Kokonaisuus.

Itsetunnon tarpeet ja myötätunnon taipumukset laajenevat, kypsyvät ja kasvavat, kunnes muodostuvat henkisiksi vaatimuksiksi, ja nämä jälkimmäiset taas liittyvät kasvussaan samoin toisiinsa, käsittävät toisensa ja tulevat yhdenmukaisiksi. Täydellisyyden vuoksi vielä muutamia sanoja siinä vallitsevista suhteista.

Henkisten vaatimusten voimme katsoa sisältyvän jo vanhastaan esitettyyn aatteiden kolminaisuuteen: oikeaan, hyvään ja kauniiseen; uskonnollisesta vaatimuksesta saamme puhua erikseen.

Mitä tekemistä on älyllisellä vaatimuksella esteettisen ja eetillisen vaatimuksen kanssa?

Ensin kohoamme yksityiskohtien sekavan moninaisuuden yläpuolelle, nousemme ylös abstraktioihin ja saamme yleiskatsauksen ja ajatusyhteydellisen selon; mutta sitten haluammekin hallita yksityiskohtia vielä täydellisemmin, niin että säilyttämällä johdonmukaisen järjestyksen voisimme palata yksityisen rikkauteen |a tuoreuteen: henkemme lepää vasta esteettisessä näkemyksessä, kuten Schelling sanoisi, (loogillisesti adekvaattisessa) sisäisessä näkemyksessä, kuten Spinoza lausuu. Runoilija käsittää monet asiat hienommin ja herkemmällä sisäisyydellä kuin tutkija sanotaan tavallisessa kielessä.

Älyllinen tarpeemme ei tarkoita vain määrättyjen tietovarastojen keräämistä ja omistamista, vaan on lopultakin tarve saada olla määrätynlaisena tietopuolisesti elävänä ja joustavana, saada pysytellä määrätyllä tavalla sisimmässämme — jolloin tietopuolinen todellisuus tulee yhdeksi käytännöllisen kanssa. Fichte teroittaa tätä koko ajattelussaan; hengen toimivaisuus on sen tietopuolinen voitto; Spinoza sanoo samoin: tietopuoliseen täydellistymiseen perustuu käytännöllinen vapautus.

Mitä tekemistä on eetillisellä elämällä esteettisen ja tietopuolisen kanssa?

Samassa määrässä kuin eetillinen vaatimus muodostaa persoonallisuuden sisintä, tai persoonallisuutta aina sormen päihin asti, jos sama asia mieluummin tahdotaan näin sanoa, niin alkaa se muovailla kauneuslakien mukaisesti ja siveellisesti oikea tulee täydelliseksi siveellisesti kauniissa; samoin kuin olennon terveys ja elinvoima tulee yhdeksi muotojen ja viivojen kauneuden kanssa.

Eetillinen vaatimus tulee kosketuksiin älyllisen toimintamme kanssa ensin siten, että se tarvitsee tietämistä välineeksi, valistukseksi voidakseen osua oikeaan. Mutta — tässä voi vedota erityisesti siihen, mitä Fichte sanoo kasvatuksesta — tietopuolinen elämä ei saa koskaan olla ainoastaan käytännöllisen välikappaleena, silloin ei tämä jälkimmäinen koskaan saavuta sitä pistettä, missä ihminen tulee taas kokonaiseksi, ja missä tietopuolinen ja käytännöllinen lankeavat yhteen — sillä tähän eheyteen suunnattu taistelu se juuri on velvollisuuden summa.

Esteettinen elämä vihdoin — se on tosin jo sillä mitä on sanottu tullut lausutuksi — saa johtajakseen selvyystarpeen, ja lepo kauniissa on vanhastaan käsitetty sielun puhdistusta tarkoittavaksi kylvyksi.

Nämä henkisten tarpeiden eri lajit näyttävät niinmuodoin voivan laajentua siten, että ne käsittävät toinen toisensa, ja että ne eivät vain kykene sitä tekemään, vaan että niillä on sisälläasuva tarve, sisäinen vaatimus täydellistyä tähän suuntaan.

Jos niin kerran on asian laita, täytynee myöskin olla, ainakin ihanteena, sellaista elämää, joka on kokonaisuuselämää älyllisenä, eetillisenä ja esteettisenä todellisuutena.

On mahdollista, että juuri tämä kokonaisuus muodostaa kaiken sen elämän olennaisen luonteen, jota täydellä syyllä voidaan sanoa uskonnolliseksi.

Älyllinen elämä saa, samassa suhteessa kuin sillä on tuntua itse olevaisuuden keskuksesta, ylevyyden ja autuuden tunnun, josta monen monet ovat antaneet todistuksia. Tutkijasta ja vaarinottajasta tulee katsoja ja rukoilija.

Kristityn eetillinen elämä tulee täydelliseksi siinä tunteessa, ettei ihminen voi mitään omasta voimastaan. Tämä tunne ei suinkaan johdu yksinomaan kristillisestä maailmankatsomuksesta; se on epäilemättä puhtaasti inhimillinen ja sielutieteellinen ilmiö, joka ansaitsee mitä suurinta huomiota. Niin kauan kuin ihmisellä on sellainen tunne, että hänellä on oma itsensä täydellisesti kädessään, kulkee hänen käytännöllinen elämänsä alemmissa muodoissa. Hän ohjaa itseään määrättyjen sääntöjen mukaan eikä ole vielä uskaltanut luottavaisesti panna koko tuntematonta olemustaan toimintaan. Yleisesti elämme siten varovaisuudesta; ja haluaisin mielelläni tietää, eikö tämä ole juuri se synti, jonka se teki, joka kätki leiviskänsä maahan. Me teemme itse persoonallisuutemme, eikä se ole korkeinta laatua, koska se luonnollisesti tulee hätiköiden tehdyksi, ja jos kuvittelisi sellaisen henkilön jatkavan elämäänsä uudessa olotilassa, niin tuntuupa melkein siltä, että ensimmäinen tehtävä siellä on hellittää tuo mestaroiva ote omasta itsestään; luovuttaa itsensä jumalalle, sanoisi kristitty, joka tuntee nämä asiat ja ilmaisisi sillä tapaa sisäisen kokemuksen, jota meidän kaikkien pitää pyrkiä ymmärtämään.

Ja sitten lopuksi vielä kohtaamme tämän saman nöyryyden ja itsestään luopumisen taiteilijalla, joka korkeimman luomisen silmänräpäyksessä myös tuntee, että hän ei itsestään tee sitä, mitä tekee, vaan pikemminkin, että jokin voima hänen sisässään luo itsestään.

Vaikka emme kulkisikaan puhtaasti kuvailevan kokeellisen sielutieteen ulkopuolelle, emme voi välttää sen tosiasian toteamista, että inhimillisen elämän korkeimmat tilat saavat hurskauden, pietas, luonteen, joka luonnollisesti voi näyttää sangen erilaiselta aina sen mukaan, minkälaisen luonteenlaadun läpi se taittuu; sillä hiljainen mieli voi tuntea kokonaisuuden mahdin, mutta niin voi tehdä myös profeetan tai uhmaajan hehkuva mieli.

Ihminen ei lakkaa koskaan uneksimasta aikaa, jolloin elämä on rikkomaton yhteys ja toista aikaa, jolloin olemiston voimat ovat jälleen taistelun kautta päässeet sovitukseen — ja synti on aina siinä, että jokin voima poistuu itsestään ja unohtaa kokonaisuuden. Uni palaa aina, sillä me eläydymme siihen alati. Elämämme on päivittäin juuri tätä taistelua, ja maailmanhistoria on tätä taistelua, ja ajattelijat, jotka ovat koettaneet saada kuuloonsa olevaisuuden elämää, ovat kuulleet tämän painiskelun otteet.

Entä ovatko kaikki nämä voimat, jotka lähtevät ulos |a »luopuvat», pahoja? Ei — kuka tässä pahasta puhuukaan? Kellä täällä on aikaa pysähtyä syyttämään? Kaikilla on omansa täytettävänään. Jumalia ovat ne ja kokonaisuuden omia ajatuksia ja lähettejä. Mutta jokaisesta erinneestä voimasta voi tulla saivartelija — ja niin juuri on tapahtunutkin. Ajatus unohti alkukotansa ja kadotti kokonaisuuden tunnun; silloin väistyi siitä voima ja jumala lankesi ja tuli ihmiseksi. Ja sillä tasolla, missä se heräsi, korjasi se asiansa taas käteensä kuten unissa tehdään. Mutta nyt puhkesi taistelu erillisten voimien kesken, jotka tunsivat toisensa, ja paha oli tullut maailmaan, nimittäin ihmisunessa.

Ellet usko metafysiikkaa, niin usko ainakin omaa havaintoasi ja koeta oppia löytämään metafyysillistä historiaa mielen vaihteluista.

Koko meidän elämämme, sen korkeimmissa muodoissakin, voi ruveta maistumaan ammatilta, ja silloin se on aina jonkun verran pilalla. Ibsen antaa Hedda Gablerin[55] sanoa eräälle henkilölle, jonka juuri piti olla kaupungin vapaahenkisin olento, nautinnonihminen ja kaunosielu, jolla oli vaatimuksena saada pitää takkinsa puhtaana ammattisaivartelun tomuhiukkasista, että myöskin hän on »ammattimies». Tämä sanonta ahdistaa meitä kaikkia, osuu meidän rajoittuneisuuteemme ja sattuu myöskin meidän parhaimpaan paatokseemme, olipa se sitten eetillistä tai esteettistä laatua tai mitä tahansa — luulen että se kuristaa itse tuota pahaa, langennutta, josta kokonaisuuden sanomat ovat saivarteluja. Sillä eikö satu Mefiston arimpaan paikkaan juuri tämä pieni huomautus: te olette myös jonkinlainen ammattimies.

Mutta jos me nyt tahdomme nimittää kokonaisuuselämää, sellaisena kuin minä tässä olen tahtonut sitä esittää, uskonnolliseksi elämäksi, on se toinen asia. Filosofisessa selvittelyssä voi siihen olla pakotettu, mutta jokapäiväisessä puheessa luulen helposti johtavan harhaan, jos sanaa uskonnollinen käytetään, kun on kysymyksessä muut kuin ne, jotka kuuluvat kristittyyn kirkkoon tai johonkin muuhun uskontokuntaan.