Ihmisen suuruus.

I.

Ne, jotka yksistään ylistävät ihmistä, ovat mielestäni yhtä väärässä kuin ne, jotka vain moittivat häntä, samoin kuin ne, jotka koettavat kaikin tavoin huvittaa häntä. Voin antaa hyväksymykseni vain niille, jotka nöyrästi etsivät. Stoalaiset sanovat: »Menkää omaan sisimpäänne; sieltä löydätte rauhan.» Mutta se ei ole totta. Toiset sanovat: »Astukaa ulos omasta itsestänne ja etsikää onnea nautinnoista.» Ei sekään ole totta. Tulee sairauksia. Onni ei ole sisässämme eikä ulkopuolellamme, se on Jumalassa, joka on sisässämme ja ulkopuolellamme.

II.

Ihmistä voi tarkastella kahdelta eri puolelta: ensinnäkin hänen tarkoituksensa kannalta, jolloin hän on suuri ja ilman vertaista, ja toiseksi suvun ominaisuuksien kannalta, samoin kuin arvostellaan hevosta tai koiraa ja niiden rotuominaisuuksia, jolloin ihminen on halpa ja alhainen. Siinä on kaksi tietä, jotka synnyttävät toisistaan eriäviä arvosteluja ja johtavat niin moniin kiistoihin ajattelijain kesken, kun toinen kieltää sen mitä toinen edellyttää. Toinen sanoo: »Ihminen ei ole syntynyt tätä tarkoitusperää tavoitellakseen, sillä kaikki hänen tekonsa ovat ristiriidassa sen kanssa.» Toinen sanoo: »Hän loittonee päämäärästään, kun hän tekee näin alhaisia tekoja.»

III.

Meillä on suuri ajatus sielustamme. Emme voi sietää, että toiset halveksivat meitä eivätkä anna meille tunnustusta. Niin meidän koko onnemme perustuu toisten arvosteluun.

Kunnianhimo on ihmisen alhaisuuden merkki, mutta samalla se on merkki hänen synnynnäisestä ylevyydestään. Sillä kuinka paljon ihminen omistaneekin täällä maailmassa, kuinka paljon terveyttä ja muita tärkeitä etuja hän nauttineekin, hän ei kuitenkaan ole tyytyväinen, ellei hänellä ole ihmisten arvonantoa. Hän pitää niin suuressa arvossa ihmisten mielipiteitä, että vaikka hänellä olisikin korkea asema maapallollamme, hän ei suinkaan tunne itseään tyytyväiseksi, ellei hänellä ole korkea asema myöskin ihmisten mielipiteissä. Se on hänen mielestään maailman paras paikka. Ei mikään voima voi tukahuttaa tätä hänen kaipuutaan, sillä se on syvimmälle ihmissydämeen juurtunut ominaisuus. Nekin, jotka eniten halveksivat ihmisiä ja asettavat heidät eläinten tasalle, tahtovat kuitenkin nauttia toisten kunnioitusta ja luottamusta, joten tämä heille ominainen tunne saattaa heidät ristiriitaan oman itsensä kanssa. Luonnon ääni, joka on voimakkaampi kuin kaikki muu, saa heidät ihmisen suuruudesta vakuutetuksi varmemmin, kuin heidän järkensä ihmisen alhaisuudesta.

IV.

Kaikkinaisesta meitä ahdistavasta ja henkeämme uhkaavasta kurjuudesta huolimatta on meillä vaisto, joka kohottaa meitä korkeuksia kohti. Sitä emme voi lannistaa.

V.

Ihmisen suuruus on sellainen selviö, että se käy ilmi yksin hänen kurjuudestaankin. Sillä sanoessamme eläimissä ilmenevää luontoa ihmisessä kurjuudeksi tunnustamme, että hän on luontonsa, joka nyt on eläinten luonnon vertainen, sortanut alas paremmasta luonnosta, joka hänelle joskus ennen on kuulunut.

Sillä kukapa muu surisi sitä, ettei hän ole kuningas, kuin valtaistuimelta syösty kuningas? Pidettiinkö onnettomana Paulus Aemiliusta, kun hän ei enää ollut konsuli.[3] Päinvastoin, kaikki ajattelivat, että hän oli onnellinen saatuaan olla konsulina, sillä hänen asiansa ei ollut olla sinä aina. Mutta Perseusta, joka ei enää ollut kuningas, surkuteltiin, koska se oli hänen kutsumuksensa, eikä voitu käsittää, kuinka hän saattoi tulla toimeen. Kuka valittaa sitä, että hänellä on vain yksi suu? Ja kukapa ei valittaisi sitä, että hän on menettänyt toisen silmänsä? Samaten ei liene kukaan koskaan tullut murehtineeksi sitä, ettei hänellä ole kolme silmää; mutta kauheatahan olisi, jos ei olisi ainoatakaan.

VI.

Ei olisi olemassa kurjuutta, ellei sitä kukaan tuntisi. Raunioiksi sortuneella talolla ei ole sellaista tunnetta. Vain ihminen voi tuntea kurjuutensa.

Ihmisen suuruus on juuri siinä, että hän voi tuntea olevansa kurja olento. Puu ei voi tuntea itseään kurjaksi. Voidakseen tuntea kurjuutensa täytyy todellakin olla kurja, mutta suurta on tulla tietoiseksi tästä kurjuudesta.

Tunne kaikkinaisesta kurjuudesta ilmaisee niinmuodoin ihmisen ylevyyttä. Se on köyhtyneen ylimyksen ja vallasta syöstyn kuinkaan kurjuutta.

VII.

Kun kurjuus voidaan johtaa suuruudesta ja suuruus kurjuudesta, ovat toiset kiinnittäneet huomionsa kurjuuteen sitäkin suuremmalla syyllä, kun he suuruudesta ovat saaneet sille todisteen. Toiset taas ovat pysähtyneet suuruuteen sitäkin suuremmalla luottamuksella, kun ovat saaneet sen johdetuksi suorastaan kurjuudesta. Kaikki mitä toiset ovat voineet sanoa suuruudesta, on tullut todistuskappaleeksi toisille, jotka ovat tahtoneet puhua kurjuudesta. Sillä kuta korkeammalla ihminen on langennut, sitä kurjempi hän on, ja päinvastoin. Niin ovat he perustaneet olettamuksensa toinen toiseensa loppumattomassa kehässä. Ja varmaa on, että mikäli ihmisten valistus kasvaa, sikäli löytävät he ihmisessä yhä enemmän suuruutta ja yhä enemmän kurjuutta. Sanalla sanoen, ihminen tuntee olevansa kurja. Hän on kurja, koska hän on tietoinen siitä, mutta samalla hän on hyvin suuri, koska hän voi sen tuntea.

VIII.

Voin hyvin kuvitella mielessäni ihmisen ilman käsiä, jalkoja ja päätä. Vain kokemus on meille opettanut, että pää on tärkeämpi kuin jalat Mutta en voi kuvitella mielessäni ihmistä, jolla ei ole järkeä. Sellainen olento olisi vain kivi tai pelkkä luontokappale.

Järki on siis sellainen seikka, joka kuuluu ihmisen olemuksen määritelmään ja jota ilman häntä ei voi mielessään kuvitella. Mikä meissä tuntee iloa? Onko se ehkä käsi? Onko se käsivarsi? Onko se liha? Onko se veri? Nähtävästi täytyy sen olla jotakin aineetonta.

IX.

En suinkaan aio avaruudesta etsiä todistuksia olemukseni ylevyydelle, vaan ajatusteni säännöllisestä kulusta. Sen parempia todistuksia minulla ei olisi, vaikka omistaisin kokonaisia maailmoja. Avaruudellaan maailmankaikkeus käsittää ja nielaisee minut kuin pienen hiukkasen. Ajattelullani minä puolestani käsittelen maailmankaikkeutta.

X.

Ihminen on vain hento ruoko, luonnon heikkorakenteinen esine, mutta hän on ajatteleva ruoko. Sen murtamiseksi ei tarvita, että koko maailmankaikkeus nousee aseisiin. Ilman henkäys, vesipisara riittää tuhoamaan sen. Mutta vaikkapa maailmankaikkeus olisikin murtanut ihmisen, hän on kuitenkin yhä vielä ylevämpi sitä, joka on hänet surmannut, sen tähden että hän kuolee tietoisesti. Mutta maailmankaikkeus ei ole tietoinen ulkonaiseen mahtiin perustuvasta etevämmyydestään.[4]

Meidän arvokkuutemme perustuu kokonaan ajatteluumme, järkeemme. Ja juuri sillä alalla tahdomme kohottautua emmekä ajassa ja paikassa, joita emme voi täyttää. Ahkeroikaamme sentähden ajattelumme kehittämistä. Se on siveysopin perussääntö.

XI.

On ilmeistä, että ihminen on luotu ajattelemaan. Siinä on hänen etevämmyytensä ja arvokkuutensa. Mutta hänen velvollisuutensa on ajatella oikein. Ja ajattelun järjestykseen kuuluu, että ajattelu aloitetaan omasta itsestä, omasta alkuperästä ja tarkoituksesta.

Mutta mitä ajattelee maailma? Ei koskaan sitä, vaan tanssiaisia, soittamista, laulamista, runojen sepittämistä, osanottoa piiriratsastukseen ja niin edespäin, oman talon rakentamista ja oman itsensä tekemistä kuninkaaksi, huolimatta laisinkaan siitä, mitä on kuningas ja mitä ihminen.

XII.

Ihmisen koko etevämmyys on ajattelussa.

Sentähden on ajattelu luonnostaan ihmeteltävää ja ilman vertaa. Ennenkuin voimme halveksia sitä, täytyy sen joutua kerrassaan harhateille. Mutta voiko löytää mitään sen naurettavampaa, kuin että se kuitenkin on eksynyt sellaisiin erehdyksiin.

Kuinka suurta ajattelu onkaan luonnostaan! Kuinka surkuteltava se on puutteineen ja vikoineen.

XIII.

On vaarallista liiaksi teroittaa ihmisille, kuinka suuresti he ovat eläinten kaltaisia osoittamatta samalla heidän etevämmyyttään ja suuruuttaan luonnossa. Vielä vaarallisempaa on puhua heille heidän suuruudestaan laisinkaan kiinnittämättä huomiota heidän alennustilaansa. Ja kaikkein vaarallisinta on jättää heidät tietämättömyyteen molemmista seikoista. Mutta sangen hyödyllistä on selvittää heille niitä molempia.

Ihminen ei saa kuvitella olevansa eläinten tasolla, yhtä vähän kuin enkelien kaltainen, mutta hän ei myöskään saa olla tietämätön kuuluvaisuudestaan toiseen tai toiseen tyhmään. Hänen tulee tuntea suhteensa molempiin,

XIV.

Ihmisen on arvosteltava itseään todellisen arvonsa mukaan. Hänen tulee rakastaa itseään, sillä hänessä on hyvään altis luonto, mutta tämän ohella tulee hänen varoa rakastamasta sitä alhaista, joka myöskin kuuluu hänen luontoonsa. Toiselta puolen tulee hänen halveksia itseään, koska hänen alttiutensa on hedelmätön, kuitenkaan halveksimatta sen ohella itse tätä luonnollista alttiutta. Hänen täytyy siis vihata ja rakastaa itseään. Hänellä on kyky oppia tuntemaan totuutta ja tulla onnelliseksi, mutta hän ei omista mitään ehdotonta ja tyydyttävää totuutta.

Tahtoisinpa opastaa ihmistä kaipaamaan totuutta ja olemaan valmis ja intohimoista vapaa seuraamaan sitä siellä, missä hän kerran on sen löytänyt. Mutta kun tiedän, kuinka suuresti intohimojen pimittämä hänen ymmärryksensä on, tahtoisin välttämättä, että hän vihaisi itsessään asustavia himokkaita pyyteitä, jotka pitävät häntä pauloissaan, jotta ne eivät sokaisisi häntä silloin, kun hän tekee valintansa, eivätkä pysähdyttäisi häntä sen jälkeen, kun valinta on tehty.

XV.

Kuta enemmän valistus lisääntyy, sitä enemmän huomataan ihmisessä suuruutta ja pienuutta.

Ihmisten muodostamassa yhteisössä on eri valistuksen asteita.

Ajattelijat, jotka herättävät joukon kummastusta.

Ja kristityt, jotka herättävät ajattelijain kummastusta.

Kuka voi silloin ihmetellä, että uskonto tuntee täydellisesti sen, mikä kirkastuu meille sitä mukaa kuin valistuksemme lisääntyy?

XVI.

Käsitän, että voisi olla niinkin, ettei minua ollenkaan olisi olemassa, sillä minun oma minäni perustuu tietoisuuteeni. Se minä, joka ajattelee, ei suinkaan olisi voinut tulla herätetyksi tietoisuuteen itsestään, jos esimerkiksi äitini olisi saanut surmansa ennenkuin minä olisin saanut elämäni. En ole siis mikään ehdottomasti välttämätön olento. En ole myöskään iäinen enkä ääretön. Mutta näen kuitenkin selvästi, että luonnossa asuu joku välttämätön, iäinen ja ääretön olento.