niin täytyy sen mukaan sekä tietää että puhua ja pitää itseään syyllisenä, jos ei ole antanut pois kaikkea ja koko elämäänsä, eikä pettää itseään.

Ja lieneekö niin kauheaa tuo uhrautuminen loppuun asti, jommoisella se näyttää. Eihän hädän pohja ole syvällä, ja usein me menettelemme samoin kuin poika, joka kauhun vallassa riippui käsillään koko yön kaivossa, johon oli pudonnut peläten kuvittelemaansa syvyyttä. Mutta pojan alla, puolen metrin päässä, olikin kuiva pohja.